Vaihtoehtoisia puolustushankintoja menneiltä vuosilta...

StmSvejk

Respected Leader
Hävittäjähankinta 1990

Vuoden 1990 hävittähankintaa kutsuttiin vuosisadan asekaupaksi. Nettifoorumeilla on toki jälkiviisaasti kritisoitu hankinnan ajankohtaa; muutamaa vuotta myöhemmin tarjolla olisi ollut amerikkalaiskoneita ja JAS-39 Gripen. Toteutunut historia on kuitenkin paras mahdollinen.

Jälkikäteen arvioituna hävittäjähankinnan 1990 voi arvella tulleen kreivin aikaan. Vain paria vuotta myöhemmin hankinta olisi ollut käytännössä mahdoton laman ja päättyneen kylmän sodan vuoksi. Vuosi 1990 oli hankinnalle optimiaika: talous oli huippukunnossa, halu panostaa puolustukseen edelleen vahva ja toisaalta Neuvostoliittoa pidettiin uhkana vaikka Berliinin muuri oli murtunut. Eihän epävakaassa tilanteessa voinut tietää, mitä tulevina vuosina seuraisi?

Hankintapäätös tehtiin perinteiseen, hyväksi katsottuun tapaan, jaettuna ei-NATO:n sidotun länsimaan sekä Neuvostoliiton välillä. Karjalan Lennosto sai MiG-29B -kaluston, kun taas Satakunnan Lennosto siirtyi Mirage 2000 -aikaan. Lapin Lennostolle jäivät Drakenit J-standardia vastaavaksi päivitettyinä.

Kallista hävittäjäkauppaa kritisoitiin laman aikana Vasemmistoliiton lisäksi etenkin maavoimien kenraali Veikko Vesterisen toimesta. Hänen mukaansa toinen laivue olisi saanut jäädä hankkimatta, jolloin kaikki kymmenen jääkäriprikaatia ja kaksi panssariprikaatia olisi saatu varustettua sen sijaan että jouduttiin tyytymään kuuteen jääkäriprikaatiin ja puoleentoista panssariprikaatiin.

M(X) hankkeessa tarkoitus on hankkia moderni monitoimihävittäjä MiGien ja Mirage-koneiden tilalle otettavaksi käyttöön 2020-luvun alkupuolella. Jännitys tiivistyy, kun päätös on tarkoitus julistaa toukokuussa 2017. Jälleen kerran kriitikot moittivat väärästä ajoituksesta: niin USA:n JSF kuin SAAB:n Gripen E rajautuvat aikataulusyistä pois.

Nettifoorumeilla toivottaisiin Ilmavoimien palauttamista kolmen hävittäjälaivueen vahvuisiksi vastauksena Venäjän uhkaan, mutta tätä ei voine pitää realistisena. Aikoinaan Hägglundin komentajakaudella Lapin Lennosto lakkautettiin etuajassa ja Suomeen hankittiin taisteluhelikopterilaivue, tosin Maavoimien väreihin.
 
Hävittäjähankinta 1990

Vuoden 1990 hävittähankintaa kutsuttiin vuosisadan asekaupaksi. Nettifoorumeilla on toki jälkiviisaasti kritisoitu hankinnan ajankohtaa; muutamaa vuotta myöhemmin tarjolla olisi ollut amerikkalaiskoneita ja JAS-39 Gripen. Toteutunut historia on kuitenkin paras mahdollinen.

Jälkikäteen arvioituna hävittäjähankinnan 1990 voi arvella tulleen kreivin aikaan. Vain paria vuotta myöhemmin hankinta olisi ollut käytännössä mahdoton laman ja päättyneen kylmän sodan vuoksi. Vuosi 1990 oli hankinnalle optimiaika: talous oli huippukunnossa, halu panostaa puolustukseen edelleen vahva ja toisaalta Neuvostoliittoa pidettiin uhkana vaikka Berliinin muuri oli murtunut. Eihän epävakaassa tilanteessa voinut tietää, mitä tulevina vuosina seuraisi?

Hankintapäätös tehtiin perinteiseen, hyväksi katsottuun tapaan, jaettuna ei-NATO:n sidotun länsimaan sekä Neuvostoliiton välillä. Karjalan Lennosto sai MiG-29B -kaluston, kun taas Satakunnan Lennosto siirtyi Mirage 2000 -aikaan. Lapin Lennostolle jäivät Drakenit J-standardia vastaavaksi päivitettyinä.

Kallista hävittäjäkauppaa kritisoitiin laman aikana Vasemmistoliiton lisäksi etenkin maavoimien kenraali Veikko Vesterisen toimesta. Hänen mukaansa toinen laivue olisi saanut jäädä hankkimatta, jolloin kaikki kymmenen jääkäriprikaatia ja kaksi panssariprikaatia olisi saatu varustettua sen sijaan että jouduttiin tyytymään kuuteen jääkäriprikaatiin ja puoleentoista panssariprikaatiin.

M(X) hankkeessa tarkoitus on hankkia moderni monitoimihävittäjä MiGien ja Mirage-koneiden tilalle otettavaksi käyttöön 2020-luvun alkupuolella. Jännitys tiivistyy, kun päätös on tarkoitus julistaa toukokuussa 2017. Jälleen kerran kriitikot moittivat väärästä ajoituksesta: niin USA:n JSF kuin SAAB:n Gripen E rajautuvat aikataulusyistä pois.

Nettifoorumeilla toivottaisiin Ilmavoimien palauttamista kolmen hävittäjälaivueen vahvuisiksi vastauksena Venäjän uhkaan, mutta tätä ei voine pitää realistisena. Aikoinaan Hägglundin komentajakaudella Lapin Lennosto lakkautettiin etuajassa ja Suomeen hankittiin taisteluhelikopterilaivue, tosin Maavoimien väreihin.

