Vikingit ja sotaretki suomeen
- Viestiketjun aloittaja BlackFox
- Aloitus PVM
Erkki
Ylipäällikkö
Ei ole tälläkään viikinkien kanssa tekemistä, mutta venäläiset käyttivät miekkaa rintamalla vielä 1944, niitä saatiin tuolloin sotasaaliiksi ainakin Ilomantsissa. Jossain arveltiin niiden kuuluneen tykkivaljakoiden ratsurien varustukseen. https://www.finna.fi/Record/ilomantsi.M011-423534
Kongo-Müller
Luutnantti
No,Viikinki Rollo,normannit ja Normandia ei ole sepitettä.Ei olisi Normandian maihinnousuakaan taphtunut ilman viikinkejä.Samoin normannien italian ja Sisilian valloitukset ei ole sepitettä.Brittein saarilla on useita tanskalaisnimisiä paikkoja.Toki sepitettä on seassa varmasti mutta paljon kerkesivät jättämään merkkejä olemassaolostaan ympäri Eurooppaa,ja Amerikkaankin.Viikinkiasioissa kannattaa pitää tarkoin silmänaloissa se, että suurelta osin koko saaga on ruotsalaisten isolla volyymilla rakentamaa pöhinää. Kannattaa huomata, että Ruotsin menetettyä lopulta Suomen alueen, se koki tarpeelliseksi ryhtyä korostamaan suurvalta-aikojensa fantastista perintöä. Koko viikinkijuttu oli siis pimennossa aina 1800-luvun, muistaakseni -20 kieppeille asti ja se kaivettiin nostattamaan kansallishenkeä.
Jonkun miekan löytyminen jostain huitsin nevadasta ei kerro yhtään mitään yhtään mistään. Miekkoja on varmasti kulkenut iät ajat ja joka kolkalle. Miettikäähän sellaistakin maailman periferiaa kuin Valtimon Rumo, josta on vahingossa löydetty hauta, jossa oli joku legendaarinen kuninkaanmiekka. Löytö on tosi, mutta onko miekan löytyminen joku ihme????? Tokko. Vai tekivätkö viikingit matkoja nykyiseen Sotkamoon asti....vai kulkeutuiko tuo kapine aikojen kuluessa ihan muin tavoin ja ilman viikinkejäkin? Siitä läheltä on tehty toinenkin löytö, jossa on ollut "viikinkikamaa", tuo löytö on visusti yksityisessä omistuksessa, viikingitkö asuttivat tuolloin Maanselän harjuja....tokko asuttivat.
Kama kulki kauppureiden mukana mikä minnekin. Oliko kauppuri aina viikinkiparvi...tokko oli. Sehän saattoi hyvinkin olla joku pirun savolainen pottunokka, joka jemmasi käsiin joutunutta arvokamaa saloille. Mutta mikäs tarinan aihe se olisi......ei, viikinki sen olla pittää vähintään.
Ruotsalaisen ryvettyneelle itsetunnolle teki gutaa jauhaa hurjia saagoja, lämmittää menetetty Suuruudenaika palvelemaan tulevaa. Jos tarinaa on uskominen, niin viikingit kiersivät maapalloa yhtenä sojona reilut tuhat vuotta sitten ja jos 1820 olisi eletty kuulentojen aikaa, olisi viikinkimiekka löytynyt sieltäkin.....
Huvittavaa on se, että samat ihmiset, jotka nauravat 1500 vuotta vanhalle Raamatulle uskovat suin päin vain vähän tuoreempaa viikinkistooria.....viikinkisaaga on sukua Kalevalalle, tarinaa tarinan päälle. Muutama riimukiven pökäle todistaa "aukotta" vaikka mitä ihmeitä.
Perehtykääs joskus siihen, miten viikinki-ihmetarusto on sepitetty ja missä, minkä vuoksi ja ketkä sen runoilivat. Viikinkejä varmasti oli, mutta se on ihan kukkua, että he olisivat perustaneet puolet Euroopan valtioistaja siittäneet puoli maapallollista jälkeläisiä.
Yksi ongelma vanhoissa kirjallisissa lähteissä on (kuulema asiantuntijan mukaan), että sanojen merkitys muuttuu aikojen kuluessa. "Viikinki" on sanana välillä tarkoittanut mitä tahansa remusakkia, joka on tullut rellestämään ja ryöstelemään minne tahansa Euroopan alueella. Esim. Itä-Euroopassa sitä käytettiin ratsastajaporukoista, jotka kiertelivät hirmustelemassa, mutta kun munkki kirjoitti ranskalaisille ja saksalaisille luostariveljille, että "meilläpä kävi viikinkejä", niin kaikki ymmärsivät, mitä tarkoitettiin.
