Vaihtoehtoisia puolustushankintoja menneiltä vuosilta...

Hankintapäätös tehtiin perinteiseen, hyväksi katsottuun tapaan, jaettuna ei-NATO:n sidotun länsimaan sekä Neuvostoliiton välillä. Karjalan Lennosto sai MiG-29B -kaluston, kun taas Satakunnan Lennosto siirtyi Mirage 2000 -aikaan. Lapin Lennostolle jäivät Drakenit J-standardia vastaavaksi päivitettyinä.

Niponipo: MiG-29B oli 3. maailmaan suunnattu vientiversio. Suomelle olisi luultavasti ostettu S-versiota (jos olisi).
Suomen Drakenit modernisoitiin enempi tai vähempi J-standardia vastaaviksi (osin paremmiksikin). Mutta Ruotsista oltaisiin ehkä voitu ostaa varakoneita paikkaamaan pikkuhiljaa ikääntyvää fliittiä.
 
Niponipo: MiG-29B oli 3. maailmaan suunnattu vientiversio. Suomelle olisi luultavasti ostettu S-versiota (jos olisi).
Suomen Drakenit modernisoitiin enempi tai vähempi J-standardia vastaaviksi (osin paremmiksikin). Mutta Ruotsista oltaisiin ehkä voitu ostaa varakoneita paikkaamaan pikkuhiljaa ikääntyvää fliittiä.

Eikö meille neukkulastakin kaupiteltu kolmannen maailman versioita kuten MIG-23MS? Ehkä 90-luvulla olisi wanhasta muistista lipsahdettu samoille linjoille :)

Ruotsista olisi varmaan voinut ostaa niin paljon Drakeneita että niillä lennettäisiin vieläkin. Ja Patria hieroisi karvaisia käsiään kun tekohengittäisi koneita lentokuntoon...
 
Suomi kävi tutustumassa tarjolla olleisiin neuvostokoneisiin vuonna 1975, tuolloin ei MF-versiota oltu viety edes Varsovan liittoon. Esimerkiksi Puola sai ensimmäiset koneet vasta 1979. MF kyllä tuli vientiin ei-VL -maillekin melko nopeasti koska MS:ään ei oltu tyytyväisiä oikeastaan missään.
ML:t vierailivat sitten Rissalassa jo 1978 mutta vientiin niitä riitti vasta 4-5 vuotta myöhemmin. Se olikin sitten edellisiin versioihin verrattuna jo melko kova rassi. -Onkohan tuosta Rissalan vierailusta videota missään?

Perusmallin MiG-29:n (9-12) valmistus neuvostoilmavoimille loppui jo 1986 ja tuskin niitä vientiinkään tehtiin enää 1990 jälkeen. Viimeiset NL:n aikaiset vientikoneet (Pohjois-Koreaan) olivat jo paranneltua 9-13 sarjaa. Vuonna 1991 alettiin valmistaa MiG-29S:ää mutta Venäjän ilmavoimat lunasti niitä vain pienen määrän ja 30+ jäi vientiin myytäväksi. Malesia osti niistä 18, Suomikin olisi varmaan päässyt osingoille jos olisi halunnut.

Drakeneita olisi Ruotsilta jäänyt yli useampi kymmen joissa varmaan olisi tiimaa vielä vähän ollut, myytiinhän niitä jenkkeihinkin yms. Lisäksi olisi ollut tarjolla Viggeneitä, vasta modernisoituja AJS:iä ja suht uusia Jaktviggeneitäkin. Tosin ne olisi olleet varmaan aika kalliita ylläpitää.

edit. ah, katsoin Svejkin alkuperäisen viestin väärin, siinä siis oletettiin että hankintapäätös olisi tehty jo 1990 kun clearing-kauppa oli vielä voimissaan. Tällöin Suomelle olisi ehkä voitukin vielä tarjota 9-12-sarjan koneita, tosin luultavammin vähän paranneltuja 9-13:a. Satakunnan Lennoston Mirageille peukku, tosin kolmen hävittäjätyypin fliitti kuulostaa aika kalliilta ylläpitää jos kohta niistä yksi olikin legacy-kamaa.
 
Viimeksi muokattu:
Kuinka kovia rasseja noi Ruotsin viggenit olivat 90-luvulla? Suoritusarvot ainakin näyttivät ihan mallikailta.
 
Kuinka kovia rasseja noi Ruotsin viggenit olivat 90-luvulla? Suoritusarvot ainakin näyttivät ihan mallikailta.

Minä olen käsittänyt niin, että konetyypin yksi parhaimmista ominaisuuksista oli ruotsalaisten omaa tekoa ollut tietovuojärjestelmä. Pääaseistuksena toimineen Skyflash-tutkaohjuksen kanssa se oli ilmeisen tehokas paketti. Ja Viggenistä kehitettiin vielä erillinen elso-versiokin, joka oli käytössä vielä 2000-luvun alussa.
 
Minä olen käsittänyt niin, että konetyypin yksi parhaimmista ominaisuuksista oli ruotsalaisten omaa tekoa ollut tietovuojärjestelmä. Pääaseistuksena toimineen Skyflash-tutkaohjuksen kanssa se oli ilmeisen tehokas paketti. Ja Viggenistä kehitettiin vielä erillinen elso-versiokin, joka oli käytössä vielä 2000-luvun alussa.
Meillehän tuli hävittäjätaistelukyky vasta Drakenien mukana 1970-luvulla. MiGit oli YYA pakkopullaa ja niillä lennettiin vähän. Höyry-MiGkoulutus Nliitossa oli yksinomaan korkealla lentävien pommikoneiden metsästystä.
 
Minä olen käsittänyt niin, että konetyypin yksi parhaimmista ominaisuuksista oli ruotsalaisten omaa tekoa ollut tietovuojärjestelmä. Pääaseistuksena toimineen Skyflash-tutkaohjuksen kanssa se oli ilmeisen tehokas paketti. Ja Viggenistä kehitettiin vielä erillinen elso-versiokin, joka oli käytössä vielä 2000-luvun alussa.

Hävittäjäversiota päivitettiin hyvin taajaan ja viimeisimmissä koneissa oli AMRAAMit. Tosiaan datalinkit oli aikakaudelle erittäin edistyneet, Jaktviggeneissä oli mm. nykyään paljon puhuttu parvilinkki, tosin aluksi vain kahden koneen välillä. Tutka oli osin Hughesin tekoa ja olen lukenut että se olisi ollut sukua APG-63:lle, tosin siinä oli vanhanaikaisempi cassegrain-antenni. Erikseen mainittava tykki, joka oli varmaan tehokkain hävittäjään asennettu tykki koskaan.

Viggenit olivat vaan kalliita koneita käyttää, tyhjäpainoa oli liki saman verran kuin Hornetissa eli noin 4 tonnia enemmän kuin Gripenissä. JA 37 olisi kyllä tänäkin päivänä ihan käyttäkelpoinen torjuntahävittäjä, ei siinä mitään.

Meillehän tuli hävittäjätaistelukyky vasta Drakenien mukana 1970-luvulla. MiGit oli YYA pakkopullaa ja niillä lennettiin vähän. Höyry-MiGkoulutus Nliitossa oli yksinomaan korkealla lentävien pommikoneiden metsästystä.