Jatketaanpa tällaisella täysin epärealistisella fiktiolla. :)

Satakunnan lennosto tulee saamaan Rafalet, sillä Suomi tulee taipumaan Ranskan presidentti Marine Le Penin armottoman kulissientakaisen painostuksen edessä. Rissalan laivue saa jatkaa päivitetyillä MiG-29 -koneillaan, sillä Venäjää myötäilevien lausuntojen mukaisesti, ovat MiG:it olleet "erittäin sopivia suomalaisissa erikoisolosuhteissa." Tosiasiassa raha ei riitä uuden kaluston hankintaan, eikä Venäjää haluta ärsyttää länteen suuntautuvilla hankinnoilla. Suomi yrittää sen sijaan päivittää koneet samalle tasolle kuin Puolakin on omille koneilleen tehnyt.

Kopteri-Kustaan lempilapsi, taisteluhelikopterilaivue osoittautui sen sijaan kalliiksi vikatikiksi, sillä Suomi yritti 90-luvun puolivälissä jääräpäisesti päästä mukaan RAH-66 Comanche -häivehelikopteriprojektiin. Rahaa syydettiin Sikorskylle ja Boeingille ja projektin lakkauttaminen 2004 tuli pahana shokkina puolustusvoimille.

Stop gap -keinoksi ostettiin italialaisia Agusta A129 Mangusta -koptereita.
 
Jatketaanpa tällaisella täysin epärealistisella fiktiolla. :)

Satakunnan lennosto tulee saamaan Rafalet, sillä Suomi tulee taipumaan Ranskan presidentti Marine Le Penin armottoman kulissientakaisen painostuksen edessä. Rissalan laivue saa jatkaa päivitetyillä MiG-29 -koneillaan, sillä Venäjää myötäilevien lausuntojen mukaisesti, ovat MiG:it olleet "erittäin sopivia suomalaisissa erikoisolosuhteissa." Tosiasiassa raha ei riitä uuden kaluston hankintaan, eikä Venäjää haluta ärsyttää länteen suuntautuvilla hankinnoilla. Suomi yrittää sen sijaan päivittää koneet samalle tasolle kuin Puolakin on omille koneilleen tehnyt..

Tähän voisi jatkaa, että Puolustusvoimien piirissä on todettu 40 koneen hävittäjävahvuuden olevan juuri sopiva erityisolosuhteisiimme. Tätä suurempi määrä on epärealistisen suuri, sillä se leikkaisi muiden puolustushaarojen toimintaedellytyksiä, pienemmällä määrällä taas ei voitaisi vastata kaikkiin Ilmavoimien tehtäviin.

Mutta anyway, Hornet-kauppa on kyllä suurimpi entä jos? -kysymyksiä. Mikäli syystä tai toisesta hankinta olisi mennyt ajankohdasta pari vuotta aikaisemmaksi tai myöhemmäksi olisivat päätökset olleet varmaankin aivan erilaisia...

Vuosien 1994 ja 2000 hävittäjähankinnat

Ilmavoimien hävittäjäkaluston uusintaa 1990-luvulla harkittiin pitkään ja hartaasti. Ehkä hiukan turhankin hartaasti, sillä 1990-luvun alussa Suomeen iskenyt lama aiheutti hankinta-aikataulun muutoksen. Alkuperäisessä suunnitelmassa hävittäjäpäätös oli tarkoitus tehdä 1994 ja koneita oli tarkoitus hankkia 67. Talouslama aiheutti äkkikäännöksen suunnitelmiin ja loppujen lopuksi tulokseksi tuli Draken-kaluston päivittäminen J-standardia vastaavaksi minkä avulla saatiin vielä muutama vuosi harkinta-aikaa.

Hävittäjähankintaan palattiin vuonna 2000 aivan erilaisissa merkeissä kuin 1980-luvun puolueettomuuspolitiikan aikaan tai vuoden 1994 lama-Suomessa. Nyt oli tarkoitus hankkia parasta mahdollista kansainväliseen toimintaan sopivaa kalustoa, pitihän varautua siihen, että Venäjän uhka ei vastaisuudessa tarjoaisikaan syytä suurikokoisten Puolustusvoimien ylläpitoon.

Hankintaspeksit väännettiin 48+4 monitoimihävittäjän ympärille. Spesifikaatioissa mainittiin mm. ilmatankkauskyky sekä kyky toimia niin maa-, meri- kuin ilmamaaleja vastaan.
Ehdokkaina oli loppujen lopuksi hyvin erilaisia kandidaatteja: F-16E/F, Gripen C/D+, Dassault Rafale C/B, Boeing F-18E/F sekä Eurofighter Typhoon. Pääministeri Lipposen johdolla hankintapäätös sorvautui Typhoonin valinnaksi. Suomi oli kovaa vauhtia matkalla kaikkiin mahdollisiin ytimiin.
 
Täydellisenä jälkiviisautena heitän seuraavan hankinnan.

Suojeluskunnat olisivat voineet ostaa vuonna 1939 sodan jo häämöttäessä Thompson konepistooleja ja pumppuhaulikoita Yhdysvalloista. Lisäksi sitten olisi pitänyt ostaa runsaasti susihaulilla ladattua haulikonpatruunaa ja 45 acp patruunaa. Ei niitä olisi saatu mitään valtavia määriä ostettua, mutta eipä sitä Suomi-kp:ta ollut talvisodan aikana käytössä suuria määriä. Pumppuhaulikoita olisi voitu jakaa kotirintaman vartio-osastoille, poliisille ja sotapoliisille. Kannaksella olisi ollut varmasti käyttöä myös juoksuhaudoissa siinä vaiheessa kun ryssä olisi päässyt haulikkohollille.
 
Täydellisenä jälkiviisautena heitän seuraavan hankinnan.

Suojeluskunnat olisivat voineet ostaa vuonna 1939 sodan jo häämöttäessä Thompson konepistooleja ja pumppuhaulikoita Yhdysvalloista. Lisäksi sitten olisi pitänyt ostaa runsaasti susihaulilla ladattua haulikonpatruunaa ja 45 acp patruunaa. Ei niitä olisi saatu mitään valtavia määriä ostettua, mutta eipä sitä Suomi-kp:ta ollut talvisodan aikana käytössä suuria määriä. Pumppuhaulikoita olisi voitu jakaa kotirintaman vartio-osastoille, poliisille ja sotapoliisille. Kannaksella olisi ollut varmasti käyttöä myös juoksuhaudoissa siinä vaiheessa kun ryssä olisi päässyt haulikkohollille.