Ruotsissahan "viikinki" oli kirjoitetun historian aikana haukkumasana jonnekin 1800-luvulle saakka. Sitten alkoi nation building Ruotsissakin ja ryhdyttiin rakentamaan loistavaa menneisyyttä, ihan niin kuin Suomessakin vaikka hakkapeliitoista tai Väinämöisestä tai Saksassa germaaneista jne.
Kuitenkin viikingeistä löytyy sen verran paljon aikalaislähteitä, että lähtöpaikka varsinaisilla viikingeillä voidaan sijoittaa pohjoismaihin ja toiminnasta suurin osa tunnetaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että viimeiset viikinkiretket taidettiin tehdä Baltiasta Ruotsin ja Tanskan suuntaan...
Ruotsissahan "viikinki" oli kirjoitetun historian aikana haukkumasana jonnekin 1800-luvulle saakka. Sitten alkoi nation building Ruotsissakin ja ryhdyttiin rakentamaan loistavaa menneisyyttä, ihan niin kuin Suomessakin vaikka hakkapeliitoista tai Väinämöisestä tai Saksassa germaaneista jne.
Kuitenkin viikingeistä löytyy sen verran paljon aikalaislähteitä, että lähtöpaikka varsinaisilla viikingeillä voidaan sijoittaa pohjoismaihin ja toiminnasta suurin osa tunnetaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että viimeiset viikinkiretket taidettiin tehdä Baltiasta Ruotsin ja Tanskan suuntaan...
Aquilifer
Kenraali
Minä en ymmärrä mistä tämä legenda tylsistä miekoista tulee, mutta se on yllättävän laajalle levinnyt käsitys. Miekka on terä-ase. Mitä hyötyä on tylsästä terä-aseesta? Miksi kukaan kantaisi asetta mukanaan, jonka potentiaali on vajaavainen? Vähän sama kuin kantaisi rynnäkkökivääriä ladattuna vain kolmen patruunan lippailla. Kantaisitko mukanasi puukkoa, joka on terävyydeltään kuin ruokailuveitsi? En usko, haluaisit sen terävämmäksi.
Viikinkien miekat olivat kuuluisia terävyydestään. Saagoissa on lukuisia merkintöjä kuinka teräviä miekat olivat, viikingit antoivat usein miekkansa teroitettavaksi miehelle, joka tunnettiin erityisen taitavaksi teroittajaksi, ainakin saagojen mukaan. Näissä tarinoissa on varmasti taiteilijan lisenssiä mukana, mutta yleisesti ottaen niitä pidetään kuitenkin historiallisesti riittävän tarkkoina, jotta niitä voidaan pitää luotettavina lähteinä. Ei tarvitse kuin katsoa tuoa aikaisen miekan terägeometriaa, tasapainoa, massajakaumaa, teroituskulmaa ja käyttötapaa. Leikkaavalta osaltaan, siis "veriuran" molemminpuoliselta ulkoiselta osiolta geometria ja teräkulma on käytännössä samat kuin japanilaisessa katanassa. Jos japanilaiset tekivät miekkansa erittäin teräviksi, miksi viikingit eivät olisi niin tehneet? Nämä olivat leikkaavia miekkoja, tarkoitettu leikkaaviin iskuihin, miksi ne siis eivät olisi leikkaavan teräviä?
Yllä olevassa kuvassa on 900-luvulta peräisin oleva viikinkimiekka. Se on säilynyt osittain uuden veroisena, ja on edelleen paperia leikkaavan terävä säilyneeltä kohdaltaan. Tuhannen vuoden jälkeenkin! Kuva on eräänlainen ikkuna viikinki- aikaan. Siitä näkee miekan hienon tason, viimeistellyt, suorat linjat ja terägeometrian, joka on kuin japanilaisessa katanassa, mutta kaksiteräisenä. Tuohon aseeseen on selvästi käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Jos se olisi jätetty tylsäksi, niin se olisi silloin jätetty kesken. Kuka näkisi tuollaisen vaivan miekan valmistuksessa, ja sitten jättäisi sen viimeistelemättä?
Miekka ei ole veitsi. Miekan terägeometria on erilainen kuin veitsessä. Siksi miekan ei tarvitse olla hullun terävä leikatakseen silti erittäin hyvin En silti epäile hetkeäkään, etteikö jokainen miekka ollut mahdollisimman terävä, niin terävä kuin sen omistaja suinkin pystyi tai jaksoi ylläpitää. Kun arkeologit ja osteologit katsovat vanhoja luita, ja sanovat että "tämä vamma on aiheutettu erittäin terävällä aseella", he tietävät mistä puhuvat, sillä luu leikkautuu eri tavalla kun siihen lyödään hyvin terävällä tai sitten vähemmän terävällä aseella. Asiantuntijalle jälki on helposti tunnistettavissa.
