Viet Nam, eli miten sotaa ei pidä käydä

miheikki

Greatest Leader
Naisnäkökulma vietnamin sotaan.

http://takkirauta.blogspot.com/2007/10/viet-nam-eli-miten-sotaa-ei-pid-kyd.html

Vietnamin sodassa Vietnamin kansa taisteli itsenäisyytensä puolesta amerikkalaisten imperialismia vastaan, jotka pommittivat maan tuusannuuskaksi. Vietnamilaisten sotajoukko, Viet Cong, kävi sissisotaa amerikkalaisia vastaan, jotka eivät mahtaneet sisseille mitään. Lopulta uutena vuotena, Tetinä 1968, tehty hyökkäys musersi amerikkalaiset aivan täysin, jotka henkensä kaupalla pakenivat maasta niin, että tukialuksilla piti työntää helikopterit mereen että kaikki olisivat mahtuneet. Sota päättyi lopuksi Vietnamin itsenäisyyteen ja demokratian voittoon

Tuttua tekstiä ja täyttä tuubaa alusta loppuun - tuossa kappaleessa ei ollut ensimmäistäkään virkettä, joka olisi pitänyt paikkaansa.

Ruukinmatruuna harrastaa historiaa, ja koska historia on pitkälti sotahistoriaa, Vietnamin sota (1963-1975) tarjoaa esimerkin siitä, miten sotaa ei pidä käydä.

Vietnamin sota sai alkunsa toisen maailmansodan jälkimainingeista ja Ranskan imperiumin romahtamisesta. Ranskan Indokiina - Vietnam, Laos, Kambodzha - repeili liitoksissaan ja Ho Chi Minh käynnisti Viet Minh -vapautusliikkeen, joka kävi sotaa ranskalaisia vastaan. Ylimielisyyden, puutteellisen varustuksen ja kehnon johdon riivaama ranskalaisarmeija pelasi viimeisen uhkapelinsä Dien Bien Phu:n tulitukikohdassa - ja hävisi. Vietnam itsenäistyi 1954.

Maassa oli kuitenkin kaksi hallitusta. Etelä-Vietnamissa valtaan oli nostettu siirtomaavaltaa edeltänyt monarkia ja keisari Bao Dai, joka edusti legitiimiä valtaa. Pohjoisessa valtaa piti faktuaalista valtaa (siis sitä, joka Maon sanoin kasvaa kiväärinpiipusta) Ho Chi Minhin johtama kommunistiliike. Rauhansopimuksessa maa jaettiin Korean tapaan kommunistiseksi Pohjois-Vietnamiksi ja ei-kommunistiseksi Etelä-Vietnamiksi. Noin 100,000 ihmistä muutti tällöin etelästä pohjoiseen ja päinvastoin. Maat oli tarkoitus myöhemmin YK:n johdolla yhdistää.

Keisari Bao Daita pidettiin ranskalaisten nukkehallitsijana, ja kansallismieliset syöksivät hänet vallasta 1955. Hänen tilalleen nousi Ngo Dinh Diem, joka katolisuutensa vuoksi oli USA:n mieleen. Hänestä toivottiin vastapainoa kommunisteille, jotka vetosivat maattomaan väestöön julistuksillaan maareformista ja uusjaosta. Diemissä kuitenkin yhdistyivät Benito Mussolini ja Francisco Franco epämiellyttävällä tavalla. Kiistattomista saavutuksistaan (järjestäytyneen rikollisuuden murskaaminen, terveydenhoito- ja koulutusohjelma, korruptionvastaiset kampanjat, moraalikampanja ja yleinen kurinpalautus) huolimatta Diem oli julma ja kovaotteinen diktaattori, ja hänen umpimielisyytensä herätti närää maan buddhalaisisissa. Armeija ja rikolliset olivat saaneet hänestä tarpeekseen, ja hänet murhattiin 1963. Vallan kaappasi Duong Van Minhin johtama sotilasjuntta. On todennäköistä, että Diemin murha oli se lopullinen niitti siihen arkkuun, jossa Etelä-Vietnam haudattiin - Diem oli ainoa auktoriteetti, joka piti maan pystyssä.

Pohjoisessa puolestaan kommunistit hallitsivat maata diktatuurina. Maa kollektivisoitiin, yksityisomaisuus kansallistettiin ja toisinajattelijat hävisivät uudelleenkoulutusleireille. Koska kommunistit eivät saaneet Diemin takia kansanäänestystä aikaan ja maata haltuunsa demokraattisin keinoin, he päättivät ottaa sen väkivalloin. Vietminhin pohjalta oli muodostettu uusi sissiliike, Viet Cong, ja Etelä-Vietnamia aloitettiin kaikessa hiljaisuudessa soluttaa kommunisteilla. Samanaikaisesti Pohjois-Vietnamin vakinainen armeija (NVA) sai valtavan määrän kalusto- ja sotilasapua Neuvostoliitolta. Maahan säädettiin asevelvollisuus ja armeija valmistautui hyökkäyssotaan.

Kyseessä ei siis ollut missään vaiheessa vapaussota - Vietnam oli saanut itsenäisyytensä jo 1955. Kyseessä oli sisällissota kahden diktatuurin, kommunistisen ja kleptokraattisen, välillä. Hinnan siitä maksoi tavallinen vietnamilainen.

Vihollisuudet aloitettiin jälleen Diemin murhan aikoihin ja ne eskaloituivat hänen murhansa jälkeen avoimeksi sodaksi. USA lähetti ensin sotilasneuvonantajia (mm. Mannerheim-ristin ritarin Lauri Törnin) Etelä-Vietnamin avuksi. Vähitellen presidentti Lyndon Johnson lisäsi Vietnamissa olleiden joukkojen määrää. Maahan alettiin lähettää USA:n armeijan asevelvollisia taistelemaan Etelä-Vietnamin armeijan rinnalla. Ensimmäinen yksikkö oli prikaatillinen USMC:n sotilaita, jotka tekivät maihinnousun Da Nangiin 1965.

Etelä-Vietnamin oma armeija oli huono vitsi. Maan läpeensä korruptoitunut sotilasjuntta, rikolliset joita Diem oli vainonnut ja huonosti motivoituneet sotilaat jättivät taistelemisen lähes kokonaan USA:n harteille, keskittyen itse porsasteluun avustusrahoilla. Monesti kävi niin, että taistelukontaktissa etelävietnamilaiset juoksivat laukaustenvaihdon jälkeen pakoon häntä koipien välissä, jättäen amerikkalaiset taistelemaan. Amerikkalaiset huomasivat nopeasti liittolaistensa kiittämättömyyden ja selkärangattomuuden, mikä oli äärimmäisen demotivoivaa.

USA teki kaikki ne virheet, joista sekä Sun Tzu että Carl von Clausewitz varoittavat. Sota on yksi politiikanteon muoto, ja kun sotaan ryhdytään, sitä pitää käydä tosissaan. Kaikki tai ei mitään, ja poliitikkojen pitää antaa työrauha ammattilaisille eli sotilaille, jos he haluavat saada tuloksia aikaan. Tätä USA:n poliitikot eivät milloinkaan ymmärtäneet. He sekaantuivat jatkuvasti sotilaiden asioihin, asettivat heille rajoituksia, vaativat heiltä herrasmiespeliä ja antamaan suojavyöhykkeitä pommituksille ja kielsivät hyökkäämästä Pohjois-Vietnamin maaperälle. USA:n poliittinen johto halusi välttää sodan eskaloitumisen (laajenemisen Venäjää ja/tai Kiinaa vastaan käytäväksi sodaksi), joten Pohjois-Vietnamin alueelle ei saanut hyökätä maavoimien avulla ja ilmasotakin Pohjois-Vietnamin alueella oli hyvin rajoitettua. Poliittinen johto päätti maaleista kerran viikossa pidetyn lounaskokouksen yhteydessä - aluksi tilaisuuksissa ei ollut edes yhtään sotilasta mukana. Presidentti asetti monia rajoituksia ilmahyökkäyksille. Hanoin ympäristö oli rauhoitettu 48 km säteellä, Hai Phongin satamakaupunki 16 km säteellä ja Kiinan rajalla oli 48 km syvyinen turvavyöhyke. Amerikkalaiset tiesivät, että ilmapuolustusjoukoissa oli paljon venäläisiä kouluttajia, joille ei haluttu aiheuttaa tappioita ja ärsyttää venäläisiä. Myös siviiliväestöä haluttiin säästää. Sotilasjohto ja varsinkin ilmavoimien upseerit suhtautuivat näihin rajoituksiin hyvin kielteisesti, koska ne osaltaan estivät tehokkaan toiminnan.

