Paperivarjagit jättivät Venäjän eikä paluuta ole: Metsätaloutta Venäjällä näivettää metsän omistus- ja hallintaoikeuden epävarmuus
11.8.2019 07:30
MetsäTeollisuus
Suurlähettiläs René Nyberg kirjoittaa Venäjän metsätaloudesta tällä viikolla ilmestyneessä kirjassaan Patriarkkoja ja oligarkkeja. Ohessa on lyhennetty ote kirjasta.
”Vain kalastus on vielä huonommassa jamassa kuin Venäjän metsäteollisuus. Tämä oli yleinen käsitys vuosituhannen alussa, kun aloitin lähettiläänä Moskovassa. ”
Protektionismi eli tuonnin ja myös viennin rajoittaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus Venäjän taloudessa. Erityisesti tämä koskee metsätaloutta.
Anders Chydenius (1729–1803) arvosteli Ruotsin jakoa tapuli- ja maakaupunkeihin. Hän viittasi Venäjään silloin kuuluneeseen Vanhan Suomen Viipurin ja Haminan oikeuteen viedä vapaasti puutavaraa maailmalle, mikä ei ollut mahdollista Kymijoen länsipuolella.
Venäjän hallitus kannusti viipurilaisia ja haminalaisia yrittäjiä verovapauksin vastaamaan kansainväliseen kysyntään. Mutta Katariinan poika, keisari Paavali I, päätti toisin. Hän kielsi puutavaran viennin vuonna 1798. Hänen mukaansa vain autarkia eli täydellinen omavaraisuus pelastaa Venäjän lännen rappiolta. Itsevaltias voi yhtä helposti antaa lahjan kuin ottaa sen pois.
Metsäteollisuus ja erityisesti sahateollisuus teollistivat Suomea 1800-luvun jälkipuolella. Kurjasta voittomaasta tuli teollisuusvaltio ja keisarikunnan kehittynein osa.
Venäjän tuntija.Kirjoittaja on entinen Moskovan ja Berliinin suurlähettiläs sekä East Office of Finnish Industriesin toimitusjohtaja. Kirjoitus on lyhennetty ote Nybergin tälläviikolla ilmestyvästä kirjasta Patriarkkoja ja oligarkkeja (Siltala). PEKKA KARHUNEN/KL
Protektionismi eli tuonnin ja myös viennin rajoittaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus Venäjän taloudessa. Erityisesti tämä koskee metsätaloutta.
Anders Chydenius (1729–1803) arvosteli Ruotsin jakoa tapuli- ja maakaupunkeihin. Hän viittasi Venäjään silloin kuuluneeseen Vanhan Suomen Viipurin ja Haminan oikeuteen viedä vapaasti puutavaraa maailmalle, mikä ei ollut mahdollista Kymijoen länsipuolella.
Venäjän hallitus kannusti viipurilaisia ja haminalaisia yrittäjiä verovapauksin vastaamaan kansainväliseen kysyntään. Mutta Katariinan poika, keisari Paavali I, päätti toisin. Hän kielsi puutavaran viennin vuonna 1798. Hänen mukaansa vain autarkia eli täydellinen omavaraisuus pelastaa Venäjän lännen rappiolta. Itsevaltias voi yhtä helposti antaa lahjan kuin ottaa sen pois.
Metsäteollisuus ja erityisesti sahateollisuus teollistivat Suomea 1800-luvun jälkipuolella. Kurjasta voittomaasta tuli teollisuusvaltio ja keisarikunnan kehittynein osa.
Suomen paperituotannosta vietiin vuonna 1910 Venäjälle 90 prosenttia, ja se kattoi kolmanneksen maan paperintarpeesta. Venäjän tullipolitiikka suuntasi Suomen viennin jalostusketjun yläpäähän. On hämmästyttävää, miten Suomen ja Venäjän metsäteollisuuksien jalostusasteen kuilu on pysynyt vakiona.
Suomen metsäteollisuuden johtajia kutsuttiin halveksien paperivarjageiksi. Alun perin sana varjagi tarkoittaa viikinkejä, jotka matkasivat itään aina Mustallemerelle ja Kaspianmerelle saakka.