Mutta kun sotaa ei tule... Näin jälkiviisasteluna Risto Ryti taisi olla Suomen historian yksi haitallisimmista henkilöistä 1920-1930 -luvuilla, ei pahuuttaan, ei tyhmyyttään, vaan aikansa lapsena. Suomi jumitti liiaksi kultakantaan ja toipuminen lamasta oli hitaampaa kuin tarpeellista, kiitos ulkomaisen lainan pelon. Rytin johtama Suomen Pankki oli levittänyt ulkomaisen lainan pelon niin laajaksi, että varustautuminen 1930-luvun lopulla lainarahalla, jota olisi ollut saatavilla valtavasti, oli pois suljettua. Suomella oli kaikki mahdollisuudet varustaa itselleen talvisotaan vuoden 1941 armeija - jos lainaa olisi suostuttu nostamaan.
 
Ilmatorjuntaohjukset Helsingin suojana vuodesta 1962 ja ilmatorjunnan kuningastie

Suomi hankki Helsingin ilmapuolustukseen aikansa huippua edustavan S-75 Dvina (SA-2) kaluston Helsingin ilmatorjuntarykmentin käyttöön 1962. Aluksi pelättiin Iso-Britanian ja etenkin Yhdysvaltain vastustusta - olivathan ilmatorjuntaohjukset suurena uhkana korkealla lentäville V-Forcen ja SAC:n pommikoneille. Kuitenkin, kun selvisi että hankittavat yksiköt pidettäisiin etelän suurten asutuskeskusten, Helsingin, Tampereen ja Turun, suojana, protesteilta säästyttiin varsinkin kun samassa yhteydessä luvattiin hankkia Iso-Britanniasta sotakalustoa.

Loppujen lopuksi S-75 Dvina -kalustoa hankittiin vain Helsingin suojaksi. Jatkohankinnat kilpistyivät rahanpuutteen lisäksi ohjuksesta saatuihin käyttökokemuksiin. Suomelle myydyt ohjukset olivat varsin kömpelöitä käyttää ja herkästi häirittävissä.

Ilmatorjunnalle kalusto tiesi kuitenkin arvonnousua. Kalusto oli huippumodernia ja suuren yleisön tuntemaa U-2 pudotuksista. Ennen Vietnamin sodan kokemuksia - mitkä ohitettiin Suomessa vahvan ilmatorjuntalobbyn toimesta - ilmapuolustus miellettiin ohjuspohjaiseksi jossa miehitetyllä hävittäjäkoneella ei olisi kovin paljon sijaa. Tätä vahvisti Ilmavoimien alennustila. 1960-luvun puolessa välissä Ilmavoimien kalusto koostui Folland Gnat ja Super Mystere -hävittäjistä jotka eivät millään tavoin edustaneet teknologian viimeistä kärkeä.

1970-luvulla oli vihdoin mahdollisuus vahvistaa ilmapuolustusta tuplakaupoilla. Ilmavoimille hankittiin 18 SAAB Draken hävittäjää ja samalla hankittiiin ja modernisoitiin Ruotsista ilmatorjunnan vahvistukseksi Ruotsin Bloodhound MK II -kalusto edullisin kaupoin. Kuuden Bloodhound-patteriston avulla pystyttiin teoreettisesti kattamaan koko Suomen maa-alue. Neuvostoliitosta hankittiin vuosikymmenen lopulla liikkuvaa S-125 (SA-3) ja Strela (SA-7) kalustoa kenttäarmeijan ilmapuolustukseen.

Ilmapuolustuksen jättihankintojen yhteydessä päätettiin siirtää raskas ilmatorjuntakalusto Ilmavoimien alaisuuteen.

Ilmatorjunnan arvonnousun myötä alalle osoitettiin Suomen oloissa sangen mittavia T&K resursseja. Näiden avulla vanha SA-2 kalusto pidettiin elinkelpoisena 1980-luvun lopulle saakka ja SA-3 sekä Bloodhound II -kaluston taktiset käyttöperiaatteet hiottiin korkealle tasolle ja molempien ohjusten häiriönsietokykyä parannettiin.

1980-luvulla Ruotsista hankittiin 18 Drakenia lisää - Ilmapuolustus oli iskussa 36 Drakenin, kuuden Bloodhound ja yhden Dvina -patteriston voimin.

(S-75 oli tarkoitus hankkia, historiallisesti, hanke peruuntui poliittisista syistä ja MiG-21F oli tavallaan lohdutuspalkinto.)
 
Ilmatorjuntaohjukset Helsingin suojana vuodesta 1962 ja ilmatorjunnan kuningastie

Suomi hankki Helsingin ilmapuolustukseen aikansa huippua edustavan S-75 Dvina (SA-2) kaluston Helsingin ilmatorjuntarykmentin käyttöön 1962. Aluksi pelättiin Iso-Britanian ja etenkin Yhdysvaltain vastustusta - olivathan ilmatorjuntaohjukset suurena uhkana korkealla lentäville V-Forcen ja SAC:n pommikoneille. Kuitenkin, kun selvisi että hankittavat yksiköt pidettäisiin etelän suurten asutuskeskusten, Helsingin, Tampereen ja Turun, suojana, protesteilta säästyttiin varsinkin kun samassa yhteydessä luvattiin hankkia Iso-Britanniasta sotakalustoa.

Loppujen lopuksi S-75 Dvina -kalustoa hankittiin vain Helsingin suojaksi. Jatkohankinnat kilpistyivät rahanpuutteen lisäksi ohjuksesta saatuihin käyttökokemuksiin. Suomelle myydyt ohjukset olivat varsin kömpelöitä käyttää ja herkästi häirittävissä.

