Profanovin oodeja
http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2015/04/profanovin-oodeja.html
Profanovin oodeja
Odi profanum vulgus et arceo
Favete linguis
(Horatius)
Suomessakin erään dosentin seurassa vieraillut Aleksandr Prohanov, venäläinen nationalistikirjailija ja yksi ns.
Izborskin klubin kantavista voimista kirjoitti
Argumenty i fakty-lehdessä tammikuussa 2015 Suuren isänmaallisen sodan historiografiasta pienen artikkelin, joka kaikessa lakonisuudessaan kertoo olennaisen siitä, miten venäläinen äärioikeisto nyt haluaisi tuon sodan historiaa kirjoitettavan.
Otsikolla ”Unohtuiko voitto?” kirjailija tuohtuneena muistuttaa mieleen, miten Ukrainan pääministeri Jatsenjuk oli sanonut Neuvostoliiton tunkeutuneen sodan aikana Ukrainaan ja fasistiseen Saksaan ja miten puolalaiset olivat ”unohtaneet” kutsua Putinin Auschwitzin vapauttamisen juhlaan, vaikka sen olivat vapauttaneet juuri neuvostojoukot. Tämä tällainen kertoi valmiudesta kirjoittaa Venäjään kohdistuvan vihan takia uusiksi koko historia.
Prohanovin mielestä venäläiset suhtautuivat kummallisesti siihen, miten esimerkiksi Baltiassa puhutaan niin sanotusta
miehityksestä. Venäläiset vain valittavat naapurien lyhyttä muistia ja odottavat, että amnesia menisi ohi ja että vapautuksen tuoneita naapureita ruvettaisiin taas suutelemaan, kuten heidän ansionsa oikeasti edelyttävät.
Eivät ne aio tulla järkiinsä. Länsi oli nyt riistänyt Venäjän vaikutuspiiristä sekä Baltian että Puolan ja yritti samaa Ukrainassa. Lepertely ”kiittämättömistä” naapureista oli unohdettava. Näistä naapureista oli tullut osa aggressiivista, russofobista sivilisaatiota. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi Ukrainassa Venäjä ei ainoastaan vapauttanut sitä fasisteista vuonna 1943, vaan loi koko Ukrainan valtion ja myös Puola sai olemassaolostaan kiittää Leniniä ja neuvostovaltaa… Entäpä Baltian maat, nämä Hoffmanin kertomusten ”pikkuruiset Zachesit” –nekin syntyivät ”kirotun” neuvostovallan ansiosta täräyttää Prohanov varsin hämmästyttävästi.
Hyökkäykset Suuren isänmaallisen sodan historiaa vastaan olivat itse asiassa hyökkäyksiä neuvostovaltaa vastaan. Sen koko historiassa kaikkine Gulageineen ja kollektivisointeineen on keskeinen asia kuitenkin voitto vuonna 1945. Traagista on, että monet Venäjälläkin katsovat, ettei Neuvostoliiton hajoaminen ollut onnettomuus, vaan päinvastoin myönteinen asia. Sellaiset ihmiset eivät mitenkään poikkea puolalaisista, ukrainalaisista ja balteista!
Venäläisten onnettomuuksien lähteenä oli heidän oma ideologinen löperyytensä. He tarvitsivat nyt itse uutta näkökulmaa voittoonsa ja koko neuvostokauteen. Kas tällainen se Prohanovin mielestä on:
”
Hitler oli saatana ja saatanaa ei voinut voittaa toinen saatana. Sen voi voittaa vain Kristus. Ne kolmekymmentä miljoonaa (sic!) ihmistä, jotka kaatuivat sodan rintamilla olivat kollektiivinen Kristuksen uhri. Karbyšev, Talalihin, Gastello, Matrosov, 28 panfilovilaista –nuo kaikki ovat neuvostopyhimyksiä, marttyyrejä, jotka eivät kaatuneet vain synnyinmaan ja Stalinin puolesta, vaan Kristuksen puolesta.
Tämän muistaen meidän on kuljettava tulevaisuuteen rakentaen koko XXI vuosisadan elämämme Voiton filosofialle eikä vaivauduttava kiinnittämään huomiota poliittisten kääpiöiden hyökkäilyihin.”
Kirjoitus on tietenkin kiintoisa psykopatologiselta kannalta. Puuttumatta siihen, että klassiset neuvostopropagandan sankarit saavat taas kerran kunnian tulla koko kansan taistelun symboleiksi tai siihen, että sodassa Neuvostoliiton puolella väitetään
rintamalla kaatuneen (eikä vain kaiken kaikkiaan tuhoutuneen) 30 miljoonaa (eikä Putinin esittämät 25 miljoonaa) henkeä, on artikkelin varsinainen helmi tietenkin siinä, että Stalin ja hänen johdollaan koko neuvostokansa tekivät Kristuksen työtä. Itse asiassa venäläiset (eikä puolalaiset) olivatkin kansojen Kristus.
Tulevaisuuden rakentaminen tällaisen makaaberin filosofian perustalle, erottautuen jyrkästi ”russofobisesta” lännestä näyttää kirjoittajalle väikkyvän ylevänä kohtalona, jonka jumalallisista korkeuksista katsoen pahaisten pikkukansojen omat vähäiset näkemykset eivät ansaitse edes huomiota.
Kyseessä siis on vanha kunnon kansallisbolševismi siinä mielessä kuin Mihail Agurski sen aikoinaan esitti, mutta vahvistettuna uskonnollisella mystiikalla, joka ei kaihda Stalinin esittämistä Jumalan välikappaleena (voisiko Herralle muka mikään olla mahdotonta?).
Idea ei sinänsä ole suinkaan uusi, mutta nyt se näyttää jälleen tunkevan esille ennen tuntemattomalla voimalla, koska valtio tukee senkaltaisia näkemyksiä ja vastustaa kiivaasti Stalinin ja Hitlerin rinnastamista toisiinsa rikollisina diktaattoreina. Tästä on vain askel Stalinin jumalointiin ja täyteen maineenpalautukseen.
Prohanov, Dugin ja muu Izborskin klubin väki kaikkine pesrkärpäsineen ei tietenkään ole samaa kuin virallinen Venäjä. Herättää kuitenkin tiettyjä ajatuksia, kun huomaa, miten suopeita ja huomaavaisia viralliset tahot ovat olleet näille höyrypäille, jotka kuvittelevat voivansa tehdä vaikka Stalinista Jeesuksen, jos niin päättävät. Tässä heijastuu kovin ikävänä kaikessa alastomuudessaan nihilistinen asenne totuuteen: historian kuvitellaan loputtomasti taipuvan poliittisen tarkoituksenmukaisuuden suuntaan. Vaikka eiväthän venäläiset tässä yksin asialla ole.
Nyt tarvittaisiin uutta Solženitsyniä, mutta vanhakin taitaa olla jäänyt varjoon ajan mittelöissä. Aleksandr Isajevitš ei kelpaa oikein kenellekään: liberaaleille hän ei ole kyllin radikaali, vaan haisee jopa slavofiilisyydelle. Nationalistisille taantumuksellisille hän taas on liian liberaali ja sitä paitsi armoton antistalinisti. Eipä siis ihme, ettei 1900-luvun vaikuttavimmalle kirjailijalle ole vieläkään pystytetty patsasta. Kuka sen pystyttäisi?