MiGeillä olisi haluttu lentää enemmän mutta NL:n varaosapolitiikka oli tuolloin niin jäykkää että ensimmäiset 5-10 vuotta suurin osa koneista oli koipussissa, hyvä kun päivystyskoneita saatiin pidettyä. Vikaa oli kotimaassakin, kun 15+ vuoden ajan oli lähes täysin laiminlyöty hävittäjien operatiivinen käyttö niin ei sitä hetkessä polkaistu käyntiin sen paremmin huollon kuin lentämisenkään puolesta. Myös Gnatit istuivat pääasiassa hallissa.
Myöhemmin neukkusysteeminkin kanssa opittiin elämään mutta huonot kokemukset osaltaan vaikuttivat siihen että 70-luvun alussa haluttiin palveluskäytössä oleva länsimainen tyyppi, vaikka MiG-21M olisi ollut paljon halvempi.
 
Viimeksi muokattu:
MiGeillä olisi haluttu lentää enemmän
Tunnet aiheen huomattavasti paaremmin joten uskotaan tietysti tuo. Mutta ei Porissakaan lennetty Fougilla eikä Luonetjärvellä Gnateilla enäää loppusyksystä, kun polttoainekiintiöt oli käytetty. Toki tuona aikana plvelleiden lentäjien ja mekaanikkojen kertomaa mutta uskon heitäkin.
 
Liekö polttoaineet siirretty talveksi sitten Uttiin, siellähän oli sorakenttä jolta ei suihkukoneilla voinut lentää sulan maan aikana...

Tarina noilta vuosilta: Gnat teki kovan laskun ja syttyi palamaan. Kaksi paikalle päässyttä kiskoivat pahasti loukkaantuneen lentäjän koneesta ja kantoivat turvaan. Toinen nappasi hallista käsisammuttimen ja ryntäsi sammuttamaan konetta. Takaa kuului huuto: "Älä käytä sitä...! Se on meidän ainoo!" -Ilmavoimilla oli tuolloin kaksi Gnatia mutta vain yksi sammutin.

YYA-pakkopullaahan oli tarjolla ennen hopeanuoliakin, NL järjestelmällisesti tarjosi MiG-15:ttä, sitten -17 ja -19. Jälkiviisaudella näistä MiG-17 olisi ollut ainakin käyttäkelpoisempi kuin Gnat, vaikka torjuntahävittäjänä jo vanhanaikainen.
 
MiGit tulivat käytännössä pakon edessä, mutta silti ne olivat suorituskykyistä kalustoa ja tarjosivat ensimmäisen kerran sodan jälkeen jonkinlaista uskottavaa häätäjäkykyä ja ennen kaikkea osaamista. Ei tuolloin paljoa lennetty, mutta se johtui ennen kaikkea raha- ja resurssipulasta. Drakeneidenkin käytettävyys oli aluksi pohjamudissa.

Mistä tahansa Gnatin vaihtoehdosta olisi jälkiviisastellen saatu enemmän irti. Itse olisin tyytyväinen jos Hunter olisi joskus nähty ilmavoimien väreissä.
 
MiGit tulivat käytännössä pakon edessä, mutta silti ne olivat suorituskykyistä kalustoa ja tarjosivat ensimmäisen kerran sodan jälkeen jonkinlaista uskottavaa häätäjäkykyä ja ennen kaikkea osaamista. Ei tuolloin paljoa lennetty, mutta se johtui ennen kaikkea raha- ja resurssipulasta. Drakeneidenkin käytettävyys oli aluksi pohjamudissa.

Mistä tahansa Gnatin vaihtoehdosta olisi jälkiviisastellen saatu enemmän irti. Itse olisin tyytyväinen jos Hunter olisi joskus nähty ilmavoimien väreissä.

Lauri Pekurihan kävi Englannissa koelentämässä Hunterin ja piti sitä hyvänä aliäänipäivähävittäjänä. Ja samaa mieltä olivat ruotsalaisetkin, kun ostivat 120 konetta välityypiksi Tunnanin ja Drakenin väliin. Meillähän ilmeinen pääsyy olla ostamatta konetta oli sen hinta.
 
Harmi vain, että vaikka Viggeneitä olisi tänne hankittu, niin tietovuota tuskin olisi saatu koneiden mukana. Siksihän meillä lähdettiin Drakeneihinkin kehittämään omaa, kun kukaan ei ollut halukas myymään meille parastaan, vaan tarjolla oli vain kaikenlaisia apina-versioita.

Liekö tilanne ollut sama vielä 90-luvullakin, kun Hornetiin väsättiin oma? Vai liittyikö kenties olemassa olevan osaamisen ja välineistön hyödyntämiseen?
 
Harmi vain, että vaikka Viggeneitä olisi tänne hankittu, niin tietovuota tuskin olisi saatu koneiden mukana. Siksihän meillä lähdettiin Drakeneihinkin kehittämään omaa, kun kukaan ei ollut halukas myymään meille parastaan, vaan tarjolla oli vain kaikenlaisia apina-versioita.

Liekö tilanne ollut sama vielä 90-luvullakin, kun Hornetiin väsättiin oma? Vai liittyikö kenties olemassa olevan osaamisen ja välineistön hyödyntämiseen?

Ehkä sekä että...en tiedä onko Link 16:lla ollut jotain vientirajoituksia tuohon aikaan? Mutta pääasiassa on varmaan ollut kuitenkin halu tehdä joku omiin vaatimuksiin sopiva ratkaisu.
Datalinkkejä ei niin hereästi ole viety, esimerkiksi MiG-29:ssä oli melko edistynyt datalinkki joka oli käytössä vain NL:n koneissa, ei edes Varsovan liiton koneisiin sitä laitettu.
On niitä kansallisia ratkaisuja vieläkin, Pakistan on esimerkiksi suunnitellut oman datalinkkinsä jota käytetään Link 16:n rinnalla.
 
Ehkä sekä että...en tiedä onko Link 16:lla ollut jotain vientirajoituksia tuohon aikaan? Mutta pääasiassa on varmaan ollut kuitenkin halu tehdä joku omiin vaatimuksiin sopiva ratkaisu.
Datalinkkejä ei niin hereästi ole viety, esimerkiksi MiG-29:ssä oli melko edistynyt datalinkki joka oli käytössä vain NL:n koneissa, ei edes Varsovan liiton koneisiin sitä laitettu.
On niitä kansallisia ratkaisuja vieläkin, Pakistan on esimerkiksi suunnitellut oman datalinkkinsä jota käytetään Link 16:n rinnalla.

Link 16:n yksi iso rajoitus saattoi olla myös se, että sen käyttöönotto monitoimihävittäjissä on ollut melko hidasta. 1990-luvulla kai ainoastaan F-14 ja olikohan F-15 kantoivat soveltuvaa päätelaitetta. Muistaakseni Hornetin kotimainen tietovuo saatiin pelittämään 1997.

Tässä uutinen vuodelta 2003, testataan Link 16:n käyttöä MLU-päivitetyssä F-16:ssa, testiohjelman pitäisi olla valmis 2004.

http://www.f-16.net/f-16-news-article881.html
 
Suomi kävi tutustumassa tarjolla olleisiin neuvostokoneisiin vuonna 1975, tuolloin ei MF-versiota oltu viety edes Varsovan liittoon. Esimerkiksi Puola sai ensimmäiset koneet vasta 1979. MF kyllä tuli vientiin ei-VL -maillekin melko nopeasti koska MS:ään ei oltu tyytyväisiä oikeastaan missään.
ML:t vierailivat sitten Rissalassa jo 1978 mutta vientiin niitä riitti vasta 4-5 vuotta myöhemmin. Se olikin sitten edellisiin versioihin verrattuna jo melko kova rassi. -Onkohan tuosta Rissalan vierailusta videota missään?

