Vikingit ja sotaretki suomeen

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja BlackFox
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
Aquilifer kirjoitti:
Sapelitkin olivat teräviä. On totta, että moni piti sapeliansa tylsähkönä juurikin mainitsemistasi syistä, mutta jos ja kun lähdettiin sotaan tai taisteluun, niin sapelit teroitettiin. Teroituksessa saattoi silti olla eroja käyttäjän mieltymyksien mukaan; jotkut teroituttivat sapelinsa vain osittain, laittaen leikkaavaan kärkipuoliskoon hyvän terän ja jättäen loput tylsemmäksi jotta sapelilla pystyi paremmin torjumaan, toiset teroittivat ne koko matkalta.

Usein sapelista on myös muodostunut väärä kuva tylsänä miekkana tietystä syystä. Monissa näissä, varsinkin 1800-luvun sapeleissa, on metallinen huotra. Kun sapelia vedetään ulos moisesta se luonnollisesti hankaa huotraa vasten. Muutama kerta ei kesää tee, siksi sitä ei aikoinaan koettu ongelmaksi, mutta jos otetaan vaikka Napoleonin aikainen sapeli, niin kuinka monta kertaa se on vedetty ja laitettu takaisin viimeisen parin sadan vuoden aikana? Tylsyy sinä jo väkisinkin, ja sitten tästä on vedetty johtopäätös että sapelit olivat tylsiä.

Joitain aikalaisraportteja on säilynyt vastustajien taistelukentältä poimituista tylsistä sapeleista. Miksi tällaisia on löytynyt, vaikea sanoa. Ehkä he eivät ehtineet teroituttaa miekkojaan ennen lähtöä tai jotain?

Laitetaan tämä tylsät vai terävät miekat- keissi nyt lepoon. Jos ette usko minua niin uskotteko sitten Matt Eastonia? Tuo kaveri tietää miekoista enemmän kuin me kaikki yhteensä. Alla hänen mielipiteensä asiasta:

Klikkaa laajentaaksesi...
Myth_busted_6719.webp
 
fulcrum kirjoitti:
Väitteen mukaan yksi syy tähän oli paraateissa tehtävät miekan vedot ja tervehdykset - terävän sapelin kanssa oli riskinä että ratsumies leikkaa hevoseltaan korvan irti.
Klikkaa laajentaaksesi...
Suomen ratsuväen historiikki tietää kertoa, että korvanleikkaukset ja muut haavaumat eivät olleet aivan tavattomia. Niitä joskus sattui sapeliharjoituksissa, kun laukassa yritettiin osua maaliin, mutta lyötiin väärään suuntaan, ja jos ajoitus silloin epäonnistui, niin sapeli huiskahti maalista ohi ja pollen päähän.
 
Viikinkimiekkoihin vielä palatakseni, tarkka tapa miten niitä käytettiin on tänä päivänä osin epäselvä. Niiden 'ahdas' kahvatyyppi on varsin poikkeuksellinen, tässä keskustelu kilpailevista näkemyksistä. On tietysti mahdollista että molemmat otteet (kättely vs vasara) ovat oikein ja niitä molempia on käytetty. Tennispelaaja tunnistaa otteet!

Video missä esitellään viikinkimiekan käyttötapaa verrattuna myöhempään eurooppalaiseen miekkatyyppiin:

Esittelijän pointti on että viikingit käyttivät kilpeä torjuntaan ja manööverointiin - miekalla sitten tehtiin piiskamainen viilto taistelun lopettamiseksi kun tilaisuus koitti - usein jalkoihin. Tämän perusteella vaikuttaisi että miekka oli pääasiassa kaksintaisteluase. (Hiukan tulee mieleen vanhassa ketjussa esittelemäni samantapainen "coup de Jarnac". Olivatko ranskalaiset unohtaneet tuossa vaiheessa jo normannien mukanaan tuomat taistelutekniikat??)