Viikinki- tai ritarimiekka ei ole teroitettu rautakanki, sen tarkoitus ei ole murskata luita tai hakata haarniska palasiksi. Sellaiseen on ihan eri aseet. Sitä ei myöskään ole tarkoitettu käytettäväksi toista miekkaa vasten, se on suunniteltu aivan erilaiseen taisteluun, siksi selitykset että "se ei kestä iskua toista miekkaa vasten", ovat jo lähtököhtaisesti vääriä. Sen ei tarvitsekaan kestää. Tuohon aikaan iskut torjuttiin kilvellä, ei omalla miekalla. Hollywoodmaisia miekka- kaksintaisteluja ei ollut, koska silloin ei taisteltu pelkkä miekka aseena. Kilpi oli aina toisessa kädessä, ja se on tehty puusta ja nahasta. Huonopa olisi miekka joka ei lukuisia iskuja sellaiseen kestäisi.
1100- ja 1200- luvulla kehitettiin ensimmäinen varsinainen kahden käden miekka, ns. Suurmiekka tai Sotamiekka, joka oli iso, pitkä, leveä, pitkällä kahvalla varustettu, puhtaasti taistelukentälle tarkoitettu miekka. Se oli liian iso kannettavaksi vyöllä, se roikkui satulasta tai jalkaisin kuljettaessa olkapäältä, ja oli ensimmäinen eurooppalainen miekka joka oli tarkoitettu raskaaseen käyttöön; katkomaan luita rengashaarniskan alla, lommouttamaan kypäriä, halkaisemaan kilpiä. Vaikka se oli selkeästi ns. voima-ase, se oli silti teräprofiililtaan leikkaava, kuin valtava kirurgin skalpelli, eikä koostaan huolimatta painanut kuin n. puolitoista kiloa. Ei tuollaisella miekalla olisi mitään käyttöä jos se ei olisi terävä; pelkkään haarniskoiden murjomiseen nuijakin sopisi paremmin. Miksi ritarit halusivat sitten tuollaisen miekan? Taistelutaktiikat muuttuivat, rengashaarniskoitu ritari ei tarvinnut kilpeä samalla tavalla kuin ennen, kilpikäsi vapautui toiseksi kädeksi miekan kahvalle. Leikkaavaan miekkaan saatiin lisää leikkuuvoimaa lisäämällä siihen kokoa ja ulottuvuutta, ja koska edelleen suurin osa vastustajista oli haarniskoimattomia.
Miekan ei tarvitse olla partaveitsen terävä leikatakseen hyvin. Mutta se ei silti tarkoita sitä, että se olisi tylsä. Hyvä leikkaava miekka on silti terävä, vaikkei sillä partaa ajakkaan. Keittiöveitsen teroituskulma voi olla 10-15 astetta, ja se leikkaa oikein hyvin, mutta on jo sitten melko ohut eikä kovinkaan kestävä. Hyvän leikkaavan miekan teroituskulma on n.20-25 astetta, ja sekin leikkaa oikein hyvin, mutta koska siinä on jyrkempi teroituskulma on itse terässä enemmän metallia tehden siitä kestävämmän. Niinkin akuutti kulma kuin 40 astetta ei ole harvinainen, ja sellainenkin saadaan silti teroitettua hyvin teräväksi, ja on kaiken lisäksi erittäin kestävä. Suurin osa viikinki- ja keskiaikaisista miekoista on taottu, hiottu ja teroitettu tuohon ihanteelliseen 20-25 astetta. Uskokaa nyt vaan kun sanon, että kyllä silloin tiedettiin mitä tehtiin. Miekkaseppä oli erikoisammatti, ei kuka tahansa kyläseppä takonut miekkoja hevosenkenkien tai naulojen ohessa. Ammattimies oli ammattimies silloinkin, myös aseiden käyttäjien keskuudessa. Uskooko joku oikeasti että ritari käyttäisi miekkaa joka on tylsä tai ei kestäisi minkäänlaista iskemistä?
Viimeksi muokattu:
Eihän tylsille miekoille ole mitään tieteellistä perustetta ja ajatus on täysin järjenvastainen aivan kuten perustelit. Terävistä miekoista on puolestaan runsaasti näyttöä.
Edit. Ehkä on törmätty aikanaan juuri valmistettuun miekkaan joka on tehty tai ostettu vartavasten vainajan kanssa haudattavaksi. Miekan viimeinen teroitus ja viimeistely tapahtui varmasti monesti vasta loppukäyttäjän toimesta. Uutena ja kauppatavarana terä on sepän jäljiltä.
Viimeksi muokattu:
Jokos tämä on ollut täällä. Kuvausta Janakkalan (tylsistä) miekoista:
https://yle.fi/uutiset/3-7947040
https://yle.fi/uutiset/3-7947040
Aquilifer
Kenraali
Tuo vain vahvistaa sen mitä tuossa ylempänä kirjoitin. Kuin kirurgin skalpelli, sotakelpoisessa koossa.
