Kysymys/vastaus-ketjussa taannoin otin esille episodin kun itsenäisyyden alkuaikoina Suomen laivastolle tarjottiin vanhaa saksalaista panssariristeilijää. Tämä inspiroi minua projektiin jonka tarkoitus on selvittää, olisiko ylijäämäsotalaivoja hankkimalla pystynyt ratkaisemaan laivaston aluskalusto-ongelman, kenties edullisemmin kuin mitä kalliiksi kritisoidulla laivastolailla tehtiin. Käytettyjä sotalaivoja oli kyllä yllin ja kyllin saatavilla. Maailmansodan päättyminen jätti tarpeettomaksi valtavan määrän melko uusiakin sota-aluksia. Asiaa myös Suomessa mietittiin, v.1922 suunnitteilla oli kahden hävittäjän hankinta Britanniasta. Sopivia aluksia käytiin tutkimassakin, mutta hankintamäärärahoja ei myönnetty. Kalustokysymyksen vähä huomio on ymmerrättävääkin sillä vastaperustetuilla merivoimilla oli valtavasti ongelmia erityisesti henkilöstön koulutuksen kanssa, mitään valmista doktriinia ei ollut, ihan peruskoulutuksenkin organisointi oli haastavaa. Kokeneita upseereita oli vähän ja heitäkin yritettiin savustaa puolustusvoimista ulos.
Mitäs sitten olisi saatavilla. Sotalaivan käyttökelpoisena ikänä pidettiin tuolloin noin 20-25 vuotta. Siinä ajassa kulkukoneisto ehti kulua ja tekniikka vanhentua. Rajasin hausta pois kaikki 1800-luvun puolella valmistuneet alukset. Laivaston tuonaikaisen näkemyksen mukaan yli 7 metrin syväyksen omaavilla aluksilla oli hyvin rajattu kyky operoida Suomen rannikolla, joten sitä suuremman syväyksen omaavat on myös raakattu pois. Tämä pudottaa pelistä panssariristeilijät, predreadnoughtit ja muut vastaavat alustyypit. Romutusaalto alkoi 1919 ja saatettiin suurimmalta osin päätökseen 1923-24 joten tuota ennen olisi pitänyt saada ostopäätös tehtyä. Tavoitteeksi otan 2 raskaamman aluksen ja 4 hävittäjän muodostaman 'ydinlaivaston' jota on pidettävä miniminä jolla oli mahdollista suorittaa itsenäisesti torjuntaoperaatioita.
Ainoa likipitäenkään sopiva rannikkopanssarilaiva oli hollantilainen
Koningin Regentes-luokka. Ne olivat 5000 tonnin aluksia joiden pääaseistus oli kaksi 238mm yksittäistykkiä ja 4*150mm. 1902 valmistuneet alukset olivat jo aika vanhanaikaisia ja 5.8m syväys olisi hiukan hankala. Ruotsissa ja Norjassa toisaalta saman ikäluokan panssarilaivoja pysyi palveluksessa toiseen maailmansotaan asti, ei sen puoleen. Muuten panssarilaivoja ei ollut tarjolla, Saksa ja Ruotsi kyllä poistivat käytöstä panssarilaivoja 20-luvun taitteessa mutta niillä oli jo ikää jo noin 30 vuotta ja ne olivat elinkaarensa lopussa.
Erilaisia kevyitä risteilijöitä poistettiin sodan jälkeen runsaasti, etenkin Britanniassa:
Topaze-luokan panssarikansiristeilijät: n. 3000 tonnia, 21 solmua, 12*102mm yksittäistykkiä. Nopeus olisi meille ehkä riittävä ja vesiputkikattilat ja mäntäkoneet tuttua tekniikkaa. Alusten, ikä, todennäköinen kuluneisuus, yleinen vanhahtavuus ja ohut, vanhanaikainen panssarointi ei puolla hankintaa.
