Ensinnäkin olen monesti todennut, ettei sillä ole väliä mitä itse ajattelemme omista suorituskyvyistämme. Se arvio, jolla on merkitystä tehdään rajojemme ulkopuolella.
Toki silläkin oma, iso merkityksensä on silläkin että itse uskomme omaan tekemiseemme. Jos tekijät itse eivät usko siihen mitä tekevät, tekeminen menettää merkityksensä ja se voidaan samantien lopettaa.
Minusta meitä vaivaa perisuomalainen negatiivisuus suhteessa omiin kykyihimme. Otan esimerkin jääkiekosta: tilastojen valossa Suomi on Ruotsin ohella paras jääkiekon arvokisamenestyjä viimeisen noin 30 vuoden ajalta. Silti joka vuosi vaikeroimme arvokisojen alla ettei meillä ole mahdollisuuksia kun olemme vain tällainen pikkumaa.
Sama pätee armeijaamme. Me aliarvioimme jatkuvasti itseämme. "Eihän meillä ole kalustoakaan, ei reserviläiset jaksa..lihavia ovat, eivätkä muutenkaan, kun naapuri lähtee tulemaan niin ei niille mitään mahda, on se ydinasekin.."
Tosiasia kuitenkin on, että meillä on kalustoa, meillä on monessakin mielessä erittäin korkeatasoinen reservi jne jne. Tähän kun yhdistää sen meille myös tyypillisen itänaapurin yliarvioimisen, niin soppa on valmis.
Siihen ei pidä sortua, koska siihen ei ole mitään perusteita.