miheikki
Greatest Leader
Naisnäkökulma vietnamin sotaan.
http://takkirauta.blogspot.com/2007/10/viet-nam-eli-miten-sotaa-ei-pid-kyd.html
Vietnamin sodassa Vietnamin kansa taisteli itsenäisyytensä puolesta amerikkalaisten imperialismia vastaan, jotka pommittivat maan tuusannuuskaksi. Vietnamilaisten sotajoukko, Viet Cong, kävi sissisotaa amerikkalaisia vastaan, jotka eivät mahtaneet sisseille mitään. Lopulta uutena vuotena, Tetinä 1968, tehty hyökkäys musersi amerikkalaiset aivan täysin, jotka henkensä kaupalla pakenivat maasta niin, että tukialuksilla piti työntää helikopterit mereen että kaikki olisivat mahtuneet. Sota päättyi lopuksi Vietnamin itsenäisyyteen ja demokratian voittoon
Tuttua tekstiä ja täyttä tuubaa alusta loppuun - tuossa kappaleessa ei ollut ensimmäistäkään virkettä, joka olisi pitänyt paikkaansa.
Ruukinmatruuna harrastaa historiaa, ja koska historia on pitkälti sotahistoriaa, Vietnamin sota (1963-1975) tarjoaa esimerkin siitä, miten sotaa ei pidä käydä.
Vietnamin sota sai alkunsa toisen maailmansodan jälkimainingeista ja Ranskan imperiumin romahtamisesta. Ranskan Indokiina - Vietnam, Laos, Kambodzha - repeili liitoksissaan ja Ho Chi Minh käynnisti Viet Minh -vapautusliikkeen, joka kävi sotaa ranskalaisia vastaan. Ylimielisyyden, puutteellisen varustuksen ja kehnon johdon riivaama ranskalaisarmeija pelasi viimeisen uhkapelinsä Dien Bien Phu:n tulitukikohdassa - ja hävisi. Vietnam itsenäistyi 1954.
Maassa oli kuitenkin kaksi hallitusta. Etelä-Vietnamissa valtaan oli nostettu siirtomaavaltaa edeltänyt monarkia ja keisari Bao Dai, joka edusti legitiimiä valtaa. Pohjoisessa valtaa piti faktuaalista valtaa (siis sitä, joka Maon sanoin kasvaa kiväärinpiipusta) Ho Chi Minhin johtama kommunistiliike. Rauhansopimuksessa maa jaettiin Korean tapaan kommunistiseksi Pohjois-Vietnamiksi ja ei-kommunistiseksi Etelä-Vietnamiksi. Noin 100,000 ihmistä muutti tällöin etelästä pohjoiseen ja päinvastoin. Maat oli tarkoitus myöhemmin YK:n johdolla yhdistää.
Keisari Bao Daita pidettiin ranskalaisten nukkehallitsijana, ja kansallismieliset syöksivät hänet vallasta 1955. Hänen tilalleen nousi Ngo Dinh Diem, joka katolisuutensa vuoksi oli USA:n mieleen. Hänestä toivottiin vastapainoa kommunisteille, jotka vetosivat maattomaan väestöön julistuksillaan maareformista ja uusjaosta. Diemissä kuitenkin yhdistyivät Benito Mussolini ja Francisco Franco epämiellyttävällä tavalla. Kiistattomista saavutuksistaan (järjestäytyneen rikollisuuden murskaaminen, terveydenhoito- ja koulutusohjelma, korruptionvastaiset kampanjat, moraalikampanja ja yleinen kurinpalautus) huolimatta Diem oli julma ja kovaotteinen diktaattori, ja hänen umpimielisyytensä herätti närää maan buddhalaisisissa. Armeija ja rikolliset olivat saaneet hänestä tarpeekseen, ja hänet murhattiin 1963. Vallan kaappasi Duong Van Minhin johtama sotilasjuntta. On todennäköistä, että Diemin murha oli se lopullinen niitti siihen arkkuun, jossa Etelä-Vietnam haudattiin - Diem oli ainoa auktoriteetti, joka piti maan pystyssä.
Pohjoisessa puolestaan kommunistit hallitsivat maata diktatuurina. Maa kollektivisoitiin, yksityisomaisuus kansallistettiin ja toisinajattelijat hävisivät uudelleenkoulutusleireille. Koska kommunistit eivät saaneet Diemin takia kansanäänestystä aikaan ja maata haltuunsa demokraattisin keinoin, he päättivät ottaa sen väkivalloin. Vietminhin pohjalta oli muodostettu uusi sissiliike, Viet Cong, ja Etelä-Vietnamia aloitettiin kaikessa hiljaisuudessa soluttaa kommunisteilla. Samanaikaisesti Pohjois-Vietnamin vakinainen armeija (NVA) sai valtavan määrän kalusto- ja sotilasapua Neuvostoliitolta. Maahan säädettiin asevelvollisuus ja armeija valmistautui hyökkäyssotaan.
Kyseessä ei siis ollut missään vaiheessa vapaussota - Vietnam oli saanut itsenäisyytensä jo 1955. Kyseessä oli sisällissota kahden diktatuurin, kommunistisen ja kleptokraattisen, välillä. Hinnan siitä maksoi tavallinen vietnamilainen.
Vihollisuudet aloitettiin jälleen Diemin murhan aikoihin ja ne eskaloituivat hänen murhansa jälkeen avoimeksi sodaksi. USA lähetti ensin sotilasneuvonantajia (mm. Mannerheim-ristin ritarin Lauri Törnin) Etelä-Vietnamin avuksi. Vähitellen presidentti Lyndon Johnson lisäsi Vietnamissa olleiden joukkojen määrää. Maahan alettiin lähettää USA:n armeijan asevelvollisia taistelemaan Etelä-Vietnamin armeijan rinnalla. Ensimmäinen yksikkö oli prikaatillinen USMC:n sotilaita, jotka tekivät maihinnousun Da Nangiin 1965.
Etelä-Vietnamin oma armeija oli huono vitsi. Maan läpeensä korruptoitunut sotilasjuntta, rikolliset joita Diem oli vainonnut ja huonosti motivoituneet sotilaat jättivät taistelemisen lähes kokonaan USA:n harteille, keskittyen itse porsasteluun avustusrahoilla. Monesti kävi niin, että taistelukontaktissa etelävietnamilaiset juoksivat laukaustenvaihdon jälkeen pakoon häntä koipien välissä, jättäen amerikkalaiset taistelemaan. Amerikkalaiset huomasivat nopeasti liittolaistensa kiittämättömyyden ja selkärangattomuuden, mikä oli äärimmäisen demotivoivaa.
USA teki kaikki ne virheet, joista sekä Sun Tzu että Carl von Clausewitz varoittavat. Sota on yksi politiikanteon muoto, ja kun sotaan ryhdytään, sitä pitää käydä tosissaan. Kaikki tai ei mitään, ja poliitikkojen pitää antaa työrauha ammattilaisille eli sotilaille, jos he haluavat saada tuloksia aikaan. Tätä USA:n poliitikot eivät milloinkaan ymmärtäneet. He sekaantuivat jatkuvasti sotilaiden asioihin, asettivat heille rajoituksia, vaativat heiltä herrasmiespeliä ja antamaan suojavyöhykkeitä pommituksille ja kielsivät hyökkäämästä Pohjois-Vietnamin maaperälle. USA:n poliittinen johto halusi välttää sodan eskaloitumisen (laajenemisen Venäjää ja/tai Kiinaa vastaan käytäväksi sodaksi), joten Pohjois-Vietnamin alueelle ei saanut hyökätä maavoimien avulla ja ilmasotakin Pohjois-Vietnamin alueella oli hyvin rajoitettua. Poliittinen johto päätti maaleista kerran viikossa pidetyn lounaskokouksen yhteydessä - aluksi tilaisuuksissa ei ollut edes yhtään sotilasta mukana. Presidentti asetti monia rajoituksia ilmahyökkäyksille. Hanoin ympäristö oli rauhoitettu 48 km säteellä, Hai Phongin satamakaupunki 16 km säteellä ja Kiinan rajalla oli 48 km syvyinen turvavyöhyke. Amerikkalaiset tiesivät, että ilmapuolustusjoukoissa oli paljon venäläisiä kouluttajia, joille ei haluttu aiheuttaa tappioita ja ärsyttää venäläisiä. Myös siviiliväestöä haluttiin säästää. Sotilasjohto ja varsinkin ilmavoimien upseerit suhtautuivat näihin rajoituksiin hyvin kielteisesti, koska ne osaltaan estivät tehokkaan toiminnan.
Tämä poliitikkojen sekoilu oli se liipaisin, joka laukaisi katastrofin. Toisen osapuolen sotiessa toinen käsi selän takana ja jalat yhteen sidottuna ja toisen sotiessa tosissaan ja täysillä, katastrofi on valmis. Herrasmiessota onnistuu vain silloin, jos molemmat noudattavat herrasmiessääntöjä, ja niitähän kommunistit eivät milloinkaan noudata, eikä Ho Chi Minh ollut poikkeus. Pohjois-Vietnam soti tosissaan, mistään sopimuksista ja säännöistä piittaamatta ja Clausewitzin sanoin sota oli sille väkivallan käyttöä, joka ei tunne mitään rajoja, kun taas USA yritti koko ajan minimoida oman osallistumisensa silti antamatta Etelä-Vietnamin luhistua. Ja juuri tästä Clausewitz varoittaa. Georges Clemenceaun filosofia "sota on liian arvokas asia jätettäväksi kenraaleille" on tuhon siemen. Voidaan sanoa, että Vietnamin sota paukutti Clausewitzin lähtemättömästi USA:n armeijan mieleen.