Paperiteollisuuden mielenkiinto Venäjää kohtaan oli jyrkästi vastakohtainen sortovuosien yleiselle ryssävihalle.
Suomen metsäteollisuuden menestys perustui teknologiseen ylivoimaan, mutta vientimenestys edellytti myös taitoa. Paperivarjagit pärjäsivät Pietarissa. Vaikka Venäjä suojeli markkinoitaan tullipolitiikalla, Suomi oli osa keisarikuntaa ja sen tullisuojamarginaali piti läntiset kilpailijat loitolla.
Puolustaakseen asemiaan metsäteollisuus nojasi jopa Suomen autonomiaa murentaneeseen ”sapelisenaattiin” ja osallistui Pietarissa yleisvaltakunnallisen metsälainsäädännön muokkaamiseen.
Jatkumo oli saumaton. Vientikartellit ja epävirallinen kauppapolitiikka loivat pohjan itsenäisen Suomen ulkopolitiikan ja vientiteollisuuden symbioosille.
Venäjän paperintuotanto viisinkertaistui 1888–1913, mutta Suomen vienti kaksikymmenkertaistui.
Venäjän vallankumous loi sahatavara- tyhjiön Eurooppaan, jonka Ruotsi ehti ensimmäisenä täyttää. Historioitsija Markku Kuisma puhuu uskomattomasta täyskäännöksestä Pietarista Lontooseen, jonka Suomen metsäteollisuus teki, kun se kykeni uudelleen suuntaamaan paperi- ja selluvientinsä. Sen menestys perustui Pietarissa hankittuun ”liikesivistykseen”. Neuvostoliitto palasi 1930-luvulla sahamarkkinoille polkuhinnoin – vankityövoimalla. Arkangelin lisäksi sahatavaraa laivattiin myös Siperiasta.
Sodan lopputuloksena Venäjän/Neuvostoliiton vaikutus Suomen talouteen vuonna 1944 oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Aluemenetysten vaikutukset olivat huomattavat: Suomi menetti neljäsosan rakennetusta vesivoimastaan, viidesosan rautateistään sekä yli kymmenesosan teollisuutensa tuotantokyvystä.
Menetykset iskivät erityisesti metsäteollisuuteen, sillä rajan taakse jäivät
Enso Gutzeitin moderni kombinaatti Ensossa,
Waldhofin sellutehdas Käkisalmessa,
Hackmanin paperi- ja sellutehdas Johanneksessa sekä Diesenin sellutehdas Laatokan Pitkärannassa.
Ainoat tuotteet, joilla oli kysyntää muuten tiukasti suljetuilla länsimarkkinoilla, olivat sahatavara ja sellu. Ja niitä Britannia tarvitsi. Suomalaisilta kysymättä Lontoo sai Moskovan taipumaan sotakorvausvaatimuksissaan painottamaan metalliteollisuutta ja siten vapauttamaan Suomen paperin viennin länteen.
Metsäteollisuuden länsisuhteet kantoivat yli sodan, ja Lontoo varasi jo vuonna 1945 kaiken Suomesta vientiin irtoavan puutavaran ja sellun itselleen, kuten se oli tehnyt myös ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Lontoon kauppapoliittiset intressit vahvistivat Suomen kaksijakoista kytköstä idän ja lännen leireihin.
Kitkaa suhteissa länteen aiheutti öljy. Suomen metsiä hakattiin lähinnä polttopuuksi ja höyryveturit kulkivat haloilla, mutta öljyä tarvittiin maantieliikenteen polttoaineena.
Muutos oli nopea. Vielä vuonna 1948 öljytuotteista 90 prosenttia tuli lännestä, mutta jo seuraavana vuonna idästä tuotiin jo lähes puolet. Suomesta tuli 1950-luvun puolivälissä ylivoimaisesti suurin ”kommunistiöljyn” länsituoja, kun sen osuus oli viidesosa neuvostoleirin länsiviennistä. Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani aina 1970-luvulle asti. Vasta Länsi-Saksan kaasuputkitoimitukset muuttivat tilanteen.