Tämä poliitikkojen sekoilu oli se liipaisin, joka laukaisi katastrofin. Toisen osapuolen sotiessa toinen käsi selän takana ja jalat yhteen sidottuna ja toisen sotiessa tosissaan ja täysillä, katastrofi on valmis. Herrasmiessota onnistuu vain silloin, jos molemmat noudattavat herrasmiessääntöjä, ja niitähän kommunistit eivät milloinkaan noudata, eikä Ho Chi Minh ollut poikkeus. Pohjois-Vietnam soti tosissaan, mistään sopimuksista ja säännöistä piittaamatta ja Clausewitzin sanoin sota oli sille väkivallan käyttöä, joka ei tunne mitään rajoja, kun taas USA yritti koko ajan minimoida oman osallistumisensa silti antamatta Etelä-Vietnamin luhistua. Ja juuri tästä Clausewitz varoittaa. Georges Clemenceaun filosofia "sota on liian arvokas asia jätettäväksi kenraaleille" on tuhon siemen. Voidaan sanoa, että Vietnamin sota paukutti Clausewitzin lähtemättömästi USA:n armeijan mieleen.

Kaikesta huolimatta USA:n armeija oli erittäin taistelukykyinen. Pohjoisvietnamilaiset saivat huomata, että amerikkalaiset olivat aivan toista maata sotilaina kuin etelän serkkunsa - tai ranskalaiset. Amerikkalaiset sotilaat saattoiva olla demoralisoituneita ja demotivoituneita, mutta he osasivat työnsä. Samoin Viet Congin sodankäyntitapa ja sen etelävietnamilaiseen siviiliväestöön kohdistamat julmuudet olivat herättänyt amerikkalaisissa totaalisen vihan, eikä Viet Cong saanut osakseen mitään armoa. Viet Cong (VC) sai lempinimensä C:n radiokoodin mukaan, "Charlie".

Kaikessa sissisodasssa siviiliväestö on aina ensisijainen kohde, eikä Vietnam ollut poikkeus. Viet Cong kävi ensisijaisesti sotaa etelävietnamilaisia siviilejä vastaan, ja pyrkivät välttämään taistelukontaktia vihollisen taistelujoukkoihin milloin mahdollista, taistellen vain väijytyksin, miinoin ja ansoin. Viet Congin pääasiallinen taistelukeino oli siviiliväestöön kohdistunut terrori; sen tarkoituksena oli toisaalta tuhota luokkaviholliset (ks. ruukinmatruunan essee "Dialektiset ideologiat") ja toisaalta pelotella siviiliväestö tukemaan itseään uhkailemalla kostolla.Etelä-Vietnamin siviilit jäivät kahden tulen väliin. Toisaalta he eivät rakastaneet Saigonin läpeensä korruptoitunutta kleptokratiaa, ja toisaalta he eivät tunteneet mitään sympatiaa pohjoisen kommunisteja kohtaan. Kuitenkin jatkuva väkivallan ja terrorin pelko sekä toive maareformista saivat useat maanviljelijät alistumaan Viet Congin tahtoon. USA:n ratkaisu tähän oli "linnoitetut kylät" eli kollektiivitilat, joihin maanviljelijät koottiin turvaan.

Mutta niin paljon kuin sissisotaa ylistetään ja ihannoidaan, se kylmä totuus on, että sissit voivat kyllä kiusata, mutta eivät saada mitään todellista aikaan. Niinpä varsinaisen sodankäyntivastuun kävi Pohjois-Vietnamin armeija (NVA), jota usein kutsuttiin nimellä November Victor, Charlien vastapainoksi. Kyseessä oli siis vakinainen armeija, joka kävi sotaa vakinaisen armeijan keinoin - rintamahyökkäyksin, tykistöllä ja ilmavoimin. Sitä komensi kenraali Vo Nguyen Giap, Dien Bien Phun sankari.

Koska Etelä-Vietnamin armeija oli pelleporukkaa ja sodankäyntivastuu jäi koko ajan enenevässä määrin USA:n harteille, USA:n armeija joutui käymään toisaalta konventionaalista sotaa November Victoria vastaan ja toisaalta vastasissitoimintaa Charlieta vastaan. Ja juuri tuo vastasissitoiminta - etsi ja tuhoa-iskut - olivat se, mikä jäyti amerikkalaisten henkisen selkärangan. He taistelivat hermosotaa sellaista vihollista vastaan, joka ei tapellut reilusti ja sellaisen liittolaisen kanssa, joka oli harvinaisen kiittämätön.

Etsi-ja-tuhoa -toiminnassa on neljän Foxtrotin periaate: Find - Fix - Fight - Finish, eli suomeksi Etsi-Estä-Taistele-Tuhoa. Ensin sissit pitää löytää, sen jälkeen heidän pakonsa estää, sen jälkeen luoda taistelukosketus ja lopuksi tuhota ja tehdä jälkihoito. Sissien etsiminen on se vaikein pala - heidät pitää ensin löytää. Kaikkein parhaimmaksi tavaksi tähän osoittautui paradoksaalisesti syötittäminen - sisseille heitettiin syötti, vaikkapa mehukas saattue - jonka kimppuun heidän toivottiin iskevän. Ja tämä taktiikka on kaikkein eniten omia vaarantava.

Paradoksaalisesti tämän vastasissitaktiikan loi Viet Cong itse. Viet Cong hyökkäsi 1965-1966 kaikkein mieluimmin nimenomaan amerikkalaisten huoltokuljetuksia vastaan - väijyttäen kolonnia tiellä. Tähän taktiikkaan keksittiin lopulta vastalääke, taistelurekka. Taistelurekka oli viattoman näköinen kuormuri, johon oli sisäpuolelle hitsattu iso määrä panssarilevyä ja hiekkasäkkejä moottorin ja miehistön suojaksi, ja lavalla oli konekiväärejä ja ilmatorjuntatykkejä. Kun sissit iskivät, miehistö avasi lavan luukut, ja antoi soittaa - kuusiputkisen Gatling-konekiväärin, Minigunin, tuli-isku oli ikävä yllätys, ja Viet Cong kärsi valtavat tappiot näissä iskuissa. Saattueet lopulta jätettiin rauhaan. Sama keksintö on toiminut myös Irakissa - irakilaiset taistelijat eivät enää hyökkää ihmisvoimin amerikkalaisten huoltokolonnien kimppuun. Monet taistelurekat saivat ironisia nimiä, kuten "Untouchable", "The Outlaw", "Iron Butterfly", "Pandemonium", "Ho Chi's Hearse", "Satisfaction" jne.

Mutta hermopeli oli kovaa. Molemmat osapuolet järjestivät väijytyksiä ja ansoja toisilleen, ja armoa ei annettu kumminkaan päin. Viet Congin "raukkamainen", Geneven sopimuksesta piittaamaton, sodankäyntitapa ja julmuudet toisaalta siviilejä ja toisaalta vangiksi jääneitä amerikkalaisia kohtaan herättivät amerikkalaisissa pedon ja valtavan kostonhimon, ja vangiksi saadut Charliet yleensä teloitettiin suoralta kädeltä. Geneven sopimus ei taannut heille sotavangin asemaa. Viet Congilla ei ollut juurikaan vaikutusta taistelujen kulkuun.

November Victor oli sensijaan paha pala. Kenraali Giap ei ollut typerä, mutta hän ei myöskään piitannut ihmishengistä, ja mitä hän ei saanut aikaan taidolla, hän sai määrällä. Hän tapatti valtavan määrän pohjoisvietnamilaisia sotilaita aivottomissa ja sydämettömissä ihmisaaltohyökkäyksissä, mutta amerikkalaiset olivat niitä vastaan vaikeuksissa - elokuvan Platoon loppukohtauksen kaltaiset taistelut eivät olleet harvinaisia. Kenraali William Westmoreland totesi hänestä: "such a disregard for human life [i.e. Giap's own men] may make a formidable adversary, but it does not make a military genius."

Entäpä ilmassa? USA:lla oli selkeä lukumääräinen ylivoima, mutta Pohjois-Vietnamilla laadullinen. USAF:in alkuperäiskalusto oli pääosin torjuntahävittäjiä ja strategisen ilmasodan koneita, jotka eivät olleet omiaan taktisessa. USAF:lta puuttuivat täysin kunnolliset maataistelukoneet. Sokerina pohjalla USAF:n parhaassa hävittäjäkoneessa, F-4C Phantomissa, ei ollut lainkaan tykkejä - USAF oletti, että pelkillä ohjuksilla pärjää. No eihän niillä pärjännyt. Pohjois-Vietnamin ilmapuolustus oli erinomainen, kiitos Neuvostoliiton ase- ja asiantuntija-avun, ja amerikkalaiset menettivät valtavan määrän lentokoneita ja lentäjiä. Pohjois-Vietnam kykeni riistämään usein ilmaherruuden ja torjumaan amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten ilmaiskut. Sodan alussa ilmapuolustuksen kalustona oli lähinnä keskiraskaita ilmatorjuntatykkejä, mutta varsin pian myös venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia. Venäläisen kenraaliluutnantti Konstantin Rezakovin mukaan Hanoin ilmapuolustus oli Moskovan jälkeen maailman vahvin. Mekongin jokilaaksoa kutsuttiin vahvan ilmatorjunnan vuoksi nimellä "Flak Alley".

