Osa 3: En tarvitse kuittia.
Hyvää ei saa halvalla, mutta saako edes kohtuullista? Käytettyjen alusten hinnoista on vähän tietoja mutta jotain kuitenkin.
Britannian amiraliteetti myi laivoja romuksi 2.2-2.5 punnan kiinteällä tonnihinnalla. 1000 tonnin hävittäjä siis maksoi ostajalle noin 2500 puntaa ja 5000 tonnin risteilijä yli kymppitonnin. Cöln-luokan risteilijä Madgeburg myytiin romuksi 1300 000 Reichsmarkin hinnalla, eli noin £1/tonni. Sodanjälkeinen talouskriisi ajoi Saksassa raaka-aineiden hinnat alas? Kuten sanottua, tuohon hintaan toimivia aluksia ei kuitenkaan saanut. 1922 merivoimat kaavaili kahden hävittäjän ostoa Englannista. Valinta osui "Lysander-luokan" aluksiin. En tiedä miksi juuri tuohon tyyppiin koska uudempiakin olisi saanut. Ehkä L-luokan alus saatiin halvemmalla kuin uudemmat, aseistus oli sama ja lisänopeudella ei ollut meille niin merkitystä. 'Suomen Laivasto' -kirjassa hinnaksi mainitaan 2 miljoonaa markkaa, eli noin 10000 puntaa per alus. Hinta on todella alhainen - saman verran maksoi uusi moottoritorpedovene Italiasta - ja jos se pitää paikkansa, on suuri vahinko ettei ostotilaisuutta käytetty hyväksi. L-luokan hävittäjä maksoi uutena noin £100 000, mutta sotavuosina punnan arvo oli pudonnut siitä alle puoleen.
Thaimaa osti Thornycroftilta yhden R-luokan hävittäjän vuonna 1920 hintaan £200 000. Kaksikymmentäkertainen hinta hämmästyttää vaikka kyse onkin muutaman vuoden uudemmasta aluksesta. Uusi V/W-luokan hävittäjä olisi irronnut telakalta vain vähän kalliimmalla. Kyseessä on ilmeisesti toisaalta ollut peruskorjattu alus ja kauppahintaan on voinut sisältyä muutakin tarpeellista tilpehööriä ja ehkä huoltosopimuksiakin. Kreikka osti vuonna 1914 Yhdysvalloilta kaksi Mississippi-luokan taistelulaivaa. Hinta oli noin kuusi miljoonaa USD per alus, mikä oli sama hinta kuin mitä USN oli maksanut niistä uusina. Alennusta sai vain sen verran mitä inflaatio oli ehtinyt 7-8 vuodessa laukata (10-15%). Vähänkään uudemmasta aluskalustosta ei siis ollut saatavilla mitään superdiilejä.
Käytetyn aluskaluston hintaa voi yrittää arvioida uusien alusten hinnan perusteella. Kevyiden risteilijöiden hintaesimerkkejä.
-Gotland (1930), 16.5miljoonaa kruunua (noin 175milj markkaa).
-Arethusa (1913) 285 000 puntaa (noin 137 miljoonaa markkaa vuoden 1922 rahassa)
-Königsberg (1929) 38 miljoonaa Reichsmarkkaa (noin 360milj markkaa)
-Tre Kronor (1943) 65 miljoonaa kruunua (760milj markkaa sodan ajan rahassa. Rahan arvon muutokset huomioon ottaen alukset olivat yli kaksi kertaa kalliimpia kuin aikaisempi Gotland).
-vuosisadan vaihteen panssarilaivat maksoivat noin £350 000 sen aikaisessa rahassa. Vuoden 1922 markoiksi muutettuna tämä olisi noin 180 miljoonaa.
-palautetaan mieliin suomalaisten panssarilaivojen hinta 30-luvun rahassa, 209 miljoonaa markkaa.
Karkeasti ottaen tuon ajan aluksissa runko & panssarointi muodosti noin 30-45% hinnasta (parhaan laadun panssarilevy oli kallista), aseistus 25-30%, kulkukoneisto 25-35%, muu varustelu ja tulenjohto 10-15%. Eri mailla voi olla erilaisia kategorointitapojakin. Romutettavasta aluksesta voisimme laskea että rungon saisi puoli-ilmaiseksi mutta muusta on maksettava, sitä lähempänä uuden hintaa mitä uudempi alus olisi.