Kaikesta huolimatta USA:n armeija oli erittäin taistelukykyinen. Pohjoisvietnamilaiset saivat huomata, että amerikkalaiset olivat aivan toista maata sotilaina kuin etelän serkkunsa - tai ranskalaiset. Amerikkalaiset sotilaat saattoiva olla demoralisoituneita ja demotivoituneita, mutta he osasivat työnsä. Samoin Viet Congin sodankäyntitapa ja sen etelävietnamilaiseen siviiliväestöön kohdistamat julmuudet olivat herättänyt amerikkalaisissa totaalisen vihan, eikä Viet Cong saanut osakseen mitään armoa. Viet Cong (VC) sai lempinimensä C:n radiokoodin mukaan, "Charlie".
Kaikessa sissisodasssa siviiliväestö on aina ensisijainen kohde, eikä Vietnam ollut poikkeus. Viet Cong kävi ensisijaisesti sotaa etelävietnamilaisia siviilejä vastaan, ja pyrkivät välttämään taistelukontaktia vihollisen taistelujoukkoihin milloin mahdollista, taistellen vain väijytyksin, miinoin ja ansoin. Viet Congin pääasiallinen taistelukeino oli siviiliväestöön kohdistunut terrori; sen tarkoituksena oli toisaalta tuhota luokkaviholliset (ks. ruukinmatruunan essee "Dialektiset ideologiat") ja toisaalta pelotella siviiliväestö tukemaan itseään uhkailemalla kostolla.Etelä-Vietnamin siviilit jäivät kahden tulen väliin. Toisaalta he eivät rakastaneet Saigonin läpeensä korruptoitunutta kleptokratiaa, ja toisaalta he eivät tunteneet mitään sympatiaa pohjoisen kommunisteja kohtaan. Kuitenkin jatkuva väkivallan ja terrorin pelko sekä toive maareformista saivat useat maanviljelijät alistumaan Viet Congin tahtoon. USA:n ratkaisu tähän oli "linnoitetut kylät" eli kollektiivitilat, joihin maanviljelijät koottiin turvaan.
Mutta niin paljon kuin sissisotaa ylistetään ja ihannoidaan, se kylmä totuus on, että sissit voivat kyllä kiusata, mutta eivät saada mitään todellista aikaan. Niinpä varsinaisen sodankäyntivastuun kävi Pohjois-Vietnamin armeija (NVA), jota usein kutsuttiin nimellä November Victor, Charlien vastapainoksi. Kyseessä oli siis vakinainen armeija, joka kävi sotaa vakinaisen armeijan keinoin - rintamahyökkäyksin, tykistöllä ja ilmavoimin. Sitä komensi kenraali Vo Nguyen Giap, Dien Bien Phun sankari.
Koska Etelä-Vietnamin armeija oli pelleporukkaa ja sodankäyntivastuu jäi koko ajan enenevässä määrin USA:n harteille, USA:n armeija joutui käymään toisaalta konventionaalista sotaa November Victoria vastaan ja toisaalta vastasissitoimintaa Charlieta vastaan. Ja juuri tuo vastasissitoiminta - etsi ja tuhoa-iskut - olivat se, mikä jäyti amerikkalaisten henkisen selkärangan. He taistelivat hermosotaa sellaista vihollista vastaan, joka ei tapellut reilusti ja sellaisen liittolaisen kanssa, joka oli harvinaisen kiittämätön.
Etsi-ja-tuhoa -toiminnassa on neljän Foxtrotin periaate: Find - Fix - Fight - Finish, eli suomeksi Etsi-Estä-Taistele-Tuhoa. Ensin sissit pitää löytää, sen jälkeen heidän pakonsa estää, sen jälkeen luoda taistelukosketus ja lopuksi tuhota ja tehdä jälkihoito. Sissien etsiminen on se vaikein pala - heidät pitää ensin löytää. Kaikkein parhaimmaksi tavaksi tähän osoittautui paradoksaalisesti syötittäminen - sisseille heitettiin syötti, vaikkapa mehukas saattue - jonka kimppuun heidän toivottiin iskevän. Ja tämä taktiikka on kaikkein eniten omia vaarantava.
Paradoksaalisesti tämän vastasissitaktiikan loi Viet Cong itse. Viet Cong hyökkäsi 1965-1966 kaikkein mieluimmin nimenomaan amerikkalaisten huoltokuljetuksia vastaan - väijyttäen kolonnia tiellä. Tähän taktiikkaan keksittiin lopulta vastalääke, taistelurekka. Taistelurekka oli viattoman näköinen kuormuri, johon oli sisäpuolelle hitsattu iso määrä panssarilevyä ja hiekkasäkkejä moottorin ja miehistön suojaksi, ja lavalla oli konekiväärejä ja ilmatorjuntatykkejä. Kun sissit iskivät, miehistö avasi lavan luukut, ja antoi soittaa - kuusiputkisen Gatling-konekiväärin, Minigunin, tuli-isku oli ikävä yllätys, ja Viet Cong kärsi valtavat tappiot näissä iskuissa. Saattueet lopulta jätettiin rauhaan. Sama keksintö on toiminut myös Irakissa - irakilaiset taistelijat eivät enää hyökkää ihmisvoimin amerikkalaisten huoltokolonnien kimppuun. Monet taistelurekat saivat ironisia nimiä, kuten "Untouchable", "The Outlaw", "Iron Butterfly", "Pandemonium", "Ho Chi's Hearse", "Satisfaction" jne.
Mutta hermopeli oli kovaa. Molemmat osapuolet järjestivät väijytyksiä ja ansoja toisilleen, ja armoa ei annettu kumminkaan päin. Viet Congin "raukkamainen", Geneven sopimuksesta piittaamaton, sodankäyntitapa ja julmuudet toisaalta siviilejä ja toisaalta vangiksi jääneitä amerikkalaisia kohtaan herättivät amerikkalaisissa pedon ja valtavan kostonhimon, ja vangiksi saadut Charliet yleensä teloitettiin suoralta kädeltä. Geneven sopimus ei taannut heille sotavangin asemaa. Viet Congilla ei ollut juurikaan vaikutusta taistelujen kulkuun.
November Victor oli sensijaan paha pala. Kenraali Giap ei ollut typerä, mutta hän ei myöskään piitannut ihmishengistä, ja mitä hän ei saanut aikaan taidolla, hän sai määrällä. Hän tapatti valtavan määrän pohjoisvietnamilaisia sotilaita aivottomissa ja sydämettömissä ihmisaaltohyökkäyksissä, mutta amerikkalaiset olivat niitä vastaan vaikeuksissa - elokuvan Platoon loppukohtauksen kaltaiset taistelut eivät olleet harvinaisia. Kenraali William Westmoreland totesi hänestä: "such a disregard for human life [i.e. Giap's own men] may make a formidable adversary, but it does not make a military genius."
Entäpä ilmassa? USA:lla oli selkeä lukumääräinen ylivoima, mutta Pohjois-Vietnamilla laadullinen. USAF:in alkuperäiskalusto oli pääosin torjuntahävittäjiä ja strategisen ilmasodan koneita, jotka eivät olleet omiaan taktisessa. USAF:lta puuttuivat täysin kunnolliset maataistelukoneet. Sokerina pohjalla USAF:n parhaassa hävittäjäkoneessa, F-4C Phantomissa, ei ollut lainkaan tykkejä - USAF oletti, että pelkillä ohjuksilla pärjää. No eihän niillä pärjännyt. Pohjois-Vietnamin ilmapuolustus oli erinomainen, kiitos Neuvostoliiton ase- ja asiantuntija-avun, ja amerikkalaiset menettivät valtavan määrän lentokoneita ja lentäjiä. Pohjois-Vietnam kykeni riistämään usein ilmaherruuden ja torjumaan amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten ilmaiskut. Sodan alussa ilmapuolustuksen kalustona oli lähinnä keskiraskaita ilmatorjuntatykkejä, mutta varsin pian myös venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia. Venäläisen kenraaliluutnantti Konstantin Rezakovin mukaan Hanoin ilmapuolustus oli Moskovan jälkeen maailman vahvin. Mekongin jokilaaksoa kutsuttiin vahvan ilmatorjunnan vuoksi nimellä "Flak Alley".
Ensimmäisen neuvonantajaryhmän väitetään lähteneen Venäjältä Vietnamiin huhtikuussa 1965. Ryhmässä oli noin 1 000 henkilöä, joista pääosa oli ilmatorjuntaohjusalan asiantuntijoita. Aluksi venäläiset toimivat itse avaintehtävissä, mutta taidon parantuessa vastuu siirtyi vähitellen vietnamilaisille. Eräiden tietojen mukaan Pohjois-Vietnamin alueella Kiinan rajan tuntumassa olisi ollut kiinalaisia ilmatorjuntajoukkoja, ja kiinalaisia sotilaita olisi ollut myös vietnamilaisten ilmatorjuntajoukoissa. Kiinan rajalla olleet ohjusyksiköt pystyivät ampumaan 20-30 km Pohjois-Vietnamin puolelle. Venäläisiä asiantuntijoita oli Pohjois-Vietnamissa enimmillään 39 000, heistä 24 000 sotilaita.
24.7.1965 tapahtui 50 km Hanoin koillispuolella historian ensimmäinen sotatilanteessa suoritettu ohjuspudotus. Kenraalieversti Anatoli Hjupenen kertoo muistelmissaan, että kysymyksessä oli tuliylläkkö, jossa laukaistiin neljä ohjusta ja pudotettiin kolme F-4C -konetta. Vietnamilaisissa lähteissä mainitaan kaksi konetta, ja amerikkalaiset ovat ilmoittaneet menettäneensä vain yhden koneen. Operaatio Rolling Thunder, jonka tarkoitus oli tuhota Pohjois-Vietnamin logistiikka, epäonnistui ja pommitukset jouduttiin keskeyttämään.