Ensimmäisen neuvonantajaryhmän väitetään lähteneen Venäjältä Vietnamiin huhtikuussa 1965. Ryhmässä oli noin 1 000 henkilöä, joista pääosa oli ilmatorjuntaohjusalan asiantuntijoita. Aluksi venäläiset toimivat itse avaintehtävissä, mutta taidon parantuessa vastuu siirtyi vähitellen vietnamilaisille. Eräiden tietojen mukaan Pohjois-Vietnamin alueella Kiinan rajan tuntumassa olisi ollut kiinalaisia ilmatorjuntajoukkoja, ja kiinalaisia sotilaita olisi ollut myös vietnamilaisten ilmatorjuntajoukoissa. Kiinan rajalla olleet ohjusyksiköt pystyivät ampumaan 20-30 km Pohjois-Vietnamin puolelle. Venäläisiä asiantuntijoita oli Pohjois-Vietnamissa enimmillään 39 000, heistä 24 000 sotilaita.

24.7.1965 tapahtui 50 km Hanoin koillispuolella historian ensimmäinen sotatilanteessa suoritettu ohjuspudotus. Kenraalieversti Anatoli Hjupenen kertoo muistelmissaan, että kysymyksessä oli tuliylläkkö, jossa laukaistiin neljä ohjusta ja pudotettiin kolme F-4C -konetta. Vietnamilaisissa lähteissä mainitaan kaksi konetta, ja amerikkalaiset ovat ilmoittaneet menettäneensä vain yhden koneen. Operaatio Rolling Thunder, jonka tarkoitus oli tuhota Pohjois-Vietnamin logistiikka, epäonnistui ja pommitukset jouduttiin keskeyttämään.

Pommitustauon aikana vuonna 1966 amerikkalaiset varustivat koneensa ohjusvaroittimilla ja häirintälähettimillä sekä osan koneista tutkaan hakeutuvilla AGM-45 Shrike-ohjuksilla. Iskuja tutkakohteisiin kutsuttiin nimellä "Wild Weasel". Venäläisasiantuntijoiden kertomuksissa todetaan, että tutkaan hakeutuvat ohjukset aiheuttivat aika ajoin suuriakin tappioita. Kaikkein tuhoisimpia olivat ilmatorjunta-asemia vastaan käytetyt rypälepommit, joille venäläiset antoivat nimen "julma äiti" - rypälepommien kylvämät laakerinkuulat tuhosivat herkkää elektroniikkaa ja surmasivat elävää voimaa.

Pohjois-Vietnamin ilmavoimilla oli vuonna 1968 länsimaisten arvioiden mukaan 128 taistelukonetta, joista 100 MiG-15­ ja MiG-17 -hävittäjää, 20 MiG-21 -hävittäjää, 8 pommikonetta, 60 kuljetuskonetta sekä 26 helikopteria. Ilmavoimat sai myös parempia MiG-19 ja MiG-21-hävittäjiä, jotka tarjosivat jo huomattavan vastuksen amerikkalaisten piloteille. Ilmavoimien henkilövahvuus oli noin 4 500. Pohjois-Vietnamin ilmavoimissa arvioitiin olevan noin 1 000 venäläistä neuvonantajaa. Lentäjien koulutustaso oli yleisesti hyvä, kun taas amerikkalaiset lähettivät usein taisteluun lentäjiä suoraan lentokoulusta "saamaan taistelukokemusta". Pohjoisvietnamilaisten tietojen mukaan heidän lentäjänsä olisivat ampuneet hävittäjillään alas yhteensä 138 konetta. Amerikkalaisten ilmavoittojen määrä oli yhteensä 137 konetta.

Amerikkalaisten tärkeimpänä tavoitteena oli pysäyttää joukkojen ja materiaalin kuljettaminen Pohjois-Vietnamista etelään kuuluisaksi tullutta Ho Chi Minhin polkua pitkin. Nimitys "polku" on propagandistinen, sillä todellisuudessa se oli 13 645 km pitkä autokelpoinen tieverkosto. Reitit kulkivat Laosin ja Kambodzhan alueiden kautta, joka johti myös niiden alueiden pommittamiseen. Polttoaineen pumppaamiseksi autokuljetuksia varten rakennettiin vuonna 1968 osittain maan alle piilotettu 5 000 km pitkä putki harjanteiden ylitse ja viidakon läpi. Sillat rakennettiin veden alle, jottei niitä voisi havaita maasta käsin. Amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset tuhosivat kuitenkin lähes 10,000 kommunistien ajoneuvoa tälle tiereitille.

Vietnamin sodassa suoritettiin suuressa mittakaavassa kasvillisuutta tuhoavien kemikaalien (defoliaganttien) ruiskutuksia viidakkoon. Tarkoituksena oli mm. tuoda näkyviin "Ho Chi Minhin polun" nimellä tunnettu kuljetusreitti, jotta sitä pitkin Etelä-Vietnamiin kuljetettavaa sotavarustusta ja sotajoukkoja olisi nähty tulittaa. Myös omien teiden varsilta yritettiin tuhota kasvillisuutta, ettei vihollisella olisi piilopaikkoja tien välittömässä läheisyydessä. Kemikaaliruiskutuksissa käytettiin useita erilaisia "rikkaruohomyrkkyjä", mutta julkisuudessa muistetaan nimi Agent Orange, sillä amerikkalaiset Vietnamin sodan veteraanit alkoivat 1970-luvulla syyttämään sairauksistaan näitä kemikaaliruiskutuksia. Ruiskutuskokeilut aloitettiin vuonna 1961. Tammikuussa 1971 suoritettiin viimeiset ruiskutukset.

Surullisenkuuluisa Tet-hyökkäys alkoi kiinalaisena uutena vuotena, 31. tammikuuta 1968. Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Tet), jota nykyisinkin juhlitaan neljä päivää. Pohjoisvietnamilaiset käyttivät tätä hyväkseen, ja soluttautuivat siviilivaatteissa Etelän suuriin kaupunkeihin. Vaikka kyseessä teknisesti on sotapetos (josta kiinnijääneet saa teloittaa suoralta kädeltä), taktiikka toimi pahaa-aavistamattomia etelävietnamilaisia vastaan. Täydeksi yllätykseksi Tet-juhlan päätteksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi. Hyökkäyksen tarkoitus oli lopettaa sota parissa viikossa. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta, ja iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Ensisäikähdyksen jälkeen amerikkalaiset aloittivat vastaiskut ja kaupunkien puhdistukset. Vaikkei Tet-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa. Hyökkäys tehtiin Viet Congin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan.

Ai ai. Amerikkalaisilta oli jäänyt sekä Clausewitz että myös Sun Tzu lukematta. Hyökkäys oli aivan suoraan Sun Tzusta: Jos vihollinen haluaa aselepoa, mutta samaan aikaan varustautuu, hän aikoo hyökätä. Ja Viet Cong toimi juuri näin.

Viet Congin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä kaappasi Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Jopa 50 miljoonaa yhdysvaltalaista näki TV-vastaanottimestaan kommunistisissien järjestämän verilöylyn. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.

Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Verisimmät taistelut käyttiin Huessa. Hue oli Etelä-Vietnamin toiseksi merkittävin kaupunki Saigonin ohella. Viet Cong murhasi kaupungissa 5,000 ihmistä - poliittisia toisinajattelijoita, oppineita, älymystön jäseniä, liikemiehiä - siis kaikenkaikkiaan niitä ihmisiä, jotka kommunistit julistavatkin murhaavansa - luokkavihollisia.

Huen taistelut kulminoituivat Khe Sanhin tulitukikohtaan. Tämä USA:n merijalkaväen tukikohta oli muodostunut huolto- ja lentotoiminnan painopisteeksi, ja USA lisäsi sinne joukkojaan. Giap sai tilanteen selville, ja heitti Khe Sanhia vastaan valtavan määrän miehiä ja kalustoa, yrittäen uusia Dien Bien Phun menestyksen. Ja turpaanhan siitä tuli. Khe Sanhissa vastassa ei ollutkaan mitään epämääräistä muukalaislegioonaa, vaan USA:n merijalkaväki, ja Khe Sanhin tukikohtaa voitiin huoltaa menestyksekkäästi, eikä NVA kyennyt tykistöllään samaan menestykseen kuin Dien Bien Phussa.

Turpiinhan siitä tuli. Giap huomasi epäonnistuneensa. 10 000 pohjoisvietnamilaista kuoli, mutta yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita menehtyi vain 500. Tet-hyökkäys osoittautui sotilaalliseksi katastrofiksi: kaikki kaupungit jäivät USA:n hallintaan, kymmeniätuhansia pohjoisvietnamilaisia oli kuollut, ja kenellekään ei enää jäänyt epäselväksi Viet Congin todellinen karva. Viet Cong oli tullut maan pinnalle - ja tuhottu täysin taisteluvoimana. Sodankäyntivastuu jäi tästä eteenpäin NVA:n harteille.

Mutta vaikka Tet-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli pohjoisvietnamilaisille suuri psykologinen voitto, ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan. Se, mitä Giap ei saanut aikaan aseilla, sen saivat kommunistit propagandalla ja psykologialla. Tet-hyökkäyksen jälkeen yhdellekään amerikkalaiselle ei enää ollut epäselvää, että liittolaisena oli läpeensä korruptoitunut, selkärangaton ja epäluotettava diktatuuri, ja vastassa päättäväinen ja mitään pelkäämätön vihollinen.

