fulcrum
Greatest Leader
Ilmavoimien Tulevaisuus-ketjussa käydyn keskustelun inspiroimana rupesin miettimään, mitäpä jos Satakunnan lennostolle olisikin tilattu 80-luvulla uudet koneet käytettyjen Drakeneiden sijaan? Ensimmäinen Draken astui riviin Pirkkalassa elokuussa 1985, pidämme tästä aikataulusta kiinni joten uuden koneen hankintapäätös olisi pitänyt tehdä joskus vuoden 1983 puolella. Evaluaatio olisi alkanut noin 1981. Mitäs olisi ollut tuolloin maailmalla tuotannossa?
-Ruotsista JA-37
-Neuvostoliitosta MiG-23
-Ranskasta Mirage F1 ja Mirage 2000
-Briteistä Sea Harrier ja Harrier II
-Yhdysvalloista F-5E, F-20, F-16, F/A-18.
-Israelista IAI Kfir
-Kiinasta Chengdu F-7
Muita ei tule mieleen. Tornado on jo liian raskas ja kallis ja sitäpaitsi rauhansopimuksen kieltämä saksalaisase. Selkeästi rynnäkkökoneet kuten MiG-27, Jaguar ja Su-22 on raakattu pois.
Heti kättelyssä mielenkiintoinen dilemma, miten jenkkikoneet. Yhdysvalloista ostettiin vain vähän sotamateriaalia ennen Hornet-hankintaa, usein amerikkalaisia vaihtoehtoja ei edes harkittu. HX-hankinnan yhteydessä vasta 1988 alettiin F-16:sta puhumaan vakavasti otettavana ehdokkaana. Muistamme miten 70-luvulla Jyrki Laukkasen F-5F -tyypit torpattiin poliittisista syistä. Vaikka ehkä pahin hysteria olisi tältä osin ollut 80-luvun alussa jo takanapäin niin voinee pitää varmana ettei Naton standardihävittäjä F-16 olisi ollut poliittisesti hyväksyttävä vaihtoehto. Samaan syssyyn olisi mennyt Hornettikin. Punainen lehdistöhän katseli Draken-kauppojakin kieroon. Olisivatko jenkit meille näitä koneita edes myyneet, Reagan juuri näihin aikoihin höllensi vientipolitiikkaa poliittisista syistä joten se ei olisi varmaan muodostunut esteeksi, ehkä jotain edistyneimpiä aseita/järjestelmiä ei olisi saatu. Koneiden myynti maahan jolla oli aktiiviset suhteet NL:n sotateolliseen kompleksiin olisi ollut heillekin poikkeuksellista.
Millaisia vaatimuksia ilmavoimilla olisi sitten ollut? Varmana voinee pitää että jokasään torjuntakyky BVR-ohjuksin olisi ollut vaatimuslistassa. Tutkassa pitäisi olla look down/shoot down-mahdollisuus. Alisoonisia koneita tuskin myöskään kelpuutettaisiin. Nämä siis putoaisivat pois:
-Harrier II, hidas, ei tutkaa
-Sea Harrier, hidas, pieni valmistusmäärä, kallis
-F-5E, tutka samaa tasoa Drakenin kanssa, ei BVR-ohjusta
-F-7, ei tutkaa, suorituskyky vastaa meillä jo poistuvia hopeanuolia. Kone olisi kyllä todella halpa...
Todennäköisesti putoaisivat myös
-Kfir, C7-versioon olisi kai periaatteessa voinut integroida tutkaohjuksen mutta tietääkseni näin ei tehty
-F-16, Sparrowilla varustettuja versioita alkoi saada vasta vuosikymmenen lopulla, vaikka periaatteessa ohjus olisi voitu kyllä integroida aiemminkin
MiG-23 olisi luultavasti ollut Ilmavoimille ei-toivottu. MLA- ja MLD-versioiden suorituskyky olisi kyllä ollut kohtuullinen mutta koneet olivat raskaita ja kalliita (n. 2* kalliimpi kuin MiG-21). Ilmavoimilla ei myöskään tuntunut olevan halua varustaa enempää kuin yksi lennosto itäkalustolla. Tietysti olisi voitu tehdä niin että 90-luvun alussa oltaisi tilattu 40 länsikonetta ja siirretty MiGit Karjalan Lennostolle korvaamaan bissit, mutta hiukan työlästä kikkailua.