Pommitustauon aikana vuonna 1966 amerikkalaiset varustivat koneensa ohjusvaroittimilla ja häirintälähettimillä sekä osan koneista tutkaan hakeutuvilla AGM-45 Shrike-ohjuksilla. Iskuja tutkakohteisiin kutsuttiin nimellä "Wild Weasel". Venäläisasiantuntijoiden kertomuksissa todetaan, että tutkaan hakeutuvat ohjukset aiheuttivat aika ajoin suuriakin tappioita. Kaikkein tuhoisimpia olivat ilmatorjunta-asemia vastaan käytetyt rypälepommit, joille venäläiset antoivat nimen "julma äiti" - rypälepommien kylvämät laakerinkuulat tuhosivat herkkää elektroniikkaa ja surmasivat elävää voimaa.
Pohjois-Vietnamin ilmavoimilla oli vuonna 1968 länsimaisten arvioiden mukaan 128 taistelukonetta, joista 100 MiG-15 ja MiG-17 -hävittäjää, 20 MiG-21 -hävittäjää, 8 pommikonetta, 60 kuljetuskonetta sekä 26 helikopteria. Ilmavoimat sai myös parempia MiG-19 ja MiG-21-hävittäjiä, jotka tarjosivat jo huomattavan vastuksen amerikkalaisten piloteille. Ilmavoimien henkilövahvuus oli noin 4 500. Pohjois-Vietnamin ilmavoimissa arvioitiin olevan noin 1 000 venäläistä neuvonantajaa. Lentäjien koulutustaso oli yleisesti hyvä, kun taas amerikkalaiset lähettivät usein taisteluun lentäjiä suoraan lentokoulusta "saamaan taistelukokemusta". Pohjoisvietnamilaisten tietojen mukaan heidän lentäjänsä olisivat ampuneet hävittäjillään alas yhteensä 138 konetta. Amerikkalaisten ilmavoittojen määrä oli yhteensä 137 konetta.
Amerikkalaisten tärkeimpänä tavoitteena oli pysäyttää joukkojen ja materiaalin kuljettaminen Pohjois-Vietnamista etelään kuuluisaksi tullutta Ho Chi Minhin polkua pitkin. Nimitys "polku" on propagandistinen, sillä todellisuudessa se oli 13 645 km pitkä autokelpoinen tieverkosto. Reitit kulkivat Laosin ja Kambodzhan alueiden kautta, joka johti myös niiden alueiden pommittamiseen. Polttoaineen pumppaamiseksi autokuljetuksia varten rakennettiin vuonna 1968 osittain maan alle piilotettu 5 000 km pitkä putki harjanteiden ylitse ja viidakon läpi. Sillat rakennettiin veden alle, jottei niitä voisi havaita maasta käsin. Amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset tuhosivat kuitenkin lähes 10,000 kommunistien ajoneuvoa tälle tiereitille.
Vietnamin sodassa suoritettiin suuressa mittakaavassa kasvillisuutta tuhoavien kemikaalien (defoliaganttien) ruiskutuksia viidakkoon. Tarkoituksena oli mm. tuoda näkyviin "Ho Chi Minhin polun" nimellä tunnettu kuljetusreitti, jotta sitä pitkin Etelä-Vietnamiin kuljetettavaa sotavarustusta ja sotajoukkoja olisi nähty tulittaa. Myös omien teiden varsilta yritettiin tuhota kasvillisuutta, ettei vihollisella olisi piilopaikkoja tien välittömässä läheisyydessä. Kemikaaliruiskutuksissa käytettiin useita erilaisia "rikkaruohomyrkkyjä", mutta julkisuudessa muistetaan nimi Agent Orange, sillä amerikkalaiset Vietnamin sodan veteraanit alkoivat 1970-luvulla syyttämään sairauksistaan näitä kemikaaliruiskutuksia. Ruiskutuskokeilut aloitettiin vuonna 1961. Tammikuussa 1971 suoritettiin viimeiset ruiskutukset.
Surullisenkuuluisa Tet-hyökkäys alkoi kiinalaisena uutena vuotena, 31. tammikuuta 1968. Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Tet), jota nykyisinkin juhlitaan neljä päivää. Pohjoisvietnamilaiset käyttivät tätä hyväkseen, ja soluttautuivat siviilivaatteissa Etelän suuriin kaupunkeihin. Vaikka kyseessä teknisesti on sotapetos (josta kiinnijääneet saa teloittaa suoralta kädeltä), taktiikka toimi pahaa-aavistamattomia etelävietnamilaisia vastaan. Täydeksi yllätykseksi Tet-juhlan päätteksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi. Hyökkäyksen tarkoitus oli lopettaa sota parissa viikossa. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta, ja iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Ensisäikähdyksen jälkeen amerikkalaiset aloittivat vastaiskut ja kaupunkien puhdistukset. Vaikkei Tet-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa. Hyökkäys tehtiin Viet Congin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan.
Ai ai. Amerikkalaisilta oli jäänyt sekä Clausewitz että myös Sun Tzu lukematta. Hyökkäys oli aivan suoraan Sun Tzusta: Jos vihollinen haluaa aselepoa, mutta samaan aikaan varustautuu, hän aikoo hyökätä. Ja Viet Cong toimi juuri näin.
Viet Congin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä kaappasi Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Jopa 50 miljoonaa yhdysvaltalaista näki TV-vastaanottimestaan kommunistisissien järjestämän verilöylyn. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.
Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Verisimmät taistelut käyttiin Huessa. Hue oli Etelä-Vietnamin toiseksi merkittävin kaupunki Saigonin ohella. Viet Cong murhasi kaupungissa 5,000 ihmistä - poliittisia toisinajattelijoita, oppineita, älymystön jäseniä, liikemiehiä - siis kaikenkaikkiaan niitä ihmisiä, jotka kommunistit julistavatkin murhaavansa - luokkavihollisia.
Huen taistelut kulminoituivat Khe Sanhin tulitukikohtaan. Tämä USA:n merijalkaväen tukikohta oli muodostunut huolto- ja lentotoiminnan painopisteeksi, ja USA lisäsi sinne joukkojaan. Giap sai tilanteen selville, ja heitti Khe Sanhia vastaan valtavan määrän miehiä ja kalustoa, yrittäen uusia Dien Bien Phun menestyksen. Ja turpaanhan siitä tuli. Khe Sanhissa vastassa ei ollutkaan mitään epämääräistä muukalaislegioonaa, vaan USA:n merijalkaväki, ja Khe Sanhin tukikohtaa voitiin huoltaa menestyksekkäästi, eikä NVA kyennyt tykistöllään samaan menestykseen kuin Dien Bien Phussa.
Turpiinhan siitä tuli. Giap huomasi epäonnistuneensa. 10 000 pohjoisvietnamilaista kuoli, mutta yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita menehtyi vain 500. Tet-hyökkäys osoittautui sotilaalliseksi katastrofiksi: kaikki kaupungit jäivät USA:n hallintaan, kymmeniätuhansia pohjoisvietnamilaisia oli kuollut, ja kenellekään ei enää jäänyt epäselväksi Viet Congin todellinen karva. Viet Cong oli tullut maan pinnalle - ja tuhottu täysin taisteluvoimana. Sodankäyntivastuu jäi tästä eteenpäin NVA:n harteille.
Mutta vaikka Tet-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli pohjoisvietnamilaisille suuri psykologinen voitto, ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan. Se, mitä Giap ei saanut aikaan aseilla, sen saivat kommunistit propagandalla ja psykologialla. Tet-hyökkäyksen jälkeen yhdellekään amerikkalaiselle ei enää ollut epäselvää, että liittolaisena oli läpeensä korruptoitunut, selkärangaton ja epäluotettava diktatuuri, ja vastassa päättäväinen ja mitään pelkäämätön vihollinen.
Amerikkalaisten kannalta tilanne oli nyt päämäärätön sota - juuri se, mistä Clausewitz varoittaa. Jos ja kun sota on politiikkaa fyysisen väkivallan keinoin, silloin sota on pelkkä keino, ei itsetarkoitus, ja keino ilman päämäärää on typeryyttä. USA:lla ei ollut enää selkeää poliittista päämäärää miksi käydä sotaa. Kommunisteilla oli - maan alistaminen kommunistiseen diktatuuriin ja sen yhdistäminen. Amerikkalaiset olivat alunperin liittolaisia, mutta nyt heistä olikin tulossa pääsotija, ja ollakseen pääsotija, valtio tarvitsee selkeät poliittiset päämäärät sodalle. Etelä-Vietnamin moraalinen selkäranka oli katkennut presidentti Diemin murhaan 1963, ja sitä hallitsi läpikorruptoitunut juntta. Myöskään Sun Tzun sanoin yksikään valtio ei ikinä ole hyötynyt pitkittyneestä sodasta, ja sille oli käymässä juuri näin. Pahaksi onneksi USA:n poliitikot sotkeutuivat koko ajan sotilaiden asioihin - sotilaat kokivat, että poliitikot sabotoivat heidän työtään. Asevelvollisten moraali oli pohjalukemissa, ja armeija lähes kapinatilassa. Tässä tilanteessa ainoa mielekäs poliittinen tavoite olisi ollut Pohjois-Vietnamin kukistaminen, ja poliitikot eivät halunneet ryhtyä siihen - he pelkäsivät Kiinan ja Neuvostoliiton reaktiota. Todettakoon tässä, että CIA on pelkkää pelleporukkaa. Maailmassa on täsmälleen kolme suunnilleen hyvää tiedusteluorganisaatiota, ja ne ovat FSB, Mossad ja MI5. CIA oli pelkkä vitsi - ja on sitä yhä. Jos amerikkalaisilla olisi ollut kunnollinen tiedusteluorganisaatio, he olisivat älynneet, että Vietnam on Kiinan perinteinen vihollinen eikä Neuvostoliitto halunnut riskeerata suursotaa Vietnamin takia.