Town-luokka oli oikeastaan monta eri risteilijätyyppiä joissa oli sama perusrunko. Koko vaihteli 5000-6000 tonnin välillä, koneistona oli höyryturbiinit, nopeus 25 solmua. Koneisto käytti sekä hiiltä että öljyä, mutta luokan viimeinen alus oli pelkästään öljykäyttöinen. Ensimmäisissä aluksissa oli vain panssarikansi, mutta myöhempiin laitettiin kylkipanssari. Myös aseistuskonfiguraatiot vaihtelivat:
-2* 152mm, 10*102mm
-8-9*152mm
-10*140mm
Viimeksimainitut olivat Kreikan tilaamia aluksia jotka Royal Navy lunasi itselleen.
20-luvun alussa myynnissä olivat vain ensimmäisen tyypin alukset, sekä Kreikan risteilijät. Niitä kaupattiin takaisin Kreikalle mutta kreikkalaiset eivät olleet enää kiinnostuneita. Loput 'Townit' romutettiin vasta 5-10 vuotta myöhemmin, ja yksi (HMAS Adelaide) palveli 2. maailmansodassakin.
Kuusi- ja nelituumaisten seka-aseistus ei vaikuta meille tarkoituksenmukaiselta, samaa voi sanoa vanhahtavasta panssarointiratkaisusta. Viimeksimainittu 'Birkenhead'-tyyppi sen sijaan olivat melko moderneja (valmistuneet 1915) ja 5.5-tuumainen osoittautui onnistuneeksi tykiksi. Haittapuolena olisi meille epästandardi kalipeeri.
Active-luokka oli viimeinen sarjasta pieniä tiedusteluristeilijöitä joita Royal Navy rakensi 1900-luvun alussa hävittäjäviiriköiden johtoaluksiksi. Alukset osoittautuivat liian hitaiksi toimimaan hävittäjien kanssa joten niitä käytettiin taistelulaivueiden tiedustelualuksina, partioinnissa tai miinoituksissa. 3500-4000 tonnia, 25 solmua, hiili/öljy, 6-10*102mm tykit. Alukset olisivat meidän kannaltamme sopivan kokoisia mutta niissä on heikkotehoinen aseistus ja hyvin ohut panssarointi.
Arethusa-luokka oli vanhempien tiedusteluristeilijöiden parannettu painos. Höyryturbiinit nostivat nopeuden yli 28 solmun ja niissä oli kylkipanssari. Aseistus oli 2*152mm ja 6*102mm. Aluksia pidettiin hyvin ahtaina mutta meidän lyhyillä purjehduksillamme se ei ehkä olisi ongelma.
Maineikas
C-luokka olivat noin 4000 tuhannen tonnin pieniä risteilijöitä. Panssarointi oli parempi kuin tiedusteluristeilijöissä ja vieläkin maineikkaamman D-luokan kanssa ne muodostivat Royal Navyn risteilijälaivaston selkärangan pitkälle 30-luvulle ja niitä palveli useita vielä 2. maailmansodassa. 20-luvun alussa näitä poistettiin vain yksi, Suomessaki vieraillut HMS Cordelia. Se edusti tyypin ensimmäistä versiota jossa oli 2*152mm ja 8*102mm seka-aseistus. Suomen kannalta tuo alus olisi moderni ja odotettava palvelusaika pitkä. En tiedä oliko siinä jotain vikaa tai vauriota kun se poistettiin niin varhain. Aseistus olisi pitänyt myöhemmin päivittää, haittapuolena 6 tuuman tykkien sijoittelu tuon ajan risteilijöiden matalaan runkoon oli haastavaa. Pienemmissä C-luokan aluksissa oli vain neljän kuuden tuuman tykin aseistus mitä on pidettävä 20-luvun standardeilla jo riittämättömänä.
Saksan keisarillisella laivastolla oli merkittävä määrä ristelijöitä, harmittavasti osa niistä upotettiin sodan jälkeen Scapa Flow'hon tai otettiin voittajavaltojen käyttöön, lisäksi Saksan tynkälaivasto otti jäljellejääneistä osan käyttöönsä joten yhtä edustavaa alusmäärää ei siis ole tarjolla mutta jotain kuitenkin:
Gazelle-luokka oli vuosisadan vaihteen panssarikansiristeilijöitä. 3000 tonnia, 21 solmun nopeus, 10*105mm tykit. Tähän alustyyppiin pätevät kaikki samat kommentit kuin Royal Navyn Topaze-luokkaan. Reichsmarine modernisoi näistä muutaman 20-luvulla. Yksi Gazelle palveli 2. maailmansodassa, Jugoslavian laivastossa, tosin lähinnä koululaivana.