Mirage F1 veteli tuotantokoneena jo viimeisiä vuosiaan. Koneen moottori edusti lähinnä 2MS aikaista tekniikkaa ja myös tutka oli vanhahtava. Kone olisi hankintahinnaltaan luultavasti ollut joukon edullisimpia, mutta Ilmavoimat tuskin olisi pyytänyt siitä tarjousta kun uudempi Mirage 2000 oli tarjolla.
Jaktviggen oli monella tapaa sopiva, mutta varsin kallis lentolaite. Suomi olisi ollut ensimmäinen (ja ainoa) vientiasiakas. Avioniikka oli modernia, mutta cassegrain-lautasantenniin perustuva tutka omasi rajallisen päivityspotentiaalin.
Mirage 2000 vaikuttaa tässä joukossa lähes täydelliseltä vaihtoehdolta, olihan se vahvoilla HX-kisassakin. Ongelmaksi muodostuu tutka, RDM oli vanhasta Cyranosta kehitetty lautasantennitutka. Moderni tasoantennitutka RDI tuli saataville vasta 1987. Kuten tunnettua, kone on melko kallis. Vuonna 1981 Egyptin tilaamat 20 Miragea maksoivat 890 miljoonaa dollaria, varsin huikea summa.
F-20 Tigershark vaikuttaa meille sopivalta. Kone on pieni ja luultavasti edullinen operoida, tutka on moderni ja Sparrow-ohjukset oli integroitu heti alusta alkaen. Kone on edullisempi kuin F-16 (vaikkei niin paljon halvempi kuin mitä Northropin mainosmiehet väittivät). Koneen riskit liittyvät sen uutuuteen ja pieneen käyttäjäkuntaan. Suomi olisi ollut vasta toinen asiakas eikä olisi takeita että lisää olisi tullut. Kaksi prototyyppiä oli tuhoutunut onnettomuuksissa mikä mustasi sen mainetta. F-5:n laskutelinettä venäläiset moittivat hyvin hauraaksi, olisiko se haitannut sitten myös F-20:n operointia meidän hajautetuilta kentiltämme? Jenkkikoneisiin liittyvät poliittiset ongelmat on jo lueteltu, mutta jos jotain amerikkalaiskonetta meille olisi voitu hankkia, tämä se olisi ollut.
Hornettihan ei isompia esittelyjä kaipaa. Koneen suorituskyky oli jo tuolloin erinomainen. Kone olisi ollut melko kallis mitä olisi korostanut dollarin korkea kurssi 80-luvun puolivälissä. Näistä ja poliittisista syistä vaikuttaa epätodennäköiseltä että sitä olisi meille voitu tuolloin hankkia.
Uuden koneen hankinta tässä vaiheessa olisi merkinnyt että ilmavoimat olisi operoinut kolmea tyyppiä. Tämä on tietysti ei-toivottava asiantila, se on kuitenkin helposti ratkaistavissa niin että hankintasopimukseen sisältyisi 20 lisäkoneen optio eli myöhemmin olisi Lapin Lennoston Drakenit korvattu samalla tyypillä. Tämä tuntuisi erittäin johdonmukaiselta ja pistää aivan ihmettelemään, miksi näin ei tehty? Luultavasti syynä oli 'maavoimien vuosikymmen' eli jääkäriprikaatien varustelu vei määrärahat niin ettei ilmavoimat voinut ryhtyä näin laajoihin uushankintoihin.