Väkisinkin tulee vertailtua viikinkimiekkaa itäafrikkalaiseen shoteliin vaikka miekat ovat ihan eri näköisiä:
Ph-0.jpg


Shotel on kuin itämainen käyräsapeli, mutta teroitettu 'väärältä' puolelta, terän kaarteen sisäpuolelta. Mitä tuollaisella miekalla muka tehtiin? No, itäafrikkalaisilla ei ollut hirveästi vissiin haarniskoita joten käytettiin isoja kilpiä, kuten viikingitkin. Shotel on miekka jolla voi lyödä vastustajaa kilven ohi kasvoihin, vartaloon tai jopa käsiin.
 
Ahtaasta kahvatyypistä; samanlaista on intialaisessa tulwar-sapelissa. Matt Easton selittänyt sen niin että lyhyt kahva ja iso levy "päädyssä" pakottaa pitämään ranne suorana niin että lyönnissä tulee käytettyä sapeliterää tehokkaasti leikkaavana liikkeenä.
Niin että ainakaan tulwarin tapauksessa rento ranneliike lyönnissä EI ole ns sallittu.

Serrated_d78da3_6079433.jpg


 
Suomen Sotilas shared Thrillist's video.
14 hrs ·
Kuka voittaa esteradalla, ritari, nykyaikainen sotilas vai palomies?

Jo lastenkirjoissa meille on kerrottu myyttiä siitä, miten keskiaikaisten ritarien varustus oli painava, kompelö ja liikkumista haittaava.

Historiantutkija Daniel Jacquesin vertailussa esteradalla tuleekin ilmi toisenlainen totuus: ritarin ja nykyaikaisen sotilaan varusteet ovat suurinpiirtein saman painoiset, mutta painon jakautuminen joka puolelle vartaloa tuokin ritarille edun: aika esteradalla on 25 sekuntia modernia sotilasta parempi.

Pisimmän korren tässä kisassa veti kuitenkin palomies.

//pm
Klikkaa laajentaaksesi...

https://www.facebook.com/video.php?v=10155427344020891
 
Historianetin juttuja.

Teema: Viikingit
1. Viikingit myivät orjia Välimerellä2. Tosi viikinki oli myös maanviljelijä3. Viikingit kasvatettiin sotureiksi4. Viikinkiajan lähtölaukaus5. Viikinkien linnat6. Viikinkilaivat: Milloin niistä luovuttiin?7. Viikinkilaiva Pohjolan asukkaiden menestyksen avain8. Top 10: Mahtavimmat viikingit9. Hauta paljastaa viikingin salat10. Mitä Erik Punaiselle tapahtui?11. Viikingit olivat turhamaisia12. Mitä kieltä viikingit puhuivat?13. Mitä viikingit tekivät vapaa-aikanaan?14. Kohti Valhallaa15. Kauppiaat tekivät Pohjolasta vauraan16. Viikinkivainajan viilatut hampaat17. Viikinkisiirtokunnat palelivat ja näkivät nälkää18. Viikingit pelkäsivät skotteja19. Viikingit: Tuluskivet kertovat viikinkien matkoista20. Miten ja missä viikingit palvoivat jumaliaan?21. Viikingit viljelivät ohraa Grönlannissa22. Viitteitä ”uudesta” viikinkikuninkaasta23. Miten kaukana viikingit kävivät?24. Viikingit saivat lapsia intiaanien kanssa25. Irlannin vanhin viikinkiasumus löytyi26. Portti viikinkien valtakuntaan27. Knuut Suuresta tuli Pohjolan mahtavin viikinki
Klikkaa laajentaaksesi...
 
Ruotsin ehkä merkittävimmän viikinkihaudan soturi olikin nainen – ”Hän on todennäköisesti suunnitellut ja johtanut taisteluja”
Yli vuosisadan ajan mieheksi luultu viikinkisoturi paljastui noin 30-vuotiaaksi ja elinaikanaan pitkäksi naiseksi.
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005360578.html

viking1.jpg

HAUDAN löysi jo 1800-luvun lopulla arkeologi Hjalmar Stolpe. Nykytutkijoiden mukaan se on ylivoimaisesti paras koskaan löydetyistä viikinkisoturien haudoista. Koska haudasta löydettyä sotavarustusta pidettiin 1800-luvulla kovin miehisenä, oletettiin vainajan ilman mitään tutkimuksia olevan myös mies.