Bremen- ja Königsberg-luokan alukset olivat Gazellejen parannettuja painoksia. Etenkin panssarin paksuutta oli lisätty. Ne olivat myös hiukan nopeampia. Joissain aluksissa oli höyryturbiinit.
Nautilus-luokka olivat kaksi pientä miinaristeilijää jotka toimivat myös Suomen vesillä. Alukset olivat melko hitaita (20 solmua) ja aseistuksena vain 8*88mm tykkiä. Albatross vaurioitui taistelussa venäläisiä panssariristeilijöitä vastaan Ahvenanmaalla ja ajoi karille Ruotsin aluevesillä. Ruotsalaiset nostivat ja internoivat aluksen. Nautilus toimi osana osastoa joka tuki Valkoista Suomea ja Baltian maita.
Kolberg-luokan aluksia selvisi sodista vain kaksi joista toinen annettiin Ranskalle ja toinen Japanille. Aseistuksena oli 12*105mm tykit, jotka sodan aikana joissain aluksissa korvattiin kuudella kuusituumaisella. Nopeus oli meille riittävä 25 solmua, mutta aluksia pidettiin hyvin kömpelöinä mikä olisi meille pitkä miinus. Näissäkään aluksissa ei ollut kylkipanssaria. Japanille annettu Augsburg romutettiin 1922 ja olisi epäilemättä ollut saatavilla, Ranska sen sijaan käytti sotasaalisalustaan 30-luvulle.
Uudemmista tyypeistä voi mainita ainoastaan sodan aikana kehitetyn
Cöln-luokan. Nämä olivat jo isoja aluksia (7000 tonnia/155 metriä). Aluksia ehti valmistua vain kaksi jotka upotettiin Scapa Flowssa. Puolivalmiita aluksia oli telakalla useita sodan päättyessä ja ainakin yhden loppuun rakentamista saksalaiset harkitsivatkin. Siitä olisi siis mahdollista saada aivan uusia moderneja aluksia, mutta hinta olisi tietysti ollut myös lähempänä uutta alusta. Koko olisi mahdollistanut voimakkaan ilmatorjunta-aseistuksen asentamisen, mutta 6 metrin syväys ja 155 metrin pituus olisivat olleet rajoite saaristossa.
Muista laivastoista passeleita ylijäämäaluksia löysin vain muutamia. Itävalta-Unkarin laivastolta jäi jäljelle mm. pieni panssariristeilijä
Sankt Georg. Uppouma 8000 tonnia, 22 solmua, aseistus 2*238mm, 5*190mm, 4*150mm ja paljon pienempiä tykkejä. Alus olisi sopiva varmasti ainakin koululaivaksi, 6.85 metrin syväys olisi tietysti ongelmallinen. Avomerellä nopeus olisi riittävä mutta sekatykistö jo selvästi vanhanaikainen. 1905 valmistunut alus on tarkasteltavista vanhimpia ja elinkaaren jatkaminen 30-luvulle vaatisi kalliin koneisto- ja aseistusremontin. Päätykki on samaa tyyppiä kuin aikaisemmin mainitussa hollantilaisessa panssarilaivassa.
Keisarikunnan jäämistöstä modernit Novara-luokan risteilijät menivät Italialle joka käytti niitä pitkään. 'Vapaaksi' jäi vain niiden edeltäjä, tiedusteluristeilijä
Admiral Spaun. Alus oli aikanaan melko moderni: 4000 tonnia, höyryturbiinit/27 solmua, 60mm kylkipanssari, 7*100mm tykit. Itävaltalaisalusten käyttöä Suomessa mutkistaisi meille oudot tykkien kalipeerit. Admiral Spaunin turbiinit on mainittu epäluotettaviksi. Toisaalta koneistoremontti olisi joka tapauksessa edessä muillakin aluksilla.