Tällä sivulla mielenkiintoista juttua noista neukkujen "good will" -vierailuista mm. Rissalaan. Koneet olivat karsittuja yksilöitä. Eihän lännen kapitalisteille ja CIA:n vakoojille voinut sentään esitellä kaikilla herkuilla varustettua konetta.

http://www.easternorbat.com/html/display_team_with_mig-23_eng.html

The MiG-23MLA Flogger-Gs used for these air shows where not standard Soviet front line aircraft and lacked several essential pieces of equipment, such as weapons pylons, IR detectors, weapon systems and some cockpit instrumentation.
 
F-16 - Hyökkäyksellinen taisteluhaukka on liian ärjy Suomelle

Vuoden 1992 hävittäjähankintaa seurattiin suuren yleisön piirissä aktiivisesti. Alun perin uskottiin vakaasti NL:n ja Ruotsin koneiden yhdistelmään, mutta NL:n hajoaminen vapautti pohtimaan vaihtoehtoja laajemmin. Kisan loppuvaiheeseen otettiin mukaan jopa F-18 kun spesifikaatioita vapautettiin. Suomen valinta päätyi F-16 -koneeseen. Koneella oli laaja eurooppalainen käyttäjäkunta ja kokemuksia lisenssivalmistuksesta. Yksimoottorisuus tarjosi matalampia käyttökustannuksia. Hankintaan kohdistettiin luonnollisesti kritiikkiä. Vasemmisto kritisoi sotalentokoneen, jonka nimikin oli "Taisteluhaukka", hankkimista hyökkäysvaltio USA:sta. Kone oli liian ärjy Suomelle, SDP olisi halunnut Gripenin. Ranska uhkasi EY-jäsenyysneuvottelujen hankaloitumisella. Ilmavoimien sisälläkin oli vaiettua kritiikkiä - olisi ollut halua hankkia F-18 parempine tutkineen, kaksimoottorisuuksineen ja parempine maantiekenttäominaisuuksineen. Loppujen lopuksi asehankinnat ovat kuitenkin mahdollisuuksien taidetta.

Loppujen lopuksi Suomen 67 Falconia ovat palvelleet Suomea sangen hyvin. Erityisesti koneen päivitysmahdollisuudet ovat yllättäneet positiivisesti. Nyt 2018 Mp-netin riippumattomat analyytikot, kuten StmSNAFU, moittivat konetta vanhentuneeksi. Koneen hankinnan ajankohdan vuoksi Suomi on jäänyt JSF-junasta. Sen sijaan on päätetty jatkaa koneen elinkaarta 2040-luvulle erilaisin päivityksin, joiden jäljiltä toki koneen suorituskyky on aivan uutta luokkaa.

Erityisesti kritiikkiä on osoitettu sitä kohtaan, että PV(X) -ohjelmassa, eli 10 miljardin euron ylimääräisessä varusteluohjelmassa vuosille 2025-2030 ei hankita uusia hävittäjiä - toki 2,5 miljardia menee F-16:n modernisoimiseen kaikilla herkuilla. Lopuista 7,5 miljardista käydään kovaa kiistaa. PV(X) hankintaohjelmaa on kritisoitu militarismista. Lisäksi on hankalaa nähdä, voiko 7,5 miljardin euron varustelupottia käyttää järkevästi, onhan se aiheuttanut julkisuudessakin näkyviä kannanottoja eri puolustushaarojen ja aselajien välillä.

Riittääkö kuitenkaan tämäkään? Pitääkö Merivoimien luopua kuuden Laivue 2020-aluksen alueilmatorjuntakyvystä? Onko K9 riittävä rannikkotykistön tarpeisiin? Pärjäävätkö 2020-luvun alueelliset joukot enää päivitetyillä Leopardeilla? Entäpä haluttu korkeailmatorjuntakyky? Onko ATACMS menneen talven lumia?
 
Viimeksi muokattu:
Suomen Kansantasavallan puolustusvoimat 1989 - Rauhan puolesta militarismia vastaan

Suomen Kansantasavallan puolustusvoimien rakentaminen voitiin aloittaa 1948 Suomen saadessa kansanvaltaisen hallinnon ja maamme solmiessa ystävyys, yhteistyö- ja avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksen myötä Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallinen yhteistyö kehittyi puolustusliitoksi. Vuonna 1955 Suomi liittyi perustajajäsenenä Varsovan Liittoon mikä avasi koulutus- ja materiaaliyhteistyön mahdollisuuksia muiden edistyksellisten maiden kanssa.

Yhteistyössä Neuvostoliton kanssa Suomen puolustusvoimien tärkeimmäksi tehtäväksi asetettiin Leningradin ja Murmanskin alueen suojaaminen. Tehtävän menestyksellinen suorittaminen vaati avunpyyntöä Neuvostoliitolta ja Pohjolan tilanteen kiristyessä Ruotsin ja Norjan NATO-jäsenyyden myötä neuvostojoukkoja sijoitettiin Porkkalan alueen ulkopuolellekin avustamaan Suomen koskemattomuuden turvaamista.

Isänmaan ja laillisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi jokainen Suomen mies on asevelvollinen. Merkittävä osa suorittaa asevelvollisuutensa sisäministeriön alaisessa Rajavartiolaitoksessa - provokaattorien ja agenttien uhka NATO-rajamaassa on suuri. Asevelvollisuus kestää 18kk. Asepalveluksesta kiellettävät lähetetään riittävän pitkäksi aikaa psykiatriseen hoitoon joka hoitaa pois kieltäytymisen syyt.

Maavoimien tärkein operatiivinen johtoporras on 3. Armeija jonka esikunta on sijoitettu Ouluun. Tärkeimpinnä valmiusyhtyminä ovat 1. Motorisoitu Tarkk'ampujadivisioona Sodankylässä (MT-LB/T-72), 2. Panssaridivisioona Oulussa (T-72/BMP-1) ja 3. Motorisoitu Tarkk'ampujadivisioona Rovaniemellä (MT-LB/T-55). Puolustustilanteessa Maavoimien vahvuuteen liitettäisiin kolme reserviyhtymää (4.-6. Moottoroitu Tarkk'ampujadivisioona, BTR-60/T-55) jotka perustettaisiin Etelä-Suomessa. Puolustustilanteessa 3. Armeija suojaisi Pohjois-Suomen ja seuraavassa vaiheessa siirtyisi vapauttamaan Pohjois-Ruotsin suomalaisalueita neuvostojoukkojen vapauttaessa Pohjois-Norjan.

Merivoimien tehtävänä puolustustilanteessa on turvata Pohjanlahti. Tehtävää varten Ruotsin liityttyä NATO:n Ahvenanmaan demilitarisointi jouduttiin purkamaan ja asukkaat muuttivat vapaaehtoisesti Kainuuseen. Merivoimiin kuuluu laivastoyksiköiden lisäksi Meriväkiprikaati (1.-4. Meriekipaasi) joka harjoittelee herkeämätti merellisten vastahyökkäysten tekoa, sekä vahva rannikkopuolustus Torniosta Hankoniemeen.