Neuvostoteollisuus.Shuisko- Videnskyn metsäkombinaatti Karjalassa lokakuussa 1982.
Kylmä sota oli monen rintaman torjuntataistelua, jossa kauppapoliittiset päätökset ja suuret rakennushankkeet näyttelivät keskeistä osaa. Taloudellinen välttämättömyys jalostui ulkopoliittiseksi hyveeksi.
Nesteen Porvoon öljyjalostamon rakentaminen suomalaisena projektina läntiseen teknologiaan nojautuen, mutta itäöljyä jalostaen, oli Loviisan ydinvoimalaan verrattavissa oleva hanke, vain astetta monimutkaisempi. Markku Kuisman sanoin Nesteen ympärille rakentui idänkaupan vauhtipyörä. Tasapainoa haettiin paitsi idän ja lännen välillä myös vapaakauppaa ja vapaata öljyntuontia vaativan metsäteollisuuden sekä idänkaupan varassa toimivan muun teollisuuden välillä.
Mutta Pax Sovjetica – kuten Pax Russica aikoinaan – kohotti Suomen viennin jalostusastetta. Vielä 1950-luvulla metsäviennin osuus ulkomaankaupasta oli lähes 90 prosenttia.
Markku Kuisma on epäilemättä oikeassa todetessaan, ettei maailmalla menestyneitä
Konetta tai
Nokiaa olisi ilman idänvientiä.
Metsätalous oli Stalinin seuraajaksi nousseen
Nikita Hruštšovin modernisointiohjelman avainaloja. Selluteollisuudella oli myös sotilaallista merkitystä erityisesti ilmailu- ja avaruusteollisuudelle sekä ampumatarviketuotannolle. Neuvostoliiton metsäteollisuus oli 1950-luvun puolivälissä syvässä kriisissä. Puunhankinta oli Stalinin jäljiltä pääasiassa vankityövoiman varassa.
Hruštšovin ”diskurssi” tieteellis-teknisen vallankumouksen toteuttamisesta salli teknologian siirron. Tärkeimmäksi kumppaniksi valikoitui Suomi. Teknologian siirto eli pääasiassa sellu- ja paperikoneiden vienti takasi Suomelle lähes monopoliaseman Neuvostoliitossa. Se ei kuitenkaan poistanut Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän metsäteollisuuden perusongelmaa, puunsaantia, hävikkiä ja energiansaannin epävarmuutta.
Venäjän metsäteollisuuden painopiste sijaitsee yhä Luoteis-Venäjällä. Neuvostoaikana sen rinnalle rakennettiin tehtaita Uralille, ja toinen keskittymä syntyi Irkutskin alueelle Itä-Siperiaan. Sen sijaan kauemmaksi itään Siperian radan pohjoispuolelle Baikalin ja Amurin radan eli BAMin varteen suunnitellut metsäteollisuuskeskukset jäivät haaveiksi.
Neuvostoliiton romahtaminen johti laaja- mittaiseen teollisuuden yksityistämiseen. Metsäteollisuuden kohdalla privatisointi ei tuottanut menestystarinoita eikä aikaansaanut suurempia investointeja, sillä metsän hallintaa koskeva lainsäädäntö puuttui.
Venäjän alumiiniteollisuuden kärkinimen
Oleg Deripaskan omistama
Continental Management taisteli 2000-luvun alussa erityisesti
Ilim Pulpia vastaan, joka oli koonnut tehtaita sekä Luoteis-Venäjällä että Irkutskin alueella. ”Metsäsota” oli uudelle Venäjälle tyypillistä yritysten osakkeiden kaappaamista (rejderstvo) ostettujen viranomaisten ja paikallistuomioistuimien tuella.
Ilim Pulp voitti taistelun ja muodosti vuonna 2007 yhteisyrityksen amerikkalaisen International Paperin kanssa. Ilim Pulpin perustaja ja nykyisen
Gruppa Ilimin hallituksen puheenjohtaja
Zahar Smuškin tarjosi yhteistyötä myös
Stora Ensolle, mutta sitä ei syntynyt.