Kongo-Müller
Luutnantti
Laitoin tuonne dokumentteihin Visbyn taistelusta dokumentin,siinä esittelevät luita joissa on selviä leikkavan miekan jälkiä.Taktiikkana on ollut lyödä jalkoihin,saadaan suuria haavoja ja runsas verenvuoto aikaan,ja kun vastustaja pudonnut maahan niin viimeistelty sotavasaralla päähän lyömällä.
Tässäkin yksi vikinkimiekan lyömä. Ei ihan tylsä vehje:
Viimeksi muokattu:
Vonka
Supreme Leader
Tämä on hyvä huomio.
Minä yritän koko ajan päästä tästä joko-tai-keskustelusta.
Viikinkiaikana alettiin Euroopassa käyttää jo raskaasti aseistautuneita ratsumiehiä, tosin en tiedä, kohtasivatko viikingit näitä matkoillaan. Tärkeätä oli ratsumiehen saattaminen jalkamieheksi. Miekalla tai keihäällä hevosen sai pois pelistä. Siihenkin aseen pitää olla terävä, että menee kintereistä puhti.
Kupäriä ja rintapanssareita oli 800-luvulla käytössä joka tapauksessa. Raskas pitkävartinen kirves halkoi kypäriä ja haarniskoita. Ns. partakirveen partaa saattoi käyttää taistelun tiimellyksessä myös koukkuna, jolla sai hallittua vastustajan kilpeä, kaadettua tämän tai vedettyä vaikkapa ratsastajan alas hevosen selästä.
Suomi on muuten maa, josta on löydetty ihan huippumiekkoja, mm. ns. Damascus-miekkoja vuosien 850-900 välistä. Se oli ehkä tavallisin viikinkien miekka. Siihen taottiin koostumukseltaan erilaisia rauta- ja teräslaatuja kerroksittain kestävämmän terän aikaansaamiseksi. Damascuksen, eli tiettyyn kuvioon kerroksittain taotun teräksen, käyttö paransi miekkojen taistelukestävyyttä huomattavasti. Sehän oli oikein tehty viiltohyökkäyksiin.
Tavallinen viikinkisoturi kantoi kilpeä suojanaan ja aseistautui joko keihäällä tai kirveellä, kalliin miekan jäädessä rikkaimmille sotureille. Kirveen tekemiseen ei tarvinnut käyttää niin paljoa arvokasta rautaa kuin miekan takomiseen, joten kirves oli jo tämänkin takia suosittu ase.
Oli myös varmasti erinomaisen hyvä asia, että tällaisella rosvoamaan lähteneellä repuusiryhmällä oli monipuolinen varustus.
miheikki
Greatest Leader
Samaisesta somekeskustelusta, jossa kommentti kotimaisesta teknologiasta.
https://www.warhistoryonline.com/medieval/longbow-rise_dominance.html
Olisiko lisää infoa komposiittijousista Suomesta? Birkasta on löytynyt "unkarilaisia" jousia varuskunnan parakista.
Suomalaiset ovat uralilaisten ja germaanien sekoitus joten tämä pätee varmasti myös aseistuksessa.
miheikki
Greatest Leader
Facebook -keskustelua kopsattu turvaan.
AP kirjoitti:Aseteknologiaa: Välttämättömyydestä hyve – keksintöjen historiaa
Keksintöjä on tehty aina, ja Suomen alueella erityisen paljon. Keksimiseen tarvitaan kaksi asiaa: Taito muuttaa idea tulokseksi ja tarve uusiin ideoihin. Taitoa saa opiskelemalla ja tekemällä, tuo toinen on vähän hankalampi. Ideointiin tarvitaan tarve ( kuulostaa ja näyttää tekstissä karseelta!
). Toisin sanoen pitää olla jokin ongelma, joka ratkaista. Ongelma voi olla ”todellinen”, toisin sanoen elintärkeä tms., tai sitten vähemmän todellinen, laiskuus. Tässä käsiteltävän keksinnön, ”innovaation”, kohdalla kyse ei ole ilmeisimminkään ollut laiskuudesta, vaan todellisesta ongelmasta, laadusta.
Yksi suurista itämerensuomalaisista keksinnöistä näyttää olevan metallurgiaan liittyvä, damaskointina tunnettu tekniikka. Asian tutkimista haittaa, että nykyisessä, etenkin populaarissa, tekstissä, damaskointi tarkoittaa mitä tahansa kuvion metallipintaan tuottavaa tekniikkaa, idästä länteen, pohjoisesta etelään. Näin ei tosiasiassa ole, vaan kyseessä on useita erilaisia metallinkäsittelytekniikoita. Esimerkiksi ”japanilainen damaskointi”, joka näkyy japanilaisissa miekoissa, tehdään valmiiseen tuotteeseen, terään, hapottamistekniikalla, joka on aivan toista kuin se, mitä damaskoiti perinteisesti on tarkoittanut.