Ilmavoimien tärkein tehtävä on tukea 3. Armeijaa Pohjois-Suomessa sekä avustaa neuvostoystäviemme PVO:ta Leningradin ja Murmanskin alueen ilmapuolustuksessa.
Tehtävää varten Ilmavoimien käytössä on ajanmukainen hävittäjä- ja rynnäkkökonekalusto ja vahvat ilmatorjuntajoukot. Tärkeimpinä Ilmavoimien tukikohtina ovat Pori, Vaasa, Oulu ja Rovaniemi. Ilmavoimiin kuuluu myös Maahanlaskuprikaati tukikohtanaan Tampere. Lähivuosina Ilmavoimien suorituskyky kohoaa uudelle tasolle MiG-29 ja S-300 kaluston tullessa laajaan käyttöön.

Huolimatta NATO:n propagandasta fasismin vastaista suojavallia Torniossa ei aiota purkaa. Suomen Kansantasavalta pysyy Neuvostoliiton rinnalla!
 
Suomen Kansantasavallan puolustusvoimat 1989 - Rauhan puolesta militarismia vastaan

Suomen Kansantasavallan puolustusvoimien rakentaminen voitiin aloittaa 1948 Suomen saadessa kansanvaltaisen hallinnon ja maamme solmiessa ystävyys, yhteistyö- ja avunantosopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksen myötä Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallinen yhteistyö kehittyi puolustusliitoksi. Vuonna 1955 Suomi liittyi perustajajäsenenä Varsovan Liittoon mikä avasi koulutus- ja materiaaliyhteistyön mahdollisuuksia muiden edistyksellisten maiden kanssa.

Yhteistyössä Neuvostoliton kanssa Suomen puolustusvoimien tärkeimmäksi tehtäväksi asetettiin Leningradin ja Murmanskin alueen suojaaminen. Tehtävän menestyksellinen suorittaminen vaati avunpyyntöä Neuvostoliitolta ja Pohjolan tilanteen kiristyessä Ruotsin ja Norjan NATO-jäsenyyden myötä neuvostojoukkoja sijoitettiin Porkkalan alueen ulkopuolellekin avustamaan Suomen koskemattomuuden turvaamista.

Isänmaan ja laillisen kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi jokainen Suomen mies on asevelvollinen. Merkittävä osa suorittaa asevelvollisuutensa sisäministeriön alaisessa Rajavartiolaitoksessa - provokaattorien ja agenttien uhka NATO-rajamaassa on suuri. Asevelvollisuus kestää 18kk. Asepalveluksesta kiellettävät lähetetään riittävän pitkäksi aikaa psykiatriseen hoitoon joka hoitaa pois kieltäytymisen syyt.

Maavoimien tärkein operatiivinen johtoporras on 3. Armeija jonka esikunta on sijoitettu Ouluun. Tärkeimpinnä valmiusyhtyminä ovat 1. Motorisoitu Tarkk'ampujadivisioona Sodankylässä (MT-LB/T-72), 2. Panssaridivisioona Oulussa (T-72/BMP-1) ja 3. Motorisoitu Tarkk'ampujadivisioona Rovaniemellä (MT-LB/T-55). Puolustustilanteessa Maavoimien vahvuuteen liitettäisiin kolme reserviyhtymää (4.-6. Moottoroitu Tarkk'ampujadivisioona, BTR-60/T-55) jotka perustettaisiin Etelä-Suomessa. Puolustustilanteessa 3. Armeija suojaisi Pohjois-Suomen ja seuraavassa vaiheessa siirtyisi vapauttamaan Pohjois-Ruotsin suomalaisalueita neuvostojoukkojen vapauttaessa Pohjois-Norjan.

Merivoimien tehtävänä puolustustilanteessa on turvata Pohjanlahti. Tehtävää varten Ruotsin liityttyä NATO:n Ahvenanmaan demilitarisointi jouduttiin purkamaan ja asukkaat muuttivat vapaaehtoisesti Kainuuseen. Merivoimiin kuuluu laivastoyksiköiden lisäksi Meriväkiprikaati (1.-4. Meriekipaasi) joka harjoittelee herkeämätti merellisten vastahyökkäysten tekoa, sekä vahva rannikkopuolustus Torniosta Hankoniemeen.

Ilmavoimien tärkein tehtävä on tukea 3. Armeijaa Pohjois-Suomessa sekä avustaa neuvostoystäviemme PVO:ta Leningradin ja Murmanskin alueen ilmapuolustuksessa.
Tehtävää varten Ilmavoimien käytössä on ajanmukainen hävittäjä- ja rynnäkkökonekalusto ja vahvat ilmatorjuntajoukot. Tärkeimpinä Ilmavoimien tukikohtina ovat Pori, Vaasa, Oulu ja Rovaniemi. Ilmavoimiin kuuluu myös Maahanlaskuprikaati tukikohtanaan Tampere. Lähivuosina Ilmavoimien suorituskyky kohoaa uudelle tasolle MiG-29 ja S-300 kaluston tullessa laajaan käyttöön.

Huolimatta NATO:n propagandasta fasismin vastaista suojavallia Torniossa ei aiota purkaa. Suomen Kansantasavalta pysyy Neuvostoliiton rinnalla!

Nyt oli aika hervotonta juttua. Boldasin nuo repeilyä aiheuttaneet kohdat. Meinas päväkahvit läikkyä syliin. :D
 
Kysymys/vastaus-ketjussa taannoin otin esille episodin kun itsenäisyyden alkuaikoina Suomen laivastolle tarjottiin vanhaa saksalaista panssariristeilijää. Tämä inspiroi minua projektiin jonka tarkoitus on selvittää, olisiko ylijäämäsotalaivoja hankkimalla pystynyt ratkaisemaan laivaston aluskalusto-ongelman, kenties edullisemmin kuin mitä kalliiksi kritisoidulla laivastolailla tehtiin. Käytettyjä sotalaivoja oli kyllä yllin ja kyllin saatavilla. Maailmansodan päättyminen jätti tarpeettomaksi valtavan määrän melko uusiakin sota-aluksia. Asiaa myös Suomessa mietittiin, v.1922 suunnitteilla oli kahden hävittäjän hankinta Britanniasta. Sopivia aluksia käytiin tutkimassakin, mutta hankintamäärärahoja ei myönnetty. Kalustokysymyksen vähä huomio on ymmerrättävääkin sillä vastaperustetuilla merivoimilla oli valtavasti ongelmia erityisesti henkilöstön koulutuksen kanssa, mitään valmista doktriinia ei ollut, ihan peruskoulutuksenkin organisointi oli haastavaa. Kokeneita upseereita oli vähän ja heitäkin yritettiin savustaa puolustusvoimista ulos.

Mitäs sitten olisi saatavilla. Sotalaivan käyttökelpoisena ikänä pidettiin tuolloin noin 20-25 vuotta. Siinä ajassa kulkukoneisto ehti kulua ja tekniikka vanhentua. Rajasin hausta pois kaikki 1800-luvun puolella valmistuneet alukset. Laivaston tuonaikaisen näkemyksen mukaan yli 7 metrin syväyksen omaavilla aluksilla oli hyvin rajattu kyky operoida Suomen rannikolla, joten sitä suuremman syväyksen omaavat on myös raakattu pois. Tämä pudottaa pelistä panssariristeilijät, predreadnoughtit ja muut vastaavat alustyypit. Romutusaalto alkoi 1919 ja saatettiin suurimmalta osin päätökseen 1923-24 joten tuota ennen olisi pitänyt saada ostopäätös tehtyä. Tavoitteeksi otan 2 raskaamman aluksen ja 4 hävittäjän muodostaman 'ydinlaivaston' jota on pidettävä miniminä jolla oli mahdollista suorittaa itsenäisesti torjuntaoperaatioita.