Muutama vuosi sitten luututkija Anna Kjellström Tukholman yliopistolta ryhtyi toisen tutkimuksen puitteissa tutkimaan vainajan jäänteitä. Hän havaitsi pian, että kaikki ei täsmännyt. Vainajan poskipäät olivat ohuemmat kuin miehillä yleensä ja lantio taas oli tyypillinen naislantio.

KJELLSTRÖMIN luille tekemät lisätutkimukset tukivat entisestään teoriaa, että kyse oli naisesta, joten tutkimuksia jatkettiin.

Nyt vainajan jäänteistä tehty dna-testi on osoittanut kiistatta, että kyseinen viikinkisoturi oli nainen.
 
Ohikulkijat löysivät Norjan vuoristosta sattumalta yli tuhat vuotta vanhan, hyvin säilyneen viikinkimiekan


xlarge-1166896.jpg


Ulkomaat 17.9.2017 20:35
Henripekka Kallio
http://www.kaleva.fi/uutiset/ulkoma...vanhan-hyvin-sailyneen-viikinkimiekan/770833/


Norjalaiset metsästäjät ovat löytäneet sattumalta arviolta 1100 vuotta vanhan viikinkimiekan vuoristosta maan sisäosasta, kertoo Opplandin maakuntahallinto.

Noin metrin pituinen miekka on hämmästyttävän hyvin säilynyt siihen nähden, että se löytyi maan pinnalta osittain kivien alle hautautuneena. Tutkijoiden mukaan asia selittyy todennäköisesti miekassa käytetyllä korkealaatuisella teräksellä, sekä löytöpaikan kylmyydellä noin 1600 metrin korkeudella merenpinnasta. Alue on suurimman osan vuodesta lumen ja jään peitossa.

Tutkijat ovat päätelleet miekan muodosta, että se on peräisin noin vuosilta 850-950. Miekassa on todennäköisesti alun perin ollut luinen, puinen tai nahkaiden kädensija, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.


Miekan löytöpaikka tutkittiin tarkoin muun muassa metallinpaljastinta käyttäen, mutta muuta viikinkijäämistöä ei löytynyt. Löytöpaikka oli vaikeakulkuisessa maastossa, jonne on kolmen tunnin kävelymatka lähimmältä tieltä.

Miekan alkuperä on arvoitus. Se on aikanaan ollut mahdollisesti omistajansa arvokkain omaisuus, joten sitä ei ole todennäköisesti hylätty kevein perustein.

Miekan omistaja on mahdollisesti menehtynyt itse vuorilla. Jos näin on käynyt, hänen ruumiinsa saattaa olla läheisen jäätikön uumenissa. Dagbladetin mukaan alueen asukkaiden tiedetään pitäneen alueella poroja viikinkiaikana.

Ilmastonmuutos sulattaa jäätiköitä, joiden alta paljastuu arkeologisia löytöjä jopa useiden tuhansien vuosien takaa. Norjan yleisradioyhtiön NRK:n mukaan lähiseudulta löytyi kolme vuotta sitten 1300 vuotta vanha suksi, ja alueelta on löytynyt jopa 6000 vuotta vanhoja nuolenkärkiä.
 
Ottoville kirjoitti:
Ruotsin ehkä merkittävimmän viikinkihaudan soturi olikin nainen – ”Hän on todennäköisesti suunnitellut ja johtanut taisteluja”
Yli vuosisadan ajan mieheksi luultu viikinkisoturi paljastui noin 30-vuotiaaksi ja elinaikanaan pitkäksi naiseksi.
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005360578.html

viking1.jpg

HAUDAN löysi jo 1800-luvun lopulla arkeologi Hjalmar Stolpe. Nykytutkijoiden mukaan se on ylivoimaisesti paras koskaan löydetyistä viikinkisoturien haudoista. Koska haudasta löydettyä sotavarustusta pidettiin 1800-luvulla kovin miehisenä, oletettiin vainajan ilman mitään tutkimuksia olevan myös mies.