Hollantilaisten panssarilaivojen romutushinta lienee ollut jossain 12000 punnan kieppeillä kappale. Aseet ja koneisto ovat vanhaa ja tulenjohtolaitteistoahan tuon aikakauden aluksissa ei pahemmin edes ollut. Pelkkien tykkien arvo uusina olisi ollut ehkä kymmenesosa aluksen rakennushinnasta, mutta niin paljon ei 20v vanhoista tykeistä ehkä hollantilainen kehtaa veloittaa. Kulkukoneisto luultavasti olisi ainakin rempattava pintapuolisesti, kattilat puhdistettava yms hankinnan yhteydessä. Voisimme arvioida karkeasti että aluksen runko maksaisi meille noin 2 miljoonaa vuoden 1923 rahassa, tykit 10 miljoonaa ja muusta tarvittavasta ehkä toinen mokoma. Käytetyt panssarilaivat maksaisivat siis noin 22 miljoonaa kappale.
Kevyistä risteilijöistä joutuisi maksamaan jonkun verran enemmän. Town-luokan alukset maksoivat noin £400 000 sotaa edeltävässä rahassa. Uutena vastaavan aluksen hinta 20-luvun alussa olisi ollut yli miljoonan. Birkenheadien romutusarvo olisi noin £13000. Aseistuksesta joutuisimme maksamaan todennäköisesti ainakin £100k, mahdollisesti 150k. Kun otetaan huomioon muu varustelu joka oli vielä suht uutta, näyttää todennäköiseltä etteivät alukset irtoa alle £250 000. 1921 markoissa (nämä alukset myytiin sinä vuonna romuksi) tämä olisi noin 50 miljoonaa. On muistettava että aluksia tarjottiin Kreikalle takaisin mutta eivät kelvanneet, ilmeisesti hinta oli kreikkalaisille liian suolainen (Kreikka oli sodassa Turkin kanssa ja melko lähellä konkurssia). Tähän hintaan en ole laskenut minkäänlaista peruskorjausta.
Entä luksusvaihtoehto, Cöln-luokan uudet risteilijät. Sodanjälkeisen ajan ensimmäinen saksalainen risteilijä Emden oli tästä hiukan muunneltua tyyppiä. En valitettavasti löytänyt Emdenin hintaa (inflaatiovuosina sitä olisi ollut vaikea laskeakin), mutta uudemman Königsbergin hinta on yllä. 25 miljoonaa Reichsmarkkaa voisi olla hyvä arvaus. Cöln-luokan rakentamisesta valmiiksi 'alennusta' olisi saanut taas rungon hinnan verran mutta koska kaikki muu oli uutta, siitä olisi pitänyt maksaa uutta vastaava hinta. Ostohinta olisi ollut varmasti vähintään 15 miljoonaa Reichsmarkkaa, mahdollisesti 20 (valuutta muutettu hyperinflaation jälkeiseen aikaan). Ne olisivat siis maksaneet melkein yhtä paljon kuin laivastolain panssarilaivat. Ostopäätös olisi pitänyt tehdä 1920. Olisiko nyt 10-15% valtion budjettia vastaava summa ollut liikaa pyydetty vasta itsenäistyneen maan hallitukselta ja eduskunnalta? Kyllä se taitaisi olla.
Hävittäjistä: ensimmäisen vaihtoehdon Talisman-luokan alusten hinta olisi ollut varmasti korkeampi kuin 'älyttömän halpojen Älyjen'. Todennäköisesti niistä olisi haluttu ainakin £50 000 kappaleelta. Saksalainen yksittäishävittäjä ei ole briteille yhtä arvokas, hinta olisi ehkä puolet tästä.
Toisen vaihtoehdon amerikkalaishävittäjien hintaa voisi arvioida niiden hankintahinnan perusteella, joka oli ehkä noin $900 000 vuonna 1915. Vuoden 1923 Suomen rahaksi muutettuna se olisi noin 56 miljoonaa markkaa. Realistinen hinta näille melko uusille aluksille voisi olla puolet tuosta, nehän eivät vielä tuossa vaiheessa olleet romuttamolle menossa.
Kolmannessa vaihtoehdossa säästetään hävittäjistä ja hankitaan melko edulliset M-luokan alukset. Mikäli aikaisempi L-tyypille ilmoitettu hinta pitää paikkansa, niin nämä voisi saada ehkä 6-10 miljoonan kappalehintaan.