Ilmatorjunnalle kalusto tiesi kuitenkin arvonnousua. Kalusto oli huippumodernia ja suuren yleisön tuntemaa U-2 pudotuksista. Ennen Vietnamin sodan kokemuksia - mitkä ohitettiin Suomessa vahvan ilmatorjuntalobbyn toimesta - ilmapuolustus miellettiin ohjuspohjaiseksi jossa miehitetyllä hävittäjäkoneella ei olisi kovin paljon sijaa. Tätä vahvisti Ilmavoimien alennustila. 1960-luvun puolessa välissä Ilmavoimien kalusto koostui Folland Gnat ja Super Mystere -hävittäjistä jotka eivät millään tavoin edustaneet teknologian viimeistä kärkeä.

1970-luvulla oli vihdoin mahdollisuus vahvistaa ilmapuolustusta tuplakaupoilla. Ilmavoimille hankittiin 18 SAAB Draken hävittäjää ja samalla hankittiiin ja modernisoitiin Ruotsista ilmatorjunnan vahvistukseksi Ruotsin Bloodhound MK II -kalusto edullisin kaupoin. Kuuden Bloodhound-patteriston avulla pystyttiin teoreettisesti kattamaan koko Suomen maa-alue. Neuvostoliitosta hankittiin vuosikymmenen lopulla liikkuvaa S-125 (SA-3) ja Strela (SA-7) kalustoa kenttäarmeijan ilmapuolustukseen.

Ilmapuolustuksen jättihankintojen yhteydessä päätettiin siirtää raskas ilmatorjuntakalusto Ilmavoimien alaisuuteen.

Ilmatorjunnan arvonnousun myötä alalle osoitettiin Suomen oloissa sangen mittavia T&K resursseja. Näiden avulla vanha SA-2 kalusto pidettiin elinkelpoisena 1980-luvun lopulle saakka ja SA-3 sekä Bloodhound II -kaluston taktiset käyttöperiaatteet hiottiin korkealle tasolle ja molempien ohjusten häiriönsietokykyä parannettiin.

1980-luvulla Ruotsista hankittiin 18 Drakenia lisää - Ilmapuolustus oli iskussa 36 Drakenin, kuuden Bloodhound ja yhden Dvina -patteriston voimin.

(S-75 oli tarkoitus hankkia, historiallisesti, hanke peruuntui poliittisista syistä ja MiG-21F oli tavallaan lohdutuspalkinto.)

Tämä on oikeasti jo todella mieltä kiihottava skenaario. Ja varmasti Ahti Lappi olisi ollut tuollaisesta täpinöissään. :)

Eikös SA-2 -pattereita nimenomaan suunniteltu hankittavaksi sellainen määrä, että niillä olisi pystytty kattamaan kaikkien suurimpien kaupunkien ilmapuolustus ? Tuo SA-2 -ja SA-3 -kalusto olisi varmasti kaikissa spekulaatioissa se kaikkein realistisin vaihtoehto. Länsiohjuksia tuskin olisi saatu poliittisista syistä johtuen. Toki Ruotsi olisi ollut se villi kortti tässäkin.
 
Vuonna 1938 hankittiin yleiseurooppalaisen turvallisuuskehityksen huononemisen seurauksena 200 kpl 75 millin kanuunoita USA:sta, runsaasti niille a-tarvikkeita, 1.000 kpl Boys-pst-kivääreitä Britanniasta, De Bange-kalustoa Ranskasta a-tarvikkeineen reilut 200 kpl kolmea eri kaliiperia. Ranska suostui myös myymään meille 300 kpl 25 millin Marianne -pst-tykkejä.
 
Tämä on oikeasti jo todella mieltä kiihottava skenaario. Ja varmasti Ahti Lappi olisi ollut tuollaisesta täpinöissään. :)

Eikös SA-2 -pattereita nimenomaan suunniteltu hankittavaksi sellainen määrä, että niillä olisi pystytty kattamaan kaikkien suurimpien kaupunkien ilmapuolustus ? Tuo SA-2 -ja SA-3 -kalusto olisi varmasti kaikissa spekulaatioissa se kaikkein realistisin vaihtoehto. Länsiohjuksia tuskin olisi saatu poliittisista syistä johtuen. Toki Ruotsi olisi ollut se villi kortti tässäkin.

Minulla ei ole käsilläni Lapin "Ilmatorjunta kylmässä sodassa" enkä ole lukenut hänen "Ilmatorjuntaohjukset Suomen puolustuksessa" teostaan. Skenaario on siis näiltä osin muistitiedon varassa tehty. Olen tosin nähnyt 1960-luvun alun kaavailuja, joissa ohjuspuolustusta mietittiin myös esim. Oulun ja Rovaniemenkin suojaksi. Hankintamäärän supistuminen suunnitellusta ei toki ole Suomen oloissa yllätys.

Koitetaanpa jatkaa tätä "Ilmatorjunnan kuningastie" skenaariota...

Ilmatorjunnan kuningastie - Kylmän sodan päättymisestä vuoteen 2017

Kylmän sodan päättyessä Ilmavoimien suurin hankintasuunnitelma oli ILPO 2000 -projekti. 1995-2005 käytöstä olivat poistumassa niin hävittäjät, kaukoilmatorjunta-aseet (Bloodhound) sekä maavoimiin kuuluvat keskikantaman S-125 (SA-3) yksiköt.

Samaan aikaan uhkakuva oli monipuolistumassa. Taktiset ohjukset sekä risteilyohjukset nousivat yhä tärkeämmäksi Neuvostoliiton iskukyvyssä ja samaan aikaan NL:n elektroninen sodankäyntikyky kehittyi selvästi. Puolueettomuuspolitiikka oli kuitenkin ajanut hankkimaan kalustoa niin idästä ja lännestä, tämän vuoksi 1970-1980 -luvuilla oli kehitetty kyky modifioida tutkajärjestelmiä ja komentolinkkejä siten, että niiden toimintakyky myös valmistajamaata vastaan olisivat kunnossa.