Amerikkalaisten kannalta tilanne oli nyt päämäärätön sota - juuri se, mistä Clausewitz varoittaa. Jos ja kun sota on politiikkaa fyysisen väkivallan keinoin, silloin sota on pelkkä keino, ei itsetarkoitus, ja keino ilman päämäärää on typeryyttä. USA:lla ei ollut enää selkeää poliittista päämäärää miksi käydä sotaa. Kommunisteilla oli - maan alistaminen kommunistiseen diktatuuriin ja sen yhdistäminen. Amerikkalaiset olivat alunperin liittolaisia, mutta nyt heistä olikin tulossa pääsotija, ja ollakseen pääsotija, valtio tarvitsee selkeät poliittiset päämäärät sodalle. Etelä-Vietnamin moraalinen selkäranka oli katkennut presidentti Diemin murhaan 1963, ja sitä hallitsi läpikorruptoitunut juntta. Myöskään Sun Tzun sanoin yksikään valtio ei ikinä ole hyötynyt pitkittyneestä sodasta, ja sille oli käymässä juuri näin. Pahaksi onneksi USA:n poliitikot sotkeutuivat koko ajan sotilaiden asioihin - sotilaat kokivat, että poliitikot sabotoivat heidän työtään. Asevelvollisten moraali oli pohjalukemissa, ja armeija lähes kapinatilassa. Tässä tilanteessa ainoa mielekäs poliittinen tavoite olisi ollut Pohjois-Vietnamin kukistaminen, ja poliitikot eivät halunneet ryhtyä siihen - he pelkäsivät Kiinan ja Neuvostoliiton reaktiota. Todettakoon tässä, että CIA on pelkkää pelleporukkaa. Maailmassa on täsmälleen kolme suunnilleen hyvää tiedusteluorganisaatiota, ja ne ovat FSB, Mossad ja MI5. CIA oli pelkkä vitsi - ja on sitä yhä. Jos amerikkalaisilla olisi ollut kunnollinen tiedusteluorganisaatio, he olisivat älynneet, että Vietnam on Kiinan perinteinen vihollinen eikä Neuvostoliitto halunnut riskeerata suursotaa Vietnamin takia.

Niinpä amerikkalaiset alkoivat hankkiutua sodasta eroon tavalla tai toisella. Vuoden 1968 jälkeen joukkoja pienennettiin jatkuvasti ja vedettiin pois. Asevelvollisten määrää vähennettiin ja heitä korvattiin vapaaehtoisilla. Seuraavat neljä vuotta - 1968-1972 - sota oli enemmän tai vähemmän pattitilanteessa. Pohjois-Vietnam ei kyennyt voittamaan Etelää eikä Etelä Pohjoista. Kaikki Pohjois-Vietnamin yritykset kilpistyivät amerikkalaisjoukkojen sitkeään vastarintaan. Amerikkalaiset eivät enää taistellet voittaakseen, sillä he katsoivat poliitikkojensa sörssineen sodan. He taistelivat tuhotakseen, sillä he vihasivat kommunisteja katkerasti.

Pohjois-Vietnam aloitti "pääsiäisoperaation" 30.3.1972. Koska Viet Cong oli tuhottu, operaatio tehtiin täysin konventionaalisen sodankäynnin keinoin, NVA:n joukoilla. Suurhyökkäys suuntautui osittain demilitarisoidun vyöhykkeen yli. Osa joukoista hyökkäsi Laosin alueelta kohti Kontumia ja Pleikua, sekä osa Kambodzan alueelta kohti An Locia ja Loe Ninhia, josta oli lyhyt matka Saigoniin. Joukkojen vahvuudeksi arvioitiin 120 000 miestä. Vaikka kyseessä oli jälleen sotapetos, kyseessä oli konventionaalinen operaatio - vahvojen panssarijoukkojen tukema ihmisaalto.

Tämä hyökkäys osoitti että oltiin siirtymässä sissisodan viimeiseen vaiheeseen - molempien osapuolten voimat olivat ehtymässä. Kun pohjoisvietnamilaisten hyökkäys jatkui, aloitettiin Pohjois-Vietnamin laajat pommitukset (operaatio Linebacker) toukokuussa pitkän tauon jälkeen uudelleen. Kenraali Giap oli ehkä arvioinut väärin vastustajan puolustuskyvyn, sillä operaatio epäonnistui. Hyökkäys onnistuttiin torjumaan erityisesti USA:n ilmavoimien tuen turvin. Presidentti Nixon totesi nyt, että herrasmiespeli on päättynyt, ja komensi ilmavoimansa tositoimiin. Suojavyöhykkeet lakkautettiin, ja raskaat pommikoneet tuhosivat Pohjois-Vietnamin teollisuuden ja infrastruktuurin.

Kolme kuukautta pommituksia teki sen, mitä yhdeksä vuotta sotaa ei saanut aikaan. Pohjois-Vietnamin sodankäynti-infrastruktuuri oli raunioina, sen logistiikka hajalla, ihmiset näkivät nälkää, maalla ei ollut sähköä eikä polttoainetta, ja Pohjois-Vietnam oli luhistumisen partaalla. Operaatioiden kohteena joulukuussa 1972 olivat Hanoi ja Haiphong. Pohjois-Vietnamin kotialueen ilmapuolustus oli tehokasta, mutta ei pystynyt estämään suuria tuhoja. Mutta pommitukset olivat aiheuttaneet maailmalla valtavan vastalauseiden myrskyn. Nixon joutui sisäpoliittisiin vaikeuksiin.

Ai ai. Ruukinmatruuna on todennut jotain viidestä vaarallisesta ominaisuudesta poliitikolle, ja yksi niistä on liiallinen arkuus ja kunniantunto. Nixon piittasi enemmän itsestään kuin politiikastaan. Kuukausi lisää pommituksia ja kommunistihallinto olisi kaatunut. Mutta samalla olisi kaatunut myös Richard Milhous Nixon ja hänen hallintonsa. Nixonilla ei ollut rohkeutta gambitoida itseään pelastaakseen politiikkansa (vrt. Risto Ryti). Pommitukset kuitenkin pakottivat Pohjois-Vietnamin neuvottelupöytään.

Tammikuussa 1973 rauhanneuvottelut Pariisissa jatkuivat ja johtivat tulokseenkin. Rauhaa oli Pohjois-Vietnamin kommunisteille tarjottu jo usean vuoden ajan, mutta he eivät olleet kiinnostuneita ennen kuin Nixonin eskalaatio osoitti, kuinka rauhasta kieltäytyminen ei sittenkään kannattanut. Tuloksena oli aselepo, ja USA irrottautui sodasta. Se näytti keskisormea läpeensä korruptoituneelle, kiittämättömälle, ahneelle ja selkärangattomalle liittolaiselleen ja jätti tämän oman onnensa nojaan. Viimeiset amerikkalaiset jättivät maan maaliskuussa 1973, ja ainoat amerikkalaissotilaat olivat enää suurlähetystön henkivartijat.

Paradoksaalisesti sotilaallisesti Yhdysvallat voitti Vietnamissa. USA:n armeija voitti joka ainoan käymänsä taistelun, ja se tuhosi Viet Congin, ja aiheutti pohjoisvietnamilaisille lähes kahden miljoonan sotilaan tappiot. Giap ei piitannut ihmishengistä, vaan teurastutti heitä tuhansittain epäonnisissa ihmisaalloissa. Khe Sanhista ei tullut Dien Bien Phun kaltaista menestystä, vaan katastrofi. USA kukistui kotimaassa. Suuri osa 1960- ja 1970-lukujen amerikkalaisia sodanvastustajia oli kommunisteja, jotka avoimesti pyrkivät paitsi Pohjois-Vietnamin voittoon, myös vallankumoukseen kotona. Jälkimmäistä tavoitetta he eivät saavuttaneet, mutta yleisen mielipiteen he käänsivät sotaa vastaan. Ja tämä tikarinisku selkään tuhosi amerikkalaissotilaiden moraalin, ja muutti heidän osaltaan taistelun voitosta pelkäksi taisteluksi vihollisen tuhoamiseksi. Kotona USA:ssa sotilaita suoraansanoen vihattiin, ja ei ollut harvinaista, että sodasta kotiutunut ja äärimmäisen nuivan ja vihamielisen vastaanoton saanut nuorukainen värväytyi vapaaehtoisena takaisin Vietnamiin, päästäkseen takaisin yhteisöön, jossa hän koki olevansa tärkeä ja ystävien joukossa.

Mitä teki Pohjois-Vietnam 1973? Niinkuin kunnon kommunisti tekeekin, eli söi sanansa. Heti kun viimeinen amerikkalaissotilas oli lähtenyt, Pohjois-Vietnam rikkoi aselevon, aloitti sodan uudelleen ja hyökkäsi Etelä-Vietnamiin. Omilleen jätetty läpikorruptoitunut diktatuuri ei kestänyt kommunistien rynnistystä, vaan luhistui. Saigon kaatui vappuna 1975. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois 1000 yhdysvaltalaista ja 6000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin.