Muutama vuosi sitten luututkija Anna Kjellström Tukholman yliopistolta ryhtyi toisen tutkimuksen puitteissa tutkimaan vainajan jäänteitä. Hän havaitsi pian, että kaikki ei täsmännyt. Vainajan poskipäät olivat ohuemmat kuin miehillä yleensä ja lantio taas oli tyypillinen naislantio.

KJELLSTRÖMIN luille tekemät lisätutkimukset tukivat entisestään teoriaa, että kyse oli naisesta, joten tutkimuksia jatkettiin.

Nyt vainajan jäänteistä tehty dna-testi on osoittanut kiistatta, että kyseinen viikinkisoturi oli nainen.
Klikkaa laajentaaksesi...

Suomestahan on myös löytynyt tällaisen naissoturin rikkaasti varustettu hauta, yleensäkin naisilla oli tuolloin paljon valtaa ja oikeuksia.
Kristinusko toi erilaisen naiskäsityksen, syntisen ja likaisen naisen jota piti hallita.
 
Tuhat vuotta sitten valtava viikinkiarmeija vyöryi Suomeen ja sai selkäänsä hämäläisiltä – Näin kertoo taru, mutta mitä oikeasti tapahtui?
Jännittävään kertomukseen viikinkien sotaretkestä on moni saattanut törmätä internetissä tai joissain muissa populaarihistoriallisissa yhteyksissä.
Tilaajille
https://maanpuolustus.net/threads/mitä-jos.4494/page-6
 