Niinpä amerikkalaiset alkoivat hankkiutua sodasta eroon tavalla tai toisella. Vuoden 1968 jälkeen joukkoja pienennettiin jatkuvasti ja vedettiin pois. Asevelvollisten määrää vähennettiin ja heitä korvattiin vapaaehtoisilla. Seuraavat neljä vuotta - 1968-1972 - sota oli enemmän tai vähemmän pattitilanteessa. Pohjois-Vietnam ei kyennyt voittamaan Etelää eikä Etelä Pohjoista. Kaikki Pohjois-Vietnamin yritykset kilpistyivät amerikkalaisjoukkojen sitkeään vastarintaan. Amerikkalaiset eivät enää taistellet voittaakseen, sillä he katsoivat poliitikkojensa sörssineen sodan. He taistelivat tuhotakseen, sillä he vihasivat kommunisteja katkerasti.
Pohjois-Vietnam aloitti "pääsiäisoperaation" 30.3.1972. Koska Viet Cong oli tuhottu, operaatio tehtiin täysin konventionaalisen sodankäynnin keinoin, NVA:n joukoilla. Suurhyökkäys suuntautui osittain demilitarisoidun vyöhykkeen yli. Osa joukoista hyökkäsi Laosin alueelta kohti Kontumia ja Pleikua, sekä osa Kambodzan alueelta kohti An Locia ja Loe Ninhia, josta oli lyhyt matka Saigoniin. Joukkojen vahvuudeksi arvioitiin 120 000 miestä. Vaikka kyseessä oli jälleen sotapetos, kyseessä oli konventionaalinen operaatio - vahvojen panssarijoukkojen tukema ihmisaalto.
Tämä hyökkäys osoitti että oltiin siirtymässä sissisodan viimeiseen vaiheeseen - molempien osapuolten voimat olivat ehtymässä. Kun pohjoisvietnamilaisten hyökkäys jatkui, aloitettiin Pohjois-Vietnamin laajat pommitukset (operaatio Linebacker) toukokuussa pitkän tauon jälkeen uudelleen. Kenraali Giap oli ehkä arvioinut väärin vastustajan puolustuskyvyn, sillä operaatio epäonnistui. Hyökkäys onnistuttiin torjumaan erityisesti USA:n ilmavoimien tuen turvin. Presidentti Nixon totesi nyt, että herrasmiespeli on päättynyt, ja komensi ilmavoimansa tositoimiin. Suojavyöhykkeet lakkautettiin, ja raskaat pommikoneet tuhosivat Pohjois-Vietnamin teollisuuden ja infrastruktuurin.
Kolme kuukautta pommituksia teki sen, mitä yhdeksä vuotta sotaa ei saanut aikaan. Pohjois-Vietnamin sodankäynti-infrastruktuuri oli raunioina, sen logistiikka hajalla, ihmiset näkivät nälkää, maalla ei ollut sähköä eikä polttoainetta, ja Pohjois-Vietnam oli luhistumisen partaalla. Operaatioiden kohteena joulukuussa 1972 olivat Hanoi ja Haiphong. Pohjois-Vietnamin kotialueen ilmapuolustus oli tehokasta, mutta ei pystynyt estämään suuria tuhoja. Mutta pommitukset olivat aiheuttaneet maailmalla valtavan vastalauseiden myrskyn. Nixon joutui sisäpoliittisiin vaikeuksiin.
Ai ai. Ruukinmatruuna on todennut jotain viidestä vaarallisesta ominaisuudesta poliitikolle, ja yksi niistä on liiallinen arkuus ja kunniantunto. Nixon piittasi enemmän itsestään kuin politiikastaan. Kuukausi lisää pommituksia ja kommunistihallinto olisi kaatunut. Mutta samalla olisi kaatunut myös Richard Milhous Nixon ja hänen hallintonsa. Nixonilla ei ollut rohkeutta gambitoida itseään pelastaakseen politiikkansa (vrt. Risto Ryti). Pommitukset kuitenkin pakottivat Pohjois-Vietnamin neuvottelupöytään.
Tammikuussa 1973 rauhanneuvottelut Pariisissa jatkuivat ja johtivat tulokseenkin. Rauhaa oli Pohjois-Vietnamin kommunisteille tarjottu jo usean vuoden ajan, mutta he eivät olleet kiinnostuneita ennen kuin Nixonin eskalaatio osoitti, kuinka rauhasta kieltäytyminen ei sittenkään kannattanut. Tuloksena oli aselepo, ja USA irrottautui sodasta. Se näytti keskisormea läpeensä korruptoituneelle, kiittämättömälle, ahneelle ja selkärangattomalle liittolaiselleen ja jätti tämän oman onnensa nojaan. Viimeiset amerikkalaiset jättivät maan maaliskuussa 1973, ja ainoat amerikkalaissotilaat olivat enää suurlähetystön henkivartijat.
Paradoksaalisesti sotilaallisesti Yhdysvallat voitti Vietnamissa. USA:n armeija voitti joka ainoan käymänsä taistelun, ja se tuhosi Viet Congin, ja aiheutti pohjoisvietnamilaisille lähes kahden miljoonan sotilaan tappiot. Giap ei piitannut ihmishengistä, vaan teurastutti heitä tuhansittain epäonnisissa ihmisaalloissa. Khe Sanhista ei tullut Dien Bien Phun kaltaista menestystä, vaan katastrofi. USA kukistui kotimaassa. Suuri osa 1960- ja 1970-lukujen amerikkalaisia sodanvastustajia oli kommunisteja, jotka avoimesti pyrkivät paitsi Pohjois-Vietnamin voittoon, myös vallankumoukseen kotona. Jälkimmäistä tavoitetta he eivät saavuttaneet, mutta yleisen mielipiteen he käänsivät sotaa vastaan. Ja tämä tikarinisku selkään tuhosi amerikkalaissotilaiden moraalin, ja muutti heidän osaltaan taistelun voitosta pelkäksi taisteluksi vihollisen tuhoamiseksi. Kotona USA:ssa sotilaita suoraansanoen vihattiin, ja ei ollut harvinaista, että sodasta kotiutunut ja äärimmäisen nuivan ja vihamielisen vastaanoton saanut nuorukainen värväytyi vapaaehtoisena takaisin Vietnamiin, päästäkseen takaisin yhteisöön, jossa hän koki olevansa tärkeä ja ystävien joukossa.
Mitä teki Pohjois-Vietnam 1973? Niinkuin kunnon kommunisti tekeekin, eli söi sanansa. Heti kun viimeinen amerikkalaissotilas oli lähtenyt, Pohjois-Vietnam rikkoi aselevon, aloitti sodan uudelleen ja hyökkäsi Etelä-Vietnamiin. Omilleen jätetty läpikorruptoitunut diktatuuri ei kestänyt kommunistien rynnistystä, vaan luhistui. Saigon kaatui vappuna 1975. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois 1000 yhdysvaltalaista ja 6000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin.
Mikä jäi kymmenen vuoden katkerasta sodasta saldoksi? Amerikkalaiset menettivät 58,000 miestä kaatuneina ja saman verran loppuiäkseen vamautuneina. Etelävietnamilaiset menettivät yli 200,000 miestä. Pohjoisvietnamilaisten tappiot olivat hirvittävät - noin 1,5-2 miljoonaa NVA:n ja VC:n taistelijaa - sydämettömät taktiikat ja aivoton miesten haaskaaminen kulutti hirveän määrän sotilaita. Mutta pahimmin kärsivät - kuten kaikissa sodissa aina - siviilit. Noin 2 miljoonaa siviiliä kuoli sodassa, ja toinen mokoma lähti pakolaisiksi. USA:ssa sodanvastainen liike sai aikaan sen, että Vietnamin veteraanit kärsivät liki 30 vuotta vihaa, halveksuntaa, syrjintää ja katkeruutta - sen lisäksi, että heillä olivat omat traumansa itse sodasta. Pohjoisvietnamilaisilla sotilailla puolestaan ei ollut terapiaa ja hoitoa saatavana omiin traumoihinsa edes rahalla.
Sodan jälkeen kommunistit panivat toimeen kansanmurhan - Ho Chi Minhin sanoin viisi prosenttia ihmisistä on aina kansanvihollisia, ja lukemattomat oppineet, toisinajattelijat, älymystön jäsenet, maanviljelijät ja muiden taantumuksellisten luokkien edustajat menettivät henkensä. Tuhansia lähetettiin uudelleenkoulutusleireihin aivopestäviksi. Vuosi 1978 sai lopulta aikaan venepalkolaisuuden aallon: kommunisteista tarpeekseen saaneet vietnamilaiset lähtivät veneillä Tyynelle valtamerelle, uhmaten merta, säätä, merirosvoja ja rannikkovartiostoja - päästäkseen edes jonnekin pois.
Entäpä ne mereentyönnetyt helikopterit? USA:n laivastolla on periaate, että jos kone vaurioituu operatiivisissa toimissa, sitä ei enää korjata, vaan se työnnetään mereen, sillä lentolaitteen kuljettaminen kotiin maksaa enemmän kuin sen uusiminen. Niinpä vaurioituneet helikopterit yksinkertaisesti poistettiin vahvuudesta työntämällä ne lentokannen laidan yli. Kyseessä siis olivat vaurioita kärsineet kopterit.
Vietnamin sota oli sota, jossa kaikki lopulta hävisivät.
http://takkirauta.blogspot.com/2007/10/viet-nam-eli-miten-sotaa-ei-pid-kyd.html
Vietnamin sodassa Vietnamin kansa taisteli itsenäisyytensä puolesta amerikkalaisten imperialismia vastaan, jotka pommittivat maan tuusannuuskaksi. Vietnamilaisten sotajoukko, Viet Cong, kävi sissisotaa amerikkalaisia vastaan, jotka eivät mahtaneet sisseille mitään. Lopulta uutena vuotena, Tetinä 1968, tehty hyökkäys musersi amerikkalaiset aivan täysin, jotka henkensä kaupalla pakenivat maasta niin, että tukialuksilla piti työntää helikopterit mereen että kaikki olisivat mahtuneet. Sota päättyi lopuksi Vietnamin itsenäisyyteen ja demokratian voittoon
Tuttua tekstiä ja täyttä tuubaa alusta loppuun - tuossa kappaleessa ei ollut ensimmäistäkään virkettä, joka olisi pitänyt paikkaansa.
Ruukinmatruuna harrastaa historiaa, ja koska historia on pitkälti sotahistoriaa, Vietnamin sota (1963-1975) tarjoaa esimerkin siitä, miten sotaa ei pidä käydä.
Vietnamin sota sai alkunsa toisen maailmansodan jälkimainingeista ja Ranskan imperiumin romahtamisesta. Ranskan Indokiina - Vietnam, Laos, Kambodzha - repeili liitoksissaan ja Ho Chi Minh käynnisti Viet Minh -vapautusliikkeen, joka kävi sotaa ranskalaisia vastaan. Ylimielisyyden, puutteellisen varustuksen ja kehnon johdon riivaama ranskalaisarmeija pelasi viimeisen uhkapelinsä Dien Bien Phu:n tulitukikohdassa - ja hävisi. Vietnam itsenäistyi 1954.
Maassa oli kuitenkin kaksi hallitusta. Etelä-Vietnamissa valtaan oli nostettu siirtomaavaltaa edeltänyt monarkia ja keisari Bao Dai, joka edusti legitiimiä valtaa. Pohjoisessa valtaa piti faktuaalista valtaa (siis sitä, joka Maon sanoin kasvaa kiväärinpiipusta) Ho Chi Minhin johtama kommunistiliike. Rauhansopimuksessa maa jaettiin Korean tapaan kommunistiseksi Pohjois-Vietnamiksi ja ei-kommunistiseksi Etelä-Vietnamiksi. Noin 100,000 ihmistä muutti tällöin etelästä pohjoiseen ja päinvastoin. Maat oli tarkoitus myöhemmin YK:n johdolla yhdistää.
Keisari Bao Daita pidettiin ranskalaisten nukkehallitsijana, ja kansallismieliset syöksivät hänet vallasta 1955. Hänen tilalleen nousi Ngo Dinh Diem, joka katolisuutensa vuoksi oli USA:n mieleen. Hänestä toivottiin vastapainoa kommunisteille, jotka vetosivat maattomaan väestöön julistuksillaan maareformista ja uusjaosta. Diemissä kuitenkin yhdistyivät Benito Mussolini ja Francisco Franco epämiellyttävällä tavalla. Kiistattomista saavutuksistaan (järjestäytyneen rikollisuuden murskaaminen, terveydenhoito- ja koulutusohjelma, korruptionvastaiset kampanjat, moraalikampanja ja yleinen kurinpalautus) huolimatta Diem oli julma ja kovaotteinen diktaattori, ja hänen umpimielisyytensä herätti närää maan buddhalaisisissa. Armeija ja rikolliset olivat saaneet hänestä tarpeekseen, ja hänet murhattiin 1963. Vallan kaappasi Duong Van Minhin johtama sotilasjuntta. On todennäköistä, että Diemin murha oli se lopullinen niitti siihen arkkuun, jossa Etelä-Vietnam haudattiin - Diem oli ainoa auktoriteetti, joka piti maan pystyssä.
Pohjoisessa puolestaan kommunistit hallitsivat maata diktatuurina. Maa kollektivisoitiin, yksityisomaisuus kansallistettiin ja toisinajattelijat hävisivät uudelleenkoulutusleireille. Koska kommunistit eivät saaneet Diemin takia kansanäänestystä aikaan ja maata haltuunsa demokraattisin keinoin, he päättivät ottaa sen väkivalloin. Vietminhin pohjalta oli muodostettu uusi sissiliike, Viet Cong, ja Etelä-Vietnamia aloitettiin kaikessa hiljaisuudessa soluttaa kommunisteilla. Samanaikaisesti Pohjois-Vietnamin vakinainen armeija (NVA) sai valtavan määrän kalusto- ja sotilasapua Neuvostoliitolta. Maahan säädettiin asevelvollisuus ja armeija valmistautui hyökkäyssotaan.
Kyseessä ei siis ollut missään vaiheessa vapaussota - Vietnam oli saanut itsenäisyytensä jo 1955. Kyseessä oli sisällissota kahden diktatuurin, kommunistisen ja kleptokraattisen, välillä. Hinnan siitä maksoi tavallinen vietnamilainen.
Vihollisuudet aloitettiin jälleen Diemin murhan aikoihin ja ne eskaloituivat hänen murhansa jälkeen avoimeksi sodaksi. USA lähetti ensin sotilasneuvonantajia (mm. Mannerheim-ristin ritarin Lauri Törnin) Etelä-Vietnamin avuksi. Vähitellen presidentti Lyndon Johnson lisäsi Vietnamissa olleiden joukkojen määrää. Maahan alettiin lähettää USA:n armeijan asevelvollisia taistelemaan Etelä-Vietnamin armeijan rinnalla. Ensimmäinen yksikkö oli prikaatillinen USMC:n sotilaita, jotka tekivät maihinnousun Da Nangiin 1965.
Etelä-Vietnamin oma armeija oli huono vitsi. Maan läpeensä korruptoitunut sotilasjuntta, rikolliset joita Diem oli vainonnut ja huonosti motivoituneet sotilaat jättivät taistelemisen lähes kokonaan USA:n harteille, keskittyen itse porsasteluun avustusrahoilla. Monesti kävi niin, että taistelukontaktissa etelävietnamilaiset juoksivat laukaustenvaihdon jälkeen pakoon häntä koipien välissä, jättäen amerikkalaiset taistelemaan. Amerikkalaiset huomasivat nopeasti liittolaistensa kiittämättömyyden ja selkärangattomuuden, mikä oli äärimmäisen demotivoivaa.
USA teki kaikki ne virheet, joista sekä Sun Tzu että Carl von Clausewitz varoittavat. Sota on yksi politiikanteon muoto, ja kun sotaan ryhdytään, sitä pitää käydä tosissaan. Kaikki tai ei mitään, ja poliitikkojen pitää antaa työrauha ammattilaisille eli sotilaille, jos he haluavat saada tuloksia aikaan. Tätä USA:n poliitikot eivät milloinkaan ymmärtäneet. He sekaantuivat jatkuvasti sotilaiden asioihin, asettivat heille rajoituksia, vaativat heiltä herrasmiespeliä ja antamaan suojavyöhykkeitä pommituksille ja kielsivät hyökkäämästä Pohjois-Vietnamin maaperälle. USA:n poliittinen johto halusi välttää sodan eskaloitumisen (laajenemisen Venäjää ja/tai Kiinaa vastaan käytäväksi sodaksi), joten Pohjois-Vietnamin alueelle ei saanut hyökätä maavoimien avulla ja ilmasotakin Pohjois-Vietnamin alueella oli hyvin rajoitettua. Poliittinen johto päätti maaleista kerran viikossa pidetyn lounaskokouksen yhteydessä - aluksi tilaisuuksissa ei ollut edes yhtään sotilasta mukana. Presidentti asetti monia rajoituksia ilmahyökkäyksille. Hanoin ympäristö oli rauhoitettu 48 km säteellä, Hai Phongin satamakaupunki 16 km säteellä ja Kiinan rajalla oli 48 km syvyinen turvavyöhyke. Amerikkalaiset tiesivät, että ilmapuolustusjoukoissa oli paljon venäläisiä kouluttajia, joille ei haluttu aiheuttaa tappioita ja ärsyttää venäläisiä. Myös siviiliväestöä haluttiin säästää. Sotilasjohto ja varsinkin ilmavoimien upseerit suhtautuivat näihin rajoituksiin hyvin kielteisesti, koska ne osaltaan estivät tehokkaan toiminnan.
Tämä poliitikkojen sekoilu oli se liipaisin, joka laukaisi katastrofin. Toisen osapuolen sotiessa toinen käsi selän takana ja jalat yhteen sidottuna ja toisen sotiessa tosissaan ja täysillä, katastrofi on valmis. Herrasmiessota onnistuu vain silloin, jos molemmat noudattavat herrasmiessääntöjä, ja niitähän kommunistit eivät milloinkaan noudata, eikä Ho Chi Minh ollut poikkeus. Pohjois-Vietnam soti tosissaan, mistään sopimuksista ja säännöistä piittaamatta ja Clausewitzin sanoin sota oli sille väkivallan käyttöä, joka ei tunne mitään rajoja, kun taas USA yritti koko ajan minimoida oman osallistumisensa silti antamatta Etelä-Vietnamin luhistua. Ja juuri tästä Clausewitz varoittaa. Georges Clemenceaun filosofia "sota on liian arvokas asia jätettäväksi kenraaleille" on tuhon siemen. Voidaan sanoa, että Vietnamin sota paukutti Clausewitzin lähtemättömästi USA:n armeijan mieleen.