Suomen metsäteollisuuden kannalta mielenkiintoisin ratkaisu oli Enson eli Svetogorskin suuren tehdaskompleksin myynti ruotsalaiselle
Alfa Lavalille vuonna 1996. Svetogorskin tehtaat oli neuvostoaikana modernisoitu suomalaisten toimesta, mutta kun tarjoutui tilaisuus ostaa Imatralta paljain silmin näkyvä teollisuuskompleksi, paperivarjagien perilliset eivät liikahtaneet.
Tutustuin marraskuussa 2001 Venäjän ensimmäisen investointipankin Troika Dialogin perustaneeseen armenialaissyntyiseen Ruben Vardanjaniin ja hänen yrittäjävaimoonsa Veronika Zonabendiin. Otin yhteyttä Björn Wahlroosiin, joka kutsui Vardanjanit rapuillalliselle Villa Hellbergiin Porvoon Tolkkisiin elokuussa 2002. Paikalla oli koko Suomen teollisuus, ja saatoin esitellä Vardanjanille myös Stora Enson silloisen toimitusjohtajan Jukka Härmälän.
Vardanjanit olivat viettäneet pitkän viikonlopun
Alfa Lavalin (
Tetra Pakin) omistajan Hans Rausingin kartanossa Sussexin kreivikunnassa Kaakkois-Englannissa. Vardanjanin ja Rausingin ystävyys oli syntynyt Svetogorskin kaupan myötä. Alfa Laval myi kuitenkin Svetogorskin vuonna 1998 amerikkalaiselle
International Paper (IP) -paperijätille. Kysyin Vardanjanilta, olisiko mikään estänyt suomalaisia ostamasta Svetogorskia, kun hän investointipankkiirina järjesteli kauppaa. Vardanjanin mukaan estettä ei olisi ollut.
Stora Enso tunsi Svetogorskin. Sen omistama Savonlinnan konepaja oli osallistunut tehtaan uusimiseen 1970-luvulla. Päätös olla investoimatta Svetogorskiin syntyi liiketaloudellisista syistä, eivätkä siihen vaikuttaneet nostalgia tai ulkopoliittinen varovaisuus. Siksi asiaa ei nostettu poliittiselle tasolle.
Suomen teollisuus oli tuolloin hyvin tietoinen ruotsalaisen
AssiDomänin epäonnistuneesta sijoituksesta Segežan(Sekehe) sellu- ja paperitehtaaseen, joka päätyi konkurssiin vuonna 1998.
Samoihin aikoihin Stora Enso teki suurinvestointeja Pohjois-Amerikan markkinoille, joista myöhemmin koitui suurtappioita. Svetogorskin paperitehdas on yhä IP:n omistuksessa ja yhtiö on vuosikymmeniä tehnyt tulosta. Tehtaan ei-venäläinen henkilökunta asuu Imatralla. Alfa Laval myi Svetogorskin pehmopaperitehtaan ruotsalaiselle SCA:lle, nykyiseltä nimeltään
Essity.
Näytös.Venäjän metsäteollisuuden painopiste sijaitsee Luoteis-Venäjällä. Kuva Metsäliiton hakkuukohteesta vuonna 2001. Mauri Ratilainen
Noin 25 prosenttia maailman metsien kokonaispinta-alasta sijaitsee Venäjällä, ja Venäjällä on maailman suurimmat pitkäkuituiset havupuuvarat. Noin 45 prosenttia maan pinta-alasta on metsää, josta 80 prosenttia sijaitsee Uralin itäpuolella. Itsenäisyyssenaattiin kuuluneen Heikki Renvallin huomio vuodelta 1910 on yhä ajankohtainen: ”On luonnotonta ja varmasti ohimenevää, että Venäjä on metsätuotteita ostava maa.”