Mikä jäi kymmenen vuoden katkerasta sodasta saldoksi? Amerikkalaiset menettivät 58,000 miestä kaatuneina ja saman verran loppuiäkseen vamautuneina. Etelävietnamilaiset menettivät yli 200,000 miestä. Pohjoisvietnamilaisten tappiot olivat hirvittävät - noin 1,5-2 miljoonaa NVA:n ja VC:n taistelijaa - sydämettömät taktiikat ja aivoton miesten haaskaaminen kulutti hirveän määrän sotilaita. Mutta pahimmin kärsivät - kuten kaikissa sodissa aina - siviilit. Noin 2 miljoonaa siviiliä kuoli sodassa, ja toinen mokoma lähti pakolaisiksi. USA:ssa sodanvastainen liike sai aikaan sen, että Vietnamin veteraanit kärsivät liki 30 vuotta vihaa, halveksuntaa, syrjintää ja katkeruutta - sen lisäksi, että heillä olivat omat traumansa itse sodasta. Pohjoisvietnamilaisilla sotilailla puolestaan ei ollut terapiaa ja hoitoa saatavana omiin traumoihinsa edes rahalla.

Sodan jälkeen kommunistit panivat toimeen kansanmurhan - Ho Chi Minhin sanoin viisi prosenttia ihmisistä on aina kansanvihollisia, ja lukemattomat oppineet, toisinajattelijat, älymystön jäsenet, maanviljelijät ja muiden taantumuksellisten luokkien edustajat menettivät henkensä. Tuhansia lähetettiin uudelleenkoulutusleireihin aivopestäviksi. Vuosi 1978 sai lopulta aikaan venepalkolaisuuden aallon: kommunisteista tarpeekseen saaneet vietnamilaiset lähtivät veneillä Tyynelle valtamerelle, uhmaten merta, säätä, merirosvoja ja rannikkovartiostoja - päästäkseen edes jonnekin pois.

Entäpä ne mereentyönnetyt helikopterit? USA:n laivastolla on periaate, että jos kone vaurioituu operatiivisissa toimissa, sitä ei enää korjata, vaan se työnnetään mereen, sillä lentolaitteen kuljettaminen kotiin maksaa enemmän kuin sen uusiminen. Niinpä vaurioituneet helikopterit yksinkertaisesti poistettiin vahvuudesta työntämällä ne lentokannen laidan yli. Kyseessä siis olivat vaurioita kärsineet kopterit.

Vietnamin sota oli sota, jossa kaikki lopulta hävisivät.
 
Harvinainen analyysi kyseisestä sodasta. Joistakin tulkinnoista olen eri mietlä, mutta jääköön ne tällä kertaa. Muutamassa kodassa olin havaitsevinani asiavirheitä, mutten jaksa lähteä tarkastamaan asiaa. Kuitenkin se mihin kiinnittäisin huomiota, on tuossa useamman lähteen yhdisteleminen lähteitä ja termistöjä selittämättä.

Esim:
Kaikessa sissisodasssa siviiliväestö on aina ensisijainen kohde
on selvästi Seppästä, ettei olisi jopa sanatarkka lainaus. Tuo kuitenkin edellyttäisi myös Seppäsen määritelmän sissisodasta tulevan esitetyksi. Seppänenhän erottaa sissiosdan ja sodan sissitoiminnan keinoin toisistaan ja mainitsee nimenomaan sissisodan ensimmäiseksi vaiheeksi terrorin, jonka kohteena on siviiliväestö ja tavoitteena epäluottamuksen luominen hallitsevaa koneistoa ja sen kykyä ylläpitää järjestystä vastaan synnyttämällä kaaosta, pelkoa ja epävarmuutta. Tähän pyritään jotta päästään eteenpäin tavoitteissa joiden lopullinen päämäärä on vallankumous.
Puolustusvoimien sissit taas harjoittavat kontrolloitua sotaa sissitoiminnan keinoin eikä sen tarkoituksen ole vallankumous eikä maan hallituksen ja johtajiston aseman horjuttaminen vaan kulutussota ja häirintä aseellista vihollista vastaan.

Tämän tarkemmin en tuohon viitsi puuttua, ettei tule yhtä pitkää tekstiä kuin aloituksesta. Kokonaisuutena voisi todeta, että huomattavasti huonompiakin yhteenvetoja Vietnamin sodasta on tullut nähtyä, kuten ensimmäisessä kappaleessa viitataankin. Kyseisestä sodasta on kuitenkin kirjoitettu jo niin monta kirjaakin, että jokainen kai muodostaa niistä omat tulkintansa. Jo aloitustekstikin varmasti korjaa monen ihmisen historiakäsitystä noista tapahtumista.
 
Aivan. Kyllä meidätkin aina käskettiin harjoituksissa valmistautua sissitoimintaan eikä -sotaan. Ruukinmatruuna ei kirjoituksissaan arvosta asevelvollisarmeijaa kovin korkealle.
 
miheikki kirjoitti:
Aivan. Kyllä meidätkin aina käskettiin harjoituksissa valmistautua sissitoimintaan eikä -sotaan. Ruukinmatruuna ei kirjoituksissaan arvosta asevelvollisarmeijaa kovin korkealle.

Ei, eikä muukalaislegioonaa, mutta amerikkalaiset on kovia poikia. Unohtaa vaan, että Vietnamissa amerikkalaisllakin palveli melko pitkälti nimenomaan asevelvollisuusarmeija ja vähemmän ammattisotilaita.
 
Viet namin tyyliä käydä sotaa voi arvostella aivan miten paljon haluaa, kun muistaa muutamia asioita: vastassa oli maailman ärhäkin sotamahti, jonka tulivoima ja keinovalikoima oli taivahallinen. Ruukinmatruuna ja K:nit voisivat heittää tiskiin "oikean tavan käydä sotaa" tällaista vastustajaa vastaan.

Kokonaan toinen asia on se, että pitikö tuotakaan sotaa edes käydä?

Miten paljon jalompaa ja "oikeampaa" on heittää pari jv-pataljoonaa kehiin ajanvoiton saamiseksi ja vastaisten edellytysten luomiseksi. Jv-pataljoonaa, jotka staattisina jauhautuvat atomeiksi alle puolen vuorokauden.....jess, mitä valovoimaista tyyliä ja taatusti oikeaa meininkiä. Tällä tarkoitan sitä, että "oikeita" sotimistapoja voidaan sohvalta käsin kehitellä ja läpyttää niiden olemusta palstoille, mutta sota on vain suuri iljetys, joka ei ole oikeaa eikä hienoa konsanaan.

Miten oikea tapa on sotia, kun valtioon luodaan nukkehallinto, joka värvää nuorukaiset sotimaan...nuorukaiset, jotka tappioiden tullen eivät horjuta taustavoimien poliitikkojen eikä sotilaiden asemaa eikä mainetta. Jess, siinäpä liuhakka ja OIKEA tapa sotia.
 
miheikki kirjoitti:
Naisnäkökulma vietnamin sotaan.
- Bravo!
-Se oli upeaa!
- Se oli hienoa!
- No oli, se aika hyvä.
- Ei se ollut huono...
- Jotkut osat eivät olleet kovin hyviä.
- Olisi voinut olla paljon parempi.
- En minä tosissani pitänyt sitä.
- Se oli aika paha.
- Se oli huono.
- Surkea
- Kaamea!
- Viekää pois
- Buu!
- Buu!
 

Liitteet

  • statler_waldorf.jpg
    statler_waldorf.jpg
    22.2 KB · Luettu: 17
baikal kirjoitti:
Viet namin tyyliä käydä sotaa voi arvostella aivan miten paljon haluaa, kun muistaa muutamia asioita: vastassa oli maailman ärhäkin sotamahti, jonka tulivoima ja keinovalikoima oli taivahallinen. Ruukinmatruuna ja K:nit voisivat heittää tiskiin "oikean tavan käydä sotaa" tällaista vastustajaa vastaan.
Täytyykin lukaista tuo juttu uudestaan kun minä käsitin että Ruukinmatruuna arvosteli nimenomaan amerikan tapaa käydä sotaa (niinkuin moni muu ennen häntä). TÄtä käsitystä tukee nimenomaan se, ettei tuossa tekstissä ole juurikaan kirjoittajan omia ajatuksia vaan ulkoa opeteltuja teesejä nimeämättä jääneistä lähteistä.
Niin ei kai herra kenraali sentään tarkoittanut tuolla ärhäkällä sotamahdilla kuitenkaan vietnamilaisia?
 
Spartanburgin pojastakin jutussa olisi voinut olla pari sanaa..johtihan hän kuitenkin koko sotaa USAn puolelta...Clausewitz sen sijaan mainitaan usein..joka ei eläessän ollut edes Vietnamissa käynyt.

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Westmoreland

F4 Phantomeilla saavutettiin 1 : 2.5 pudotusluku, mutta keskimäärin 1:1 pitänee paikkansa.