Kaikesta huolimatta USA:n armeija oli erittäin taistelukykyinen. Pohjoisvietnamilaiset saivat huomata, että amerikkalaiset olivat aivan toista maata sotilaina kuin etelän serkkunsa - tai ranskalaiset. Amerikkalaiset sotilaat saattoiva olla demoralisoituneita ja demotivoituneita, mutta he osasivat työnsä. Samoin Viet Congin sodankäyntitapa ja sen etelävietnamilaiseen siviiliväestöön kohdistamat julmuudet olivat herättänyt amerikkalaisissa totaalisen vihan, eikä Viet Cong saanut osakseen mitään armoa. Viet Cong (VC) sai lempinimensä C:n radiokoodin mukaan, "Charlie".
Kaikessa sissisodasssa siviiliväestö on aina ensisijainen kohde, eikä Vietnam ollut poikkeus. Viet Cong kävi ensisijaisesti sotaa etelävietnamilaisia siviilejä vastaan, ja pyrkivät välttämään taistelukontaktia vihollisen taistelujoukkoihin milloin mahdollista, taistellen vain väijytyksin, miinoin ja ansoin. Viet Congin pääasiallinen taistelukeino oli siviiliväestöön kohdistunut terrori; sen tarkoituksena oli toisaalta tuhota luokkaviholliset (ks. ruukinmatruunan essee "Dialektiset ideologiat") ja toisaalta pelotella siviiliväestö tukemaan itseään uhkailemalla kostolla.Etelä-Vietnamin siviilit jäivät kahden tulen väliin. Toisaalta he eivät rakastaneet Saigonin läpeensä korruptoitunutta kleptokratiaa, ja toisaalta he eivät tunteneet mitään sympatiaa pohjoisen kommunisteja kohtaan. Kuitenkin jatkuva väkivallan ja terrorin pelko sekä toive maareformista saivat useat maanviljelijät alistumaan Viet Congin tahtoon. USA:n ratkaisu tähän oli "linnoitetut kylät" eli kollektiivitilat, joihin maanviljelijät koottiin turvaan.
Mutta niin paljon kuin sissisotaa ylistetään ja ihannoidaan, se kylmä totuus on, että sissit voivat kyllä kiusata, mutta eivät saada mitään todellista aikaan. Niinpä varsinaisen sodankäyntivastuun kävi Pohjois-Vietnamin armeija (NVA), jota usein kutsuttiin nimellä November Victor, Charlien vastapainoksi. Kyseessä oli siis vakinainen armeija, joka kävi sotaa vakinaisen armeijan keinoin - rintamahyökkäyksin, tykistöllä ja ilmavoimin. Sitä komensi kenraali Vo Nguyen Giap, Dien Bien Phun sankari.
Koska Etelä-Vietnamin armeija oli pelleporukkaa ja sodankäyntivastuu jäi koko ajan enenevässä määrin USA:n harteille, USA:n armeija joutui käymään toisaalta konventionaalista sotaa November Victoria vastaan ja toisaalta vastasissitoimintaa Charlieta vastaan. Ja juuri tuo vastasissitoiminta - etsi ja tuhoa-iskut - olivat se, mikä jäyti amerikkalaisten henkisen selkärangan. He taistelivat hermosotaa sellaista vihollista vastaan, joka ei tapellut reilusti ja sellaisen liittolaisen kanssa, joka oli harvinaisen kiittämätön.
Etsi-ja-tuhoa -toiminnassa on neljän Foxtrotin periaate: Find - Fix - Fight - Finish, eli suomeksi Etsi-Estä-Taistele-Tuhoa. Ensin sissit pitää löytää, sen jälkeen heidän pakonsa estää, sen jälkeen luoda taistelukosketus ja lopuksi tuhota ja tehdä jälkihoito. Sissien etsiminen on se vaikein pala - heidät pitää ensin löytää. Kaikkein parhaimmaksi tavaksi tähän osoittautui paradoksaalisesti syötittäminen - sisseille heitettiin syötti, vaikkapa mehukas saattue - jonka kimppuun heidän toivottiin iskevän. Ja tämä taktiikka on kaikkein eniten omia vaarantava.
Paradoksaalisesti tämän vastasissitaktiikan loi Viet Cong itse. Viet Cong hyökkäsi 1965-1966 kaikkein mieluimmin nimenomaan amerikkalaisten huoltokuljetuksia vastaan - väijyttäen kolonnia tiellä. Tähän taktiikkaan keksittiin lopulta vastalääke, taistelurekka. Taistelurekka oli viattoman näköinen kuormuri, johon oli sisäpuolelle hitsattu iso määrä panssarilevyä ja hiekkasäkkejä moottorin ja miehistön suojaksi, ja lavalla oli konekiväärejä ja ilmatorjuntatykkejä. Kun sissit iskivät, miehistö avasi lavan luukut, ja antoi soittaa - kuusiputkisen Gatling-konekiväärin, Minigunin, tuli-isku oli ikävä yllätys, ja Viet Cong kärsi valtavat tappiot näissä iskuissa. Saattueet lopulta jätettiin rauhaan. Sama keksintö on toiminut myös Irakissa - irakilaiset taistelijat eivät enää hyökkää ihmisvoimin amerikkalaisten huoltokolonnien kimppuun. Monet taistelurekat saivat ironisia nimiä, kuten "Untouchable", "The Outlaw", "Iron Butterfly", "Pandemonium", "Ho Chi's Hearse", "Satisfaction" jne.
Mutta hermopeli oli kovaa. Molemmat osapuolet järjestivät väijytyksiä ja ansoja toisilleen, ja armoa ei annettu kumminkaan päin. Viet Congin "raukkamainen", Geneven sopimuksesta piittaamaton, sodankäyntitapa ja julmuudet toisaalta siviilejä ja toisaalta vangiksi jääneitä amerikkalaisia kohtaan herättivät amerikkalaisissa pedon ja valtavan kostonhimon, ja vangiksi saadut Charliet yleensä teloitettiin suoralta kädeltä. Geneven sopimus ei taannut heille sotavangin asemaa. Viet Congilla ei ollut juurikaan vaikutusta taistelujen kulkuun.
November Victor oli sensijaan paha pala. Kenraali Giap ei ollut typerä, mutta hän ei myöskään piitannut ihmishengistä, ja mitä hän ei saanut aikaan taidolla, hän sai määrällä. Hän tapatti valtavan määrän pohjoisvietnamilaisia sotilaita aivottomissa ja sydämettömissä ihmisaaltohyökkäyksissä, mutta amerikkalaiset olivat niitä vastaan vaikeuksissa - elokuvan Platoon loppukohtauksen kaltaiset taistelut eivät olleet harvinaisia. Kenraali William Westmoreland totesi hänestä: "such a disregard for human life [i.e. Giap's own men] may make a formidable adversary, but it does not make a military genius."
Entäpä ilmassa? USA:lla oli selkeä lukumääräinen ylivoima, mutta Pohjois-Vietnamilla laadullinen. USAF:in alkuperäiskalusto oli pääosin torjuntahävittäjiä ja strategisen ilmasodan koneita, jotka eivät olleet omiaan taktisessa. USAF:lta puuttuivat täysin kunnolliset maataistelukoneet. Sokerina pohjalla USAF:n parhaassa hävittäjäkoneessa, F-4C Phantomissa, ei ollut lainkaan tykkejä - USAF oletti, että pelkillä ohjuksilla pärjää. No eihän niillä pärjännyt. Pohjois-Vietnamin ilmapuolustus oli erinomainen, kiitos Neuvostoliiton ase- ja asiantuntija-avun, ja amerikkalaiset menettivät valtavan määrän lentokoneita ja lentäjiä. Pohjois-Vietnam kykeni riistämään usein ilmaherruuden ja torjumaan amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten ilmaiskut. Sodan alussa ilmapuolustuksen kalustona oli lähinnä keskiraskaita ilmatorjuntatykkejä, mutta varsin pian myös venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia. Venäläisen kenraaliluutnantti Konstantin Rezakovin mukaan Hanoin ilmapuolustus oli Moskovan jälkeen maailman vahvin. Mekongin jokilaaksoa kutsuttiin vahvan ilmatorjunnan vuoksi nimellä "Flak Alley".
Ensimmäisen neuvonantajaryhmän väitetään lähteneen Venäjältä Vietnamiin huhtikuussa 1965. Ryhmässä oli noin 1 000 henkilöä, joista pääosa oli ilmatorjuntaohjusalan asiantuntijoita. Aluksi venäläiset toimivat itse avaintehtävissä, mutta taidon parantuessa vastuu siirtyi vähitellen vietnamilaisille. Eräiden tietojen mukaan Pohjois-Vietnamin alueella Kiinan rajan tuntumassa olisi ollut kiinalaisia ilmatorjuntajoukkoja, ja kiinalaisia sotilaita olisi ollut myös vietnamilaisten ilmatorjuntajoukoissa. Kiinan rajalla olleet ohjusyksiköt pystyivät ampumaan 20-30 km Pohjois-Vietnamin puolelle. Venäläisiä asiantuntijoita oli Pohjois-Vietnamissa enimmillään 39 000, heistä 24 000 sotilaita.
24.7.1965 tapahtui 50 km Hanoin koillispuolella historian ensimmäinen sotatilanteessa suoritettu ohjuspudotus. Kenraalieversti Anatoli Hjupenen kertoo muistelmissaan, että kysymyksessä oli tuliylläkkö, jossa laukaistiin neljä ohjusta ja pudotettiin kolme F-4C -konetta. Vietnamilaisissa lähteissä mainitaan kaksi konetta, ja amerikkalaiset ovat ilmoittaneet menettäneensä vain yhden koneen. Operaatio Rolling Thunder, jonka tarkoitus oli tuhota Pohjois-Vietnamin logistiikka, epäonnistui ja pommitukset jouduttiin keskeyttämään.