Kokonaishankintapäätökset tehtiin 1992, juuri kun lama oli iskemässä päälle ja toisaalta kylmän sodan pakosta hankkia ohjuksia kaikista ilmansuunnista oli päästy. Toisaalta Venäjä oli halukas myymään uusintakin aseistustaan ja Valtiovarainministeriö kannatti velkasuorituksia asehankintoina. Loppujen lopuksi päätös oli kaksijakoinen -ilmatorjuntakalustoa hankittiin Venäjältä parempien länsimaisten vaihtoehtojen puutteessa ja kustannusten säästämiseksi, hävittäjät puolestaan lännestä. Vuonna 2000 ilmavoimien ilmapuolustuskyky muodostui S-300 -kaukotorjuntakalustosta, BUK keskikantaman torjuntakalustosta ja 36:sta JAS-39A/B -hävittäjästä. S-300 ja BUK -kalustoa modifioitiin niiden toimintakyvyn turvaamiseksi elektronisen häirinnän olosuhteissa. Modifiointi tehtiin kotimaisena työnä.

Vuonna 2017 valmistellaan ILPO 2025 -projektia jossa tavoitteena on jälleen ilmapuolustuksen kokonaisuudistus vuoteen 2025 mennessä. Nettifoorumeilla on arvosteltu hävittäjien pientä määrää verrattuna naapureihin. Ilmavoimat on kuitenkin korostanut viestinnässään, että vain hävittäjien ja ilmatorjunnan tasapainoisella yhdistelmällä, mikä on Suomessa saavutettu ja mitä ei sovi häiritä, voidaan suorittaa Ilmavoimien kaikki tehtävät. Vedonlyöntitoimistot antavat korkeimmat kertoimet PATRIOT/F-35/NASAMS -yhdistelmälle.
 
Vuonna 1938 hankittiin yleiseurooppalaisen turvallisuuskehityksen huononemisen seurauksena 200 kpl 75 millin kanuunoita USA:sta, runsaasti niille a-tarvikkeita, 1.000 kpl Boys-pst-kivääreitä Britanniasta, De Bange-kalustoa Ranskasta a-tarvikkeineen reilut 200 kpl kolmea eri kaliiperia. Ranska suostui myös myymään meille 300 kpl 25 millin Marianne -pst-tykkejä.

Ongelmaksi muodostui 30-luvun lopussa jo se, että ajanmukaista sotilaskalustoa oli huonosti saatavilla. Valtiot kun tahtoivat pitää ajanmukaisimman kaluston itsellään ja muille myytiin sellaista ei niin kauhean kuranttia kalustoa. Kyllä ajoittain ei saa edes rahalla!

Siksi jälkiviisauteni kohdistui pumppuhaulikoihin ja Thompsoneihin, jotka eivät edes varsinaisesti olleet sotilasaseita.
 
Ongelmaksi muodostui 30-luvun lopussa jo se, että ajanmukaista sotilaskalustoa oli huonosti saatavilla. Valtiot kun tahtoivat pitää ajanmukaisimman kaluston itsellään ja muille myytiin sellaista ei niin kauhean kuranttia kalustoa. Kyllä ajoittain ei saa edes rahalla!

Siksi jälkiviisauteni kohdistui pumppuhaulikoihin ja Thompsoneihin, jotka eivät edes varsinaisesti olleet sotilasaseita.

Aika paljon olisi voinut tehdä myös ei-sotilaallisia hankintoja, esimerkiksi:

- Viljaa ja varastointikapasiteettia
- Viestivälineitä, jopa puhelinkaapelia oli vähän
- Kuorma-autoja, vetäjiä ja muuta motorisoitua kalustoa
- Polttonesteitä ja varastointikapasiteettia

Kaikkia näitä olisi ollut saatavilla
 
Ongelmaksi muodostui 30-luvun lopussa jo se, että ajanmukaista sotilaskalustoa oli huonosti saatavilla. Valtiot kun tahtoivat pitää ajanmukaisimman kaluston itsellään ja muille myytiin sellaista ei niin kauhean kuranttia kalustoa. Kyllä ajoittain ei saa edes rahalla!

Siksi jälkiviisauteni kohdistui pumppuhaulikoihin ja Thompsoneihin, jotka eivät edes varsinaisesti olleet sotilasaseita.
Nuo mainitsemani olivat niitä, joita joka tapauksessa saatiin hankittua Jatkosotaan mennessä. Paitsi Boys, mutta sitä valmistettiin niin paljon, että olisi siitä meille siivu lohjennut. Laiton myös vuodeksi 1938 siksi että jos vaikka kaikki eivät olisi vielä huomanneet aloittaa varustelua.
 
Talvisodan syttyessä etenkin panssarintorjunta oli pahasti kuralla. Pst-tykkien valmistusta lisenssilä oli suunniteltu ja päätetty, mutta tuotantoa ei saatu käyntiin. Psti-kiväärien kanssa vetkuteltiin armeijan byrokratiassa niin, että Lahden pst-kiväärejä oli lopulta käytössä kaksi prototyyppiä. Aiemmin mainitut Boys-kivääritkin saatiin vasta 1940 puolella. Pst-kivääri oli silloisten tankkien torjuntaan avian erinomainen ase, lisäksi kevyesti liikulteltavissa erittäin maastokelpoinen.

Panssarinyrkkien ja -kauhujen varastointi ja salaaminen ennen 1944 suurhyökkäystä on hyvin tiedossa. Sen sijaan vähemmän tiedossa aivan saman kaliiberin mokailu Talvisodan alla pst-kiväärien kanssa. :mad:

Jatkosotaan mennessä niitä sitten itsekin rakenneltiin satamäärin, mutta vanhenivat pian käsiin.

Jälkiviisaus on toki eksaktia tiedettä, mutta näin se vaan meni :(
 
Laivue 2003 hävittäjähankintojen 1994 ja 2000 vanavedessä

Merivoimat alkoi hakea itselleen uutta suuntaa 1990-luvun alussa. Neuvostoliitto oli hajonnut, kylmä sota päättynyt ja laajamittaisen maihinnousun uhka Itämerellä kutistunut pieneksi. Merivoimien roolista käytiin voimakasta vääntöä sekä merivoimien sisällä että julkisuudessa. Lama-Suomessa suurta kannatusta sai puolustusministeri Rehnin vuonna 1995 esittämä ajatus merivoimien alushankintojen lykkäämisestä toistaiseksi, jotta ilmavoimien hävittäjähankinta voitaisiin ulottaa myös Draken-kaluston korvaamiseen lunastamalla optio toisesta 20 kpl erästä Mirage 2000 -hävittäjiä.