Toinen ongelma on termin ”kääntyminen”. Damaskoinnilla tarkoitettiin aiemmin kuviotaontaa, ja sen ajateltiiin olevan lähtöisin juuri Damaskoksesta, sen miekantekijöiltä. Aito damaskolainen terä ei kutiienkaan, paradoksaallisesti, ole damaskoitu, vaan valmistettu intialaisesta nk. wooz-raudasta, joka itsessään on epätasaista ja tuottaa kuvion, teki siitä mitä tahansa. Kuvassa persialaisia, wooz-damsakiteriä.
Se, mitä taas nimenomaan erheellisesti kutsuttiin aiemmin ja kutsutaan nyt damaskoiduksi, ”aidot damaskoidut”, on tarkoituksella ja tieten tehty sellaisiksi, kuin ovat. Nämä aidot damaskoidut terät levisivät, kauhua herättäen, ympäri Eurooppaa ja ”koko maailmaa” ryöstöretkien mukana 800-luvulta alkaen. Valmistusmenetelmä opittiin myös nykyisen Espanjan alueella, jossa sen tuloksena ovat kuuluisat toledolaiset säilät.
Mutta miten ”pohjolan damaskointi” (nyk. eng. ”pattern welding”) syntyi, milloin ja miksi?
Se, mitä tässä tarkoitan ”damaskoinnilla” on nimenomaan määrätyllä tavalla taotun kerrosterästuotteen valmistustapa. Metodin ymmärtämiseksi pitää kerrata vähän metallurgian perusteita.
Rauta itsessään on ollut ihmisten käytössä iät ja ajat. Vanhimmat rautaesineet on ajoitettu ajalle parituhatta vuotta e.Kr., ja esimerkiksi Gröönlannin eskimot ovat käyttäneet rautaa satoja, ellei tuhat, vuotta ennen kuin se tuli meille. Varhaisin rauta oli kuitenkin meteorirautaa, eikä varsinaisesta metallurgiasta voi puhua.
Rauta tuli Suomeen ja itämerensuomalaisten asuma-alueelle idästä. Tätä todistavat sekä arkeologiset löydöt että itse sana, ”rauta”, joka on itäistä perua, ja mm. volgalaiskielissä tyyppiä ”ravzho”. Varhaisimmat rautaesineet nykyisen Suomen alueella ovat löytyneet Savukoskelta, ja ne ovat tyypillisiä itäisiä taisteluaseita, sisäpuolelta teroitettuja lyhyitä miekkoja (myös sana ”miekka” on itäistä perua). Tunnettu paralleeli on gurkhien kuuluisa ”kukri”.
Varhaisimmat rautaesineet ovat ilmeisimmin olleet tuontitavaraa. Rautakaudella rautaa tuotettiin pääasiassa erilaisissa pätsi-tyyppisissä minimasuuneissa. Niissä ladottiin vuorotelleen puuhiiltä ja malmia, pohjolassa pääasiassa järvimalmia, limoniittia. Tämän toiminnan sivutuotteena syntyi aina värillistä lasia, ja lasihelmien tulo löytöaineistoon onkin varma merkki raudanvalmistuksesta (jossain). Toki nekin voivat olla tuontitavaraa, mutta yleensä eivät. Pronssikoruja kannatti kuljettaa, ilmeisesti lasihelmiä ei, hinnanmuodostuksen takia.
Limoniittiperäiseen rautaan liittyy kuitenkin ongelmia. Joten vähän sitä metallurgiaa: Metallit muodostavat puhtaina nk. metallisidoksia. Metallin kiderakenne on ikäänkuin valtava pallomeri, jossa metallin atomit pakkautuvat tiiviisti toisiaan vasten muodostaen enemmän tai vähemmän tasaisia näennäislevyjä. Näennäisiä siksi, että levyä voidaan tarkastella kaikissa suunnissa. Sidokset ovat yhtä vahvoja joka suuntaan, joten metalli ei hajoa levyinä kuten esimerkiksi liuskeet.
Tähän metallimassaan jää rikastamisen seurauksena hiiltä. Jos hiiltä on liikaa, metallista tulee kovaa, mutta herkästi murtuvaa. Jos liian vähän, siitä tulee pehmeää. Jälkimmäistä voidaan kuitenkin sopivien hiilimäärien puitteissa karkaista kovemmaksi. Hiilen liian suuri määrä on ollut alusta saakka raudanvalmistuksen ongelma. Ongelma saatiin ratkaistua Euroopassa taloudellisesti kestävässä muodossa vasta englantilaisen Henry Bessemerin keksimällä menetelmällä, jossa masuuniin lisättiin kalkkia, käytännössä kalkkikiveä tai dolomiittia. Tosin menetelmä oli keksitty Itä-Afrikassa jo noin 1 000 vuotta aikaisemmin, mutta onneksemme (?) afrikkalaisia kansoja ja meitä erotti tuolloin tehokkaasti Sahara. Kun etumatka sitten oli ”kurottu umpeen”, teknologian leviäminen sai ”uuden suunnan”. Mutta tuo vain sivujuonteena, josta ei enempää.