Ote wikistä;

Vietnam
MiG-21F in Vietnam People's Air Force markings exhibited at the National Museum of the United States Air Force.The MiG-21, which initially achieved renown during the Vietnam War, in which it saw extensive action, was designed for very short ground-controlled interception (GCI) missions, which is precisely the type of missions that it was employed for in the skies over North Vietnam.[13] The first MiG-21s arrived directly from the Soviet Union by ship in April 1966, and after being unloaded and assembled,[14] were transitioned into North Vietnam's oldest fighter unit; the 921st Fighter Regiment, which had been established on 3 February 1964 as a MiG-17 unit. Since the North Vietnamese Air Force's 923rd FR was newer and less experienced, they would continue to operate strictly MiG-17s; while the arrival of the MiG-19's (J6 versions) from Communist China in 1969 would create North Vietnam's only MiG-19 unit, the 925th FR. On 3 February 1972, North Vietnam commissioned their fourth and last Fighter Regiment of the war while engaged with the United States, the MiG-21PFM (Type 94) equipped 927th Fighter Regiment.[15]

Although thirteen of North Vietnam's flying aces attained their status while flying the MiG-21 - versus just three in the MiG-17 - it is thought by many that North Vietnamese pilots preferred the MiG-17, since the high wing loading of the MiG-21 made it relatively less maneuverable, and the less heavily framed canopy of the MiG-17 gave greater visibility.[16] However, this is not the impression perceived by British author Roger Boniface when he interviewed Pham Ngoc Lan and ace Nguyễn Nhật Chiêu (who scored victories flying both MiG-17 and MiG-21) - Pham Ngoc Lan told Boniface that "The MiG-21 was much faster, and it had two ATOLL missiles which were very accurate and reliable when fired between 1,000 and 1,200 yards."[17][verification needed], and Nguyễn Nhật Chiêu asserted that "...for me personally I preferred the MiG-21 because it was superior in all specifications in climb, speed and armament. The ATOLL missile was very accurate and I scored four kills with the ATOLL. [...] In general combat conditions I was always confident of a kill over a F-4 Phantom when flying a MiG-21."[18][verification needed]

Although the MiG-21 lacked the long-range radar, missiles, and heavy bombing payload of its contemporary multi-mission U.S. fighters, it proved a challenging adversary in the hands of experienced pilots, especially when used in high speed hit and run attacks under GCI control. MiG-21 intercepts of Republic F-105 strike groups were effective in downing US aircraft or forcing them to jettison their bomb loads.

After a million sorties and nearly 1,000 US aircraft losses, Operation Rolling Thunder came to an end on 1 November 1968.[19] A poor air-to-air combat loss-exchange ratios against the smaller, more agile enemy MiGs during the early part of the Vietnam War eventually led the USN to create their Navy Fighter Weapons School, also known as "Top Gun" at Miramar Naval Air Station on 3 March 1969.[20] The USAF quickly followed with their own version, titled the Dissimilar Air Combat Training (sometimes referred to as Red Flag) program. These two programs employed the subsonic Douglas A-4 Skyhawk and the supersonic F-5 Tiger II, as well as the Mach 2.4-capable USAF Convair F-106 Delta Dart, which mimicked the MiG-21.[21] Over the course of the air war, between 3 April 1965[22] and 8 January 1973, each side would ultimately claim favorable kill ratios.

Two MiG-21s were claimed shot down by U.S. Air Force B-52 Stratofortress tail gunners; the only confirmed air-to-air kills made by the B-52. The first aerial victory occurred on 18 December 1972, kill awarded to tail gunner SSgt Samuel Turner, who was awarded the Silver Star for his feat.[23] The second air to air kill took place on 24 December 1972, kill awarded to A1C Albert E. Moore for downing a MiG-21 over the Thai Nguyen railroad yards. Both actions occurred during Operation Linebacker II (also known as the Christmas Bombings).[24]

The biggest threat to North Vietnam during the war, had always been the Strategic Air Command's B-52 Stratofortress. Hanoi's MiG-17 and MiG-19 interceptors could not deal with those bombers at the altitude that they flew. In the summer of 1972, the NVAF was directed to train 12 MiG-21 pilots for the specific mission of attacking and shooting down B-52 bombers; with two-thirds of those pilots specifically trained in the night attack.[25] On 26 December 1972, just two days after Tail gunner Albert Moore downed his MiG-21, a VPAF (North Vietnamese Air Force) MiG-21MF (number 5121)[26] from the 921st Fighter Regiment, flown by Major Phạm Tuân over Hanoi, North Vietnam claimed responsibility for the first aerial combat kill of a USAF Boeing B-52 Stratofortress in aviation history.[27] The Stratofortress had been above Hanoi at over 30,000 feet (9,100 m) during Operation Linebacker II, when Major Tuân launched two Atoll missiles from 2 kilometres, claiming to have destroyed one of the bombers flying in the three plane formation.[27] Other sources argue that his missiles failed to hit their mark, but as he was disengaging a B-52 from a three-bomber cell in front of his target took a hit from a SAM, exploding in mid-air: this may have caused Tuan to think his missiles destroyed the target he had been aiming for.[28]

The Vietnamese side also claims another kill to have taken place on 28 December 1972 by a MiG-21 from the 921st FR, this time flown by Vu Xuan Thieu. Thieu is said to perished in the explosion of a B-52 hit by his own missiles, having approached the target too closely.[29] In this case the Vietnamese version appears to be a complete fabrication: while one MiG-21 kill was claimed by Phantoms that night (this may have been Thieu's MiG), no B-52s were lost to any cause on the date of the claimed kill.[30]

The MiG-21's 3G limit on maneuverability at altitude and the limited arc from which its weapons could be launched contributed to the poor results.[31]

Year-by-Year Kill Claims involving MiG-21s [1]

1966: US claimed 6 MiG-21s destroyed; North Vietnam claimed 7 F-4 Phantom IIs and 11 F-105 Thunderchiefs killed by MiG-21s.
1967: US claimed 21 MiG-21s destroyed; North Vietnam claimed 17 F-105 Thunderchiefs, 11 F-4 Phantom IIs, 2 McDonnell Douglas RF-101 Voodoos, 1 Douglas A-4 Skyhawk, 1 Vought F-8 Crusader, 1 EB-66 Destroyer and 3 unidentified types killed by MiG-21s.
1968: US claimed 9 MiG-21s destroyed; North Vietnam claimed 17 US aircraft killed by MiG-21s.
1969: US destroyed 3 MiG-21s; 1 Firebee UAV killed by a MiG-21.
1970: US destroyed 2 MiG-21s; North Vietnam claimed 1 F-4 Phantom and 1 CH-53 Sea Stallion helicopter killed by MiG-21s.
1972: US claimed 51 MiG-21s destroyed; North Vietnam claimed 53 US aircraft killed by MiG-21s, including 2 B-52 Stratofortress's. Soviet General Fesenko, the main Soviet adviser to the North Vietnamese Air Force in 1972,[29] recorded 34 MiG-21s, 9 MiG-17s, and 9 MiG-19s destroyed in 1972.[29]
 
Vietnam on edelleen sosialistinen valtio; http://fi.wikipedia.org/wiki/Vietnam
 
Ihan käytännön syistä voisitteko laittaa lainatun kursiivilla. Voi myös käyttää " merkkejä lainauksen alussa tai lopussa.

Esim.

"Abrams ymmärsi kuinka sotaa tulee käydä vietnamissa. Westmoreland oli kulutushullu joka yritti voittaa sodan suurilla operaatioilla ja luuli, että Pohjois-Vietnam pyytää rauhaa kun tappaa tarpeeksi sissejä ja sotilaita."

Mosurin kootut Ale-Pub viisaudet. s. 13.
 
noska kirjoitti:
miheikki kirjoitti:
Aivan. Kyllä meidätkin aina käskettiin harjoituksissa valmistautua sissitoimintaan eikä -sotaan. Ruukinmatruuna ei kirjoituksissaan arvosta asevelvollisarmeijaa kovin korkealle.

Ei, eikä muukalaislegioonaa, mutta amerikkalaiset on kovia poikia. Unohtaa vaan, että Vietnamissa amerikkalaisllakin palveli melko pitkälti nimenomaan asevelvollisuusarmeija ja vähemmän ammattisotilaita.

Unohtaen samalla että Muukalaislegioonalla oli vain pieni osa esim Dien Bien Phuta (nimi väärin ei jaksa kaivaa). Siellä oli thaimaalaisia, ranskalaisia, algerialaisia ja totta kai indokiinalaisia. Samalla unohdetaan etät Ranska onnistui muutamaa vuotta aiemmin saamaan aika hyvän voiton vastustajastaan samaisella taktiikalla. Nyt vain vastustaja oli paremmin hommiensa tasalla ja edessä oli ranskalaisten kannalta nöyryyttävä tappio.

Itse asiassa Jenkien sotilaista Vietnamissa taisi noin 50% olla vapaaehtoisia, toki asevelvollisia edelleen, mutta vapaaehtoisesti sinne lähteneitä. Jenkeille sana volunteer, vapaaehtoinen, on mieluisampi kuin kuin professional, ammattilainen, mielestäni.
 
[quote='Mosuri' pid='20849' dateline='1299326117']
Ihan käytännön syistä voisitteko laittaa lainatun kursiivilla. Voi myös käyttää " merkkejä lainauksen alussa tai lopussa.

Esim.

"Abrams ymmärsi kuinka sotaa tulee käydä vietnamissa. Westmoreland oli kulutushullu joka yritti voittaa sodan suurilla operaatioilla ja luuli,
että Pohjois-Vietnam pyytää rauhaa kun tappaa tarpeeksi sissejä ja sotilaita."

Mosurin kootut Ale-Pub viisaudet. s. 13.

[/quote]

Unohtamatta sitä, että melko runsaasti piti siviileitäkin ruhjoa.
 
miheikki kirjoitti:
Naisnäkökulma vietnamin sotaan.

http://takkirauta.blogspot.com/2007/10/viet-nam-eli-miten-sotaa-ei-pid-kyd.html

Kenraali William Westmoreland totesi hänestä: "such a disregard for human life [i.e. Giap's own men] may make a formidable adversary, but it does not make a military genius."

Entäpä ilmassa? USA:lla oli selkeä lukumääräinen ylivoima, mutta Pohjois-Vietnamilla laadullinen. Sokerina pohjalla USAF:n parhaassa hävittäjäkoneessa, F-4C Phantomissa, ei ollut lainkaan tykkejä - USAF oletti, että pelkillä ohjuksilla pärjää. No eihän niillä pärjännyt.

Vietnamin sota oli sota, jossa kaikki lopulta hävisivät.


No olihan tuolla William Westmoreland kerran.

Tuo että Phantomissa ei ollut tykkiä..ei ole aivan oikein...lopussa oli 6000 kuulaa minuutissa ampuva tykki.

 
Last edited by a moderator:
Second kirjoitti:
Itse asiassa Jenkien sotilaista Vietnamissa taisi noin 50% olla vapaaehtoisia, toki asevelvollisia edelleen, mutta vapaaehtoisesti sinne lähteneitä. Jenkeille sana volunteer, vapaaehtoinen, on mieluisampi kuin kuin professional, ammattilainen, mielestäni.

Nyt menee kaksi asiaa sekaisin. Yhdysvalloissa oli mahdollista joutua palvelukseen joko asevelvollisena tai värväytyä. Värvätyillä oli pidempi palvelusaika ja heillä oli enemmän valinnanvaraa siitä mihin tehtäviin heidän koulutettiin. Tämä koskee armeijaa. Näistä kahdesta ryhmästä saattoi hakea vapaaehtoisesti sotapalvelukseen vietnamissa.

Ilmavoimissa asevelvollisia oli selvästi vähemmän kuin armeijassa vaikka maassa oli asevelvollisuus.

Merijalkaväessä oli paljon värväytyneitä varsinkin vietnamin sodan alussa. Merijalkaväessä ei ollut kuitenkaan mahdollista vaatia mitään tiettyä tehtävää.

Moni vietnamiin joutumista pelkäävä värväytyi vapaaehtoisesti laivastoon. Yhdysvaltain laivatolla oli kuitenkin huomattava läsnäolo alueella. Usein muistetaan vain suuret lentotukialukset mutta rannikolla partioi paljon myös pienempiä laivaston ja yhdysvaltain merivartioston aluksia estämässä aseiden ja tarvikkeiden salakuljetusta meriteitse. Kala on hyvin tärkeä proteiinin lähde vietnamilaisille joten merellä liikkumista ei voinut kieltää. Laivasto kävi myös menestyksellistä jokisotaa Mekongilla ja muilla eteläkärjen vesialueilla. Alue muuttui vihollisen tukialueesta rauhoitetuksi alueeksi ja oli itse asiassa viimeinen alue joka joutui Pohjois-Vietnamin haltuun vuonna 1975.

Ylipäätänsä Yhdysvaltain kutsuntasysteemi oli melkoisen sekava mutta kantavana ajatuksena oli käyttää kutsuntojen pelkoa siihen, että miehet värväytyisivät vapaaehtoisesti asevoimien palvelukseen???

Yhdysvallat ja muut liittokunnan jäsenet sotivat vietnamissa pitkään. Matkan varrella strategia ja taktiikka vaihteli huomattavasti. Aikaa myöten myös joukkojen laatu ja varusteet vaihtelivat huomattavasti. Voimakkaita yleistyksiä siitä minkälaista vietnamin sodassa oli tulee siten välttää.
 
Oli vielä takkiraudan sivulla vielä sellainen kommentti, jonka voisi laittaa tännekin:
Kari said...

Hittolainen, olipas asiantuntevaa tekstiä. Yleensähän Vietnamin sota käsitetään juuri alussa mainitsemallasi tavalla. Olen kuitenkin eri mieltä kanssasi yhdestä asiasta: ilmavoimien laatuerosta.

On totta, että F-4C:ssä ei ollut tykkiä (ei ollut sen seuraajassa F-4D:ssä eikä liioin laivaston Phantom II-malleissa), mutta tykillä varustetut F-4E:t saapuivat Vietnamiin jo vuonna 1968, ja noin puolentoista vuoden aikana kaikki Thaimaasta lentävät USAF:n Phantom-laivueet saivat uudet ratsut.

Lisäksi USAF:n (ja laivaston ilmavoimien) etuna oli juuri taktisten hävittäjien - siis sekä hävittäjä- että rynnäkköoperaatioihin kykenevien koneiden - määrä ja laatu. Alusta asti USAF käytti Vietnamissa "lyijyrekiä" eli F-105 Thunderchiefejä, jotka kantoivat suurimman osan taktisista operaatioista Pohjois-Vietnamiin; Hanoin lähellä sijaitseva harju oli jopa saanut lempinimen Thud Ridge koska F-105-kuskit käyttivät sitä hyökkäysten maamerkkinä ja suojana it-tulelta.

Laivastolla oli oma pommikoneensa, A-6 Intruder, joka pystyi ainoana maailmassa siihen aikaan toimimaan missä tahansa säässä, vaikka sitten yöllä ja monsuunissa, iskemään mihin tahansa Vietnamissa. (Kun Intruder tuli käyttöön, kaksi konetta iski pohjoisvietnamilaista voimalaa vastaan; tuhojen perusteella Hanoi väitti kokonaisen iskijänä olleen B-52-laivueen). Kevyt A-4 Skyhawk oli sitten heppoisempi, mutta "Heinemannin hot rod" olikin lähinnä lähitulitukeen, ei strategiseen ilmakampanjaan, suunniteltu.

Lisäksi molempien ilmavoimien käyttämä F-4 oli yksi maailman parhaista rynnäkkökoneista, kiitos ison asekuorman, hyvän tulenjohtotietokoneen, kunnon tutkan ja suuren kantomatkan, ja sitä loppusodassa korvannut A-7 Corsair II jopa niin tarkka, että se osui tavallisilla pommeilla yhtä tarkasti maaliin kuin laserohjatuilla pommeilla iskevät Phantomit.

Suurin ongelma Vietnamissa oli USA:n suoraan sanottuna idioottimainen tulenkäyttöohje, ROE. F-4:t kärsivät tappioita MiGejä vastaan, koska ne eivät saaneet toimia tarkoituksensa mukaan, ts. ampua tutkahakuisilla Sparrow-ohjuksilla. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, joka ikinen Pohjois-Vietnamissa lentävä kone piti tunnistaa visuaalisesti. Tappele siinä sitten 1960-luvun epävarmoilla ohjuksilla ja raskailla monitoimihävittäjillä pelkästään torjuntahävittäjiksi suunniteltuja ja VVS-PVO:n suunnittelemia taktiikoita käyttäviä MiG-21:jä vastaan! Ongelma ratkesi osittain kun käyttöön saatiin Combat Tree -niminen laitteisto jolla hävittäjien IFF-laitteella pystyttiin erottamaan omat PAFVN:in koneista - mutta siltikään tulenavaussääntöjä ei lievennetty...

Laivaston ilmavoimat kiinnittikin sitten ilmataisteluun enemmän huomiota, ja perusti TOP GUN -ohjelman, jonka lopputuloksena negatiivinen pudotuslukema muuttui 1970-luvun alussa 5:1-lukemiin.

Huh. Tulipas vuodatus, mutta kun innostuu, on vaikea pistää jarrua päälle.

PS. FSB ja MI5 ovat turvallisuuspalveluja, eivät tiedustelupalveluja; tiedustelua hoitavat SVR ja SIS, myös MI6:na tunnettu virasto.
November 7, 2007 8:27 PM

Noiden Phantomien tykittömyydestä vielä sen verran, että Laivaston ja merijalkaväen Phantomit säilyi pyssyttöminä läpi sodan. Syy miksei laivaston Phantomeihin rakennettu tykkiä johtui niiden hienommasta tutkasta (ensimmäinen look-down/shoot-down tutka), joka vaati isomman antennin ja jonka toiminta olisi häiriytynyt tykin tärinästä. Laivastolla ja merijalkaväellä oli olemassa Mk.4 tykkisäiliöitä, joissa oli kaksipiippuinen Mk. 11 20mm:n tykki, mutta se oli käytännössä hyödytön ilmataistelussa ja sitä käytettiinkin vain maamaaleja vastaan. SUU-16/23 Vulcan -tykkisäiliö ei soveltunut tukialuskäyttöön.
 