Ainoa likipitäenkään sopiva rannikkopanssarilaiva oli hollantilainen Koningin Regentes-luokka. Ne olivat 5000 tonnin aluksia joiden pääaseistus oli kaksi 238mm yksittäistykkiä ja 4*150mm. 1902 valmistuneet alukset olivat jo aika vanhanaikaisia ja 5.8m syväys olisi hiukan hankala. Ruotsissa ja Norjassa toisaalta saman ikäluokan panssarilaivoja pysyi palveluksessa toiseen maailmansotaan asti, ei sen puoleen. Muuten panssarilaivoja ei ollut tarjolla, Saksa ja Ruotsi kyllä poistivat käytöstä panssarilaivoja 20-luvun taitteessa mutta niillä oli jo ikää jo noin 30 vuotta ja ne olivat elinkaarensa lopussa.
Erilaisia kevyitä risteilijöitä poistettiin sodan jälkeen runsaasti, etenkin Britanniassa:

Topaze-luokan panssarikansiristeilijät: n. 3000 tonnia, 21 solmua, 12*102mm yksittäistykkiä. Nopeus olisi meille ehkä riittävä ja vesiputkikattilat ja mäntäkoneet tuttua tekniikkaa. Alusten, ikä, todennäköinen kuluneisuus, yleinen vanhahtavuus ja ohut, vanhanaikainen panssarointi ei puolla hankintaa.

Town-luokka oli oikeastaan monta eri risteilijätyyppiä joissa oli sama perusrunko. Koko vaihteli 5000-6000 tonnin välillä, koneistona oli höyryturbiinit, nopeus 25 solmua. Koneisto käytti sekä hiiltä että öljyä, mutta luokan viimeinen alus oli pelkästään öljykäyttöinen. Ensimmäisissä aluksissa oli vain panssarikansi, mutta myöhempiin laitettiin kylkipanssari. Myös aseistuskonfiguraatiot vaihtelivat:
-2* 152mm, 10*102mm
-8-9*152mm
-10*140mm
Viimeksimainitut olivat Kreikan tilaamia aluksia jotka Royal Navy lunasi itselleen.
20-luvun alussa myynnissä olivat vain ensimmäisen tyypin alukset, sekä Kreikan risteilijät. Niitä kaupattiin takaisin Kreikalle mutta kreikkalaiset eivät olleet enää kiinnostuneita. Loput 'Townit' romutettiin vasta 5-10 vuotta myöhemmin, ja yksi (HMAS Adelaide) palveli 2. maailmansodassakin.
Kuusi- ja nelituumaisten seka-aseistus ei vaikuta meille tarkoituksenmukaiselta, samaa voi sanoa vanhahtavasta panssarointiratkaisusta. Viimeksimainittu 'Birkenhead'-tyyppi sen sijaan olivat melko moderneja (valmistuneet 1915) ja 5.5-tuumainen osoittautui onnistuneeksi tykiksi. Haittapuolena olisi meille epästandardi kalipeeri.

Active-luokka oli viimeinen sarjasta pieniä tiedusteluristeilijöitä joita Royal Navy rakensi 1900-luvun alussa hävittäjäviiriköiden johtoaluksiksi. Alukset osoittautuivat liian hitaiksi toimimaan hävittäjien kanssa joten niitä käytettiin taistelulaivueiden tiedustelualuksina, partioinnissa tai miinoituksissa. 3500-4000 tonnia, 25 solmua, hiili/öljy, 6-10*102mm tykit. Alukset olisivat meidän kannaltamme sopivan kokoisia mutta niissä on heikkotehoinen aseistus ja hyvin ohut panssarointi.

Arethusa-luokka oli vanhempien tiedusteluristeilijöiden parannettu painos. Höyryturbiinit nostivat nopeuden yli 28 solmun ja niissä oli kylkipanssari. Aseistus oli 2*152mm ja 6*102mm. Aluksia pidettiin hyvin ahtaina mutta meidän lyhyillä purjehduksillamme se ei ehkä olisi ongelma.

Maineikas C-luokka olivat noin 4000 tuhannen tonnin pieniä risteilijöitä. Panssarointi oli parempi kuin tiedusteluristeilijöissä ja vieläkin maineikkaamman D-luokan kanssa ne muodostivat Royal Navyn risteilijälaivaston selkärangan pitkälle 30-luvulle ja niitä palveli useita vielä 2. maailmansodassa. 20-luvun alussa näitä poistettiin vain yksi, Suomessaki vieraillut HMS Cordelia. Se edusti tyypin ensimmäistä versiota jossa oli 2*152mm ja 8*102mm seka-aseistus. Suomen kannalta tuo alus olisi moderni ja odotettava palvelusaika pitkä. En tiedä oliko siinä jotain vikaa tai vauriota kun se poistettiin niin varhain. Aseistus olisi pitänyt myöhemmin päivittää, haittapuolena 6 tuuman tykkien sijoittelu tuon ajan risteilijöiden matalaan runkoon oli haastavaa. Pienemmissä C-luokan aluksissa oli vain neljän kuuden tuuman tykin aseistus mitä on pidettävä 20-luvun standardeilla jo riittämättömänä.

Saksan keisarillisella laivastolla oli merkittävä määrä ristelijöitä, harmittavasti osa niistä upotettiin sodan jälkeen Scapa Flow'hon tai otettiin voittajavaltojen käyttöön, lisäksi Saksan tynkälaivasto otti jäljellejääneistä osan käyttöönsä joten yhtä edustavaa alusmäärää ei siis ole tarjolla mutta jotain kuitenkin:

Gazelle-luokka oli vuosisadan vaihteen panssarikansiristeilijöitä. 3000 tonnia, 21 solmun nopeus, 10*105mm tykit. Tähän alustyyppiin pätevät kaikki samat kommentit kuin Royal Navyn Topaze-luokkaan. Reichsmarine modernisoi näistä muutaman 20-luvulla. Yksi Gazelle palveli 2. maailmansodassa, Jugoslavian laivastossa, tosin lähinnä koululaivana.

Bremen- ja Königsberg-luokan alukset olivat Gazellejen parannettuja painoksia. Etenkin panssarin paksuutta oli lisätty. Ne olivat myös hiukan nopeampia. Joissain aluksissa oli höyryturbiinit.

Nautilus-luokka olivat kaksi pientä miinaristeilijää jotka toimivat myös Suomen vesillä. Alukset olivat melko hitaita (20 solmua) ja aseistuksena vain 8*88mm tykkiä. Albatross vaurioitui taistelussa venäläisiä panssariristeilijöitä vastaan Ahvenanmaalla ja ajoi karille Ruotsin aluevesillä. Ruotsalaiset nostivat ja internoivat aluksen. Nautilus toimi osana osastoa joka tuki Valkoista Suomea ja Baltian maita.

Kolberg-luokan aluksia selvisi sodista vain kaksi joista toinen annettiin Ranskalle ja toinen Japanille. Aseistuksena oli 12*105mm tykit, jotka sodan aikana joissain aluksissa korvattiin kuudella kuusituumaisella. Nopeus oli meille riittävä 25 solmua, mutta aluksia pidettiin hyvin kömpelöinä mikä olisi meille pitkä miinus. Näissäkään aluksissa ei ollut kylkipanssaria. Japanille annettu Augsburg romutettiin 1922 ja olisi epäilemättä ollut saatavilla, Ranska sen sijaan käytti sotasaalisalustaan 30-luvulle.