Hiili jää siis periaatteessa tasaisesti, jäähtyvän ja kiteytyvän, metallin sisään. Tällainen limoniitista rautakautisin menetelmin valmistettu perusteräs sisältää noin 6 % hiiltä, mikä on ongelma. Taottaessa tämä hiili liittyy rautaan kvasiyhdisteenä, josta käytetään nimitystä sementiitti (Fe3C). Sementiitti on äärimmäisen kovaa, mutta samalla haurasta. Se ei kestä iskuja. Esimerkiksi valuraudassa sementiitin osuus on suuri. Teriin se taas ei sovellu.
Toisaalta ongelmallista oli rautakautisen raudan valmistus limoniitista siksi, että laatu oli äärimmäisen epätasaista. Vaikka limoniittia oli runsaasti saatavilla, sitä on järvissä ja soissa noin 5 m syvyyteen asti, jopa 2 m. paksuina kerroksina, ja se on uusiutuvaa materiaalia, sen kokoonpano on riippuvaista säistä, järven mineraalikoostumukseta ja monesta muusta seikasta. Rautapitoisuus liikkuu 20 – 50% välillä, muu on, mitä sattuu olemaan. Lisäksi malmi-puuhiiliseoksen seossuhde oli lähinnä sepän ammattitaideon varassa.
Kuten voi kuvitella, tuo aiheutti päänsärkyä. Täkäläinen rauta oli yksinkertaisesti laadultaan niin surkeaa, ettei siitä saanut kunnollista asemateriaalia itkemälläkään. Ja aseitahan rauta-aikana tarvittiin. Niinpä sitten jossain päin Suomea, Ruotsia tai Viroa joku seppä jossain vaiheessa, noustessaan kylpyammeesta, hihkaisi: ”heurekekkamus!”. Hän keksi, että sotkemalla erilaisia materiaaleja taontavaiheessa keskenään rauta voisi tulla parempaa, kuin tutussa komposiittijousessa ikään, kun erilaisten materiaalien yhdistelmä tuottaa paremman tuloksen kuin mikään osista yksinään. Jälkikäteen ajatellen tekniikka on tietysti itsestäänselvyys, mutta, kuten niin usein itsestäänselvyydet, jokun pitää ensin kajauttaa se julki, koska sitä ei ole kukaan aiemmin huomannut. Itsestäänselvää, eikö?
Uusi tekniikka oli siis käytännössä pakon sanelema. Suomalaisten pääase oli rautakaudella aluksi keihäs, ja nimenomaan keihään lehtiin tarvittiin vääntökestävyyttä ja samalla läpäisykykyä. Toinen tärkeä oli tietysti puukko, mutta sillä oli muutakin käyttöä. Ase saatiin halutun laiseksi vetämällä rauta ensin paksuiksi langoiksi, ja sitten kiertämällä nippu yhteen, ikään kuin köydeksi. Kun tämä ”köysi” sitten taottiin ja sen terä karkaistiin, saatiin tuote, joka oli ylivoimainen vihollisten vastaaviin verrattuna. Tulos oli tehokkuuden lisäksi myös kaunis. Sitä kehitettiin edelleen, vaihtamalla välillä ”rautaköyden” kiertosuuntaa, jolloin lehdestä tuli varsinainen taideteos.
Viikinkiretkiien myötä tämä tekniikka levisi myös nykyiseen Saksaan, ja, kuten sanottu, jopa Espanjaan ja Välimerelle. Vanhimmat näin damaskoidut rautaesineet ovat kuitenkin Suomesta löydetyt keihäänkärjet, joista kuvia alla. Samanaikaisia tanskalaisia, tai ylipäätään itämerensuomalaisen alueen ulkopuolella tehtyjä, löytöjä ei ole. Voidaan siis hyvällä omallatunnolla lähteä siitä, että tämä jopa osittain maailmaa mullistanut, ja viikinkien ryöstöretkien menestykseen olellisesti vaikuttanut innovaatio on itämerensuomalainen.
AP kirjoitti:
AP kirjoitti:
Kun ne keksi täällä damaskoinnin niin miksi härmäläiset antoivat sille tuollaisen persialaisen nimen.
Itämerensuomalaiset olivat mitä ilmeisemmin kehityksen kärjessä pohjolassa metallurgian alalla pronssikaudelta alkaen.
Tämä on myös uusin ajoitus uralilaisten saapumiselle Itämeren alueelle nykyisen Venäjän alueelta jossa pronssikausi oli alkanut jo aikaisemmin.
Myös saagoissa itämerensuomalaiset ja saamelaiset mainitaan hyvinä seppinä ja erilaisen taikuuden mestareina, todennäköisesti nämä liittyvät toisiinsa.
Yksi germaanisen mytologian tärkeimpiä kertomuksia.
https://en.wikipedia.org/wiki/Wayland_the_Smith
Korjauksina sen verran että rautakausi alkaa Suomessa 500ekr.