Ok,

SUU-16/23 näytti vaativan oman generaattrinsa ja tuo varmaan söi rankasti nopeutta..ehkä sillä ei edes pysynyt MIG-21 vauhdissa kurvataistelussa ? Toki liittämäni video kertoo toista.
 
Tuossa laivaston ja merijalkaväen Mk4 tykkisäiliössä oli taas se ongelma, että samoin kuin Crusaderien, Skyhawkien ja Skyraiderien käyttämät Mk.12 20mm:n tykit, tykkisäiliön Mk.11 tykit jumiutui helposti useamman G:n alla kaartotaisteluissa.
 
Mosuri kirjoitti:
Second kirjoitti:
Itse asiassa Jenkien sotilaista Vietnamissa taisi noin 50% olla vapaaehtoisia, toki asevelvollisia edelleen, mutta vapaaehtoisesti sinne lähteneitä. Jenkeille sana volunteer, vapaaehtoinen, on mieluisampi kuin kuin professional, ammattilainen, mielestäni.

Nyt menee kaksi asiaa sekaisin. Yhdysvalloissa oli mahdollista joutua palvelukseen joko asevelvollisena tai värväytyä. Värvätyillä oli pidempi palvelusaika ja heillä oli enemmän valinnanvaraa siitä mihin tehtäviin heidän koulutettiin. Tämä koskee armeijaa. Näistä kahdesta ryhmästä saattoi hakea vapaaehtoisesti sotapalvelukseen vietnamissa.

Ilmavoimissa asevelvollisia oli selvästi vähemmän kuin armeijassa vaikka maassa oli asevelvollisuus.

Merijalkaväessä oli paljon värväytyneitä varsinkin vietnamin sodan alussa. Merijalkaväessä ei ollut kuitenkaan mahdollista vaatia mitään tiettyä tehtävää.

Moni vietnamiin joutumista pelkäävä värväytyi vapaaehtoisesti laivastoon. Yhdysvaltain laivatolla oli kuitenkin huomattava läsnäolo alueella. Usein muistetaan vain suuret lentotukialukset mutta rannikolla partioi paljon myös pienempiä laivaston ja yhdysvaltain merivartioston aluksia estämässä aseiden ja tarvikkeiden salakuljetusta meriteitse. Kala on hyvin tärkeä proteiinin lähde vietnamilaisille joten merellä liikkumista ei voinut kieltää. Laivasto kävi myös menestyksellistä jokisotaa Mekongilla ja muilla eteläkärjen vesialueilla. Alue muuttui vihollisen tukialueesta rauhoitetuksi alueeksi ja oli itse asiassa viimeinen alue joka joutui Pohjois-Vietnamin haltuun vuonna 1975.

Ylipäätänsä Yhdysvaltain kutsuntasysteemi oli melkoisen sekava mutta kantavana ajatuksena oli käyttää kutsuntojen pelkoa siihen, että miehet värväytyisivät vapaaehtoisesti asevoimien palvelukseen???

Yhdysvallat ja muut liittokunnan jäsenet sotivat vietnamissa pitkään. Matkan varrella strategia ja taktiikka vaihteli huomattavasti. Aikaa myöten myös joukkojen laatu ja varusteet vaihtelivat huomattavasti. Voimakkaita yleistyksiä siitä minkälaista vietnamin sodassa oli tulee siten välttää.

Juu aivan, kirjoitat hyvää juttua. Tosiaan eli Army ja erityisesti JV kärsi kokoajan surkeasta miesmateriaalista mitä heille jäi jäljelle. Olipa kyse sitten miehistöstä, upseeristosta tai aliupseeristosta. Laivasto taisi olla ehdottomasti ikäluokan parhaimmiston suosikki ilmavoimien lisäksi.

Tuolla joku mainitsi että USA ei olisi muka hävinnyt ensimmäitäkään taistelua... Kannattaa tutstua listaan taisteluista ja operaatioista. Siellä on kyllä ihan puhtaasti tappioita ja tasapelejä myöskin jenkkien osalta. Tämä lausahdus on käsittääkseni lähtöisin sellaisesta vuoropuhelusta jossa P-V:n edustaja totesi että he voittivat sodan. Siihen hämmästynyt USA:n edustaja sanoi että ei voi olla koska he eivät hävinneet ensimmäistäkään taistelua. Siihen P-V:n edustaja muistaakseni totesi että eipä niillä taisteluilla sotaa voitetakkaan. Tai jotakin. No joka tapauksessa kumpikin osa puoli on osin väärässä, USA hävisi taisteluita. Tämä on näkökulma kysymyskin. On nimittäin kohtuu varmaa että Suomi taisi omasta mielestään hävitä varsin harvoja taisteluita ja NL sen silmissä ei voittanut juuri yhtään taistelua. Summa, Valkeasaari. Siinäpä kai ne karkeasti on Suomen häviämät taistelut. NL:n puolella voidaan objektiivisestikin ottaen olla eri mieltä. Kummastakin asiasta. Pitäisi löytää se kultainen keskitie. Varmaan.

Ja sekin mainittiin jossakin että sodasta tulleita veteraaneja syljettiin silmille. Tätäkään ei tosiasiassa tainnut tapahtua juuri missään ainakaan niiden lausuntojen mukaan mitä minä olen lukenut. Ehkä joitakin yksittäistapauksia... Vähän samaa kuin mitä meidän omat veteraanit koki sodan jälkeen. Jossakin punaisemmilla alueilla veteraanit saattoivat joutua kärsimään sodassa olemisesta ja menestymisestä, mutta muuten ei.

Mutta eipä nyt tämäkään aihe kiinnosta oikeastaan ollenkaan.
 
Second kirjoitti:
Ja sekin mainittiin jossakin että sodasta tulleita veteraaneja syljettiin silmille. Tätäkään ei tosiasiassa tainnut tapahtua juuri missään ainakaan niiden lausuntojen mukaan mitä minä olen lukenut. Ehkä joitakin yksittäistapauksia...
Yksittäistapauksista tai yleisyydestä en tiedä, mutta tuon silmille sylkemisen olen lukenut ainakin yhdestä Vietnam-veteraanin muistelmasta tapahtuneena hänelle henkilökohtaisesti. Pääsääntöisesti tuo on kai käytetty kielikuva. AIkoinaan oli aika yleinekin sanonta suomen kielessä määrätynlaisesta kohtelusta.
Olen myös nähnyt vanhoja filmin pätkiä, joissa kotiutuvat veteraanit joutuvat kentällä kananmuna-, tomaatti- ja törkysateeseen ja useammasta lähteestä lukenut, että monilla alueilla ei kotiutuneen kannattanut mennä baariin univormu päällä tai joutui välittömästi hankaluuksiin. Useampikin kotiutunut odotti samanlaista kohtelua kuin toisesta isosta kotiutuneet, mutta kohtasi tyystin vastakkaisen tilanteen.
Tosin monissa pikkukaupungeissa omat pojat otettiin vielä vastaan sankareina tai vähintään oltiin tyytyväisiä ja ilahtuneita heidän palatessaan (fyysisesti) ehjänä kotiin.
Mitä tulee tuohon, että monet kirjautuivat uudelle missiolle päästäkseen joukkoon jossa tunsivat itseään ymmärrettävän ja arvostettavan, niin samaa on ollut havaittavissa suomalaisissa rauhanturvaajissa. Monille jää homma veriin ja alas hakeudutaan aina uudestaan. Siviilielämään sopeutuminen on vaikeaa ja ympärillä olevat eivät ole samalla aaltopituudella ja tuntuvat kasvaneen erilleen. Ihmissuhteissa ongelmat korostuvat ja reissumuistot kultautuvat koko ajan lisää. Etenkin missioissa joissa riskit eivät ole olleet kovimmasta päästä on vältytty traumoilta, mutta kuitenkin koettu jotain yhdessä tositen kanssa sellaista, mikä lujittaa yhteishenkeä ja luo kestäviä siteitä.
Tuohon kun vielä lisätään sodan tuomat korosteet ja tunne siitä, että petti toiset poislähteissään ja jäi toisille jotain velkaa. Monet jopa tunsivat, että olivat jotenkin huijanneet päästessään ehjänä pois toisten kaatuessa tai haavoittuessa. Jotenkin pettäneet toiset, sodan jumalan tai mitä vaan. Keho kaipasi jatkuvia adrenaalipurkauksia. Elämä ei antanut mitään virikkeitä, vaan tuntui tylsältä tai liian rauhalliselta, niin rauhalliselta, että koko ajan odotti räjähdystä jostain suunnasta. Monelle oli henkisesti helpompaa palata palvelukseen.
 
Uusi foorumilla, kävin läpi keskusteluja, etten kysy asioita joihin vastattu about 100-kertaa.
Agent Orange-kasvimyrkky mitä käytettiin Vietnamissa, ilmeisesti aiheutti jälkipolville sairauksia ja sotilailla oireita.
 
Back
Top