https://mjolnir.fi/?p=183
SUOMI VIIKINKIAIKANA
Joulukuu 6, 2017 Admin
Suomessa viikinkiajaksi kutsutaan rautakauden jaksoa, joka seurasi merovingiaikaa ja edelsi ristiretkiaikaa. Viikinkiaika on Suomessakin ajoitettu noin vuosiin 800–1050. Vaikka Skandinaviasta löytyy kirjallista aineistoa jo Rooman ajoilta, niin Suomesta löytynee ensimmäinen kirjallinen maininta vasta 1100-1200-luvuilta. Siitä syystä tietomme Suomalaisesta rauta-ajasta perustuu enimmäkseen arkeologiaan ja nimenomaan hautalöytöihin. Silloiset asutusalueet ovat vieläkin huonosti kartoitettuja, joten tietoisuutemme rauta-ajasta tulee varmasti lisääntymään kaivausten edetessä. Arkeologia ei kuitenkaan voi ilman sen aikaista kirjallista materiaalia antaa tarkka kuvaa siitä, miten ihmiset tuolloin elivät, ajattelivat tai tunsivat. Osittaista tietoa voidaan kuitenkin saada silloisten paikkojen nimistä, ne voivat kertoa asutuksen alkuperästä ja esimerkiksi alueella harjoitetusta uskonnosta.
Viikinkiajan Suomi oli jakautunut eri kulttuuripiireihin. Lappalaisten lisäksi oli suomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten heimot. Nykyisten Turun ja Satakunnan alueella asui suomalaisten heimo, lounaisessa sisämaassa järvien rannoilla asuivat hämäläiset, jotka pikkuhiljaa levittäytyivät myös itään kohti Mikkeliä ja muuttuivat savolaisiksi ja Laatokan alueella puolestaan vaikuttivat karjalaiset. Keski-Suomessa ja pohjoisemmassa suomessa asuivat saamelaiset. Viikinkikulttuuri vaikutti erityisesti koko läntiseen Suomeen. Karjalainen kulttuuri sai puolestaan vaikutteita idästä mm. slaavien ja ruotsalaisten kauppiaiden mukana. Viikingit tunsivat myös heimon nimeltä kveenit. Heimo asusti jossakin Suomen alueella, mutta varmaa ei ole, keitä viikingit oikein siten nimittivät. Mahdollisesti kainuulaisia eli hämäläisten ja karjalaisten jälkeläisiä nykyisen Kainuun ja Pohjoisen Pohjanmaan alueella.
Viikinkiajan suomalaiset elivät suhteellisen rauhallista elämää, kuten muuallakin nykyisen Skandinavian alueella. Ajoittain rauhallisen elon keskeyttivät pohjanmiesten ja muiden heimojen kauppa- ja ryöstöretket. Arkeologisessa löytöaineistossa, jotka ovat peräisin lähinnä kalmistoista, viikinkiaikaa määrittävät tietyt koru- ja asetyypit. Viikinkiajan kalmistoja on löydetty lähinnä Varsinais-Suomesta, Satakunnasta, Hämeestä, Etelä-Savosta ja Laatokan Karjalasta. Länsi-Uudeltamaalta ja Etelä-Pohjanmaalta kalmistolöydöt häviävät viikinkiajan kuluessa, vaikka merovingiajan löydöt näillä alueilla ovatkin olleet runsaat. Myös Ahvenanmaalla tapahtuu sama löytöaineiston katoaminen viikinkiajan lopulla. Tämä ilmeisesti liittyy hautaamistapojen muutokseen kristinuskon saavuttua alueelle.
Ahvenanmaata lukuun ottamatta kalmistoalueilla elänyttä väestöä voidaan pitää nykyisten suomalaisten ja karjalaisten geneettisinä esivanhempina. Erämaa-alueiden väestöllä ajatellaan puolestaan ainakin osittain olleen yhteys nykyiseen saamelaisväestöön.
Suomalaisten – eli oikeammin varsinaissuomalaisten ja satakuntalaisten/pirkkalaisten – kanssa viikingit joutuivat enemmän tekemisiin, mutta kohtaamisten laatua ei tiedetä. Todennäköisesti tapaamisia oli sekä kaupankäynnin, että ryöstöretkien merkeissä. Viikinkien idäntie kohti nykyisen Venäjän alueen suuria jokia kulki pitkin Suomen etelärannikkoa. Suomenlahtea kutsuttiin Varjagimereksi ruotsalaisten viikinkien mukaan.