Matkustin ja perehdyin Venäjän metsätalouteen lähettiläsaikanani metsäneuvos
Pertti Veijolan johdolla. Kiersimme maata aina Kaukoitää myöten. Ihailimme siellä hienoa mantšurialaista metsää (Korean sembra, ajaninkuusi, tammi, lehmus ja saarni). Irkutskissa matkalla Ust-Ilimskin valtavaan metsäteollisuuskeskittymään ajoimme syksyisen lehtikuusimetsän läpi, joka vielä hohti keltaisena, vaikka maassa oli jo ensilumi.
Törmäsimme kaikkialla paradoksaaliseen tilanteeseen. Venäjän metsäteollisuus kärsii puupulasta sekä energiansaannin epävarmuudesta. Puunkorjuu tapahtuu perinteisin menetelmin etenemällä metsässä paimentolaistyyliin. Matkalla Bratskista Ust-Ilimskiin näimme puunhakkaajien tukikohdan, jossa savusi voimala. Kyseessä oli kivihiiltä polttava lämpölaitos keskellä Siperian taigaa.
Kokonaismetsäalaa tärkeämpi tekijä on saavutettavissa olevien metsien määrä pyrittäessä kestävään metsätalouteen. Uusimpien arvioiden mukaan tällaisen metsäalan osuus on Venäjällä vain 16 prosenttia metsän peittämästä alasta ja puolella siitä on kysyntää markkinoilla.
Tie metsään.Kartta näyttää metsäautotiet Suomen itärajalla ja rajan takana Venäjällä.
Tilanne vaihtelee suuresti eri alueilla. Maaseudun hupeneva väestöpohja ja erityisesti harva tieverkosto rajoittavat puunhankintaa. Metsäteiden rakentamista Syvärin itäpuolisilla Venäjän tasangoilla vaikeuttaa kosteiden ja hienojakoisten maalajien kivettömyys, joka sateella muuttaa tiet loputtomaksi liejuksi. Oheinen kuva (yllä) metsäautoteistä Suomen rajan molemmin puolin kuvaa tilannetta. Näytin kuvaa usein venäläisille, ja aina se kohahdutti heitä.
Venäjän metsätaloutta jäytävät myös puunhankinta-alueiden metsävarojen ehtyminen, kuljetus- etäisyyksien kasvaminen ja metsänuudistuksen ongelmat. Lisäksi vanhojen havumetsien hakkuut ilman korvaavaa metsänhoitoa lisäävät lehtipuiden osuutta metsissä. Novgorodissa lehtipuiden osuus on jo 65 prosenttia, Vologdan alueella 51, Leningradin alueella 36, mutta Karjalassa vain 13 prosenttia.
Metsän omistaminen on venäläisille vierasta. Venäjän rikollisuutta tutkineen
Mark Galeottin mukaan venäläisen talonpojan moraalikäsitys ei pitänyt omin luvin tapahtuvaa puiden kaatamista kruunun tai maanomistajan metsistä vääränä. Tsaarinvallan loppuvuosina miehille langetuista rikostuomioista 70 prosenttia koski metsävarkauksia.
Tavatessani Aleksei Mordašovin helmikuussa 2019 Moskovassa, hän valitti, ettei metsän omistaminen Venäjällä ole vieläkään mahdollista. Mordašov on teräsyhtiö
Severstalin suuromistaja, ja omistaa myös Venäjän suurimman vaneritehtaan
Svezan, joka suunnittelee sellu- ja paperitehtaan rakentamista Vologdaan. Alue on sama, jonne
Metsä-Botnia ja sittemmin
UPM yli kymmenen vuotta aiemmin kaavailivat tehdasta.
Pääosa Venäjän talousmetsistä on metsänvuokraajien hallussa. Korkein vuokra-aika on 49 vuotta. Näin metsänhoito on alistettu metsäteollisuudelle, joka metsäalan vuokraajana kuitenkin laiminlyö metsänhoitovelvoitettaan. Vasta metsänomistus voisi muuttaa metsänhoidon velvoitteet metsätalouden tavoitteiksi ylläpitää muun muassa taimikoita.
Suomen metsäteollisuus eteni Venäjällä systemaattisesti 1990-luvulta alkaen.