Pommitustauon aikana vuonna 1966 amerikkalaiset varustivat koneensa ohjusvaroittimilla ja häirintälähettimillä sekä osan koneista tutkaan hakeutuvilla AGM-45 Shrike-ohjuksilla. Iskuja tutkakohteisiin kutsuttiin nimellä "Wild Weasel". Venäläisasiantuntijoiden kertomuksissa todetaan, että tutkaan hakeutuvat ohjukset aiheuttivat aika ajoin suuriakin tappioita. Kaikkein tuhoisimpia olivat ilmatorjunta-asemia vastaan käytetyt rypälepommit, joille venäläiset antoivat nimen "julma äiti" - rypälepommien kylvämät laakerinkuulat tuhosivat herkkää elektroniikkaa ja surmasivat elävää voimaa.
Pohjois-Vietnamin ilmavoimilla oli vuonna 1968 länsimaisten arvioiden mukaan 128 taistelukonetta, joista 100 MiG-15 ja MiG-17 -hävittäjää, 20 MiG-21 -hävittäjää, 8 pommikonetta, 60 kuljetuskonetta sekä 26 helikopteria. Ilmavoimat sai myös parempia MiG-19 ja MiG-21-hävittäjiä, jotka tarjosivat jo huomattavan vastuksen amerikkalaisten piloteille. Ilmavoimien henkilövahvuus oli noin 4 500. Pohjois-Vietnamin ilmavoimissa arvioitiin olevan noin 1 000 venäläistä neuvonantajaa. Lentäjien koulutustaso oli yleisesti hyvä, kun taas amerikkalaiset lähettivät usein taisteluun lentäjiä suoraan lentokoulusta "saamaan taistelukokemusta". Pohjoisvietnamilaisten tietojen mukaan heidän lentäjänsä olisivat ampuneet hävittäjillään alas yhteensä 138 konetta. Amerikkalaisten ilmavoittojen määrä oli yhteensä 137 konetta.
Amerikkalaisten tärkeimpänä tavoitteena oli pysäyttää joukkojen ja materiaalin kuljettaminen Pohjois-Vietnamista etelään kuuluisaksi tullutta Ho Chi Minhin polkua pitkin. Nimitys "polku" on propagandistinen, sillä todellisuudessa se oli 13 645 km pitkä autokelpoinen tieverkosto. Reitit kulkivat Laosin ja Kambodzhan alueiden kautta, joka johti myös niiden alueiden pommittamiseen. Polttoaineen pumppaamiseksi autokuljetuksia varten rakennettiin vuonna 1968 osittain maan alle piilotettu 5 000 km pitkä putki harjanteiden ylitse ja viidakon läpi. Sillat rakennettiin veden alle, jottei niitä voisi havaita maasta käsin. Amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset tuhosivat kuitenkin lähes 10,000 kommunistien ajoneuvoa tälle tiereitille.
Vietnamin sodassa suoritettiin suuressa mittakaavassa kasvillisuutta tuhoavien kemikaalien (defoliaganttien) ruiskutuksia viidakkoon. Tarkoituksena oli mm. tuoda näkyviin "Ho Chi Minhin polun" nimellä tunnettu kuljetusreitti, jotta sitä pitkin Etelä-Vietnamiin kuljetettavaa sotavarustusta ja sotajoukkoja olisi nähty tulittaa. Myös omien teiden varsilta yritettiin tuhota kasvillisuutta, ettei vihollisella olisi piilopaikkoja tien välittömässä läheisyydessä. Kemikaaliruiskutuksissa käytettiin useita erilaisia "rikkaruohomyrkkyjä", mutta julkisuudessa muistetaan nimi Agent Orange, sillä amerikkalaiset Vietnamin sodan veteraanit alkoivat 1970-luvulla syyttämään sairauksistaan näitä kemikaaliruiskutuksia. Ruiskutuskokeilut aloitettiin vuonna 1961. Tammikuussa 1971 suoritettiin viimeiset ruiskutukset.
Surullisenkuuluisa Tet-hyökkäys alkoi kiinalaisena uutena vuotena, 31. tammikuuta 1968. Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Tet), jota nykyisinkin juhlitaan neljä päivää. Pohjoisvietnamilaiset käyttivät tätä hyväkseen, ja soluttautuivat siviilivaatteissa Etelän suuriin kaupunkeihin. Vaikka kyseessä teknisesti on sotapetos (josta kiinnijääneet saa teloittaa suoralta kädeltä), taktiikka toimi pahaa-aavistamattomia etelävietnamilaisia vastaan. Täydeksi yllätykseksi Tet-juhlan päätteksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi. Hyökkäyksen tarkoitus oli lopettaa sota parissa viikossa. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta, ja iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Ensisäikähdyksen jälkeen amerikkalaiset aloittivat vastaiskut ja kaupunkien puhdistukset. Vaikkei Tet-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa. Hyökkäys tehtiin Viet Congin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan.
Ai ai. Amerikkalaisilta oli jäänyt sekä Clausewitz että myös Sun Tzu lukematta. Hyökkäys oli aivan suoraan Sun Tzusta: Jos vihollinen haluaa aselepoa, mutta samaan aikaan varustautuu, hän aikoo hyökätä. Ja Viet Cong toimi juuri näin.
Viet Congin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä kaappasi Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Jopa 50 miljoonaa yhdysvaltalaista näki TV-vastaanottimestaan kommunistisissien järjestämän verilöylyn. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.
Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Verisimmät taistelut käyttiin Huessa. Hue oli Etelä-Vietnamin toiseksi merkittävin kaupunki Saigonin ohella. Viet Cong murhasi kaupungissa 5,000 ihmistä - poliittisia toisinajattelijoita, oppineita, älymystön jäseniä, liikemiehiä - siis kaikenkaikkiaan niitä ihmisiä, jotka kommunistit julistavatkin murhaavansa - luokkavihollisia.
Huen taistelut kulminoituivat Khe Sanhin tulitukikohtaan. Tämä USA:n merijalkaväen tukikohta oli muodostunut huolto- ja lentotoiminnan painopisteeksi, ja USA lisäsi sinne joukkojaan. Giap sai tilanteen selville, ja heitti Khe Sanhia vastaan valtavan määrän miehiä ja kalustoa, yrittäen uusia Dien Bien Phun menestyksen. Ja turpaanhan siitä tuli. Khe Sanhissa vastassa ei ollutkaan mitään epämääräistä muukalaislegioonaa, vaan USA:n merijalkaväki, ja Khe Sanhin tukikohtaa voitiin huoltaa menestyksekkäästi, eikä NVA kyennyt tykistöllään samaan menestykseen kuin Dien Bien Phussa.
Turpiinhan siitä tuli. Giap huomasi epäonnistuneensa. 10 000 pohjoisvietnamilaista kuoli, mutta yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita menehtyi vain 500. Tet-hyökkäys osoittautui sotilaalliseksi katastrofiksi: kaikki kaupungit jäivät USA:n hallintaan, kymmeniätuhansia pohjoisvietnamilaisia oli kuollut, ja kenellekään ei enää jäänyt epäselväksi Viet Congin todellinen karva. Viet Cong oli tullut maan pinnalle - ja tuhottu täysin taisteluvoimana. Sodankäyntivastuu jäi tästä eteenpäin NVA:n harteille.
Mutta vaikka Tet-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli pohjoisvietnamilaisille suuri psykologinen voitto, ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan. Se, mitä Giap ei saanut aikaan aseilla, sen saivat kommunistit propagandalla ja psykologialla. Tet-hyökkäyksen jälkeen yhdellekään amerikkalaiselle ei enää ollut epäselvää, että liittolaisena oli läpeensä korruptoitunut, selkärangaton ja epäluotettava diktatuuri, ja vastassa päättäväinen ja mitään pelkäämätön vihollinen.
Amerikkalaisten kannalta tilanne oli nyt päämäärätön sota - juuri se, mistä Clausewitz varoittaa. Jos ja kun sota on politiikkaa fyysisen väkivallan keinoin, silloin sota on pelkkä keino, ei itsetarkoitus, ja keino ilman päämäärää on typeryyttä. USA:lla ei ollut enää selkeää poliittista päämäärää miksi käydä sotaa. Kommunisteilla oli - maan alistaminen kommunistiseen diktatuuriin ja sen yhdistäminen. Amerikkalaiset olivat alunperin liittolaisia, mutta nyt heistä olikin tulossa pääsotija, ja ollakseen pääsotija, valtio tarvitsee selkeät poliittiset päämäärät sodalle. Etelä-Vietnamin moraalinen selkäranka oli katkennut presidentti Diemin murhaan 1963, ja sitä hallitsi läpikorruptoitunut juntta. Myöskään Sun Tzun sanoin yksikään valtio ei ikinä ole hyötynyt pitkittyneestä sodasta, ja sille oli käymässä juuri näin. Pahaksi onneksi USA:n poliitikot sotkeutuivat koko ajan sotilaiden asioihin - sotilaat kokivat, että poliitikot sabotoivat heidän työtään. Asevelvollisten moraali oli pohjalukemissa, ja armeija lähes kapinatilassa. Tässä tilanteessa ainoa mielekäs poliittinen tavoite olisi ollut Pohjois-Vietnamin kukistaminen, ja poliitikot eivät halunneet ryhtyä siihen - he pelkäsivät Kiinan ja Neuvostoliiton reaktiota. Todettakoon tässä, että CIA on pelkkää pelleporukkaa. Maailmassa on täsmälleen kolme suunnilleen hyvää tiedusteluorganisaatiota, ja ne ovat FSB, Mossad ja MI5. CIA oli pelkkä vitsi - ja on sitä yhä. Jos amerikkalaisilla olisi ollut kunnollinen tiedusteluorganisaatio, he olisivat älynneet, että Vietnam on Kiinan perinteinen vihollinen eikä Neuvostoliitto halunnut riskeerata suursotaa Vietnamin takia.