Yhdysvaltain laivastosta voisi olla tarjolla
Chester-luokan tiedusteluristeilijät. Ne olivat noin 4900 tonnin aluksia, luokan yhdessä aluksessa oli mäntäkoneet ja lopuissa turbiinit. Alukset peruskorjattiin 1917 jolloin niiden aseistukseksi tuli 4*127mm ja 2*76mm. Ne poistettiin käytöstä 20-luvun alussa mutta romutettiin vasta 1930. Kuten näkyy, aseistus on varsin kevyt niiden kokoon nähden. Panssarointi oli tavanomainen, 2 tuuman kylkipanssari ja tuuman kansipanssari.
Japanilta, Italialta tai Ranskalta en löytänyt meille sopivia raskaampia aluksia.
Mites sitten hävittäjät. Iso-Britannialta jäi ylijäämäiseksi tolkuton määrä hävittäjäaluksia. Niistä mainittakoon
H- I- K- L- M- ja
R-luokat. Tätä vanhempia tyyppejä ei tarkastella koska uudempiakin on, ja edeltävä G-luokka oli hiilikäyttöinen.
H- ja I-luokan hävittäjät olivat noin 800 tonnin aluksia, nopeus oli 27 solmua (mutta "valmistajan erikoisissa" 29-35 solmua). Aseistuksena oli 2*102mm ja 2*76mm ja kaksi torpedoputkea.
K- ja L-luokan aluksiet olivat vähän isompia (900-1000 tonnia), tykkiaseistus oli 3*102mm ja tykit olivat nopeampaa QF-tyyppiä. L-luokassa torpedoputkien määrä oli lisätty neljään.
M-luokan alukset olivat muuten L-luokan kaltaisia, mutta nopeus oli nostettu 34 solmuun asti. Amiraliteetin oman telakan lisäksi yksityiset telakat valmistivat M-tyypistä samoilla spekseillä omia rinnakkaisluokkiaan jotka saattoivat jonkun verran poiketa perusmallista.
R-luokka oli sodan ajan kehitysluokka jossa oli edellisiin verrattuna modernimpi ja taloudellisempi koneisto. R:ien romuttaminen alkoi vasta 20-luvun lopussa ja yksi alus, HMS Skate, selvisi toisestakin maailmansodasta.
Näiden lisäksi muutama erikoispominta:
Medea-luokka olivat Kreikan tilaamia M-luokan hävittäjiä jotka Royal Navy lunasti itselleen.
Talisman-luokka taas alkujaan Turkin tilaamia. Ne olivat brittialuksia raskaammin aseistettuja, 5*102mm, joista kaksi oli rinnakkain etukannella kuten tuon ajan risteilijöillä.
HMS Swift oli kokeellinen laivueenjohtaja (raskas hävittäjä). Se oli varsin iso alus, 2200 tonnia. Alusta pidettiin epäonnistuneena sillä nopeus jäi "vain" 34 solmuun, polttoaineenkulutus oli massiivinen ja aseistus kokoon ja hintaan nähden heikko. Nämä eivät ole mairittelevia mainoslauseita mutta aluksen suuri koko olisi mahdollistanut modernisoinnissa vahvan aseistuksen.
Saksan laivasto menetti paljon parhaita hävittäjiään Scapa Flown upotuksessa sekä sotasaaliina ympärysvalloille. 1911-tyypin torpedoveneitä en ota vertailuun koska vaikka ne olivat suht uusia, niin ne olivat pieniä (550 tonnia) ja tykkiaseistus heikko 2*88mm. Sitä edeltävä
1906-tyypin suuri torpedovene olisi käyttökelpoisempi 700-900 tonnin alus, mutta vakiona niissäkin vain 1-2 88mm tykkiä ja 3 45cm torpedoputkea. Reichsmarine vaihtoi joihinkin 105mm tykit 20-luvulla.