Valtiovarainministeriössä puolustusministerin ajatus otettiin vastaan hyvillä mielin. Valitettavasti säästöpaineet johtivat siihen, että merivoimien rahoitusta leikattiin osoittamatta kuitenkaan ilmavoimille rahoitusta toiseen erään ranskalaishävittäjiä.

Merivoimat oli itse suunnitellut kahdeksan, Rauma-luokan pohjalta parannellun ohjusveneen hankintaa, työnimenä Laivue 2000. Ensimmäisen aluksen tilaussopimusta oltiin jo muotoilemassa, kun projektin rahoitus kaatui.

Vuoden 2000 hävittäjähankinnan lähestyessä merivoimissa alettiin miettiä tehtäviä uudelleen. Ohjusveneiden hankinta tuli entistä kaukaisemmaksi haaveeksi, kun selvisi, että ilmavoimien tehtäväkuvaan kuuluisi jatkossa myös merelle vaikuttaminen.

Pääministeri Lipposen käskystä puolustusvoimat alkoi samaan aikaan siirtyä yhä enemmän kohti kansainvälisiä tehtäviä. Suomen puolustusta piti kehittää kykeneväksi toimimaan yhteistyössä Naton kanssa, jonakin päivänä ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa jopa Nato-jäsenenä. Tämä tarkoitti toimintakykyä myös Suomen rajojen ulkopuolella ja kykyä hyökkäykselliseen toimintaan.

Siinä oli merivoimien valtti. Uudeksi päätehtäväksi tulisi meriliikenteen suojaaminen ja kansainvälisiin tehtäviin osallistuminen. Kapteeninvirkoja ei ehkä saataisi ihan niin montaa kuin ohjusveneillä, mutta jokunen kuitenkin. Uutta alusluokkaa alettiin suunnitella välittömästi. Merivoimat asetti tavoitteeksi kuusi, raskaasti aseistettua fregattia, joiden tulisi kyetä torjumaan ilmamaaleja sekä toissijaisesti pintamaaleja ja pinnanalaisia maaleja sekä lisäksi osallistumaan paitsi rauhanturvatehtäviin niin myös rauhaan pakottamiseen.

KV-tehtävien mahdollistamiseksi aluksiin tulisi Naton merivoimien tuolloinen standardi-datalinkki, Link 11. Alukset varustettaisiin neljällä korkealla Mk 41 -kennostolla, jotta mahdollisuus Tomahawk-risteilyohjusten laukaisemiseen saavutettaisiin. Kennostot olisivat tarpeen myös, jotta alukset voisivat kontribuoida suurten alusosastojen ilmapuolustukseen sekä Itämerellä että maailmalla. Tätä varten alukset varustettaisiin amerikkalaisella Aegis-järjestelmällä, jonka vaatimattomamman version Espanjan merivoimat jo olivat hankkimassa uuteen Álvaro de Bazán -luokkaan.

Kun tieto alusten ilmatorjuntakyvystä ja risteilyohjushankinnasta levisi vuosituhannen alussa, kohtasi projekti voimakasta vastatuulta. Etenkin ajatus alusten varustamisesta amerikkalaisella Aegis-järjestelmällä herätti vastustusta presidentti Haloselta. Risteilyohjukset puolestaan alkoivat hiertää ilmavoimia, joiden mielestä kaikki lentävä kuului ilmavoimien alaisuuteen - hävittäjästä risteilyohjuksiin. Pääministeri Lipposen luvattua, että ilmavoimat saisivat myöhemmin Mirage-hävittäjiinsä eurooppalaisia Storm Shadow -risteilyohjuksia, poistuivat ilmavoimien upseerit pois julkisuudesta kyräilemään keskenään.

Presidentti Halonen oli vaikeampi tapaus. Lopulta Halonen tyytyi kompromissiin, jossa aluksiin ei hankittaisi täysimittaista Aegis-järjestelmää, vaan vähemmän kunnianhimoinen tutka-ratkaisu, jollainen Espanjankin aluksiin tulisi. "Ennen kaikkea", Halonen täsmensi, "ei ballististen ohjusten torjuntaan kykeneviä ilmatorjuntaohjuksia." Häntä oli painostettu Moskovasta käsin Tiitisen listalla.

Myös alusten hintaa kritisoitiin, lähinnä julkisuudessa. Poliittinen johto ymmärsi alusten merkityksen Suomen länsi-suhteille, mutta kansalaisiin hanke ei tahtonut upota, vaikka merivoimat painotti, että alukset maksaisivat vain saman verran kuin vuoden 1994 hävittäjähankinta.

Eduskunta antoi lopulta tilausvaltuutuksen neljän aluksen tilaamiseen. Tämänkin mahdollistamiseksi aluksista kuitenkin piti karsia pois SUTO-varustus ja meritorjuntaohjukset. Niille jätettiin optio. Tykiksi asennettaisiin varastoidut Boforsin 120 mm laivatykit. Ammuksia tykkeihin ei tosin enää saanut mistään, mutta väliäkö tuolla.

Alusten rakentaminen aloitettiin Turun telakalla loppuvuodesta 2003, ja ensimmäisen aluksen piti valmistua vuonna 2005, viimeisen vuonna 2010. Aluksista ehti valmistua kolme, kunnes vuonna 2009 alusten sotasalaisuutena suojeltu syväys paljastui julki: aluksilla pystyi kulkemaan vain VL1-luokan väylillä. Yhdistettynä alkaneeseen talouskriisiin hallitus päätti perua viimeisen aluksen rakentamisen, mistä jouduttiin kuitenkin maksamaan yli 3/4 aluksen kauppahinnasta sopimussakkona. Lähes valmis runko löysi parin vuoden satamassa seisomisen jälkeen tiensä Kanadaan, jossa sen jäänmurto-ominaisuuksia kehuttiin. Paljoa muuta kehuttavaa aluksesta ei sitten tiettävästi löytynytkään.