Jokainen valitkoon itse suosikkinsa, oma näkemykseni on että valinta olisi tehty Mirage 2000/Viggen linjalla, F-20:n hankinnan riippuen ulkoisista tekijöistä. MiG-23 vaikuttaa epätodennäköiseltä, vaikka jälkiviisaasti voidaan sanoa että 90-luvulla olisi varaosia ja -koneita saatu liki ilmaiseksi. Mirage olisi voitu myöhemmin helposti päivittää -5 standardiin MLUn yhteydessä. Viggeniäkin kyllä päivitettiin ihan mukavasti.
-Ruotsista JA-37
-Neuvostoliitosta MiG-23
-Ranskasta Mirage F1 ja Mirage 2000
-Briteistä Sea Harrier ja Harrier II
-Yhdysvalloista F-5E, F-20, F-16, F/A-18.
-Israelista IAI Kfir
-Kiinasta Chengdu F-7
Muita ei tule mieleen. Tornado on jo liian raskas ja kallis ja sitäpaitsi rauhansopimuksen kieltämä saksalaisase. Selkeästi rynnäkkökoneet kuten MiG-27, Jaguar ja Su-22 on raakattu pois.
Heti kättelyssä mielenkiintoinen dilemma, miten jenkkikoneet. Yhdysvalloista ostettiin vain vähän sotamateriaalia ennen Hornet-hankintaa, usein amerikkalaisia vaihtoehtoja ei edes harkittu. HX-hankinnan yhteydessä vasta 1988 alettiin F-16:sta puhumaan vakavasti otettavana ehdokkaana. Muistamme miten 70-luvulla Jyrki Laukkasen F-5F -tyypit torpattiin poliittisista syistä. Vaikka ehkä pahin hysteria olisi tältä osin ollut 80-luvun alussa jo takanapäin niin voinee pitää varmana ettei Naton standardihävittäjä F-16 olisi ollut poliittisesti hyväksyttävä vaihtoehto. Samaan syssyyn olisi mennyt Hornettikin. Punainen lehdistöhän katseli Draken-kauppojakin kieroon. Olisivatko jenkit meille näitä koneita edes myyneet, Reagan juuri näihin aikoihin höllensi vientipolitiikkaa poliittisista syistä joten se ei olisi varmaan muodostunut esteeksi, ehkä jotain edistyneimpiä aseita/järjestelmiä ei olisi saatu. Koneiden myynti maahan jolla oli aktiiviset suhteet NL:n sotateolliseen kompleksiin olisi ollut heillekin poikkeuksellista.
Millaisia vaatimuksia ilmavoimilla olisi sitten ollut? Varmana voinee pitää että jokasään torjuntakyky BVR-ohjuksin olisi ollut vaatimuslistassa. Tutkassa pitäisi olla look down/shoot down-mahdollisuus. Alisoonisia koneita tuskin myöskään kelpuutettaisiin. Nämä siis putoaisivat pois:
-Harrier II, hidas, ei tutkaa
-Sea Harrier, hidas, pieni valmistusmäärä, kallis
-F-5E, tutka samaa tasoa Drakenin kanssa, ei BVR-ohjusta
-F-7, ei tutkaa, suorituskyky vastaa meillä jo poistuvia hopeanuolia. Kone olisi kyllä todella halpa...
Todennäköisesti putoaisivat myös
-Kfir, C7-versioon olisi kai periaatteessa voinut integroida tutkaohjuksen mutta tietääkseni näin ei tehty
-F-16, Sparrowilla varustettuja versioita alkoi saada vasta vuosikymmenen lopulla, vaikka periaatteessa ohjus olisi voitu kyllä integroida aiemminkin
MiG-23 olisi luultavasti ollut Ilmavoimille ei-toivottu. MLA- ja MLD-versioiden suorituskyky olisi kyllä ollut kohtuullinen mutta koneet olivat raskaita ja kalliita (n. 2* kalliimpi kuin MiG-21). Ilmavoimilla ei myöskään tuntunut olevan halua varustaa enempää kuin yksi lennosto itäkalustolla. Tietysti olisi voitu tehdä niin että 90-luvun alussa oltaisi tilattu 40 länsikonetta ja siirretty MiGit Karjalan Lennostolle korvaamaan bissit, mutta hiukan työlästä kikkailua.