Turkiskauppa yhdisti Suomen alueen viikinkien ylläpitämään kauppaverkostoon. Suomeen hankittiin muun muassa aseita ja hopeaa. On mahdollista, että Suomenkin alueen asukkaita on jopa ottanut osaa viikinkiretkiin ja liikkunut Itämerta kauempana. Kaupankäynnin myötä saadusta varallisuudesta kertovat arkeologisissa kaivauksissa löydetyt aarteet, jotka olivat pääasiallisesti hopearahoja. Vallalla on toisaalta yleisesti ollut uskomus, että suomalaiset eivät olisi osallistuneet näihin viikinkien idän retkiin. Perusteluna väitteelle on pidetty arabialaisten rahakätköjen vähyyttä. Rahoja on kuitenkin löydetty myös Suomesta ja tutkijoiden mukaan aarteiden vähyys ei kuitenkaan todista, etteivät suomalaiset olisi osallistuneet idänretkille.
Aseiden, etenkin miekkojen, määrä kasvoi viikinkiajalla selvästi myös Suomessa. Huomattava osuus Suomesta löydetyistä viikinkiaikaisista miekoista on niin sanottuja frankkilaisia Ulfberth-miekkoja, joita tuotiin Skandinaviaan Länsi-Euroopasta. Suomessa yksin Euran pitäjästä on vajaan kolmen neliökilometrin alueelta löytynyt enemmän viikinkiaikaisia aseita kuin keski-Ruotsin kuuluisasta kauppakaupungista Birkasta.
Lukuisat hautalöydöt osoittavat myös, että Suomen läntinen puoli eli viikinkikulttuuria ja miesten vaatetus sekä aseistus olivat hyvin yhtenäiset pohjolassa. Asuun kuului vauraudesta riippuen rauta- tai pronssiniitein koristeltu vyö, jossa oli rautaiset helat solki ja hihnanjakajia tai vastaavia renkaita huotraa varten. Vöitä on löytynyt runsaasti erilaisia ja niissä on ollut aiheina mm. eläinornamentteja. Euran haudoista on löydetty jopa silkki- ja brokadivaatteita. Myös turkikset ovat kuuluneet vaatetukseen pohjolassa, vaikka ne eivät ole hautalöydöissä säilyneetkään. Naisten vaatetukset koristeltiin lautanauhoin, nyörein ja spiraalein. Kuvioiden aiheina olivat myös erilaiset tähdet, Hannun vaakunat, svastikat, ristikuviot ja erilaiset ristikkokuviot. Kuviot toistuvat myös erilaisissa soljissa.
Korut ovat aseiden ohella säilyneet parhaiten hautalöydöissä ja niitä onkin löytynyt haudoista runsaasti. Viikinkiaikana varakkaat naiset käyttivät Suomessa myös pronssivartaista kierrettyjä kaularenkaita tai helmikoruja, joissa oli pronssispiraaleja. Helminä on käytetty erityisesti Välimeren maista tuotuja värikkäitä lasihelmiä. Helmien väliin sijoitettiin amuletteja ja pedonhampaita. Viikinkiaikaisesta, erityisen runsaasti erilaisia kaulakoruja, ketjullisia solkia ja sormuksia sisältäneestä, Euran emännän haudasta löytyi myös arabialaisia rahoja. Korut kertovat myös, että vaatetuksen ja asustuksen ohella, myös naisten koristautuminen oli hyvin samankaltaista Skandinavian ja läntisen Suomen alueilla.
Myös Suomessa tuolloin todennäköisesti yleisin talotyyppi oli hyvin samankaltainen kuin muualla pohjoismaissa. Talo oli suorakaiteen mallinen, jopa yli parikymmentä metriä pitkä hallitalo. Seinät ja kaksi paaluriviä tukivat kattoa. Lämmönerityksenä käytettiin turvetta, sammalta ja savea. Lattia oli joko kivetty tai vain kovaksi poljettu savipermanto. Seinustalla saattoi olla osaksi maahan kaivettu, kiuasmainen uuni, josta johti ulos kivistä rakennettu ilmakanava tai lämpöä varaava kiuas.