Syksyllä vuonna 2017 alusluokan johtoalus FNS Paavo Lipponen on osallistunut kertaalleen kriisinhallintaoperaatioon: Somalian rannikolla vuonna 2011. Alusten tropikalisaatiota suunnitellaan tehtäväksi parhaillaan luonnosteltavassa MLU:ssa. Vahvistamattomien huhujen mukaan aluksella v. 2011 tapahtunut alkoholinhuuruinen välikohtaus ei johtunut alkoholista, vaan lämpöhalvauksesta. Merivoimat on ilmaissut kiinnostuksensa osallistua Syyriassa Yhdysvaltain johdolla tapahtuvaan Assadin hallinnon kaatamiseen, mutta presidentti Niinistö on esittänyt varauksellisen suhtautumisensa operaatioon.
 
Laivue 2003 hävittäjähankintojen 1994 ja 2000 vanavedessä

Syksyllä vuonna 2017 alusluokan johtoalus FNS Paavo Lipponen on osallistunut kertaalleen kriisinhallintaoperaatioon: Somalian rannikolla vuonna 2011. Alusten tropikalisaatiota suunnitellaan tehtäväksi parhaillaan luonnosteltavassa MLU:ssa. Vahvistamattomien huhujen mukaan aluksella v. 2011 tapahtunut alkoholinhuuruinen välikohtaus ei johtunut alkoholista, vaan lämpöhalvauksesta. Merivoimat on ilmaissut kiinnostuksensa osallistua Syyriassa Yhdysvaltain johdolla tapahtuvaan Assadin hallinnon kaatamiseen, mutta presidentti Niinistö on esittänyt varauksellisen suhtautumisensa operaatioon.

:cool:

Tätä voisi jatkaa vielä Kopteri-Kustaan, Ilmavoimien ja Merivoimien yhteisellä panostuksella kriisinhallintaan, eli FNS Fochin hankinnalle Suomeen vuonna 2000 jolloin alus oli edullisesti myynnissä. Muuttohaukka ja NH-90 -kopterit olisivat mahtuneet hyvin kyytiin...
 
Helikopterihankinta 1997

Pieni suomalaisosasto lähetettiin vuosien 1995 ja -96 vaihteessa Ruotsiin seuraamaan maan taisteluhelikopterievaluaatiota, jossa vastakkain olivat Mi-28 ja AH-64. Myös Suomessa pohdittiin ilmamekanisaatiota ja siihen liittyen taisteluhelikoptereiden hankintaa, vaikka näyttikin siltä, että niitä ei pystyttäisi hankkimaan ainakaan ennen Hornet-hankinnan valmistumista ja 2000-lukua.

Ruotsalaisten evaluaation positiivisten kokemusten perusteella Suomessa päädyttiin laittamaan iso vaihde silmään. Vaikka Apache olikin osoittautunut paremmaksi, todettiin rahoitustilanteen olevan soveltumaton amerikkalaisen taisteluhelikopterin hankimiseksi. Venäjältä oli kuitenkin hankittu vain muutama vuosi aiemmin velkakuittauksina BUK-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä. Samaa kauppatapaa soveltaen helikoptereiden hankinta olisi jälleen mahdollista huolimatta tiukasta rahoitustilanteesta.

Maavoimat päätyi ilmoittamaan tarpeensa 30 moderniin taisteluhelikopteriin ja 30 Mi-8:n kokoiseen kuljetushelikopteriin. Helpon siirtymän ja Mi-8:sta vuosikymmenien aikana saatujen hyvien kokemusten perusteella uudeksi kuljetushelikopterityypiksi tulisi Mi-17. Taisteluhelikopteriksi hankittaisiin puolestaan Ruotsinkin evaluaatiossa hyvin menestynyt Mi-28. Taloudellisista syistä eduskunta leikkasi kummastakin helikopterityypistä kolmanneksen pois, eli tilausmäärät supistuivat 20 kuljetus- ja 20 taisteluhelikopteriin. Tilaussopimus allekirjoitettiin marraskuussa 1997.

Kuljetushelikopterien toimitukset käynnistyivät nopeasti ja viimeinen Mi-17 toimitettiin Venäjältä Suomeen vuonna 2001. Taisteluhelikopterien toimitukset sen sijaan viivästyivät, koska Venäjän talousongelmien vuoksi Mi-28:n kehitystyö hidastui. Suomessa pohdittiin jo koko hankinnan perumista, mutta Venäjä toimitti lopulta ensimmäiset Mi-28:t vuonna 2003 ns. IOC-konfiguraatiossa. Lopulliseen FOC-konfiguraatioon kopterit saatiin vasta vuonna 2013, 10 vuotta ensimmäisen kopterin toimituksen jälkeen. Mi-28:n käyttöaste on vuonna 2017 n. 40-50 prosentin välissä, ja varaosien toimituksissa on vaikeuksia Ukrainan kriisin takia.

Julkisuudessa taisteluhelikopterihankintaa on kritisoitu ankarasti, ja puolustusministeri Haglund on sanonut vuonna 2014, että Venäjältä ei edes olisi pitänyt hankkia näin kehittynyttä kalustoa. Haglundin seuraaja Jussi Niinistö on puolestaan tyytynyt toteamaan diplomaattisemmin, ettei Suomen puolustusvoimilla ole varaa keskeneräisten aseprojektien hankintoihin tulevaisuudessa.
 
Helikopterihankinta 1997

Pieni suomalaisosasto lähetettiin vuosien 1995 ja -96 vaihteessa Ruotsiin seuraamaan maan taisteluhelikopterievaluaatiota, jossa vastakkain olivat Mi-28 ja AH-64. Myös Suomessa pohdittiin ilmamekanisaatiota ja siihen liittyen taisteluhelikoptereiden hankintaa, vaikka näyttikin siltä, että niitä ei pystyttäisi hankkimaan ainakaan ennen Hornet-hankinnan valmistumista ja 2000-lukua.