Uudemmista tyypeistä voi mainita ainoastaan sodan aikana kehitetyn Cöln-luokan. Nämä olivat jo isoja aluksia (7000 tonnia/155 metriä). Aluksia ehti valmistua vain kaksi jotka upotettiin Scapa Flowssa. Puolivalmiita aluksia oli telakalla useita sodan päättyessä ja ainakin yhden loppuun rakentamista saksalaiset harkitsivatkin. Siitä olisi siis mahdollista saada aivan uusia moderneja aluksia, mutta hinta olisi tietysti ollut myös lähempänä uutta alusta. Koko olisi mahdollistanut voimakkaan ilmatorjunta-aseistuksen asentamisen, mutta 6 metrin syväys ja 155 metrin pituus olisivat olleet rajoite saaristossa.

Muista laivastoista passeleita ylijäämäaluksia löysin vain muutamia. Itävalta-Unkarin laivastolta jäi jäljelle mm. pieni panssariristeilijä Sankt Georg. Uppouma 8000 tonnia, 22 solmua, aseistus 2*238mm, 5*190mm, 4*150mm ja paljon pienempiä tykkejä. Alus olisi sopiva varmasti ainakin koululaivaksi, 6.85 metrin syväys olisi tietysti ongelmallinen. Avomerellä nopeus olisi riittävä mutta sekatykistö jo selvästi vanhanaikainen. 1905 valmistunut alus on tarkasteltavista vanhimpia ja elinkaaren jatkaminen 30-luvulle vaatisi kalliin koneisto- ja aseistusremontin. Päätykki on samaa tyyppiä kuin aikaisemmin mainitussa hollantilaisessa panssarilaivassa.

Keisarikunnan jäämistöstä modernit Novara-luokan risteilijät menivät Italialle joka käytti niitä pitkään. 'Vapaaksi' jäi vain niiden edeltäjä, tiedusteluristeilijä Admiral Spaun. Alus oli aikanaan melko moderni: 4000 tonnia, höyryturbiinit/27 solmua, 60mm kylkipanssari, 7*100mm tykit. Itävaltalaisalusten käyttöä Suomessa mutkistaisi meille oudot tykkien kalipeerit. Admiral Spaunin turbiinit on mainittu epäluotettaviksi. Toisaalta koneistoremontti olisi joka tapauksessa edessä muillakin aluksilla.

Yhdysvaltain laivastosta voisi olla tarjolla Chester-luokan tiedusteluristeilijät. Ne olivat noin 4900 tonnin aluksia, luokan yhdessä aluksessa oli mäntäkoneet ja lopuissa turbiinit. Alukset peruskorjattiin 1917 jolloin niiden aseistukseksi tuli 4*127mm ja 2*76mm. Ne poistettiin käytöstä 20-luvun alussa mutta romutettiin vasta 1930. Kuten näkyy, aseistus on varsin kevyt niiden kokoon nähden. Panssarointi oli tavanomainen, 2 tuuman kylkipanssari ja tuuman kansipanssari.

Japanilta, Italialta tai Ranskalta en löytänyt meille sopivia raskaampia aluksia.

Mites sitten hävittäjät. Iso-Britannialta jäi ylijäämäiseksi tolkuton määrä hävittäjäaluksia. Niistä mainittakoon H- I- K- L- M- ja R-luokat. Tätä vanhempia tyyppejä ei tarkastella koska uudempiakin on, ja edeltävä G-luokka oli hiilikäyttöinen.

H- ja I-luokan hävittäjät olivat noin 800 tonnin aluksia, nopeus oli 27 solmua (mutta "valmistajan erikoisissa" 29-35 solmua). Aseistuksena oli 2*102mm ja 2*76mm ja kaksi torpedoputkea.
K- ja L-luokan aluksiet olivat vähän isompia (900-1000 tonnia), tykkiaseistus oli 3*102mm ja tykit olivat nopeampaa QF-tyyppiä. L-luokassa torpedoputkien määrä oli lisätty neljään.
M-luokan alukset olivat muuten L-luokan kaltaisia, mutta nopeus oli nostettu 34 solmuun asti. Amiraliteetin oman telakan lisäksi yksityiset telakat valmistivat M-tyypistä samoilla spekseillä omia rinnakkaisluokkiaan jotka saattoivat jonkun verran poiketa perusmallista.
R-luokka oli sodan ajan kehitysluokka jossa oli edellisiin verrattuna modernimpi ja taloudellisempi koneisto. R:ien romuttaminen alkoi vasta 20-luvun lopussa ja yksi alus, HMS Skate, selvisi toisestakin maailmansodasta.
Näiden lisäksi muutama erikoispominta: Medea-luokka olivat Kreikan tilaamia M-luokan hävittäjiä jotka Royal Navy lunasti itselleen. Talisman-luokka taas alkujaan Turkin tilaamia. Ne olivat brittialuksia raskaammin aseistettuja, 5*102mm, joista kaksi oli rinnakkain etukannella kuten tuon ajan risteilijöillä.
HMS Swift oli kokeellinen laivueenjohtaja (raskas hävittäjä). Se oli varsin iso alus, 2200 tonnia. Alusta pidettiin epäonnistuneena sillä nopeus jäi "vain" 34 solmuun, polttoaineenkulutus oli massiivinen ja aseistus kokoon ja hintaan nähden heikko. Nämä eivät ole mairittelevia mainoslauseita mutta aluksen suuri koko olisi mahdollistanut modernisoinnissa vahvan aseistuksen.

Saksan laivasto menetti paljon parhaita hävittäjiään Scapa Flown upotuksessa sekä sotasaaliina ympärysvalloille. 1911-tyypin torpedoveneitä en ota vertailuun koska vaikka ne olivat suht uusia, niin ne olivat pieniä (550 tonnia) ja tykkiaseistus heikko 2*88mm. Sitä edeltävä 1906-tyypin suuri torpedovene olisi käyttökelpoisempi 700-900 tonnin alus, mutta vakiona niissäkin vain 1-2 88mm tykkiä ja 3 45cm torpedoputkea. Reichsmarine vaihtoi joihinkin 105mm tykit 20-luvulla. Tyyppi 1913 oli Kaiserliche Marinen päähävittäjätyyppi sodan aikana. Ne olivat noin 1000-1100 tonnin aluksia ja aseistuksena oli kolme 88mm tykki ja kuusi torpedoputkea. Joihinkin vaihdettiin myöhemmin 105mm tykit. Vain harva alus selvisi 20-luvulle tappioiden ja Scapa Flown revohkan jäljiltä. Voittajavalloilta olisi ehkä muutaman aluksen saanut ostettua.Torpedobootzerstörer oli kahdeksan raskaan hävittäjän (1800 tonnia) luokka joka perustui venäläiseen Novik-tyyppiin (joka oli saksalaista suunnittelua). Aluksi niissä oli vain 88-milliset tykit, mutta sodan aikana aseistukseksi vaihdettiin 4*105mm. Valitettavasti vain yksi tämän tyypin alus olisi ollut saatavilla, Scapa Flown massaupotuksen niukasti missannut B98 jonka britit romuttivat 1920.
Lisäksi telakoille jäi puolivalmiita hävittäjiä ja torpedoveneitä jotka ehkä olisi saanut rakennettua valmiiksi jos rahaa olisi riittänyt. Erityisesti mainittakoon 1916-tyypin suuri torpedovene joka oli tuohon aikakauteen valtava alus, lähinnä pieni risteilijä:2400 tonnia/4*150mm tykit.

Venäjän laivastolta jäi vieraisiin satamiin iso joukko kuuluisan Novik-tyypin hävittäjiä. Ne olivat moderneja ja isoja aluksia (1300-1500 tonnia, 3-5*102mm tykkiä, 8-10 torpedoputkea). Virolle niitä jäi kaksi ja kuulemani mukaan suomalaiset jossain välissä yrittivät ostaa niitä. Viro myi ne Perulle 1933 jossa ne palvelivat 50-luvulle asti. Tunisian Bizerteen jäi ns. Wrangelin laivasto, jonka Neuvostoliitto myi romuksi 1924. Siihen kuului useita tämän tyypin hävittäjiä. Alukset olivat kuitenkin ilmeisen huonossa kunnossa ja niiden ostaminen NL:ltä ei ehkä olisi onnistunut. Novikit olisivat olleet meille sopiva alustyyppi sikäli että meillä olisi varmasti ollut merisotilaita jotka olivat niillä palvelleet.

Yhdysvaltain laivasto valmisti maailmansodan aikana valtavan määrän (lähes 300) hävittäjiä. Suurin osa niistä oli Wickes- ja Clemson-luokan standardityyppejä joista moni palveli vielä 2. maailmansodassa. Myyntiin olisi ehkä joutanut joitain vanhempia tyyppejä, kuten Aylwin- tai Sampson-luokan. Amerikkalaiset panostivat torpedoihin, ensinmainitussa oli 8 torpedoputkea, Sampsonissa peräti 12 53cm torpedoa. Amerikkalaishävittäjien aseistuksena oli tyypillisesti 4*102mm tykkiä, nopeuden ollessa 29 solmun kieppeillä. On epävarmaa olisiko näitä myyty ulkomaille isolaatiopoliittisessa ympäristössä. Laivasto piti uudemmat hävittäjät reservissä Lontoon laivastosopimukseen asti, pl. joitain jotka siirrettiin rannikkovartiostolle. Sotaa edeltäviä tyyppejä ei ole otettu vertailuun niiden heikon (76mm) tykistöaseistuksen vuoksi.

Muilta laivastoilta ei sopivia ylijäämähävittäjiä juurikaan löydy. Italia piti kaikki käyttökelpoisen kokoiset hävittäjät palveluksessa 30-luvulle asti. Japani valmisti ennen sotaa vain hyvin pieniä, korkeintaan 400 tonnin hävittäjiä. Ranskalta ehkä olisi voinut saada Bouclier-luokan hävittäjiä mutta näitä 800 tonnin aluksia parempia olisi saanut briteistä.

Tuollaisia palikoita olisi siis saatavilla, seuraavassa postauksessa arvioin mitä niistä voisi ehkä järkevästi kasata.
 
Viimeksi muokattu:
Shoppailemaan!
Tavoitteeksi otetaan että hankittavissa aluksissa pitäisi olla käyttöpotentiaalia 5-10 vuotta "kylmiltään" ja modernisoinnin jälkeen toiset 10 vuotta. Korvaavia aluksia alettaisiin siis miettiä vasta 1940 kieppeillä.

Sananen laivasto-ohjelmista: kuten hankintaohjelmat yleensä, nekin olivat skenaariokeskeisiä. 1920-luvun laivasto-ohjelmien pohjana oli vihollisen raskailla yksiköillä tukema maihinnousu joko etelärannikolle tai Ahvenanmaalle. Raskaat yksiköt pyrittäisiin torjumaan joko torpedoilla tai tykeillä. 1927 laivastolaissa panostettiin molempiin sekä panssarilaivojen että sukellus- ja moottoritorpedoveneiden myötä. Panssarilaivojen 10 tuuman tykit olivat riittäviä tuhomaan tai vaurioittamaan mitä tahansa risteilijää ja uhka myös tuonaikaisille venäläisille taistelulaivoille.
Skenaariot eivät olleet tietenkään pelkkää akateemista sotapeliä vaan niillä oli selkeä pelotevaikutus, aivan kuten nykyäänkin esimerkiksi hävittäjä- ja ohjushankintojen osalta. Vastustajahan laati myös skenaarioita. Ruotsalaiset olivat suunnitelleet Sverige-luokan panssarilaivat niin että niillä pystyisi lähtemään jopa tuonaikaisia taistelulaivoja vastaan avomerellä, ja nyttemmin tiedetään että saksalaisten kassakaappisuunnitelmissa Ruotsin laivastoa pidettiin Reichsmarinelle (ja vielä Kriegsmarinellekin) vaikeana vastustajana.

Käytetystä ylijäämäkalustosta koottu taisteluvoima on sen sijaan vaikeampi rakentaa skenaariokeskeiseksi. On tultava toimeen sillä mitä saa. Se ei tee kalustosta hyödytöntä, suinkaan, sodassahan voi tulla vastaan monenlaisia tilanteita. Joka tapauksessa on nähtävissä ettei ylijäämäaluksista ole mahdollista rakentaa maihinnousun torjuntaan suunnattua laivastoa sillä tavalla kuin 20-luvulla meillä yritettiin ja osin toteutettiinkin. Alukset ovat aseistukseltaan liian heikkoja.
Mielenkiintoista on että 1923 neuvonantajiksi kutsuttu englantilaisen asiantuntijaryhmän laivasto-ohjelmaesitys ei ollut maihinnousun torjuntaan keskittyvä vaan tavoitteena oli taloudellinen 'yleislaivasto'. Raskaiden tykistöalusten sijasta siihen kuului kolme aviso-tyyppistä raskasta tykkivenettä (2500t, 4*152mm, 20 solmua). Pieniä hävittäjiä (sellaisia mihin Suomella olisi varaa) he eivät pitäneet kustannustehokkaina. Kuusituumainen on mainio merisodan 'hiirestä hirveen' -yleiskalipeeri ja selvästi esityksen taustalla oli kokemusperäinen näkemys keskinopean risteilijätyyppisen aluksen yleishyödyllisyydetä. Raskaita aluksia vastaan sillä ei olisi vain mitään tehnyt. Englantilaisten esityksille ei täällä lämmitty.

No siinä oli jo tarpeeksi jaarittelua. Jos laivastolle halutaan järeitä tykkejä niin paljoa valinnanvaraa ei ole. Hollantilaiset panssarilaivat ja itävaltalainen panssariristeilijä ovat ainoat joissa on kuusituumaista isompia tykkejä. Sattumalta niissä on sama tykki, eli 24cm Krupp (Skoda). Tykki oli kyllä riittävän raskas ollakseen uhka mille tahansa risteilijälle, mutta kantama oli vaatimaton 12-14 kilometriä. Tiettävästi Sankt Georgessa oli Skodan valmistama hiukan voimakkaampi versio tästä tykistä. Kahden tykin täysilaita ei tarjoa kovin hyvää osumatodennäköisyyttä pitkille etäisyyksille. Mainittakoon että että jopa vanhat 10 tuuman Durlacherit pystyivät 20 kilometrin kantamaan jo ennen modernisaatiota, ja panssarilaivojen 10-tuumaiset pystyivät ampumaan jopa 30 kilometriin. Mikä tahansa maailmansodan jälkeen rakennettu raskas risteilijä olisi helposti päihittänyt nämä alukset avomerellä, moderni kevyt risteilijäkin olisi tuottanut vaikeuksia.
Aluksia olisi tietysti voinut yrittää modernisoida. Korotusta parantamalla ja tulenjohdon uusimalla kantamaa olisi saatu lisää. En tiedä olisiko tuon aikakauden tyypillisesti ahtaat tornit sallineet merkittävää korotuskulman nostoa. Ruotsalaiset tekivät kyllä tällaisia modernisaatioita joillekin omista panssarilaivoistaan joten mahdottomana sitä ei voi pitää.

24cm tykki olisi ollut meillä uusi kalipeeri, mutta mahdollisesti kyseessä on sama tykki joka oli myös Tanskan panssarilaivojen käytössä. Jos näin, ammuksia olisi voinut ehkä tilata pohjoismaisena yhteishankintana? Tarkoituksenmukaisinta olisi varmasti ollut hankkia kaksi hollantilaista panssarilaivaa jotta alusten ominaisuudet olisivat homogeeniset. Toisen aluksen vaihto panssariristeilijään tarjoasi kyllä suuremman nopeuden ja tulivoiman, ja 190mm tykit voisi ehkä modernisaatiossa vaihtaa. Lähes 7 metrin syväys on kuitenkin jo 'siinä kinthaala' onko se meidän oloissamme liikaa. Yli 600 hengen miehistö olisi jonkunmoinen rasite pienelle laivastolle.
Raskaiden alusten kömpelyyden ja syväysrajoitusten vuoksi niiden tueksi pitäisi saada mahdollisimman tehokkaat hävittäjät jotka pystyisivät karkoittamaan vihollisen torpedoalukset panssarilaivojen kimpusta. Järkevä valinta voisi olla Talisman-luokan hävittäjät jotka olivat saatavilla olevista brittihävittäjistä suurimpia ja raskaiten aseistettuja. Näitä aluksia selvisi sodasta kuitenkin vain kolme. Neljänneksi hävittäjäksi houkuttelisi valita HMS Swift, mutta vedänkin ässän hihasta ja pelastan saksalaisen torpedoveneen B98:n romuttamolta. Laiva on melko uusi ja 1800-tonniseen alukseen varmasti pystyisi myöhemmin vaihtamaan 120-milliset pääaseet. Mahdollisesti niitä voisi laittaa Talismaneihinkin. Raskaita tykkejä sisältävä vaihtoehto olisi siis
-kaksi Koninges Regentes-luokan panssarilaivaa
-raskas torpedovene B98
-kolme Talisman-luokan hävittäjää.
Tämän ohjelman haittapuolena olisi että siinä on yksi uniikki alus, ja panssarilaivat todennäköisesti tarvitsisivat peruskorjauksen heti.

Kun klikkailee aluksia ostoskoriin niin houkutuksena on pistää joka kategoriasta paras ja uusin. Aluksethan ovat muutenkin menossa romuraudaksi, myyjätaho varmaan ilahtuu mistä tahansa nimellistä romumetallihintaa korkeammasta tarjouksesta, right? Ei sentään! Romutuksessa uudempi alus ehkä myydään samalla kilohinnalla kuin vanhempi mutta siihen hintaan niitä ei toimivina taisteluyksikköinä myydä. Laivasto poistaa romutusaluksista kaikki aseistuksen, etäisyysmittarit, langattomat, mahdollisesti myös osia koneistosta etenkin jos saman mallin koneistoja käyttöön vielä jää. Mikäli ostaja haluaa nämä, niin niistä pitää maksaa käypä hinta joka on tietysti sitä korkeampi mitä modernimpi myytävä alus varusteineen on.

Kakkosohjelman tavoitteena on järkevä, kustannustehokas yleislaivasto. Risteilijöistä on sanottava että neljän tuuman risteilijät ovat 20-luvulla jo mennen talven lumia. Saksalainen 105mm tykki on kyllä pitkäkantamainen, mutta senkin kranaatti on pitemmillä etäisyyksillä aivan tehoton ohuttakin panssarointia vastaan. Lisäksi 20-luvulta alkaen hävittäjissäkin oli yleisesti jo 120-130mm tykit. Kuuden tuuman tykkien vaihtaminen pieniin risteilijöihin on haastavaa, todennäköisesti esimerkiski Active-luokan alukseen sellaisia olisi saanut vain kolme. Yksi mahdollisuus olisi ollut vaihtaa modernisoinnissa tykit 120-millisiin ja näin saada kelvollinen yleistykki. Birkenhead-luokan risteilijät 140mm tykkeineen sen sijaan olisivat käyttökelpoisia "out of the box" joten lähdetään niistä. 25 solmun nopeus olisi meillä taktisesti riittävä muualla paitsi aivan avomerellä. Vajaan viiden metrin syväys olisi samaa luokkaa panssarilaivojen kanssa. Alukset olivat romutettaessa vain kuusi vuotta vanhoja joten niillä ajaa varmasti 40-luvulle asti.
5.5-tuumaisen huono puoli että sillä antaa raskaampia aluksia vastaan vielä enemmän "tasoitusta" kuin kuusituumaisella. Hävittäjiksi sopisi parhaiten vahvasti torpedoilla aseistettu tyyppi. Isompia aluksia vastaan risteilijät voisivat siis suojata hävittäjien torpedohyökkäystä. Amerikkalaiset 'nelipiippuiset' tarjoavat peräti 12 torpedon patterin. Kun risteilijöilläkin oli kaksi torpedoputkea, niin tällainen laivue pystyisi ampumaan muhkean 26 torpedon kamman - kahdesti. Eli:
-kaksi Town-luokan risteilijää/Birkenhead-tyyppi
-neljä Sampson-luokan hävittäjää.
Birkenheadien huono puoli on suuri miehistöntarve, 450-500 henkeä. Amerikkalaisten alusten hankintaan sisältyy varauksia. Alukset olivat melko uusia ja vielä reservissä joten pyyntihinta olisi voinut olla korkea. On epävarmaa olisiko niitä ulkomaille edes myyty. Vaihtoehtoja torpedoaluksille ovat Novikit ja saksalaiset 1913-tyypin torpedoveneet. Talisman-luokan maksimikapasiteetti oli myös 6 torpedoa. Sen sijaan useimmissa muissa brittihävittäjissä oli vain 4 torpedoputkea. Mikäli torpedohävittäjiä ei saada, niin laivasto joutuu keskittymään enemmän miinoitukseen, mihin ne kyllä myös sopivat.

Viimeisenä 'luksusohjelma' jossa raskaista aluksista laitetaan parhaat mahdolliset. Eli työnnetään saksalaistelakoille sen verran fyffeä että kaksi Cöln-luokan risteilijää saadaan valmiiksi. Alukset olisivat taatusti vaikuttavia ja uskottavia risteilijöitä ja käyttöikää riittäisi varmaan vuoteen 1950 asti. Yli 7000 tonnin uppouma voisi jopa mahdollistaa 5-6 8-tuumaisten tykin asennuksen modernisaatiossa. Tämä osaltaan tasoittaisi panssarilaivojen myötä menetettyä raskasta tykistöä. Pituudestaan huolimatta laivoja pidettiin ketterinä. Tosin kuuden metrin syväys olisi meillä melko hankala.
Kalliiden ja ison miehistön (540 henkeä) vaativien risteilijöiden jälkeen hävittäjiin ei välttämättä ole varaa satsata vastaavia summia. Brittiläiset M-tyypin (tai Medea/Talisman) alukset pysyisivät Cölnien perässä, samaten tyyppi 1913 torpedoveneet. Tämän laivaston käyttö painottuisi enemmän nopeisiin tykistösyöksyihin kuin edellisen esityksen hitaampien alusten.

Viimeisessä osassa kokeilen saada selville, mitä käytetyt alukset oikeasti voisivat maksaa.
 
Back
Top