Tyyppi 1913 oli Kaiserliche Marinen päähävittäjätyyppi sodan aikana. Ne olivat noin 1000-1100 tonnin aluksia ja aseistuksena oli kolme 88mm tykki ja kuusi torpedoputkea. Joihinkin vaihdettiin myöhemmin 105mm tykit. Vain harva alus selvisi 20-luvulle tappioiden ja Scapa Flown revohkan jäljiltä. Voittajavalloilta olisi ehkä muutaman aluksen saanut ostettua.Torpedobootzerstörer oli kahdeksan raskaan hävittäjän (1800 tonnia) luokka joka perustui venäläiseen Novik-tyyppiin (joka oli saksalaista suunnittelua). Aluksi niissä oli vain 88-milliset tykit, mutta sodan aikana aseistukseksi vaihdettiin 4*105mm. Valitettavasti vain yksi tämän tyypin alus olisi ollut saatavilla, Scapa Flown massaupotuksen niukasti missannut B98 jonka britit romuttivat 1920.
Lisäksi telakoille jäi puolivalmiita hävittäjiä ja torpedoveneitä jotka ehkä olisi saanut rakennettua valmiiksi jos rahaa olisi riittänyt. Erityisesti mainittakoon
1916-tyypin suuri torpedovene joka oli tuohon aikakauteen valtava alus, lähinnä pieni risteilijä:2400 tonnia/4*150mm tykit.
Venäjän laivastolta jäi vieraisiin satamiin iso joukko kuuluisan
Novik-tyypin hävittäjiä. Ne olivat moderneja ja isoja aluksia (1300-1500 tonnia, 3-5*102mm tykkiä, 8-10 torpedoputkea). Virolle niitä jäi kaksi ja kuulemani mukaan suomalaiset jossain välissä yrittivät ostaa niitä. Viro myi ne Perulle 1933 jossa ne palvelivat 50-luvulle asti. Tunisian Bizerteen jäi ns. Wrangelin laivasto, jonka Neuvostoliitto myi romuksi 1924. Siihen kuului useita tämän tyypin hävittäjiä. Alukset olivat kuitenkin ilmeisen huonossa kunnossa ja niiden ostaminen NL:ltä ei ehkä olisi onnistunut. Novikit olisivat olleet meille sopiva alustyyppi sikäli että meillä olisi varmasti ollut merisotilaita jotka olivat niillä palvelleet.
Yhdysvaltain laivasto valmisti maailmansodan aikana valtavan määrän (lähes 300) hävittäjiä. Suurin osa niistä oli Wickes- ja Clemson-luokan standardityyppejä joista moni palveli vielä 2. maailmansodassa. Myyntiin olisi ehkä joutanut joitain vanhempia tyyppejä, kuten
Aylwin- tai
Sampson-luokan. Amerikkalaiset panostivat torpedoihin, ensinmainitussa oli 8 torpedoputkea, Sampsonissa peräti 12 53cm torpedoa. Amerikkalaishävittäjien aseistuksena oli tyypillisesti 4*102mm tykkiä, nopeuden ollessa 29 solmun kieppeillä. On epävarmaa olisiko näitä myyty ulkomaille isolaatiopoliittisessa ympäristössä. Laivasto piti uudemmat hävittäjät reservissä Lontoon laivastosopimukseen asti, pl. joitain jotka siirrettiin rannikkovartiostolle. Sotaa edeltäviä tyyppejä ei ole otettu vertailuun niiden heikon (76mm) tykistöaseistuksen vuoksi.
Muilta laivastoilta ei sopivia ylijäämähävittäjiä juurikaan löydy. Italia piti kaikki käyttökelpoisen kokoiset hävittäjät palveluksessa 30-luvulle asti. Japani valmisti ennen sotaa vain hyvin pieniä, korkeintaan 400 tonnin hävittäjiä. Ranskalta ehkä olisi voinut saada
Bouclier-luokan hävittäjiä mutta näitä 800 tonnin aluksia parempia olisi saanut briteistä.
Tuollaisia palikoita olisi siis saatavilla, seuraavassa postauksessa arvioin mitä niistä voisi ehkä järkevästi kasata.
