Pelko on valtaa – ja siksi kieltäydyn pelkäämästä kamerahäiriköitä
TILAA SEURA
Oli helmikuu 2017. Pyöräilin talvisen Rautatientorin halki ja pysähdyin katsomaan, mitä sinne leiriytyneiden turvapaikanhakijoiden kojuilla tapahtui: ihmiset jakoivat lehtisiä ja pitivät puheita. Yhtäkkiä eteeni pelmahti vanhalta viinalta haiseva mies, joka työnsi kamerakännykkää naamaani ja ölisi jotain suvakkihomoista.
Tilanne tuntui oudolta ja epämiellyttävältä, lähinnä siksi että mies rikkoi henkilökohtaisen reviirini. Jos hän olisi pysynyt metrinkään kauempana, en välttämättä olisi edes huomannut.
Turvapaikanhakijoiden leiri oli Rautatientorilla vuonna 2017. © OTAVAMEDIA/KUVARYHMÄ
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun itse jouduin näin suoraan provokatiivisen tai pelkässä häiriköintitarkoituksessa tehdyn kuvaamisen kohteeksi. Hörhöjen tekemiin videotallenteisiin olin toki päätynyt aiemminkin.
Erilaisilla yleisöluennoilla ja seminaareissa olin jo vuodesta 2014 alkaen törmännyt yleisön joukossa istuviin outoihin kuvaajiin, varsinkin jos olin puhunut hybridivaikuttamisesta tai Venäjän informaatiokuvioista. Nämä kuvaajat eivät koskaan olleet ihan näin syrjäytyneen reppanan oloisia ihmisiä – eivätkä tunkeneet älyluuriaan kosketusetäisyydelle.
Itsenäisyyspäivänä kansalliskiihkoisessa 612-kulkueessa olin kadunvarrelta nähnyt samaa toiseen suuntaan. Joku kuvasi lähietäisyydeltä Vastarintaliikkeen marssijoita, ja
klanipäät hermostuivat silminnähden.
Skriimausta vihaverkkoon
Tästä menetelmästä, kuvaamalla häiritsemisestä ja provosoimisesta tuli sittemmin hyvin yleinen äärioikeistolaisten ja kiihkokansallisten pikkuryhmien tapa. Jokainen mielenilmaus, vaalitilaisuus ja nuhjakeporukan jäsentapaaminen piti ikuistaa verkkoon suorana lähetyksenä.
Porukalle oli helppo naureskella, kun he umpitosissaan puhuivat ”
skriimaamisesta”,
tarkoittaen striimausta eli suoran nettivideolähetyksen tekoa.
He kävivät myös ahkerasti kuvaamassa erilaisia suvaitsevuuden edistämiseksi järjestettyjä solidaarisuusmarsseja ja kansalaistilaisuuksia.
Näistä he jakoivat verkkoon videokuvaa räyhäaatteiden kuvitelluista ja todellisista vastustajista, ja mielellään pysäytyskuvia joissa kuvattava näytti mahdollisimman rumalta, yllättyneeltä tai pelokkaalta.
Ja tässä piileekin asian ydin. He halusivat toiminnallaan jo vuosia sitten samaa kuin nyt: aiheuttaa kuvattavalle ahdistusta, stressiä ja mahdollisimman usein pelkoa.
Kirjamessujen yllätyshäiriköt
Viime viikonloppuna sontamediavaikuttajan
Ilja Janitskinin tukijoihin kuuluva
kaksikko heitettiin ulos Helsingin kirjamessuilta. He olivat kuvanneet messuesiintyjiä härskin tungettelevalla tyylillään, stalkkaamisen tavoin, näennäisen kohteliaina mutta tyystin välittämättä kuvattavien esittämistä lopettamis- ja poistumispyynnöstä.
Tämä aiheutti kohinaa sosiaalisessa mediassa. Häirikkökuvaamisesta alettiin puhua kuin kokonaan uudesta ilmiöstä, vaikka kymmenet toimittajat, tutkijat ja eri alojen esiintyjät ovat kokeneet äärioikeiston tunkeilijoilta samaa jo vuosia.
Samaa väkisinkuvaamista nähtiin myös Helsingin hovioikeuden istunnoissa tällä viikolla, kun oikeus käsitteli Janitskinin ja Venäjä-propagandaa jakavan dosentti
Johan Bäckmanin törkeää
vainoamisvyyhtiä.
Kansanedustaja
Hanna Sarkkinen (vas) teki keskiviikkona hallitukselle kysymyksen siitä, onko pelkässä kiusaamismielessä tehtyä häiritsevää kuvaamista mahdollista rajoittaa lainsäädännöllä nykyistä paremmin.
Kuvaaminenhan julkisella paikalla ei sinänsä ole rangaistavaa, mutta kuvien levittäminen loukkaavassa tarkoituksessa helposti on.
Verkon yksityisyydensuoja-asiantuntijat muistuttivat, että kuvista voidaan myös koostaa laittomia tunnistus- ja henkilörekistereitä.
Niitä voisi yhdistää tekoälyn avulla vaikka millaisiin paikannus-, vainoamis- ja etsintätarkoituksiin.