Kaikkien suurten – Metsä Groupin, Stora Enson ja UPM:n – tavoitteena oli ensiksi varmistaa puun ja energian saatavuus ja luoda Venäjälle puunhankintaorganisaatio. Suomeen tuotiin jatkuvasti suuria määriä kuitupuuta selluteollisuudelle. Se oli koivua ja haapaa, jota Venäjän oma metsäteollisuus ei käyttänyt. Seuraava askel oli mekaaninen metsä- teollisuus eli lähinnä sahat ja vasta sitten voitiin harkita miljardiluokan sellu- ja paperitehdasinvestointeja, joita pohjustettiin vuokraamalla maata yritysten toimipaikkojen yhteydestä. Eräs harvoja menestystarinoita on UPM:n Tšudovon vaneritehdas Novgorodissa. Se on tehnyt tasaista tulosta.
Metsäkeskustelu kävi Venäjällä kuumana 2000-luvun alussa. Siihen kuuluivat suomalaisen metsäteollisuuden syyllistäminen sekä väitteet laittomista hakkuista. Laittomat hakkuut ovat vakava ongelma, mutta ne keskittyvät Kaukoitään, jossa Kiinan loputon kysyntä on johtanut laittomaan puunvientiin Amurin yli. Yksityisesti venäläiset myönsivät laittoman puukaupan Kiinan vastaisen rajan ongelmaksi.
Autistinen Suomen syyttely jatkui ja vaatimukset pyöreän puun vientitullien kantamisesta lisääntyivät. Perusteluna käytettiin, paitsi väitettä laittomista hakkuista, niin erityisesti olettamusta, että uusi metsälaki ja puutullit pakottaisivat Suomen metsäteollisuuden investoimaan Venäjälle. Toisin sanoen sen sijaan, että Suomi tuo raaka-ainetta Venäjältä ja jalostaa sen omilla tehtaillaan, puutullien asettaminen johtaisi suomalaisiin investointeihin Venäjälle.
Venäjän metsähuippukokouksessa Komin Syktyvkarissa vuonna 2006 presidentti Putin otti asiaan kantaa ja vientitullit säädettiin 2007. Finanssikriisin vuoksi ne astuivat täysimääräisesti voimaan vasta vuonna 2009.
Matti Vanhanen neuvotteli WTO-sopimuksen vastaisista puutulleista kolmen pääministerikollegansa
Mihail Fradkovin (3/2004– 9/2007),
Viktor Zubkovin (9/2007–5/2008) sekä Vladimir Putinin kanssa, sen jälkeen, kun tämä oli toukokuussa 2008 siirtynyt pääministeriksi. Vanhasen vaikutelmaksi jäi, että päätös määrätä puutullit oli Putinin. Taustalla oli strateginen linjaus pakottaa länsimainen vientiteollisuus investoimaan Venäjälle. Esimerkkinä Putin mainitsi autojen kokoonpanotehtaat, jonne saksalaiset autonviejät olivat Venäjän tullipolitiikan ansiosta siirtäneet komponenttien valmistusta.
Yritykset vakuuttaa Venäjän johto ja pääministeri Putin henkilökohtaisesti epäonnistuivat.
Pääministeri Zubkov totesi Vanhaselle, että kun Suomi on investoinut viisi miljardia dollaria Venäjän metsäteollisuuteen, se saa tuoda puuta rajattomasti. Markkinataloudelle vieras esitys oli tuulahdus neuvostoajalta. Myös Venäjän oma metsäteollisuus, Ilim Pulp ja IP lobbasivat vientitulleja. IP:n omistama Svetogorsk kärsi jatkuvasta puupulasta samaan aikaan kun puutavaraa virtasi sen ohitse rajan yli Imatralle.
Venäjällä on vallalla myyttinen käsitys loppumattomasta taigasta, mikä hämärtää ymmärrystä metsänhoidon merkityksestä ja metsätalouden tilasta. Öljynhinnan nopea nousu 2000-luvun alussa ja sen siivittämä taloudellinen kasvu sokaisi päättäjät ja ruokki ylimielisyyttä.