Ruotsalaisten evaluaation positiivisten kokemusten perusteella Suomessa päädyttiin laittamaan iso vaihde silmään. Vaikka Apache olikin osoittautunut paremmaksi, todettiin rahoitustilanteen olevan soveltumaton amerikkalaisen taisteluhelikopterin hankimiseksi. Venäjältä oli kuitenkin hankittu vain muutama vuosi aiemmin velkakuittauksina BUK-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä. Samaa kauppatapaa soveltaen helikoptereiden hankinta olisi jälleen mahdollista huolimatta tiukasta rahoitustilanteesta.

Maavoimat päätyi ilmoittamaan tarpeensa 30 moderniin taisteluhelikopteriin ja 30 Mi-8:n kokoiseen kuljetushelikopteriin. Helpon siirtymän ja Mi-8:sta vuosikymmenien aikana saatujen hyvien kokemusten perusteella uudeksi kuljetushelikopterityypiksi tulisi Mi-17. Taisteluhelikopteriksi hankittaisiin puolestaan Ruotsinkin evaluaatiossa hyvin menestynyt Mi-28. Taloudellisista syistä eduskunta leikkasi kummastakin helikopterityypistä kolmanneksen pois, eli tilausmäärät supistuivat 20 kuljetus- ja 20 taisteluhelikopteriin. Tilaussopimus allekirjoitettiin marraskuussa 1997.

Kuljetushelikopterien toimitukset käynnistyivät nopeasti ja viimeinen Mi-17 toimitettiin Venäjältä Suomeen vuonna 2001. Taisteluhelikopterien toimitukset sen sijaan viivästyivät, koska Venäjän talousongelmien vuoksi Mi-28:n kehitystyö hidastui. Suomessa pohdittiin jo koko hankinnan perumista, mutta Venäjä toimitti lopulta ensimmäiset Mi-28:t vuonna 2003 ns. IOC-konfiguraatiossa. Lopulliseen FOC-konfiguraatioon kopterit saatiin vasta vuonna 2013, 10 vuotta ensimmäisen kopterin toimituksen jälkeen. Mi-28:n käyttöaste on vuonna 2017 n. 40-50 prosentin välissä, ja varaosien toimituksissa on vaikeuksia Ukrainan kriisin takia.

Julkisuudessa taisteluhelikopterihankintaa on kritisoitu ankarasti, ja puolustusministeri Haglund on sanonut vuonna 2014, että Venäjältä ei edes olisi pitänyt hankkia näin kehittynyttä kalustoa. Haglundin seuraaja Jussi Niinistö on puolestaan tyytynyt toteamaan diplomaattisemmin, ettei Suomen puolustusvoimilla ole varaa keskeneräisten aseprojektien hankintoihin tulevaisuudessa.

Hyvää pohdintaa. Mutta mitenkäs se toteutumaton vaihtoehto, että 90-luvulla olisi otettu Venäjältä Mi-24 Hind -kalustoa ja Mi-17 -kuljetuskoptereita ja luotu näistä ihan oikea ilmamekanisoitu joukko-osasto ? Tällä kokoonpanolla voisi jo olla ainakin taktisen tason merkitystä taistelukentällä.
 
Hyvää pohdintaa. Mutta mitenkäs se toteutumaton vaihtoehto, että 90-luvulla olisi otettu Venäjältä Mi-24 Hind -kalustoa ja Mi-17 -kuljetuskoptereita ja luotu näistä ihan oikea ilmamekanisoitu joukko-osasto ? Tällä kokoonpanolla voisi jo olla ainakin taktisen tason merkitystä taistelukentällä.

Veikkaan, ettei noita huonompia taisteluhelikoptereita olisi kannattanut ostaa Venäjältä, paitsi jos ne olisivat olleet käytettyä Venäjän asevoimien kalustoa ja myynnissä pilkkahinnalla. Kommunismin romahdettua Itä-Eurooppa oli täynnä tuota kalustoa, ja Saksa lahjoitti 90-luvulla Hindejä mm. Unkariin. Tsekkikin luopui omistaan vaihtokaupassa Puolan kanssa. Lisäksi kolmannen maailman asekaupoista, a.k.a. Ukraina ja Valko-Venäjä, olisi varmaan myös ollut tarjolla koptereita, jos ei olisi ollut pakko saada uusinta ja parasta (eli Mi-28 tai AH-64).
 
Pumppuhaulikoita olisi voitu jakaa kotirintaman vartio-osastoille, poliisille ja sotapoliisille.
Onko kellään tietoa, oliko sotapoliisimme käytössä haulikoita? Eräs tuttavani nimittäin kertoi sotapoliisina palvelleen isänsä saaneen sota-aikana koulutusta haulikon käyttöön.
 
Veikkaan, ettei noita huonompia taisteluhelikoptereita olisi kannattanut ostaa Venäjältä, paitsi jos ne olisivat olleet käytettyä Venäjän asevoimien kalustoa ja myynnissä pilkkahinnalla. Kommunismin romahdettua Itä-Eurooppa oli täynnä tuota kalustoa, ja Saksa lahjoitti 90-luvulla Hindejä mm. Unkariin. Tsekkikin luopui omistaan vaihtokaupassa Puolan kanssa. Lisäksi kolmannen maailman asekaupoista, a.k.a. Ukraina ja Valko-Venäjä, olisi varmaan myös ollut tarjolla koptereita, jos ei olisi ollut pakko saada uusinta ja parasta (eli Mi-28 tai AH-64).

Oma näkemykseni pohjautuu nyt pitkälti tähän Jari Rinteen kirjaan, jonka luin viime vuonna.

1101_67_201365036.jpg

Rinne pääsi koelentämään sekä Hindin että Mi-28:n ja piti näistä kahdesta Mi-24:sta paremmin Suomelle sopivana, se kun oli jo valmis ja sotakäyttöä nähnyt. Mi-28 kuten totesitkin, oli vielä keskeneräinen. Rinne suositteli myös Mi-17 -hankintaa Mi-8:n seuraajaksi. Tekniikka oli jo entuudestaan tuttua ja siirtyminen kopterityypistä toiseen olisi käynyt vaivattomasti. NH-90 -projektiin Rinteellä ei sitten olekaan oikeastaan mitään hyvää sanottavaa.
 
Back
Top