Rauta ja miekka on tämän hetkisen virallisen tulkinnan mukaan germaanisia lainasanoja, rauta muistaakseni jo kantagermaanista ja miekka gootista eli itägermaanista.
Sanojen lainautumisen suunta ei sinänsä todista innovaation suunnasta ja arkeologia taas todistaa teknologian liiikkuneen idästä länteen.
Sanojen lainautumisen voi selittää esimerkiksi tilanne jossa uralilaiset ovat vähemmistö joka elää germaania puhuvan kantaväestön keskuudessa, toimien esimerkiksi seppinä.
Nykyäänhän näyttää siltä että Suomessakin oli germaaninen/indoeurooppalainen asutus jo ennen uralilaisten saapumista, aivan kuten Virossakin.
Virosta levinnyt kantasuomi syrjäytti Suomessa germaanin ja saamen kielet noin 300-600jkr.
Tämä on myös uusin ajoitus uralilaisten saapumiselle Itämeren alueelle nykyisen Venäjän alueelta jossa pronssikausi oli alkanut jo aikaisemmin.
Myös saagoissa itämerensuomalaiset ja saamelaiset mainitaan hyvinä seppinä ja erilaisen taikuuden mestareina, todennäköisesti nämä liittyvät toisiinsa.
Yksi germaanisen mytologian tärkeimpiä kertomuksia.
https://en.wikipedia.org/wiki/Wayland_the_Smith
Korjauksina sen verran että rautakausi alkaa Suomessa 500ekr.
Rauta ja miekka on tämän hetkisen virallisen tulkinnan mukaan germaanisia lainasanoja, rauta muistaakseni jo kantagermaanista ja miekka gootista eli itägermaanista.
Sanojen lainautumisen suunta ei sinänsä todista innovaation suunnasta ja arkeologia taas todistaa teknologian liiikkuneen idästä länteen.
Sanojen lainautumisen voi selittää esimerkiksi tilanne jossa uralilaiset ovat vähemmistö joka elää germaania puhuvan kantaväestön keskuudessa, toimien esimerkiksi seppinä.
Nykyäänhän näyttää siltä että Suomessakin oli germaaninen/indoeurooppalainen asutus jo ennen uralilaisten saapumista, aivan kuten Virossakin.
Virosta levinnyt kantasuomi syrjäytti Suomessa germaanin ja saamen kielet noin 300-600jkr.
Täsmennyksenä, saamet ja itämerensuomalaiset ilmestyvät Itämeren alueelle muuttoliikkeenä pronssikauden lopussa, rautakauden alussa, kaupallista ja kielellistä kontaktia oli jo aikaisemmin.
Sitä ennen alueella oli levinnyt pohjoismainen pronssikulttuuri todennäköisesti Tanskan salmien alueelta joka oli jo muodostanut yhteydet Volgan alueelle josta nyt myös uralilainen metallurgia ja ihmiset levittäytyivät länteen.
Tärkeimmät kontaktialueet ovat Mälärinlaakso Sveanmaalla, Saaristomeri, Länsi-Suomi ja Suomenlahden rannat.
Sitä ennen alueella oli levinnyt pohjoismainen pronssikulttuuri todennäköisesti Tanskan salmien alueelta joka oli jo muodostanut yhteydet Volgan alueelle josta nyt myös uralilainen metallurgia ja ihmiset levittäytyivät länteen.
Tärkeimmät kontaktialueet ovat Mälärinlaakso Sveanmaalla, Saaristomeri, Länsi-Suomi ja Suomenlahden rannat.
fulcrum
Greatest Leader
"Mekaaninen damaskus" jota myös kuvioteräkseksi kutsutaan, ei sinällään ole mikään erikoinen sepäntyön salaisuus vaan sellainen perustekniikka joka on luultavasti keksitty eri paikoissa useampaan kertaan. Se ja vastaavat laminointitekniikat (tamahagane yms) kehitettiin kompensoimaan käytettävissä olevan teräksen huonoa ja heittelevää laatua. Tällaiset tekniikat on aina hylätty kun saataville on tullut riittävä määrä kelvollista homogeeniterästä. Materiaalien laatuvaihtelu on ollut omiaan kehittämään legendoja maagisista miekoista ja supersepistä: kun joku kuningas on mennyt valtakuntansa parhaan sepän luo ja antanut tälle toimeksiannon ja avoimen shekin ja seppä on raapinut pätsistään parhaat malminsa ja kilkutellut ja käännellyt terästä pajassa viikkokausia niin onhan tuloksena vallan erinomainen miekka joka kyllä kestää vertailun mihin tahansa. Tämän tason aseita on ollut sitten valtakunnassa ehkä viisi ja loppujen laatu on vaihdellut välillä paska-ok.