Niinpä amerikkalaiset alkoivat hankkiutua sodasta eroon tavalla tai toisella. Vuoden 1968 jälkeen joukkoja pienennettiin jatkuvasti ja vedettiin pois. Asevelvollisten määrää vähennettiin ja heitä korvattiin vapaaehtoisilla. Seuraavat neljä vuotta - 1968-1972 - sota oli enemmän tai vähemmän pattitilanteessa. Pohjois-Vietnam ei kyennyt voittamaan Etelää eikä Etelä Pohjoista. Kaikki Pohjois-Vietnamin yritykset kilpistyivät amerikkalaisjoukkojen sitkeään vastarintaan. Amerikkalaiset eivät enää taistellet voittaakseen, sillä he katsoivat poliitikkojensa sörssineen sodan. He taistelivat tuhotakseen, sillä he vihasivat kommunisteja katkerasti.
Pohjois-Vietnam aloitti "pääsiäisoperaation" 30.3.1972. Koska Viet Cong oli tuhottu, operaatio tehtiin täysin konventionaalisen sodankäynnin keinoin, NVA:n joukoilla. Suurhyökkäys suuntautui osittain demilitarisoidun vyöhykkeen yli. Osa joukoista hyökkäsi Laosin alueelta kohti Kontumia ja Pleikua, sekä osa Kambodzan alueelta kohti An Locia ja Loe Ninhia, josta oli lyhyt matka Saigoniin. Joukkojen vahvuudeksi arvioitiin 120 000 miestä. Vaikka kyseessä oli jälleen sotapetos, kyseessä oli konventionaalinen operaatio - vahvojen panssarijoukkojen tukema ihmisaalto.
Tämä hyökkäys osoitti että oltiin siirtymässä sissisodan viimeiseen vaiheeseen - molempien osapuolten voimat olivat ehtymässä. Kun pohjoisvietnamilaisten hyökkäys jatkui, aloitettiin Pohjois-Vietnamin laajat pommitukset (operaatio Linebacker) toukokuussa pitkän tauon jälkeen uudelleen. Kenraali Giap oli ehkä arvioinut väärin vastustajan puolustuskyvyn, sillä operaatio epäonnistui. Hyökkäys onnistuttiin torjumaan erityisesti USA:n ilmavoimien tuen turvin. Presidentti Nixon totesi nyt, että herrasmiespeli on päättynyt, ja komensi ilmavoimansa tositoimiin. Suojavyöhykkeet lakkautettiin, ja raskaat pommikoneet tuhosivat Pohjois-Vietnamin teollisuuden ja infrastruktuurin.
Kolme kuukautta pommituksia teki sen, mitä yhdeksä vuotta sotaa ei saanut aikaan. Pohjois-Vietnamin sodankäynti-infrastruktuuri oli raunioina, sen logistiikka hajalla, ihmiset näkivät nälkää, maalla ei ollut sähköä eikä polttoainetta, ja Pohjois-Vietnam oli luhistumisen partaalla. Operaatioiden kohteena joulukuussa 1972 olivat Hanoi ja Haiphong. Pohjois-Vietnamin kotialueen ilmapuolustus oli tehokasta, mutta ei pystynyt estämään suuria tuhoja. Mutta pommitukset olivat aiheuttaneet maailmalla valtavan vastalauseiden myrskyn. Nixon joutui sisäpoliittisiin vaikeuksiin.
Ai ai. Ruukinmatruuna on todennut jotain viidestä vaarallisesta ominaisuudesta poliitikolle, ja yksi niistä on liiallinen arkuus ja kunniantunto. Nixon piittasi enemmän itsestään kuin politiikastaan. Kuukausi lisää pommituksia ja kommunistihallinto olisi kaatunut. Mutta samalla olisi kaatunut myös Richard Milhous Nixon ja hänen hallintonsa. Nixonilla ei ollut rohkeutta gambitoida itseään pelastaakseen politiikkansa (vrt. Risto Ryti). Pommitukset kuitenkin pakottivat Pohjois-Vietnamin neuvottelupöytään.
Tammikuussa 1973 rauhanneuvottelut Pariisissa jatkuivat ja johtivat tulokseenkin. Rauhaa oli Pohjois-Vietnamin kommunisteille tarjottu jo usean vuoden ajan, mutta he eivät olleet kiinnostuneita ennen kuin Nixonin eskalaatio osoitti, kuinka rauhasta kieltäytyminen ei sittenkään kannattanut. Tuloksena oli aselepo, ja USA irrottautui sodasta. Se näytti keskisormea läpeensä korruptoituneelle, kiittämättömälle, ahneelle ja selkärangattomalle liittolaiselleen ja jätti tämän oman onnensa nojaan. Viimeiset amerikkalaiset jättivät maan maaliskuussa 1973, ja ainoat amerikkalaissotilaat olivat enää suurlähetystön henkivartijat.
Paradoksaalisesti sotilaallisesti Yhdysvallat voitti Vietnamissa. USA:n armeija voitti joka ainoan käymänsä taistelun, ja se tuhosi Viet Congin, ja aiheutti pohjoisvietnamilaisille lähes kahden miljoonan sotilaan tappiot. Giap ei piitannut ihmishengistä, vaan teurastutti heitä tuhansittain epäonnisissa ihmisaalloissa. Khe Sanhista ei tullut Dien Bien Phun kaltaista menestystä, vaan katastrofi. USA kukistui kotimaassa. Suuri osa 1960- ja 1970-lukujen amerikkalaisia sodanvastustajia oli kommunisteja, jotka avoimesti pyrkivät paitsi Pohjois-Vietnamin voittoon, myös vallankumoukseen kotona. Jälkimmäistä tavoitetta he eivät saavuttaneet, mutta yleisen mielipiteen he käänsivät sotaa vastaan. Ja tämä tikarinisku selkään tuhosi amerikkalaissotilaiden moraalin, ja muutti heidän osaltaan taistelun voitosta pelkäksi taisteluksi vihollisen tuhoamiseksi. Kotona USA:ssa sotilaita suoraansanoen vihattiin, ja ei ollut harvinaista, että sodasta kotiutunut ja äärimmäisen nuivan ja vihamielisen vastaanoton saanut nuorukainen värväytyi vapaaehtoisena takaisin Vietnamiin, päästäkseen takaisin yhteisöön, jossa hän koki olevansa tärkeä ja ystävien joukossa.
Mitä teki Pohjois-Vietnam 1973? Niinkuin kunnon kommunisti tekeekin, eli söi sanansa. Heti kun viimeinen amerikkalaissotilas oli lähtenyt, Pohjois-Vietnam rikkoi aselevon, aloitti sodan uudelleen ja hyökkäsi Etelä-Vietnamiin. Omilleen jätetty läpikorruptoitunut diktatuuri ei kestänyt kommunistien rynnistystä, vaan luhistui. Saigon kaatui vappuna 1975. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois 1000 yhdysvaltalaista ja 6000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin.
Mikä jäi kymmenen vuoden katkerasta sodasta saldoksi? Amerikkalaiset menettivät 58,000 miestä kaatuneina ja saman verran loppuiäkseen vamautuneina. Etelävietnamilaiset menettivät yli 200,000 miestä. Pohjoisvietnamilaisten tappiot olivat hirvittävät - noin 1,5-2 miljoonaa NVA:n ja VC:n taistelijaa - sydämettömät taktiikat ja aivoton miesten haaskaaminen kulutti hirveän määrän sotilaita. Mutta pahimmin kärsivät - kuten kaikissa sodissa aina - siviilit. Noin 2 miljoonaa siviiliä kuoli sodassa, ja toinen mokoma lähti pakolaisiksi. USA:ssa sodanvastainen liike sai aikaan sen, että Vietnamin veteraanit kärsivät liki 30 vuotta vihaa, halveksuntaa, syrjintää ja katkeruutta - sen lisäksi, että heillä olivat omat traumansa itse sodasta. Pohjoisvietnamilaisilla sotilailla puolestaan ei ollut terapiaa ja hoitoa saatavana omiin traumoihinsa edes rahalla.
Sodan jälkeen kommunistit panivat toimeen kansanmurhan - Ho Chi Minhin sanoin viisi prosenttia ihmisistä on aina kansanvihollisia, ja lukemattomat oppineet, toisinajattelijat, älymystön jäsenet, maanviljelijät ja muiden taantumuksellisten luokkien edustajat menettivät henkensä. Tuhansia lähetettiin uudelleenkoulutusleireihin aivopestäviksi. Vuosi 1978 sai lopulta aikaan venepalkolaisuuden aallon: kommunisteista tarpeekseen saaneet vietnamilaiset lähtivät veneillä Tyynelle valtamerelle, uhmaten merta, säätä, merirosvoja ja rannikkovartiostoja - päästäkseen edes jonnekin pois.
Entäpä ne mereentyönnetyt helikopterit? USA:n laivastolla on periaate, että jos kone vaurioituu operatiivisissa toimissa, sitä ei enää korjata, vaan se työnnetään mereen, sillä lentolaitteen kuljettaminen kotiin maksaa enemmän kuin sen uusiminen. Niinpä vaurioituneet helikopterit yksinkertaisesti poistettiin vahvuudesta työntämällä ne lentokannen laidan yli. Kyseessä siis olivat vaurioita kärsineet kopterit.
Vietnamin sota oli sota, jossa kaikki lopulta hävisivät.