Lopputulos oli arvattavissa. Suomen metsäteollisuus pysäytti laajennushankkeet, supisti toimintaansa Venäjällä ja purki puunhankintaorganisaatioita. Suomalaiset tehtaat siirtyivät enenevässä määrin käyttämään koivukuidun sijasta havukuitua, mikä vähensi pysyvästi tarvetta tuoda puuta Venäjältä. Seurauksena Luoteis-Venäjän puunhankintatalous romahti. Globaalin metsäteollisuuden huomio siirtyi muualle, ja se investoi erityisesti Etelä-Amerikkaan.
Putinin ja Venäjän hallituksen virhe- laskelma oli ilmeinen, mutta entä paperivarjagit, arvioivatko myös he väärin Venäjän tilanteen?
Suomen metsäteollisuus ei investoi pakotettuna, mutta mikäli Suomen metsäteollisuus olisi investoinut olemassa olevaan sellu- ja paperituotantoon Venäjällä, eli niin sanottuun
brownfieldiin, siitä olisi tullut osa Venäjän teollisuutta, ja sen sanalla olisi ollut painoarvoa päätettäessä tullipolitiikasta.
Fortumin satsaus Venäjän sähkötuotantoon on tästä esimerkki. Fortum on osa Venäjän energiateollisuutta ja sen sana painaa, semminkin kun se on toteuttanut lupaamansa miljardi-investoinnit ja tekee tulosta.
Putinin toteamus pääministeri
Matti Vanhasen ja Suomen teollisuuden tapaamisessa Säätytalolla Helsingissä 2009 kertoo Venäjän hallituksen suhtautumisesta strategisiin investointeihin. Hän osoitti sanansa Fortumin silloiselle toimitusjohtajalle
Tapio Kuulalle: ”Gospodin Kuula, me sallimme teidän investoida Venäjän kaasu- ja öljyteollisuuden sydänalueelle Uralille ja Länsi-Siperiaan.”
Putin toisti saman viestin vielä selkeämmin Pietarin talousfoorumissa 2018 käymässään sananvaihdossa Ranskan presidentin
Emmanuel Macronin kanssa. Hän korosti Venäjän ”sallineen Fortumin investoida herkälle alueelle, lähelle Venäjän ydinmateriaalin kierrätyksen (jadernyi tsikl) keskusta”. Tämä tarkoitti Majakin ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitosta Tšeljabinskin luoteispuolella, eteläisellä Uralilla. Venäjän Helsingin-suurlähettilään
Aleksandr Rumjantsevin mukaan
Finnairille ”annettiin” Fortumin takia lentoyhteys Jekaterinburgiin Uralille.
Tosiasia kuitenkin on, että Suomen metsäteollisuus etsi aktiivisesti brownfieldiä, mutta kauppoja ei syntynyt, eivätkä greenfield-investointisuunnitelmat toteutuneet. Svetogorskin kohdalla paperivarjagit eivät liikahtaneet. Myös Syktyvkarin sellu- ja hienopaperitehdas siirtyi vuonna 2005 lopullisesti eteläafrikkalaiselle
Mondi Groupille. Stora Enso tutki pitkään Nižny Novgorodissa sijaitsevan Volgan (entinen Balahna) paperitehtaan ostoa, mutta tehdas jäi venäläisomistukseen.
Syyt olivat yhtenevät. Puun- ja energiansaannin epävarmuuden lisäksi brownfieldin huono kunto, sekä tehtaiden keskeinen asema osana monogradeja eli tehtaiden ympärille aikoinaan rakennettujen kaupunkien ainoana työnantajana.
Paperivarjagien paluu taigalle ei ole näköpiirissä, sillä Venäjän metsätalouden tila ei ole oleellisesti muuttunut. Kestävän puunhankinnan varmistamisen suurin este on paitsi metsän omistusoikeuden puuttuminen myös omistus- ja hallintaoikeuden epävarmuus. Myöskään Venäjän investointi-ilmapiiri ei ole parantunut, päinvastoin.
www.hs.fi