Saksalaisia aluksia luultavasti olisi saanut hiukan halvemmalla. Ongelmana oli että tarjolla sopivia aluksia oli paljon vähemmän, brittien suurista ylijäämävarastoista oli mahdollista plokata mahdollisimman hyväkuntoisia yksilöitä. Novikkien hinnasta en osaa esittää arvioita, jos niitä nyt olisi edes saanut.
Eli:
Ykkösvaihtoehdossa panssarilaivat maksavat noin 45 miljoonaa markkaa ja hävittäjät 35 miljoonaa = yhteissumma 80 miljoonaa markkaa.
Kakkosvaihtoehdossa maksamme risteilijöistä noin 100 miljoonaa ja hävittäjistä toiset 100 miljoonaa = yhteissumma 200 miljoonaa.
Kolmosvaihtoehdossa risteilijät maksavat noin 300 miljoonaa markkaa (mahdollisesti 400) ja hävittäjät ehkä 30-40 miljoonaa. Yhteissumma minimissään 330 miljoonaa markkaa.
Ensimmäisen vaihtoehdon halpuus on sikäli näennäistä että panssarilaivat pitäisi modernisoida ja peruskorjata jo 20-luvun puolella. Ruotsihan kyllä piti panssarilaivoja rivissä parhaimmillaan lähes 50 vuotta, joten hyvällä hoidolla alustyyppi sinänsä kyllä kestää.
Kakkosvaihtoehdossa olisi säästövaraa valitsemalla halvempia aluksia. Jos oletamme että vanhat K- tai L-luokan alukset lähtevät mainitulla 2 miljoonan kappalehinnalla niin säästämme heti noin 90 miljoonaa - melkoinen summa! Tällöin kuitenkin menetetään amerikkalaishävittäjien tehokas torpedoiskuvoima. Myös risteilijöissä olisi jonkun verran säästövaraa valitsemalla Town-luokan halvempia aluksia, tai pienempiä tiedusteluristeilijöitä. Niiden huono puoli on vanhentunut aseistus, joka olisi pitänyt uusia, Birkenheadien 5.5-tuumaiset olisivat kurantteja koko niiden jäljellä olevan eliniän verran.
Kolmosvaihtoehdon hyvä puoli on että risteilijät olisivat uutta vastaavia ja kestäisivät varmasti 30 vuotta. Modernisointi olisi helppo suorittaa 30-luvulla peruskorjauksen yhteydessä. Hävittäjät voisi myöhemmin korvata uudella tyypillä. Poliittisesti rahapulassa olevan valtion valtava investointi 'valkoisiin elefantteihin' heti itsenäisyyden alussa olisi melkolailla mahdoton tempaus.
Vertailun vuoksi toteutuneita perushankintamäärärahoja vuosilta 1919-38:
Kuten näkyy, uushankinta oli 20-luvulla lujassa. Osaltaan tähän vaikutti yksinkertaisesti rahanpuute mutta myös se laajalti vallinnut näkemys että sotien jälkeen Suomessa oli aseita vaikka kuinka eikä uusien hankkimisella ollut kiirettä.
Loppupäätelmäni on että kyllä, aluksia olisi saanut mutta olisi ollut ryhdyttävä toimintaan mielellään jo 1919 ja viimeistään 1922. Kuten nähdään, ei asevoimille paljon hankintamäärärahoja tuolloin liiennyt. Alukset olisivat olleet huonompia kuin ne mihin lopulta päädyttiin, mutta hankintahinnassa olisi voitu jonkun verran säästää ja hyvänä puolena laivastoon olisi saatu hävittäjiä joiden hankinta sitten jäi toteutumatta. Investointeja olisi pitänyt 30-luvulla viimeistään kuitenkin tehdä etenkin ilmatorjunnan modernisoimiseksi. Hävittäjiin olisi ehkä voinut asentaa 105mm yleistykit jolloin niiden ilmatorjunta olisi noussut tehokkaalle tasolle. Risteilijöihin tehokkaan it:n asentaminen olisi ollut vaikeampaa kokorajoitusten vuoksi. Alukset olisivat myös vaatineet kalliita koneiston ja tulenjohdon uusintoja, joka olisi jonkun verran syönyt hankintahinnassa saatuja säästöjä.
Etenkin laivaston komentajan Hjalmar von Bonsdorffin 12-tuumaisilla tykeillä varustetut monitorit ovat herättäneet laajaa huomiota...