Täyttä, yksiselitteistä kuvauskieltoa tuskin voidaan Suomeen tehdä. Se nimittäin mahdollistaisi sen, että soihtukulkueissaan ärsytysmielessä kuvatut kansallisvastenmieliset ihmiset pystyisivät tehtailemaan rikosilmoituksia oman natseilurauhansa loukkaamisesta.
Samoin kuvauskaksintaistelut, joissa jokainen paikallaolija striimaa toisiaan YouTubeen tai Facebookiin, eivät sen jälkeen olisi laillisia.
Lakeja kun ei voi säätää vain hyvien ihmisten toiminnan suojaksi – ne suojaavat sokeasti kaikkia.
Miksi päätin lopettaa pelkäämisen?
Tuolloin talvella 2017 ratkaisin vaistomaisesti tilanteen vain ignoroimalla kuvaajaa. En reagoinut häneen mitenkään, en edes kiroilemalla.
En poistunut paikalta, vaan jatkoin seisoskeluani häärääjästä välittämättä. Lopulta hän luovutti ja häipyi seuraavan kohteen luo.
Ahdistiko tilanne?
Kyllä, ja huomasin myös hermostuvani, jännittyväni ja suuttuvani.
Pelkäsinkö?
En, ja se johtuu ihan vain yhdestä asiasta.
Päätin jo kauan aiemmin, kun olin joutunut MV-sivuston hyypiöiden vainoamisen ja loanheiton kohteeksi, että kieltäydyn pelkäämästä heitä julkisesti.
Koska samoin kuin koulunpihan kiusaajat, nämäkin tunne-elämältään vinksahtaneet vainoajat saavat nautintonsa siitä, että näkevät aiheuttavansa ihmisissä pelkoa.
Harva näistä kuvaajista itse käy keneenkään sivulliseen fyysisesti käsiksi. He osaavat yleensä välttää käräjille vieviä suoria uhkailuja.
Mitä enemmän me itse kauhistelemme sosiaalisessa mediassa heidän läsnäolonsa pelottavuutta, sitä mahtavammaksi tällaiset raukkamaiset toisten rääkkääjät tuntevat itsensä.
Eikä kyse ole siitä, että olisin itse jotenkin rohkea tai kestäisin uhkia.
Läheiseni tietävät, että olen elämässäni arempi kuin rymättyläläinen rusakko.
Säntään karkuun nopeasti vaikka mistä ja vaikka mitä.
Tiedän olevani etuoikeutetussa asemassa ja pääseväni kiusaamisessa paljon vähemmällä,
koska olen mies. Törkykuvaajat ovat useimmiten naisvihaajia, ja luultavasti saavat nimenomaan naisten kiusaamisesta jotain kieroa seksuaalissävytteistä tyydytystä.
Toisaalta, vaikka meitä ei huoritella,
miehillä on suuri mahdollisuus joutua satunnaisen katuväkivallan kohteeksi, kuokkavierasjuhlista nakkikioskijonoihin asti.
Odinit ja muut nyrkkipellet uhkaavat turpiinvetämisellä yleisemmin kaltaisiani yli-ikäisiä soijapoikia kuin naisia.
Mutta en ikimaailmassa halua suoda näille iljettäville ihmisille sitä iloa, että lietsoisin julkisesti itseäni ja muita pelkäämään heitä.
Nimittäin jos ajan läheisiäni tai kollegoitani pelkäämään näitä piinaajia, autan kamerahäiriköitä käyttämään juuri sitä valtaa, jota he ovat halunneet ja haluavat.
Pelon valtaa.
Pelkäämisen yleistäminen pienentää meitä
Kaikissa kuulemissani kriisin- ja pelonhallintakoulutuksissa on korostettu kollektiivisen tunteen merkitystä:
Uhkakuvat, riskit ja omat pelot pitää analysoida sekä tunnistaa. Mutta jatkuva pelkäämisestä puhuminen voi käperryttää toimijat henkisesti koko ajan pienenevään rinkiin, passiivisena odottamaan mitä nämä pahat pahat ihmiset meille seuraavaksi keksivät.
Kieltäydyn sellaisesta – ja niin onneksi tekevät monet muutkin.
Esimerkiksi
verkkovaikuttaja Johannes Koski on ryhtynyt arvostettavaan ja
kunnioitettavaan kansalaisvastarintaan: hän on organisoinut
tavallisia ihmisiä mukaan vainottujen turvaksi, henkiseksi ystävyyden muuriksi ja kuvausesteiksi yleisötilaisuuksiin ja oikeussaleihin. Se on konkreettista lähimmäisenrakkautta.
Uskon, että nimenomaan tällainen käytös on tehokasta – ja tässä tilanteessa nopeampaa kuin lainmuutosten odottelu.
Kun osoitamme joukkovoimalla, ettemme alistu pelkääjiksi, riistämme näiltä häirikkökuvaajilta ja vihankylväjiltä heidän valtansa.
Yhdysvaltain presidentti
Franklin Delano Roosevelt sanoi vuonna 1933
virkaanastujaispuheessaan näin:
”The only thing we have to fear is fear itself—nameless, unreasoning, unjustified terror which paralyzes needed efforts to convert retreat into advance.”
Ainoa asia jota meidän sietää pelätä, on pelko.