Rautakauden lopussa Suomalaiset alkoivat rakentaa talojaan tiheämmin ja perustivat kyliä. Yhteiskuntaerot olivat pieniä ja suomalaiset eivät enää eläneet pelkällä metsästyksellä, vaikka usein niin luullaan. Se oli kuitenkin edelleen kalastuksen, maanviljelyn, karjanhoidon ja kaupan ohella tärkeä tulonlähde. Vapaat miehet olivat pääasiassa maanviljelijöitä, metsästäjiä tai kalastajia. Niin lihaa kuin turkiksiakin hankittiin sekä omaan tarpeeseen että myyntiin. Tunnettuja, suurempia kauppapaikkoja on sijainnut mm. länsirannikolla, Hämeessä, Mikkelin seudulla ja Laatokan rannoilla. Kalastus ja hylkeenpyynti olivat varsin tuottoisia elinkeinoja rautakauden lopussa. Suomessa vallitsi sukuyhteiskunta, jossa perheellä oli suuri merkitys. Suomalaiset keskittivät toimintansa niin sanottuihin pitäjiin, joissa kaikilla oli yhteinen kultti tai uskonto, yhteinen puolustus ja yhteiset käräjät. Sanan pitäjä väitetään alun perin tulleen sanasta uhripidot. Vaikka Suomesta viikinkiajalla ei tiedetäkään niin paljoin kuin muusta pohjolasta, niin yhteiskunnallisesti erot eivät liene olleet suuret. Aivan kuten muullakin pohjolassa, ihminen kuului perheeseen ja sukuun. Suvulla oli valta ja omistusoikeus yksilön ylitse. Ihmisen arvo määriteltiin hänen sukunsa perusteella ja siksi pahin rangaistus olikin tulla häädetyksi perheestä. Ihmisiä julistettiin käräjillä rangaistukseksi lainsuojattomiksi ja heidät suljettiin yhteisön ulkopuolelle sekä pakotettiin pakenemaan vaarallisina pidetyille laitaseuduille ja metsiin. Skandinaviassa naisilla oli tuohon aikaan vahva asema ja näin oli myös Suomessa, varsinkin varakkailla naisilla. Hallitsijoita ei varsinaisesti ollut, mutta orjia kylläkin. Orjia epäillään olleen jopa 20-30 prosenttia väestöstä myös Suomessa. Orjuus oli periytyvää eli orjan lapsesta tuli orja isästä riippumatta, mutta orjaksi saattoi myös päätyä, mikäli ei pystynyt maksamaan velkojaan tai jäi sotavangiksi.
Suomessa viljeltiin vehnää, ohraa ja rautakauden lopussa myös ruista. Lisäksi saatettiin viljellä kaaleja, sipulia ja juureksia. Pellava oli myös tärkeä viljelykasvi, josta saatiin öljyä ruoanlaittoon ja kuituja vaatteiksi ja kankaisiin. Eläinten asumukset sijaitsivat usein kiinni asuintiloissa, jolloin niiden luovuttama lämpö voitiin käyttää hyödyksi. Lammas oli todennäköisesti hyödyllisin kotieläin tuohon aikaan, koska siitä saatiin nahkaa, lihaa ja villoja. Rauta-ajalla Suomessa yleistyivät myös hevoset, jotka olivat huomattavasti pienempiä kuin nykysukulaisensa. Lisäksi tiloilla oli kanoja, joiden epäillään tulleen Eurooppaan alun perin Kiinasta, myös kissoista tuli suosittuja kotieläimiä. Aikaisemmin tiedetään ihmisten pistäneen käärmeitä viljansäilytyslaatikkoihinsa, jotta ne pitäisivät hiiret ja muut jyrsijät loitolla, mutta nyt tätä tärkeää tehtävää tulivat hoitamaan kissat.
Saagojen mukaan nykyisen Suomenkin alueella asui useita viikinkiaikana suurta kunnioitusta eläneitä kuninkaita tai heimopäälliköitä. Kuninkaat eivät vain olleet suuria vaan kenties suurista suurimpia. Heistä katsotaan saagojen mukaan suoraan polveutuneen Norjan ja Englannin kuningashuoneet.
Flateyjarbókissa, joka on kirjoitettu noin 1387 – 1394 välisenä, kertoo Norjan historiasta. Kirja on saanut nimensä Islannin länsirannikolla olevalla Flatön saarella asuneen suurtalollisen suvun mukaan. Kirja on laajin islantilainen saaga ja se koostuu 225 sivusta kertoen samoista Norjan kuninkaista, joista löytyy tekstiä myös mm. Snorri Sturlussonin Heimskringlasta. Kertomus, jossa kuvataan Norjan löytäminen eli Fundinn Noregr on säilynyt lisäksi sekä Orkneysaarten jaarlien saagan alussa, että Flateyjarbók- kirjassa. Vuoden 1200 tienoilla kirjoitettuun Orkneyinga-saagaan sisältyvässä Fundinn Noregr -tekstissä väitetään Orkneysaarten jaarlisuvunkin polveutuneen Fornjótrista.