Mirage F1 veteli tuotantokoneena jo viimeisiä vuosiaan. Koneen moottori edusti lähinnä 2MS aikaista tekniikkaa ja myös tutka oli vanhahtava. Kone olisi hankintahinnaltaan luultavasti ollut joukon edullisimpia, mutta Ilmavoimat tuskin olisi pyytänyt siitä tarjousta kun uudempi Mirage 2000 oli tarjolla.
Jaktviggen oli monella tapaa sopiva, mutta varsin kallis lentolaite. Suomi olisi ollut ensimmäinen (ja ainoa) vientiasiakas. Avioniikka oli modernia, mutta cassegrain-lautasantenniin perustuva tutka omasi rajallisen päivityspotentiaalin.
Mirage 2000 vaikuttaa tässä joukossa lähes täydelliseltä vaihtoehdolta, olihan se vahvoilla HX-kisassakin. Ongelmaksi muodostuu tutka, RDM oli vanhasta Cyranosta kehitetty lautasantennitutka. Moderni tasoantennitutka RDI tuli saataville vasta 1987. Kuten tunnettua, kone on melko kallis. Vuonna 1981 Egyptin tilaamat 20 Miragea maksoivat 890 miljoonaa dollaria, varsin huikea summa.
F-20 Tigershark vaikuttaa meille sopivalta. Kone on pieni ja luultavasti edullinen operoida, tutka on moderni ja Sparrow-ohjukset oli integroitu heti alusta alkaen. Kone on edullisempi kuin F-16 (vaikkei niin paljon halvempi kuin mitä Northropin mainosmiehet väittivät). Koneen riskit liittyvät sen uutuuteen ja pieneen käyttäjäkuntaan. Suomi olisi ollut vasta toinen asiakas eikä olisi takeita että lisää olisi tullut. Kaksi prototyyppiä oli tuhoutunut onnettomuuksissa mikä mustasi sen mainetta. F-5:n laskutelinettä venäläiset moittivat hyvin hauraaksi, olisiko se haitannut sitten myös F-20:n operointia meidän hajautetuilta kentiltämme? Jenkkikoneisiin liittyvät poliittiset ongelmat on jo lueteltu, mutta jos jotain amerikkalaiskonetta meille olisi voitu hankkia, tämä se olisi ollut.
Hornettihan ei isompia esittelyjä kaipaa. Koneen suorituskyky oli jo tuolloin erinomainen. Kone olisi ollut melko kallis mitä olisi korostanut dollarin korkea kurssi 80-luvun puolivälissä. Näistä ja poliittisista syistä vaikuttaa epätodennäköiseltä että sitä olisi meille voitu tuolloin hankkia.
Uuden koneen hankinta tässä vaiheessa olisi merkinnyt että ilmavoimat olisi operoinut kolmea tyyppiä. Tämä on tietysti ei-toivottava asiantila, se on kuitenkin helposti ratkaistavissa niin että hankintasopimukseen sisältyisi 20 lisäkoneen optio eli myöhemmin olisi Lapin Lennoston Drakenit korvattu samalla tyypillä. Tämä tuntuisi erittäin johdonmukaiselta ja pistää aivan ihmettelemään, miksi näin ei tehty? Luultavasti syynä oli 'maavoimien vuosikymmen' eli jääkäriprikaatien varustelu vei määrärahat niin ettei ilmavoimat voinut ryhtyä näin laajoihin uushankintoihin.
Jokainen valitkoon itse suosikkinsa, oma näkemykseni on että valinta olisi tehty Mirage 2000/Viggen linjalla, F-20:n hankinnan riippuen ulkoisista tekijöistä. MiG-23 vaikuttaa epätodennäköiseltä, vaikka jälkiviisaasti voidaan sanoa että 90-luvulla olisi varaosia ja -koneita saatu liki ilmaiseksi. Mirage olisi voitu myöhemmin helposti päivittää -5 standardiin MLUn yhteydessä. Viggeniäkin kyllä päivitettiin ihan mukavasti.