Epäilemättä Suomen ja Karjalan alueellakin on ollut taitavia seppiä. Vanhojen tarujen ja kronikoiden etnonyymit ovat kuitenkin ongelmallisia koska usein tapana on ollut käyttää samoja nimityksiä kansoista jotka katsojan mielestä ovat jotensakin samanoloisia tai asuvat samalla suunnalla. Ääriesimerkki tietysti kahden valtameren päässä Intiasta asuvat "intiaanit": mutta myös "Finn" -nimitystä on käytetty ainakin samojedeista, saamelaisista ja suomalaisista, ja mahdollisesti myös jostain varhaisemmasta kansasta joka on historian kirjoista kadonnut. Arkeologinen aineisto viittaa siihen että saamelaisten oma raudanvalmistus on keskisellä rautakaudella loppunut: tarkasta ajankohdasta kiistellään mutta jossain kohtaa kuitenkin koska historiallisissa merkinnöissä saamelaisista ei sellaisesta ole tietoa. Vaikuttaisi luultavalta että niihin aikoihin saamelaiset ovat myös lopettaneet sotimisen.
Epäilemättä Suomen ja Karjalan alueellakin on ollut taitavia seppiä. Vanhojen tarujen ja kronikoiden etnonyymit ovat kuitenkin ongelmallisia koska usein tapana on ollut käyttää samoja nimityksiä kansoista jotka katsojan mielestä ovat jotensakin samanoloisia tai asuvat samalla suunnalla. Ääriesimerkki tietysti kahden valtameren päässä Intiasta asuvat "intiaanit": mutta myös "Finn" -nimitystä on käytetty ainakin samojedeista, saamelaisista ja suomalaisista, ja mahdollisesti myös jostain varhaisemmasta kansasta joka on historian kirjoista kadonnut. Arkeologinen aineisto viittaa siihen että saamelaisten oma raudanvalmistus on keskisellä rautakaudella loppunut: tarkasta ajankohdasta kiistellään mutta jossain kohtaa kuitenkin koska historiallisissa merkinnöissä saamelaisista ei sellaisesta ole tietoa. Vaikuttaisi luultavalta että niihin aikoihin saamelaiset ovat myös lopettaneet sotimisen.
fulcrum
Greatest Leader
Uudella ajalla ratsuväen sapelit olivat kuulemma usein teroittamattomia. Väitteen mukaan yksi syy tähän oli paraateissa tehtävät miekan vedot ja tervehdykset - terävän sapelin kanssa oli riskinä että ratsumies leikkaa hevoseltaan korvan irti.
Tarinan mukaan maratit (intialainen soturikasti) olivat kuuluisia legendaarisen terävistä miekoistaan joilla he pystyivät silpaisemaan brittisotilaan kahtia. Britit halusivat saada selville näiden miekkojen salaisuuden ja kuulustelivat vangiksi saatuja sotureita: "Ai, me käytämme kyllä teiltä sotasaaliiksi saamiamme teriä. Ne ovat aivan erinomaisia kunhan ne vain teroittaa kunnolla." Intia oli myyttisen wootz-teräksen kotimaa joten siellä kyllä laadukas metallurgia tunnistettiin.
Aquilifer
Kenraali
Sapelitkin olivat teräviä. On totta, että moni piti sapeliansa tylsähkönä juurikin mainitsemistasi syistä, mutta jos ja kun lähdettiin sotaan tai taisteluun, niin sapelit teroitettiin. Teroituksessa saattoi silti olla eroja käyttäjän mieltymyksien mukaan; jotkut teroituttivat sapelinsa vain osittain, laittaen leikkaavaan kärkipuoliskoon hyvän terän ja jättäen loput tylsemmäksi jotta sapelilla pystyi paremmin torjumaan, toiset teroittivat ne koko matkalta.
Usein sapelista on myös muodostunut väärä kuva tylsänä miekkana tietystä syystä. Monissa näissä, varsinkin 1800-luvun sapeleissa, on metallinen huotra. Kun sapelia vedetään ulos moisesta se luonnollisesti hankaa huotraa vasten. Muutama kerta ei kesää tee, siksi sitä ei aikoinaan koettu ongelmaksi, mutta jos otetaan vaikka Napoleonin aikainen sapeli, niin kuinka monta kertaa se on vedetty ja laitettu takaisin viimeisen parin sadan vuoden aikana? Tylsyy sinä jo väkisinkin, ja sitten tästä on vedetty johtopäätös että sapelit olivat tylsiä.
Joitain aikalaisraportteja on säilynyt vastustajien taistelukentältä poimituista tylsistä sapeleista. Miksi tällaisia on löytynyt, vaikea sanoa. Ehkä he eivät ehtineet teroituttaa miekkojaan ennen lähtöä tai jotain?
Laitetaan tämä tylsät vai terävät miekat- keissi nyt lepoon. Jos ette usko minua niin uskotteko sitten Matt Eastonia? Tuo kaveri tietää miekoista enemmän kuin me kaikki yhteensä. Alla hänen mielipiteensä asiasta: