Vaihtoehtoisia puolustushankintoja menneiltä vuosilta...

Skenaariot eivät olleet tietenkään pelkkää akateemista sotapeliä vaan niillä oli selkeä pelotevaikutus, aivan kuten nykyäänkin esimerkiksi hävittäjä- ja ohjushankintojen osalta. Vastustajahan laati myös skenaarioita.



Tuo panee miettimään ettei taaskin, varauduta väärään sotaan noiden hankintojen suhteen.
Kenraaleilla on hyvä kyky nähdä tulevaisuuteen, valitettavasti tämä tieto ei juuri ole arvausta parempi.
1920-1930 luvuilla ei vielä tajuttu lentokoneen merkitystä merisodassa.
Indiana_bombing_1920.jpg


Vaikka merkit olivat nähtävissä ( nykyisinkin samoja merkkejä/muutoksia on nähtävissä).
 
Kyllä ilma-aseen merkitystä merisodassa vakavasti jo pohdittiin, olihan alusilmatorjunta todettu välttämättömäksi jo 1. maailmansodassa. Myös Suomessa lähinnä diletanttipiirit esittivät sen näkemyksen ettei panssarilaivoja tai mitään muitakaan isompia sota-aluksia kannattaisi rakentaa vaan panostaa meri-ilmavoimiin. Suomalaisiin panssarilaivoihin onneksi asennettiin poikkeuksellisen vahva ilmatorjunta, samaa tasoa kuin tuon ajan parhaissa raskaissa risteilijöissä.
1939 arvioitiin uuden panssarilaivan hinnaksi 240 miljoonaa markkaa. Tällä rahalla olisi saanut noin 40 kevyttä pommikonetta, tai tuplamäärän hävittäjiä. Toisaalta rauhan ajan hankintahinta pitää suhteuttaa myös käyttöikään, joka oli sotalaivalla 20-30 vuotta, mutta tuon ajan lentokoneella vain noin 8-10 vuotta.
 
Kyllä ilma-aseen merkitystä merisodassa vakavasti jo pohdittiin, olihan alusilmatorjunta todettu välttämättömäksi jo 1. maailmansodassa. Myös Suomessa lähinnä diletanttipiirit esittivät sen näkemyksen ettei panssarilaivoja tai mitään muitakaan isompia sota-aluksia kannattaisi rakentaa vaan panostaa meri-ilmavoimiin. Suomalaisiin panssarilaivoihin onneksi asennettiin poikkeuksellisen vahva ilmatorjunta, samaa tasoa kuin tuon ajan parhaissa raskaissa risteilijöissä.
1939 arvioitiin uuden panssarilaivan hinnaksi 240 miljoonaa markkaa. Tällä rahalla olisi saanut noin 40 kevyttä pommikonetta, tai tuplamäärän hävittäjiä. Toisaalta rauhan ajan hankintahinta pitää suhteuttaa myös käyttöikään, joka oli sotalaivalla 20-30 vuotta, mutta tuon ajan lentokoneella vain noin 8-10 vuotta.

Eli vaihtoehtoisessa todellisuudessa meillä olisi Talvisodan tullen ollut 160 kpl Gloster Gauntleteja tms. Vai onko sekään tarpeeksi vanha konetyyppi?
 
Jäsen @fulcrum tekstistä innostuneena seuraava fiktiivinen kuvaus Suomen laivaston kehityksestä 20 ja 30 luvulla:

Maamme itsenäistyttyä laivasto koostui pelkästään tänne jääneistä Venäläisistä aluksista joista tärkeimmät olivat:
Tsushiman meritaistelusta selvinnyt vanha Admiral Ushakov-luokan rannikkopanssarilaiva (4700tn, 4-10 tuumaista, 4-120mm, 6-47mm, 18-37mm) joka ei ollut Venäläisten poistuessa purjehduskunnossa. Alus jäi Suomalaisten haltuun ja korjaustöiden valmistuttua 1922 se liitettiin laivastoomme nimellä Joukahainen.

Kaksi Okhotnik luokan hävittäjää jotka olivat valmistettu Crichtonin Turun telakalla vuonna 1906 (840tn, 2-102mm, 2-47mm, 3-Torpedoputkea, 26 solmua)

Viisi Sokol-luokan torpeedovenettä S1-S5 (300tn, 2-75mm, 2-torpeedoputkea)

Tykkivene Gljak (960tn, 4-120mm, 4-75mm) joka nimettiin uudelleen Jaakko Ilkaksi.
Golub ja Vodorez luokkien kevyet vartiotykkiveneet Hämeenmaa ja Uusimaa (530tn, 2-102mm), Turunmaa ja Karjala (350tn, 2-75mm)

Kaksi Royal Navyn V&W-luokan hävittäjää, HMS Vittoria ja HMS Verulam upposivat ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Suomen rannikon läheisyyteen. Britannia luovutti niiden hylyt Suomelle. Molemmat hävittäjät nostettiin mutta ainoastaan toinen niistä oli sellaisessa kunnossa että se kannatti korjata (1100tn, 4-102mm, 1-40mm, 4-turpeedoputkea) Alus liitettiin laivastoon 1923 nimellä Vihuri

20-luvun lopulla tuli kuvioon laivasto-ohjelma jossa pääpaino oli uusien panssarilaivojen hankinta ja sukellusveneet. Rakennettiin kolme Vetehinen luokan ja kaksi Saukko luokan s-venettä. Väinämöinen -luokan Panssarilaivoja piti rakentaa kaksi kappaletta joiden valmistuttua Joukahainen olisi romutettu. Samanaikaisesti oli valmisteilla toinen projekti ison koululaivan hankkimiseksi. Budjetti ei kuitenkaan riittänyt kolmen suuren yksikön hankintaan joten yhden panssarilaivan tilaus peruttiin ja sen korvaajaksi tehtiin Joukahaiselle peruskorjaus jossa sille tehtiin mm. kattilaremontti ja toisioaseistus korvattiin neljällä 105mm kaksoistykkitornilla.
”Koululaiva” nimitys oli osittain hämäys sillä kyseessä oli Itämeren oloihin suunniteltu kevyt risteilijä jonka uppouma se oli n. 5000tn ja mitat 148x16 m. Aseistus käsitti 6-152mm jotka olivat kahdessa kolmois-tykkitornissa, 4x2-105mm, 4-40mm tykkiä eli pääaseistusta lukuun ottamatta sama kun Väinämöisessä. Alus valmistui 1934 ja se ristittiin Suomen Leijonaksi.

30-luvun puolivälissä käynnistettiin toinen laivasto-ohjelma jossa pääpaino oli keskiraskaissa aluksissa. Suunniteltiin kokonaan uudenlainen alusluokka josta käytettiin nimitystä rannikkohävittäjä. Nämä Pohjanmaa-luokan rannikkohävittäjät olivat uppoumaltaan n. 1000 tn ja mitoiltaan 82x9m. Aseistus käsitti 2x2-105mm, 2-40mm ja 6 torpeedoputkea. Ne saavuttivat 34 solmun nopeuden. Aluksia rakennettiin neljä kappaletta ja niiden myötä poistettiin loput vanhat torpedoveneet, tykkivene Jaakko Ilkka sekä Okhotnik-luokan hävittäjät siirrettiin reserviin.

Toinen merkittävä uudisrakenne oli Helsinki-luokan saattoraivaajat joiden rakentaminen aloitettiin 30-luvun lopulla. Nämä alukset olivat 650 tonnisia ja mitoiltaan ne olivat 58x7m. Aseistus 1-105mm, 1-40mm, 2-20mm. Ensimmäiset niistä saatiin palveluskäyttöön juuri ennen talvisodan sytyttymistä.

Saksalaisten Suomessa valmistama prototyyppi-sukellusvene liitettiin laivastoomme Vesikko nimellä ja kaksi samanlaista venettä rakennettiin lisää.

Toisen maailmansodan alussa laivastossamme oli seuraavat laiva-luokan alukset:

Panssarilaiva Väinämöinen
Panssarilaiva Joukahainen
Risteilijä Suomen Leijona
4 Pohjanmaa –luokan rannikkohävittäjää
1 V&W luokan hävittäjä
2 uudelleen käyttöön otettua Okhotnik luokan hävittäjää
2+ Helsinki-luokan saattoraivaajaa
2 Hämeenmaa luokan tykkivenettä
2 Turunmaa luokan tykkivenettä
Miinalaivat Louhi ja Viapori
3 Vesikko-luokan sukellusvenettä
3 Vetehinen-luokan sukellusvenettä
2 Saukko -luokan pienois-sukellusvenettä
 
Eli vaihtoehtoisessa todellisuudessa meillä olisi Talvisodan tullen ollut 160 kpl Gloster Gauntleteja tms. Vai onko sekään tarpeeksi vanha konetyyppi?

Laivastolain kanssa yhtä aikaa ilmavoimille hankittiin Gloster Gamecockeja. Näistä yksi sitten osallistui sotatoimeen vielä talvisodassakin. Tietysti sotavuosia silmälläpitäen nopeasti vanhentuvan kaluston hankintaa olennaisempaa olisi ollut hävittäjälennoston henkilöstömäärän ja infrastruktuurin nostaminen korkeammalle tasolle. Suomellahan oli pitkään vain yksi hävittäjälaivue (Lentolaivue 24), vasta 1934 saatiin Bulldog-hankinnalla varustettua toinen (26).
1930-39 merivoimien perushankintamäärärahat olivat 358 miljoonaa markkaa ja ilmavoimien 447 miljoonaa. Ilmavoimat sai myös melkein kaikki rahansa käytettyä, maa- ja merivoimilla "paloi käteen" paljon rahaa joita ei pystytty ennen talvisotaa käyttämään.
 
1939 arvioitiin uuden panssarilaivan hinnaksi 240 miljoonaa markkaa. Tällä rahalla olisi saanut noin 40 kevyttä pommikonetta, tai tuplamäärän hävittäjiä. Toisaalta rauhan ajan hankintahinta pitää suhteuttaa myös käyttöikään, joka oli sotalaivalla 20-30 vuotta, mutta tuon ajan lentokoneella vain noin 8-10 vuotta.

Olisi ostettu vaikka Bofors 75 mm model 1929 tykkejä.

Niin olisi tullut tuo Turunkin ilmatorjunta kuntoon.

Lisäksi Boforsi 40mm aseita niin olisi rahoille saatu vastinetta, toisen laivan hinnalla sitten kenttätykistölle ammuksia ja aseita.

Sillä tuolle lätäkölle (itämerelle) ei ole laivoilla paljon asiaa kun soditaan neuvostoliitoa/venäjää vastaan.
 
Osa 3: En tarvitse kuittia.

Hyvää ei saa halvalla, mutta saako edes kohtuullista? Käytettyjen alusten hinnoista on vähän tietoja mutta jotain kuitenkin.
Britannian amiraliteetti myi laivoja romuksi 2.2-2.5 punnan kiinteällä tonnihinnalla. 1000 tonnin hävittäjä siis maksoi ostajalle noin 2500 puntaa ja 5000 tonnin risteilijä yli kymppitonnin. Cöln-luokan risteilijä Madgeburg myytiin romuksi 1300 000 Reichsmarkin hinnalla, eli noin £1/tonni. Sodanjälkeinen talouskriisi ajoi Saksassa raaka-aineiden hinnat alas? Kuten sanottua, tuohon hintaan toimivia aluksia ei kuitenkaan saanut. 1922 merivoimat kaavaili kahden hävittäjän ostoa Englannista. Valinta osui "Lysander-luokan" aluksiin. En tiedä miksi juuri tuohon tyyppiin koska uudempiakin olisi saanut. Ehkä L-luokan alus saatiin halvemmalla kuin uudemmat, aseistus oli sama ja lisänopeudella ei ollut meille niin merkitystä. 'Suomen Laivasto' -kirjassa hinnaksi mainitaan 2 miljoonaa markkaa, eli noin 10000 puntaa per alus. Hinta on todella alhainen - saman verran maksoi uusi moottoritorpedovene Italiasta - ja jos se pitää paikkansa, on suuri vahinko ettei ostotilaisuutta käytetty hyväksi. L-luokan hävittäjä maksoi uutena noin £100 000, mutta sotavuosina punnan arvo oli pudonnut siitä alle puoleen.

Thaimaa osti Thornycroftilta yhden R-luokan hävittäjän vuonna 1920 hintaan £200 000. Kaksikymmentäkertainen hinta hämmästyttää vaikka kyse onkin muutaman vuoden uudemmasta aluksesta. Uusi V/W-luokan hävittäjä olisi irronnut telakalta vain vähän kalliimmalla. Kyseessä on ilmeisesti toisaalta ollut peruskorjattu alus ja kauppahintaan on voinut sisältyä muutakin tarpeellista tilpehööriä ja ehkä huoltosopimuksiakin. Kreikka osti vuonna 1914 Yhdysvalloilta kaksi Mississippi-luokan taistelulaivaa. Hinta oli noin kuusi miljoonaa USD per alus, mikä oli sama hinta kuin mitä USN oli maksanut niistä uusina. Alennusta sai vain sen verran mitä inflaatio oli ehtinyt 7-8 vuodessa laukata (10-15%). Vähänkään uudemmasta aluskalustosta ei siis ollut saatavilla mitään superdiilejä.

Käytetyn aluskaluston hintaa voi yrittää arvioida uusien alusten hinnan perusteella. Kevyiden risteilijöiden hintaesimerkkejä.
-Gotland (1930), 16.5miljoonaa kruunua (noin 175milj markkaa).
-Arethusa (1913) 285 000 puntaa (noin 137 miljoonaa markkaa vuoden 1922 rahassa)
-Königsberg (1929) 38 miljoonaa Reichsmarkkaa (noin 360milj markkaa)
-Tre Kronor (1943) 65 miljoonaa kruunua (760milj markkaa sodan ajan rahassa. Rahan arvon muutokset huomioon ottaen alukset olivat yli kaksi kertaa kalliimpia kuin aikaisempi Gotland).
-vuosisadan vaihteen panssarilaivat maksoivat noin £350 000 sen aikaisessa rahassa. Vuoden 1922 markoiksi muutettuna tämä olisi noin 180 miljoonaa.
-palautetaan mieliin suomalaisten panssarilaivojen hinta 30-luvun rahassa, 209 miljoonaa markkaa.

Karkeasti ottaen tuon ajan aluksissa runko & panssarointi muodosti noin 30-45% hinnasta (parhaan laadun panssarilevy oli kallista), aseistus 25-30%, kulkukoneisto 25-35%, muu varustelu ja tulenjohto 10-15%. Eri mailla voi olla erilaisia kategorointitapojakin. Romutettavasta aluksesta voisimme laskea että rungon saisi puoli-ilmaiseksi mutta muusta on maksettava, sitä lähempänä uuden hintaa mitä uudempi alus olisi.

Hollantilaisten panssarilaivojen romutushinta lienee ollut jossain 12000 punnan kieppeillä kappale. Aseet ja koneisto ovat vanhaa ja tulenjohtolaitteistoahan tuon aikakauden aluksissa ei pahemmin edes ollut. Pelkkien tykkien arvo uusina olisi ollut ehkä kymmenesosa aluksen rakennushinnasta, mutta niin paljon ei 20v vanhoista tykeistä ehkä hollantilainen kehtaa veloittaa. Kulkukoneisto luultavasti olisi ainakin rempattava pintapuolisesti, kattilat puhdistettava yms hankinnan yhteydessä. Voisimme arvioida karkeasti että aluksen runko maksaisi meille noin 2 miljoonaa vuoden 1923 rahassa, tykit 10 miljoonaa ja muusta tarvittavasta ehkä toinen mokoma. Käytetyt panssarilaivat maksaisivat siis noin 22 miljoonaa kappale.

Kevyistä risteilijöistä joutuisi maksamaan jonkun verran enemmän. Town-luokan alukset maksoivat noin £400 000 sotaa edeltävässä rahassa. Uutena vastaavan aluksen hinta 20-luvun alussa olisi ollut yli miljoonan. Birkenheadien romutusarvo olisi noin £13000. Aseistuksesta joutuisimme maksamaan todennäköisesti ainakin £100k, mahdollisesti 150k. Kun otetaan huomioon muu varustelu joka oli vielä suht uutta, näyttää todennäköiseltä etteivät alukset irtoa alle £250 000. 1921 markoissa (nämä alukset myytiin sinä vuonna romuksi) tämä olisi noin 50 miljoonaa. On muistettava että aluksia tarjottiin Kreikalle takaisin mutta eivät kelvanneet, ilmeisesti hinta oli kreikkalaisille liian suolainen (Kreikka oli sodassa Turkin kanssa ja melko lähellä konkurssia). Tähän hintaan en ole laskenut minkäänlaista peruskorjausta.

Entä luksusvaihtoehto, Cöln-luokan uudet risteilijät. Sodanjälkeisen ajan ensimmäinen saksalainen risteilijä Emden oli tästä hiukan muunneltua tyyppiä. En valitettavasti löytänyt Emdenin hintaa (inflaatiovuosina sitä olisi ollut vaikea laskeakin), mutta uudemman Königsbergin hinta on yllä. 25 miljoonaa Reichsmarkkaa voisi olla hyvä arvaus. Cöln-luokan rakentamisesta valmiiksi 'alennusta' olisi saanut taas rungon hinnan verran mutta koska kaikki muu oli uutta, siitä olisi pitänyt maksaa uutta vastaava hinta. Ostohinta olisi ollut varmasti vähintään 15 miljoonaa Reichsmarkkaa, mahdollisesti 20 (valuutta muutettu hyperinflaation jälkeiseen aikaan). Ne olisivat siis maksaneet melkein yhtä paljon kuin laivastolain panssarilaivat. Ostopäätös olisi pitänyt tehdä 1920. Olisiko nyt 10-15% valtion budjettia vastaava summa ollut liikaa pyydetty vasta itsenäistyneen maan hallitukselta ja eduskunnalta? Kyllä se taitaisi olla.

Hävittäjistä: ensimmäisen vaihtoehdon Talisman-luokan alusten hinta olisi ollut varmasti korkeampi kuin 'älyttömän halpojen Älyjen'. Todennäköisesti niistä olisi haluttu ainakin £50 000 kappaleelta. Saksalainen yksittäishävittäjä ei ole briteille yhtä arvokas, hinta olisi ehkä puolet tästä.

Toisen vaihtoehdon amerikkalaishävittäjien hintaa voisi arvioida niiden hankintahinnan perusteella, joka oli ehkä noin $900 000 vuonna 1915. Vuoden 1923 Suomen rahaksi muutettuna se olisi noin 56 miljoonaa markkaa. Realistinen hinta näille melko uusille aluksille voisi olla puolet tuosta, nehän eivät vielä tuossa vaiheessa olleet romuttamolle menossa.

Kolmannessa vaihtoehdossa säästetään hävittäjistä ja hankitaan melko edulliset M-luokan alukset. Mikäli aikaisempi L-tyypille ilmoitettu hinta pitää paikkansa, niin nämä voisi saada ehkä 6-10 miljoonan kappalehintaan.
Saksalaisia aluksia luultavasti olisi saanut hiukan halvemmalla. Ongelmana oli että tarjolla sopivia aluksia oli paljon vähemmän, brittien suurista ylijäämävarastoista oli mahdollista plokata mahdollisimman hyväkuntoisia yksilöitä. Novikkien hinnasta en osaa esittää arvioita, jos niitä nyt olisi edes saanut.

Eli:
Ykkösvaihtoehdossa panssarilaivat maksavat noin 45 miljoonaa markkaa ja hävittäjät 35 miljoonaa = yhteissumma 80 miljoonaa markkaa.

Kakkosvaihtoehdossa maksamme risteilijöistä noin 100 miljoonaa ja hävittäjistä toiset 100 miljoonaa = yhteissumma 200 miljoonaa.

Kolmosvaihtoehdossa risteilijät maksavat noin 300 miljoonaa markkaa (mahdollisesti 400) ja hävittäjät ehkä 30-40 miljoonaa. Yhteissumma minimissään 330 miljoonaa markkaa.

Ensimmäisen vaihtoehdon halpuus on sikäli näennäistä että panssarilaivat pitäisi modernisoida ja peruskorjata jo 20-luvun puolella. Ruotsihan kyllä piti panssarilaivoja rivissä parhaimmillaan lähes 50 vuotta, joten hyvällä hoidolla alustyyppi sinänsä kyllä kestää.

Kakkosvaihtoehdossa olisi säästövaraa valitsemalla halvempia aluksia. Jos oletamme että vanhat K- tai L-luokan alukset lähtevät mainitulla 2 miljoonan kappalehinnalla niin säästämme heti noin 90 miljoonaa - melkoinen summa! Tällöin kuitenkin menetetään amerikkalaishävittäjien tehokas torpedoiskuvoima. Myös risteilijöissä olisi jonkun verran säästövaraa valitsemalla Town-luokan halvempia aluksia, tai pienempiä tiedusteluristeilijöitä. Niiden huono puoli on vanhentunut aseistus, joka olisi pitänyt uusia, Birkenheadien 5.5-tuumaiset olisivat kurantteja koko niiden jäljellä olevan eliniän verran.

Kolmosvaihtoehdon hyvä puoli on että risteilijät olisivat uutta vastaavia ja kestäisivät varmasti 30 vuotta. Modernisointi olisi helppo suorittaa 30-luvulla peruskorjauksen yhteydessä. Hävittäjät voisi myöhemmin korvata uudella tyypillä. Poliittisesti rahapulassa olevan valtion valtava investointi 'valkoisiin elefantteihin' heti itsenäisyyden alussa olisi melkolailla mahdoton tempaus.

Vertailun vuoksi toteutuneita perushankintamäärärahoja vuosilta 1919-38:

puolustusmaararahat191930.gif

Kuten näkyy, uushankinta oli 20-luvulla lujassa. Osaltaan tähän vaikutti yksinkertaisesti rahanpuute mutta myös se laajalti vallinnut näkemys että sotien jälkeen Suomessa oli aseita vaikka kuinka eikä uusien hankkimisella ollut kiirettä.

Loppupäätelmäni on että kyllä, aluksia olisi saanut mutta olisi ollut ryhdyttävä toimintaan mielellään jo 1919 ja viimeistään 1922. Kuten nähdään, ei asevoimille paljon hankintamäärärahoja tuolloin liiennyt. Alukset olisivat olleet huonompia kuin ne mihin lopulta päädyttiin, mutta hankintahinnassa olisi voitu jonkun verran säästää ja hyvänä puolena laivastoon olisi saatu hävittäjiä joiden hankinta sitten jäi toteutumatta. Investointeja olisi pitänyt 30-luvulla viimeistään kuitenkin tehdä etenkin ilmatorjunnan modernisoimiseksi. Hävittäjiin olisi ehkä voinut asentaa 105mm yleistykit jolloin niiden ilmatorjunta olisi noussut tehokkaalle tasolle. Risteilijöihin tehokkaan it:n asentaminen olisi ollut vaikeampaa kokorajoitusten vuoksi. Alukset olisivat myös vaatineet kalliita koneiston ja tulenjohdon uusintoja, joka olisi jonkun verran syönyt hankintahinnassa saatuja säästöjä.
 
”Koululaiva” nimitys oli osittain hämäys sillä kyseessä oli Itämeren oloihin suunniteltu kevyt risteilijä jonka uppouma se oli n. 5000tn ja mitat 148x16 m. Aseistus käsitti 6-152mm jotka olivat kahdessa kolmois-tykkitornissa, 4x2-105mm, 4-40mm tykkiä eli pääaseistusta lukuun ottamatta sama kun Väinämöisessä. Alus valmistui 1934 ja se ristittiin Suomen Leijonaksi.

Hah, hyvä nimivalinta. Tällä upstagetaan ruotsalaiset ja saadaan 'Göta Lejon' näyttämään poserilta.
 
inspiroi minua projektiin jonka tarkoitus on selvittää, olisiko ylijäämäsotalaivoja hankkimalla pystynyt ratkaisemaan laivaston aluskalusto-ongelman, kenties edullisemmin kuin mitä kalliiksi kritisoidulla laivastolailla tehtiin. Käytettyjä sotalaivoja oli kyllä yllin ja kyllin
Näissä esseissä on nähty vaivaa kun on kartoitettu saatavilla ollut poistokalusto I MS:n jälkeen. Kyseessähän on ainoastaan ajatusleikki mutta voisihan samalla perehtyä myös siihen, mikä olisi ollut laivastomme kyky operoida käyttöön saaduilla aluksilla. Sillä' eihän meillä ollut mitään Merivoimia vielä 1920-luvulla. Asia ei olisi miksikään muuttunut vaikka Helsinkiin olisi jäänyt koko Keisarin Venäjän laivasto ja siitä olisi saatu valita meille sopivimmat purkit. Ajatusleikkiä jatkaen vaikka 5 kpl uusia moderneja Novik-hävittäjiä, tarvittavat miilalaivat ja raivaajat sekä lisäksi pienemmät alukset.

Sotalaivat olivat silloin huipputekniikkaa; puisen lentokoneen rakentamista (vähän liioitellen) voi moottoria lukuunottamatta verrata soutuveneen tekoon. Ei ollut meriupseereita niitä käyttämään eikä insinöörejä ja teknikoita huolto- ja ylläpitoa suunnittelemaan. Merivoimien oman historian mukaan 1920-luvun Laivasto kykeni sulkemaan joitakin väyliä ja siinä kaikki! Eikä Merivoimat ollut yksin osaamisvajeessa: Ilmavoimissa oli vielä 1930-luvun alussa sama juttu.
 
Menihän noihin muutama ilta (liiasta) vapaa-ajasta. Mitään ihmeellistä merisodan tietämystä siihen ei tarvittu, jo pelkästään wikipediassa oli paljon relevanttia tietoa. Vaikka aihe on spekulatiivinen, nuo vaatimattomammat vaihtoehdot olisivat silti minusta vakavasti otettavia ja toteuttamiskelpoisia. Royal Navyn 20-luvun poistomyynti oli verrattavissa ysärin derkkuperinnön kauppaamiseen. Tuolloin hankituissa aluksissa olisi ollut päivityspotentiaalia 30-luvulla, esim hävittäjiin olisi voitu vaihtaa 105mm yleistykit jolloin niillä olisi ollut merkittävä it-kyky. Risteilijät ja hävittäjät olisivat olleet erinomaisia miinoittajia. Kustannusrakenne olisi modernisointienkin kera todennäköisesti ollut alle 1927 laivastolain hinnan (johon toki sisältyi paljon muutakin kuin panssarilaivat).

Old boy on tietenkin oikeassa merivoimien osaamispulasta. Olisi kestänyt kauan saada tuon koko- ja mutkikkuusluokan aluksista toimivia yksiköitä - niin se kesti panssarilaivoillakin. Jo pelkkä höyryturbiinien käytön ja huollon opettelu olisi vienyt merivoimilta vuosia. Ja tosiaan sama oli tilanne ilmavoimissa. Ennen Lunkan ja Richard Lorentzin aikaa ilmavoimat oli lähinnä valtion rahoittama ilmailukerho. Merivoimille oli suuri vahinko kun kokenut ja osaava amiraali Indrenius menehtyi sairaskohtaukseen vuonna 1919.

Jatkosodassa saksalainen apu oli konkreettisinta juuri meririntamalla. Suomenlahden sulusta ja Pohjois-Itämeren merisodasta puhutaan suomalais-saksalaisena yhteistyönä, mutta suomalaisten osuus siitä oli ehkä 10%. Kriegsmarine mielletään usein laiminlyödyksi puolustushaaraksi mutta meidän mittapuullamme se oli kuitenkin valtava organisaatio jolla oli tolkuttomat resurssit.
 
Vaikka aihe on spekulatiivinen, nuo vaatimattomammat vaihtoehdot olisivat silti minusta vakavasti otettavia ja toteuttamiskelpoisia. Royal Navyn 20-luvun poistomyynti oli verrattavissa ysärin derkkuperinnön kauppaamiseen.
Ai jaa, kyseessä ei ollutkaan ajatusleikki vaan vasta aloittaneen rutiköyhän Suomen olisi pitänyt tehdä suurkauppa, joka nieli suhteettoman osan puolustuksemme voimavaroista vielä vaurastuttuamme 1930-luvulla. Kuten edellä jo kirjoitin, olisi tämä edellyttänyt, että laivojen lisäksi olisi liisattu niiden käyttö- ja ylläpitohenkilöstökin Royal Navylta. Ai niin, eihän meillä aluksi ollut edes diplomaattisuhteita brittien kanssa. Siis MpNetin parhaiden perinteiden mukainen mihinkään perustumaton utopia....

Kadettikurssien vahvuudet 1920-luvun alkupuoliskolla olivat noin 50, vuosikymmenen lopulla päästiin lähemmäs sataa. Meriupseereita näistä oli alussa 5-6 myöhemmin kymmenkunta vuosittain. Maassa oli yksi teknillinen korkeakoulu ja yksi opistotasoinen koulu insinööreille. Valtion surkeat palkat eivät houkutelleet ainakaan niitä, jotka sotilasinsinööreiksi olisi haluttu. Asia joka pysyi samana ainakin PV:n ekat 80 vuotta, en tiedä nykytilaa.

Merivoimien tekniikan tasoa itsenäisyyden alkaessa kuvaa vaikapa se että punaiset avasivat Suomenlinnan telakan portit keväällä 1918 jolloin allas tietysti täytyi vedellä. Portteja ei saatu toimimaan ja allasta tyhjäksi kun vasta 1920-luvun puolella. Sittenkin piti liisata insinööri telakkayhtiö Chrichton Vulcanilta muutamaksi kuukaudeksi töitä johtamaan.
 
Jos minun visioni tuntuvat utopistisilta, niin mikä adjektiivi sitten sopisikaan kuvaamaan tuonaikaisten meriupseerien esityksiä? :) Etenkin laivaston komentajan Hjalmar von Bonsdorffin 12-tuumaisilla tykeillä varustetut monitorit ovat herättäneet laajaa huomiota...
Kuten sanottua, toteutuneet hankintamäärärahat eivät tuollaisia (tai minkäänlaisia) hankintoja mahdollistaneet. Kuitenkin merivoimissa ruvettiin kaavailemaan uuden laivaston rakentamista hyvin varhain eikä valtioneuvosto tyrmännyt ajatusta periaatteellisella tasolla, esitykset piti vain muokata realistiselle kustannustasolle. Brittilaivastoon Suomella oli kontakteja, olihan suomalaisalukset olleet tukena amiraali Cowanin laivastolle. von Schoultz oli ollut yhteysupseerina sodan aikana ja mm. osallistunut Skagerrakin meritaisteluun. Britit lahjoittivat meille aluksia (tosin käyttökelvottomia). V. 1922 puuhattiin hävittäjien ostoa ja seuraavana vuonna maahan tuli korkea-arvoinen brittivaltuuskunta konsultoimaan meripuolustuksen järjestelyssä. Lisäksi Britannia oli Suomen tärkeimpiä ulkomaankauppakumppaneita. Osaksi tästä syystä myöhempiäkin asehankintoja tehtiin mieluiten briteistä.

Tässä kontekstissa ei tunnu ollenkaan utopistiselta että joku dynaaminen joukko meriupseereita olisi voinut lobata hankinnan läpi käyttäen perusteluina vaikka C-veneitä kohdannutta onnettomuutta ja Tarton rauhansopimuksen aiheuttamia kalustomenetyksiä. Tähän tyyliinhän laivastolakikin saatiin läpi vain muutamaa vuotta myöhemmin.
Alusten operointi olisi tietenkin ollut aluksi haastavaa. Jostain se olisi kuitenkin ollut pakko aloittaa kuitenkin, ei täällä voitu ikuisesti jäädä purjehtimaan vuosisadan vaihteen höyrytykkiveneitä. Miksipä se ei olisi ajan kanssa onnistunut, olihan Virollakin kaksi Novikkia ja resurssit ei varmaan olleet ainakaan isommat.
 
Suomi, tykistön supervalta 1918-1939 (eli vähän lennokkaammin...)

Merivoimien torpedovene S-2:n uppoaminen sinetöi suuren yleisön silmissä haaveet suuresta laivasto-ohjelmasta. Lopullinen niitti tuli Maalaisliiton edustajien taholta, jotka vierastivat ruotsinkielistä laivastoa ja joidenka piirissä kärkevästi huomautettiin laivaston epäonnistuneen 1808-1809, joten laivasto olisi tarpeeton.

Tilalle tuli pienempi laivasto-ohjelma, nk. neljän saaristohävittäjän ja kahdeksan moottoritorpedoveneen ohjelma, jota tuettiin voimakkaalla rannikkotykistön kehittämisohjelmalla. Kehitysohjelman keskeinen osa oli järeän ja raskaan liikkuvan rannikkotykistön kehittäminen etenkin Ahvenanmaan puolustuksen vahvistamiseksi. Järeä kalusto tulisi rautatie- ja kuljetuslauttaliikkuvaksi, raskas (152 Canet a 24kpl) kalusto moottorivetoisesti liikkuvaksi. Järeä rautatiekalusto muodostui 12kpl Ranskasta hankituista 12" Obuhov-tykeistä (nk. Bizerten tykit), joille Lokomo valmisti rautatielavetit. Näistä muodostettiin kuusi liikkuvaa järeää patteria.

Ahvenanmaalla käynnistyi valtion rahoittama rautatie- ja tiestö-ohjelma, mihin ahvenanmaalaisilla ei ollut mitään vastaan. Ahvenanmaan ulkosaaristossa Merenkulkuhallituksen toimesta vahvistettiin muutamia laitureita ja rakennettiin valmiiksi teitä. Rannikkotykistö pilotoi Rauman edustalle Kuuskajaskariin tekniikoita erilaisten nopeasti pystytettävien linnoitteiden rakentamiseksi.

Uusi, innovatiivinen konsepti oli Boforsilta ostettu 105mm yhdistetty laivasto- rannikko- ja ilmatorjuntatykki jota ryhdyttiin tuottamaan Jyväskylään perustetussa Valtion Tykkitehtaassa. Saaristohävittäjiin tuli kaksi kaksoistornia kuhunkin, 24kpl hankittiin rannikkotykistön vahvistukseksi yksiputkisina ilmatorjuntalavetilla.

Ilmavoimilla oli aluksi jopa kansansuosiota, mutta epäselvyydet hankinnoissa sotkivat maineen poliitikkojen silmissä, lento-onnettomuudet puolestaan kansan silmissä. Lopullinen sinetti oli kenttätykistömies Lundqvistin valinta Ilmavoimien komentajaksi. Johtopäätökset 1930-luvun alussa olivat selviä. Hävittäjä- ja pommituskoneiden elinkaari oli lyhyt, eikä ollut nähtävissä että pieni maa voisi pysyä kehityksen kelkassa mukana. Pommituskoneiden käytännön tulokset harjoituksissa jäivät kauaksi jälkeen teoreetikoiden haaveista. Ilmapuolustuksen runko kannattaisi rakentaa vahvan ilmatorjuntatykistön varaan. Kalusto voitaisiin tuottaa kotimaassa ja sen elinkaari olisi pitkä.

Lopputuloksena Ilmavoimien lentävien joukkojen päätehtäväksi tulivat tiedustelu ja hävittäjätorjunta. Tiedustelukoneiden suorituskykyä ei voitu korvata millään muulla. Sopivia koneita ei maailmalta löytynyt, joten Valtion Lentokonetehdas määrättiin suunnittelemaan "Rastas" tiedustelukone jolle annettiin yksinkertaiseksi tavoitteeksi olla maailman paras. Sisäänvedettävällä laskutelineellä varustettu "Rastas" olikin aikalaisekseen nopea kone. Hävittäjätorjunnallekin myönnettiin olevan jonkinlainen tarve. Ilmavoimien kokoonpanoon tulisi kuulumaan näin ollen kaksi hävittäjälentolaivuetta ja kolme tiedustelulaivuetta (kauko-, meritorjunta- ja kenttäarmeijan laivueet).

Ilmapuolustuksen rungon muodostivat 105mm järeät ilmatorjuntapatterit (8kpl a neljä tykkiä kaksoisputkilavetilla) joita toimisi tärkeimpien asutuskeskusten, eli Jyväskylän, Turun, Tampereen, Viipurin ja Helsingin suojana. Lukumääräisesti suurempi määrä hankittiin 76mm raskasta kalustoa esimerkiksi keskeisten rautatiepaikkakuntien suojaksi sekä kenttäarmeijan armeijakuntien huollon sujaksi. Keskiraskaan 40mm kaluston hankinta pyörähti isolla vaihteella päälle 1930-luvun lopulla.

Osittain ilmatorjuntasuuntauksessa epäiltiin Maalaisliiton aluepoliittista vaikutusta. Valtion Tykkitehtaan meripuolustuksen tykkierä oli tehty ja kallis valmistuskalusto vaikutti jäävän tyhjäkäynnille kun Maavoimien tykistöhankintojen aika ei ollut vielä käsillä. Valtion Lentokonetehdas taas sijaitsi Kokoomuksen ja SDP:n hallitsemalla Tampereella. Niinpä Suomelle päätettiin hankkia "tarpeettoman järeää" 105mm järeää kalustoa. 76mm kaluston lisenssi hankittiin Vickersiltä.

1930-luvun lopulla myös Maavoimien hankinnat saivat uutta tulta alleen. Punamultahallitus ei kuitenkaan hyväksynyt asiantuntijoiden mielipidettä panssarikaluston hankkimisesta vaan aluepolitiikka tuli tielle. Vähät rahat käytettiinkin aluepolitiikan kultalapsen, Valtion Tykkitehtaan, tuotantoon. Massiivinen tilaus ei kuitenkaan ehtinyt täysin toteutua talvisotaan mennessä, vaan 300:sta 37mm pst-tykistä rintamalle ehti sodan aikana vain 200.

1936 VL:n "Rastas" tiedustelukone oli jo vanhentunut ja Valtion Lentokonetehtaalta tilattiin uusi kaksimoottorinen "Mustarastas" tiedustelukone, jonka saapui palveluskäyttöön 1939. "Mustarastas" konetta myytiin yksittäiskappale Japaniin ja laajemmin Ruotsiin. Koneessa oli korkealaatuinen radiokalusto ilmatulenjohtoa varten.
550km/h maksiminopeus, 10000m lentokorkeus ja 2200km toimintamatka mahdollistivat todellisen laajan tilannekuvan muodostamisen. Ilmavoimien kahdelle hävittäjälaivueelle hankittiin Fokker DXXI kalusto lisenssinä tuotettuna joista toinen ehti valmiiksi talvisotaan. Toinen laivue joutui tyytymään vanhempaan Gladiator-kalustoon.

1930-luvulla sotapeleissä herättiin mahdollisen talvisen hyökkäyksen uhkaan. Niinpä vuoden 1939 linnoitustöissä päätettiin valmistella 12kpl asemaa 152mm Canet-kalustolle pääaseman taakse ja järeille 305mm rautatiepattereille tilattiin sirpalekranaatteja kaukotulta varten. 305mm sirpalekranaatilla maksimikantama oli jopa 45km, toki hajontaakin tuli siinä vaiheessa runsaasti.

Kuvassa Japaniin myyty VL Mustarastas koelennoilla.

2A37F93C-D4CB-4BE5-99BE-75A6BED0FC12_zpsqbhsmbsy.png


Vanhemmasta VL Rastas -tiedustelukoneesta tehtiin myös siviiliversio joita myytiin kaksi kappaletta Yhdysvaltoihinkin.

2010857.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Suomi, tykistön supervalta, 1939-1940

YH:n alkaessa Suomen varusteluohjelma oli, kuten edellä mainittu, pahasti kesken. Panssarintorjuntatykkejä riitti kyllä jokaisen pataljoonan pst-joukkueeseen, mutta suunnitellut ylempien johtoportaiden pst-yksiköt olivat varustamatta. Ruotsista tehdyt pikahankinnat paransivat toki tilannetta. Sodan sytyttyä hankkimatta jääneitä panssarivaunuja ei saanut enää mistään, eikä FT-17 -kalustosta ollut muuhun kuin ajoharjoitteluun.

Ilmavoimien kaksi 24 koneen hävittäjälaivuetta olivat valmiina ja hyvin koulutettuja, mutta toisella oli pikaratkaisuna ostettu Gladiator -kalusto. Ilmavoimien päävahvuutena olivat järeät ja raskaat ilmatorjuntapatterit. Järeiden patterien osalta paikalliset suojeluskuntayksiköt olivat tehneet aktiivista koulutustyötä - edustivathan kantalinnoitetut järeät ilmatorjuntapatterit paikallispuolustusta parhaillaan. Armeijakuntien raskaat ilmatorjuntapatterit (8 neljän tykin patteria), ylijohdon kahdeksan patteria ja kotirintaman kahdeksan sekapatteria olivat hyvin koulutettuja. Puolustuksen nojautuminen ilmatorjuntaan oli pakottanut Ilmavoimat kehittämään kehittyneen viesti- ja johtamisjärjestelmän ilmatorjunnan ja vähien hävittäjien käytön optimoimiseksi.

Ilmavoimien Kaukotiedustelulaivueen 12 Mustarastas-konetta suorittivat aktiivista tiedustelua läpi YH:n ja havaitsivat vihollisen odotettua suuremmat voimat Laatokan pohjoispuolella jo YH:n aikana. Meritoimintalaivueen ja Kenttäarmeijan laivueen Rastas-koneet kykenivät toimimaan vain hävittäjien saattamana, jos ilmauhkaa ilmeni.

Keskiraskaita (40mm) tykkejä oli vielä vähän ja kevyiden (20mm) kaluston hankinnat vasta käynnissä.

Merivoimien osalta laivaston tilanne oli kehno. Neljä 1920-luvulla tilattua saaristohävittäjää olivat pieniä ja vanhoja, pikemminkin sopivia saattotoimintaan kuin operatiiviseen käyttöön, kahdeksan Thornycroft-venettä epäluotettavia. Uudet kaksi saaristohävittäjää olivat vasta tulossa. Sukellusveneistä ei osattu enää oikein haaveillakaan.

Rannikkotykistö oli kaikista puolustushaaroista parhaimmassa kunnossa. Ahvenanmaan linnoitus oli valmistelu niin pitkälle kuin säädyllisyyden nimissä mahdollista. Sopiviin paikkoihin oli rakennettu "kokeilurautateitä" ja "työllisyysteitä". Eräs keksintö, kivikori, lempinimeltään HESCO (Ilmeisesti Helsingfors Stenkompaniet nimestä tehty väännös) tuli tunnetuksi muutenkin talvisodassa.

Talvisodan alkaessa Merivoimat miehitti Ahvenanmaan suunnitelmien mukaisesti. Ahvenanmaalle sijoitettiin neljä järeää rautatiepatteria, kaksi jätettiin Lohjalle liikkuvaksi reserviksi. Moottoroiduista raskaista pattereista kuusi sijoitettiin Ahvenanmaalle, kaksi Turun saaristoon, kaksi oli reservinä Viipurissa.

Ilmatorjunnan osalta talvisodan alku oli dramaattinen. Seitsemän Helsinkiin hyökänneistä koneista ammuttiin alas, kaksi kääntyi pakoon. Viipuria vastaan hyökänneistä neljästäkymmenestä koneesta ilmatorjunta ampui alas kolmetoista.

Maavoimien osalta kovin koitos oli Karjalan kannaksella. Panssarintorjuntatykit niittivät satoa odotuksia tehokkaammin - mikä oli tärkeää, sillä lähitorjunta-aseiden suhteen oli vitkasteltu. Metsätaisteluissakin 37 PstK osoittautui erinomaiseksi, kunhan se saatiin paikalle. Myöhemmin "motinpurkajana" tykki oli legendaarinen ja säästi epäilemättä aikaa ja sotilaita.

Kannaksella neuvostohyökkäys pysäytettiin, joskin vastahyökkäys epäonnistui, jouluun mennessä. Talvisodan pohjoispuolella suomalaisjoukot saavuttivat odottamatonta menestystä kyeten saartamaan ja tuhoamaan suuria neuvostojoukkoja. Pst-tykit mahdollistivat saarrettujen "mottien" nopean tuhoamisen kun niillä voitiin eliminoida tukiaseet.

Ilmassa suomalaiskoneet menestyivät mainiosti, niitä oli vain liian vähän.

Kannaksella oli tyyntä myrskyn edellä neuvostojoukkojen kerätessä voimiaan. Voimankeskityksistä pysyttiin hyvin selvillä toimivan radio- ja kuvaustiedustelun avulla. Meren jäätyessä rannikkotykistön liikkuvia voimia siirrettiin Kannaksen armeijan tueksi. Kaikkiaan kuusi raskasta patteria (12kpl 152 Canet) siirrettiin ennalta valmisteluihin asemiin ja neljä järeää patteria valmistautui toimittaman kaukotulta. Samalla kun ulkomailta saapui uutta raskasta it-kalustoa siirrettiin raskaita ilmatorjuntapattereita yhö rohkeammin eteen, mikä mahdollisti vihollisen kiintopallojen tuhoamisen. Puolet 105mm rannikkotykistökalustosta siirrettiin Viipurin puolustukseen.

Vihollisen suurhyökkäys alkoi helmikuun alussa. Järeän rannikkotykistön arvo oli mittaamaton kun tiheisiin venäläismuodostelmiin syntyi laajoja aukkoja. Raskas rannikkotykistö kykeni toimittamaan keskitettyä, tarkkaa tulta, sinne missä tilanne oli vaarallisin. Lopulta tilanne oli niin kriittinen, että kaksi raskasta ilmatorjuntapatteria siirtyi - puoliksi oma-aloitteisesti - panssarintorjuntatehtäviin. Helmikuun lopussa tilanne oli selvä. Suomalaisjoukot olivat lopussa, kranaatit olivat lähes lopussa, mutta niin oli Stalinin kärsivällisyyskin. Länsivaltojen interventio oli liian lähellä ja suomalaislinjojen murtamiseen tarvittava suurhyökkäys olisi vaatinut taas kuukauden valmistelun. Suomi suostui talvisodan raskaaseen rauhaan. Petsamo, Suomenlahden saaret ja isoja osia Kannakselta pääaseman edestä menetettiin.

Talvisodan jälkeen Ilmavoimat suoritti operaation, joka julkistettiin vasta toisen maailmansodan päättyessä 1944. Petsamon menetyksen myötä Narvikin asema ja Lyngevuonon asema ulkomaankaupan turvaamisessa oli kriittinen. Kun Suomen tiedustelu sai vihjeitä mahdollisesta Saksan iskusta Pohjoismaihin, teki Ilmavoimat Mannerheimin ja Kallion suostumuksella yhteistyössä Ruotsin kanssa rohkean operaation. Suomi valmisteli kauppasopimuksen kuuden Mustarastas-koneen myynnistä Ruotsille. Myyntiä ei julkistettu, koska sitä ei vielä tehty. Todellisuudessa koneet lensivät suomalais-ruotsalaisella sekamiehistöllä tiedustelulentoja Saksan satamien yllä. Kyse oli luonnollisesti eksyneistä harjoituslennoista. Kun tieto Saksan hyökkäysosaston liikkeelle lähdöstä oli varmistunut, julkistettiin tämä "vahingossa" Suomen ja Ruotsin yleisradioiden toimesta.

Salainen operaatio ulottui myös Norjaan saakka. Suomalaisia upseereita matkusti välittömästi talvisodan jälkeen konsultoimaan Norjaa modernin rannikkopuolustuksen erityiskysymyksistä. Norjan liikekannallepano oli hyökkäyksen tullessa vielä kesken, mutta ainakin Bergenissä, Stavangerissa ja Trondheimissä suomalaisupseerit kykenivät ratkaisevalla hetkellä antamaan tuoreen sotakokemuksen henkistä selkärankaa norjalaisille. Kuten tunnettua, Saksan ensimmäinen porras tuhoutui lähes täysin. Oma osansa tähän oli Tampereella kootussa pioneeripataljoonassa joka oli avustamassa Narvikin sataman rakennustöissä. Saksalaisjoukot onnistuivat provosoimaan tämän, kenraalimajuri Sihvo komentaman joukon, tulitaisteluun, virallinen Suomi pahoitteli tilannetta. Myöskin vapaaehtoiset koulutusyksiköt - noin komppania kussakin Norjan tärkeimmissä kaupungeissa- joutuivat valitettavasti provosoiduiksi.

Talvisota oli raskas kolmen kuukauden konflikti, mutta onneksi tähän mennessä Suomen viimeinen. Pohjoismainen puolustusliitto on valvonut Pohjolan puolueettomuutta toisen maailmansodan lopusta lähtien - takeenaan ydinase.
 
Viimeksi muokattu:
Suomi, tykistön supervalta 1918-1939 (eli vähän lennokkaammin...)

Merivoimien torpedovene S-2:n uppoaminen sinetöi suuren yleisön silmissä haaveet suuresta laivasto-ohjelmasta. Lopullinen niitti tuli Maalaisliiton edustajien taholta, jotka vierastivat ruotsinkielistä laivastoa ja joidenka piirissä kärkevästi huomautettiin laivaston epäonnistuneen 1808-1809, joten laivasto olisi tarpeeton.

Tilalle tuli pienempi laivasto-ohjelma, nk. neljän saaristohävittäjän ja kahdeksan moottoritorpedoveneen ohjelma, jota tuettiin voimakkaalla rannikkotykistön kehittämisohjelmalla. Kehitysohjelman keskeinen osa oli järeän ja raskaan liikkuvan rannikkotykistön kehittäminen etenkin Ahvenanmaan puolustuksen vahvistamiseksi. Järeä kalusto tulisi rautatie- ja kuljetuslauttaliikkuvaksi, raskas (152 Canet a 24kpl) kalusto moottorivetoisesti liikkuvaksi. Järeä rautatiekalusto muodostui 12kpl Ranskasta hankituista 12" Obuhov-tykeistä (nk. Bizerten tykit), joille Lokomo valmisti rautatielavetit. Näistä muodostettiin kuusi liikkuvaa järeää patteria.

Ahvenanmaalla käynnistyi valtion rahoittama rautatie- ja tiestö-ohjelma, mihin ahvenanmaalaisilla ei ollut mitään vastaan. Ahvenanmaan ulkosaaristossa Merenkulkuhallituksen toimesta vahvistettiin muutamia laitureita ja rakennettiin valmiiksi teitä. Rannikkotykistö pilotoi Rauman edustalle Kuuskajaskariin tekniikoita erilaisten nopeasti pystytettävien linnoitteiden rakentamiseksi.

Uusi, innovatiivinen konsepti oli Boforsilta ostettu 105mm yhdistetty laivasto- rannikko- ja ilmatorjuntatykki jota ryhdyttiin tuottamaan Jyväskylään perustetussa Valtion Tykkitehtaassa. Saaristohävittäjiin tuli kaksi kaksoistornia kuhunkin, 24kpl hankittiin rannikkotykistön vahvistukseksi yksiputkisina ilmatorjuntalavetilla.

Ilmavoimilla oli aluksi jopa kansansuosiota, mutta epäselvyydet hankinnoissa sotkivat maineen poliitikkojen silmissä, lento-onnettomuudet puolestaan kansan silmissä. Lopullinen sinetti oli kenttätykistömies Lundqvistin valinta Ilmavoimien komentajaksi. Johtopäätökset 1930-luvun alussa olivat selviä. Hävittäjä- ja pommituskoneiden elinkaari oli lyhyt, eikä ollut nähtävissä että pieni maa voisi pysyä kehityksen kelkassa mukana. Pommituskoneiden käytännön tulokset harjoituksissa jäivät kauaksi jälkeen teoreetikoiden haaveista. Ilmapuolustuksen runko kannattaisi rakentaa vahvan ilmatorjuntatykistön varaan. Kalusto voitaisiin tuottaa kotimaassa ja sen elinkaari olisi pitkä.

Lopputuloksena Ilmavoimien lentävien joukkojen päätehtäväksi tulivat tiedustelu ja hävittäjätorjunta. Tiedustelukoneiden suorituskykyä ei voitu korvata millään muulla. Sopivia koneita ei maailmalta löytynyt, joten Valtion Lentokonetehdas määrättiin suunnittelemaan "Rastas" tiedustelukone jolle annettiin yksinkertaiseksi tavoitteeksi olla maailman paras. Sisäänvedettävällä laskutelineellä varustettu "Rastas" olikin aikalaisekseen nopea kone. Hävittäjätorjunnallekin myönnettiin olevan jonkinlainen tarve. Ilmavoimien kokoonpanoon tulisi kuulumaan näin ollen kaksi hävittäjälentolaivuetta ja kolme tiedustelulaivuetta (kauko-, meritorjunta- ja kenttäarmeijan laivueet).

Ilmapuolustuksen rungon muodostivat 105mm järeät ilmatorjuntapatterit (8kpl a neljä tykkiä kaksoisputkilavetilla) joita toimisi tärkeimpien asutuskeskusten, eli Jyväskylän, Turun, Tampereen, Viipurin ja Helsingin suojana. Lukumääräisesti suurempi määrä hankittiin 76mm raskasta kalustoa esimerkiksi keskeisten rautatiepaikkakuntien suojaksi sekä kenttäarmeijan armeijakuntien huollon sujaksi. Keskiraskaan 40mm kaluston hankinta pyörähti isolla vaihteella päälle 1930-luvun lopulla.

Osittain ilmatorjuntasuuntauksessa epäiltiin Maalaisliiton aluepoliittista vaikutusta. Valtion Tykkitehtaan meripuolustuksen tykkierä oli tehty ja kallis valmistuskalusto vaikutti jäävän tyhjäkäynnille kun Maavoimien tykistöhankintojen aika ei ollut vielä käsillä. Valtion Lentokonetehdas taas sijaitsi Kokoomuksen ja SDP:n hallitsemalla Tampereella. Niinpä Suomelle päätettiin hankkia "tarpeettoman järeää" 105mm järeää kalustoa. 76mm kaluston lisenssi hankittiin Vickersiltä.

1930-luvun lopulla myös Maavoimien hankinnat saivat uutta tulta alleen. Punamultahallitus ei kuitenkaan hyväksynyt asiantuntijoiden mielipidettä panssarikaluston hankkimisesta vaan aluepolitiikka tuli tielle. Vähät rahat käytettiinkin aluepolitiikan kultalapsen, Valtion Tykkitehtaan, tuotantoon. Massiivinen tilaus ei kuitenkaan ehtinyt täysin toteutua talvisotaan mennessä, vaan 300:sta 37mm pst-tykistä rintamalle ehti sodan aikana vain 200.

1936 VL:n "Rastas" tiedustelukone oli jo vanhentunut ja Valtion Lentokonetehtaalta tilattiin uusi kaksimoottorinen "Mustarastas" tiedustelukone, jonka saapui palveluskäyttöön 1939. "Mustarastas" konetta myytiin yksittäiskappale Japaniin ja laajemmin Ruotsiin. Koneessa oli korkealaatuinen radiokalusto ilmatulenjohtoa varten.
550km/h maksiminopeus, 10000m lentokorkeus ja 2200km toimintamatka mahdollistivat todellisen laajan tilannekuvan muodostamisen. Ilmavoimien kahdelle hävittäjälaivueelle hankittiin Fokker DXXI kalusto lisenssinä tuotettuna joista toinen ehti valmiiksi talvisotaan. Toinen laivue joutui tyytymään vanhempaan Gladiator-kalustoon.

1930-luvulla sotapeleissä herättiin mahdollisen talvisen hyökkäyksen uhkaan. Niinpä vuoden 1939 linnoitustöissä päätettiin valmistella 12kpl asemaa 152mm Canet-kalustolle pääaseman taakse ja järeille 305mm rautatiepattereille tilattiin sirpalekranaatteja kaukotulta varten. 305mm sirpalekranaatilla maksimikantama oli jopa 45km, toki hajontaakin tuli siinä vaiheessa runsaasti.

Kuvassa Japaniin myyty VL Mustarastas koelennoilla.

2A37F93C-D4CB-4BE5-99BE-75A6BED0FC12_zpsqbhsmbsy.png


Vanhemmasta VL Rastas -tiedustelukoneesta tehtiin myös siviiliversio joita myytiin kaksi kappaletta Yhdysvaltoihinkin.

2010857.jpg
Justiinsa niin - sen siitä saa kun menee toimittamaan japanilaisille huipputeknologiaa. Mitsubishi kopioi koneen heti kun löysi suomi-japani-sanakirjan ja siitähän sitten sai alkunsa Ki-46.1280px-Mitsubishi_Dinah_RAF_Museum_Cosford.jpg

Oli luojan onni, että Valpo kuitenkin pystyi estämään huippusalaisen Suo-hävittäjän piirustusten maastaviennin. Tapahtumasta oheinen dokumentti:
lentävä vakooja.jpg

Tiedämme nykyään, että kyseessä oli ilmasodassa käänteen tekevä aseratkaisu. Kuten tuntemattomaksi jäänyt aikalaistodistaja on todennut: "Se muistutti valtavaa perhosta aivan samalla tavoin leviävine siipineen ja moottoreineen, jotka kummassakin siivessä vaikuttivat aivan perhosen tuntosarvilta. Lasinen ohjaamo ei millään tavoin erottunut rungon muotoprofiilista, vaan sulautuen virtaviivaiseen kokonaisuuteen antoi loistavan näytteen siitä, kuinka taitavasti sijoitetusta ohjaamosta voi olla mainio näkyväisyys kaikkialle muualle paitsi tietenkin taakse, mutta siitä huolehtikin kahtia haarautuvien sivu- ja korkeusperäsimien edessä sijaitseva samoin lasinen tähystäjän kuomu, josta joka suuntaan sojotti konekivääri. "

Suo-hävittäjän jatkokehittelyn tuloksena Veljekset Karhumäki esitteli, heti Korean sodan jälkeen, joiltakin ominaisuuksiltaan parannellun mallin, joka nimettiin Tie-hävittäjäksi. Salainen hanke esiintyi myöhemmin myös populäärikulttuurissa. Hävittäjäkonseptista kuitenkin luovuttiin, sillä voima-tasapaino osoittautui oletettua vaikeammaksi haasteeksi ja jostain syystä siipikonstruktiota ei saatu toimimaan matalalla lennettäessä tavoitteiden mukaisesti. Korkeammalla, ulkoavaruudessa, hävittäjää ei koskaan päästy kokeilemaan voimansiirto-ongelmien vuoksi. Ongelmaa ei lopulta saatu kunnolla selvitettyä, vaikka siipiprofiilin pääsuunnittelija Alvar Aalto määrätietoisesti pyrki kohti ratkaisua, mottonaan "muoto palvelee funktiota". Lisäksi Aallolla oli kädet täynnä töitä kolmijalkaisen pallin, Teknisen korkeakoulun arkkitehtiosaston piirustussalien hehkulamppuvalaistuksen sekä Finlandia-talon akustiikan ja pintamateriaalivalintojen kanssa.

TIEfighter2.jpg
 
Viimeksi muokattu:
Justiinsa niin - sen siitä saa kun menee toimittamaan japanilaisille huipputeknologiaa. Mitsubishi kopioi koneen heti kun löysi suomi-japani-sanakirjan ja siitähän sitten sai alkunsa Ki-46.Katso liite: 24029

Oli luojan onni, että Valpo kuitenkin pystyi estämään huippusalaisen Suo-hävittäjän piirustusten maastaviennin. Tapahtumasta oheinen dokumentti:

Hehee! Näin takaisin asiaan, Ki-46 oli Japanin Armeijan ilmavoimien varmaankin nerokkain kone ja etenkin III versio on kuin suoraan 1930-luvun pulp fictionista! Tehtiin puhdas tiedustelukone, eli ei modifioitukaan pommittajaa, jolloin pystyttiin keskittymään nopeuteen, toimintamatkaan ja lentokorkeuteen vaikka esim. moottoriteknologia ei ollut kovin hyvää. Vastapainoksi nousunopeus oli heikko ja koneesta puuttuivat omasuojaominaisuudet. Nostin sen esille, koska a) tiedustelukoneet ovat aina vähäteltyjä b) suorituskykyisen niche-roolin koneen rakentaminen olisi voinut olla Suomella mahdollisuuksien rajoissa. Toki talvisodan aikana Blenheimit toimivat roolissa ihan hyvin.
 
Saksalaisethan ihastuivat Ki-46:een ja halusivat sen valmistuslisenssin. Syystä tai toisesta asia ei edennyt.
Suomelle niche-koneen valmistuksen ongelma olisi ollut hyvin pieni valmistusmäärä. Yksikköhinta olisi ollut suhteettoman korkea.
 
Saksalaisethan ihastuivat Ki-46:een ja halusivat sen valmistuslisenssin. Syystä tai toisesta asia ei edennyt.
Suomelle niche-koneen valmistuksen ongelma olisi ollut hyvin pieni valmistusmäärä. Yksikköhinta olisi ollut suhteettoman korkea.

Toki, mutta niche-koneesta olisi saatu enemmän iloa irti kuin hävittäjäprojektista jossa tekninen osaamisvaatimustaso oli eri luokkaa. Korkealla lentävä nopea tiedustelukone olisi ollut monessa suhteessa teknologisesti helpompi mm. kuormituksen, liikehtimiskyvyn, vauriosuojauksen ym. osalta. Ki-46 oli monessa suhteessa teknologialtaan sangen vaatimaton kone.
 
Puolueettomuuden nimeen - Suomen puolustuslaitos suursodan jälkeen kylmän sodan keskellä 1958

Kun Moskovasta saapui neuvottelukutsu lokakuussa 1939 monet arvelivat kyseessä olevan muodollisuuden jolla pedattaisiin hyökkäystä. Suomessa kutsuttiinkin reserviläiset ylimääräisten harjoitusten nimellä tunnettuun liikekannallepanoon. Moskovassa tehtiinkin muutamia nimellisiä aluevaihdoksia ja tilanne rauhoittui. Baltian maille esitetyt vaatimukset olivat eri luokkaa, ja maat miehitettiin kesällä 1940. Miksi Suomi väisti Baltian kohtalon? Poliitikot korostavat hyviä suhteita Neuvostoliittoon, kenraalit vahvaa puolustusta ja yhteiskuntateoreetikot maamme vakaata yhdyskuntarakennetta.

Yhtä kaikki, toisen maailmansodan koettelemukset johtivat maassamme vain talouspulaan. Norjan valtaus keväällä 1940 supisti ulkomaankaupan vain Petsamon henkireikään.
Samalla Ruotsin ja Suomen puolustusliitto kaatui niin Saksan kuin Neuvostoliiton vastustukseen. Vuosina 1940-1941 Saksa houkutteli maatamme mukaan Operaatio Barbarossaan mutta presidentti Kallion johdolla vaatimukset torjuttiin. Kiihkomielet syyttivät Kalliota vuosisadan tilaisuuden menetyksestä, mutta vaatimukset hiipuivat nopeasti kun sotaretki saavutti käännekohtansa. Länsivaltojen ja Neuvostoliiton tilaukset puolestaan mursivat maamme kauppasaarron ja idänkaupasta tuli jälleen tsaarin aikojen veroinen menestystarina.

Toisen maailmanpalon opetukset olivat selkeitä. Suomen tulee pysyä puolueettomana ja toisaalta ystävällisenä Neuvostoliittoa kohtaan. Samalla on syytä pitää huolta omasta puolustuksestamme sillä puolustamattoman maan kohtalo on Norjan ja Tanskan kohtalo. Huhut salaisesta NATO-yhteistyöstä ovat juuri sitä, huhuja joilla ei ole todellisuuspohjaa.

Suomen puolustuslaitos nojaa kolmeen vahvaan puolustushaaraan sekä Suojeluskuntajärjestöön joka maailmanpalon vuosina muuttui todelliseksi koko kansan maanpuolustusjärjestöksi. Presidentti Tannerin sanoin "Vuoden 1918 verinen perintö on muuttunut sovinnon perustaksi. Ei koskaan enää suomalainen käy suomalaista vastaan, mutta ulkoisen uhan torjumme". Onkin mainiota, että vaikka emme ole aivan 1940-luvun lukemissa, on usea uusi varusmies suorittanut suojeluskuntapalvelusta ennen vuottaan tai puoltatoista harmaissa.

Ilmavoimien suorituskyky nojautuu ruotsalaiseen ja brittiläiseen moderniin kalustoon, joka on tosin Suomessa valmistettua. Ankara harjoittelu vaatii veronsa, mutta lienee turvallista arvioida kahden rykmentin hävittäjäkonevahvuutemme pyörivän koko ajan noin sadan Hunterin ja sadan Tynnyrin tienoilla. Uutena hankintana palvelukseen astuvat pian Ruotsin kanssa kehitetyt "Louhi" hävittäjät yli kahden machin nopeuksineen. Yhden rykmentin pommikonevahvuutemme nojaa brittiläiseen Canberra-kalustoon.

Merivoimat on vihdoin päästänyt 1920-luvun hankinnat ansaittuun lepoon. Merivoimien hankinnoissa on hyödynnetty sodan jälkeistä ylijäämäkaluston myyntiaaltoa. Neljä uudistettua brittiläistä S-luokan venettä tarjoavat vedenalaista suorituskykyä vielä pitkään. Kuuden "Battle" -luokan hävittäjän hankinta Britanniasta sodan jälkeen uutena oli kaupallisesti ja sotilaallisesti oiva teko.

Maavoimien osalta neljä rauhanajan divisioonaa - 1., 2. 3. ja Panssaridivisioona - toimivat valmiusyksiköinä, tosin nimestään huolimatta rauhan aikana prikaatin vahvuisina - Karjalan kannaksella. Lienee julkinen salaisuus, että näiden joukkojen tehtävänä olisi puoleettomuutta varmistettaessa suojata päävoimiemme ryhmittyminen Mannerheim-linjalle, tuolle meidän syvälle, kantalinnoitetulle puolustusvyöhykkeellemme. Etenkin Panssaridivisioona ovat maavoimien ylpeys. Uudet Centurion-vaunut tarjoavat maailmanluokan suorituskykyä ja pian hankintaan on tulossa myös Lokomon lisenssillä valmistamia PbV 302 panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja.

Sortavalassa toimiva Ratsuprikaati - nimestään huolimatta kevyt mekanisoitu joukko - sekä Sodankylässä sijaitseva Jääkäriprikaati uusine lumiajoneuvoineen täydentävät Maavoimien kaaderiyksikköjen pääosan.

Mutta valitettavasti nämä kaikki joukot ovat valmistautumattomia atomiaikaan. Onko asevoimilla roolia vetypommien atomiaikana? Omasta mielestäni vastaus on selvä. Puolueeton maa tarvitsee oman atomipelotteen. Atomipelotteen muodostaminen syö eri puolustushaarojen voimavaroja mutta meidän on uskallettava katsoa kokonaisuutta. Rauman atomimiilut kykenevät tuottamaan tarvittavan ydinräjähdysaineen ja Ilmavoimiemme korkealaatuinen kalusto tarjoaa keinon pommien perille saattamiseen...
 
Back
Top