Fundinn Noregr tarinassa, jonka ovat suomentaneet Kari Leinonen, Martti Linna, Harry Lönnroth ja Erkki Palmén, kerrotaan kuninkaasta nimeltä Fornjótr. Fornjótrin suku on muinaisjättiläinen Fornjótrista alkava jättiläissuku, joka mainitaan edellä mainittujen tekstien lisäksi myös 800-luvulle ajoitettavasta Ynglingatal-runossa. Nämä hahmot, joista kolmea luonnehditaan ”Gothlandia, Finnlandia ja Kvenlandia” hallinneiksi kuninkaiksi, ovat skandinaavisen mytologian muiden jättiläisten tapaan luonnonilmiöiden henkilöitymiä.
Kuningas Fornjótr hallitsi siis jättiläisten maata, jota kutsutaan Suomeksi ja Kvenlandiksi. Fornjótrilla oli kolme poikaa. Yksi oli nimeltään Hlér, toinen Loge, kolmas Kári. Tämä oli Frostin isä, Frosti puolestaan oli Snaer Vanhan isä. Snaerin pojan nimi oli Thorri. Thorrilla oli kaksi poikaa; toisen nimi oli Nórr ja toisen Górr. Górri mainitaan myöhemmin englannin kuninkaiden esi-isänä. Thorrilla oli myös tytär nimeltään Gói. Tämä tytär katoaa jäljettömiin ja neljän talven jälkeen hänen veljensä lähtevät etsimään häntä. Nórr etsi maitse, Górr taas meren luodoilta ja saarilta. Matkallaan Nórr joutui taisteluun paitsi lappalaisten niin myös muiden heimolaisten kanssa. Taistelut Nórr joukkoineen voitti kuntonsa ja taikavoimiensa ansiosta. Hän alisti valtaansa kaikki alueet, joissa liikkui.
Nórr eteni lopulta aina Sognen pohjoispuolella olevalle vuonolle. Sókni, jonka Nórroli voittanut taistelussa hieman aiemmin, oli hallinnut aluetta, jonka nykyinen nimi onkin Sókninlaakso. Siellä hän tapasi veljensä Górrin, joka oli puolestaan alistanut valtaansa kaiken ulkoreunan maan, jota kautta hän oli kulkenut etelästä. Veljekset jakoivat maat keskenään. Nórr sai kaiken mannermaan, Górr taas sai kaikki saaret. Nórr löytää lopulta sisarensa ja käy vielä yhden taistelun Hrólfr -nimistä kuningasta vastaan. Hän oli Svadi-jättiläisen poika Dovren pohjoispuolelta. Hrólfr oli ryöstänyt Kvenlandista Thorrin tyttären Góin. He ottelivat kauan, eikä kumpikaan haavoittunut. Pitkän kaksintaistelun jälkeen he tekivät keskenään rauhan. Nórr sai vaimokseen Hrólfrin sisaren, ja Hrólfr sai Góin. Sieltä Nórr palasi pohjoiseen, siihen valtakuntaan, jonka hän oli alistanut herruuteensa; sitä hän kutsui Noregiksi. Tätä valtakuntaansa hän hallitsi koko elinaikansa. Hänen jälkeensä hänen poikansa jakoivat maat keskenään. Górr hallitsi saaria, ja häntä kutsuttiinkin merikuninkaaksi. Hänen poikiaan olivat Heiti ja Beiti. He hyökkäsivät usein Nórrin poikien valtakuntaa vastaan ja osan taisteluista he voittivat ja osan hävisivät
Suomen kuninkaiksi tulkittuja hahmoja esiintyy muissakin saagoissa. Fundinn Noregrissa esiintyvät kuninkaat ovat kuitenkin olleet tunnetuimmat. Osittain niihin pohjautuu muun muassa Johannes Messeniuksen teos Suomen kronikka ja toinen, tuntemattoman tekijän samanniminen teos, jotka kumpikin ovat luultavasti 1600-luvulta. Samat kuninkaat mainitaan myös Christfrid Gananderin Mythologia Fennicassa vuodelta 1789.
Viikinkiajan viikinkien suhtautuminen suomalaisiin näyttää olleen hyvin kunnioittavaa. Snorri Sturlusson noudatti kirjoittaessaan vanhaa skaldien (viikinkiaikaisten runoilijoiden) perinnettä ja saagoissaan jaloimmat kuninkaat ja sankarit esiteltiin Norjan valloittaneiden ja valtakunnan perustaneiden tarunomaisten suomalaissotureiden ja kuninkaanpoikien, Nórrin ja Górrin jälkeläisinä. Jos hallitsija saattoi uskottavasti esiintyä maineikkaiden Suomen kuninkaiden jälkeläisenä, se nosti hänen arvostustaan ja samalla paransi hänen hallituksensa uskottavuutta. Antoihan oikea sukulaisuus silloisen käsityksen mukaan oikeuden valtaan.
Olivatko skaldit ja Sturlusson oikeassa Suomen kuninkaiden olemassaolon suhteen, siitä riittää varmasti keskustelua puoleen, jos toiseen, mutta Norjan Harald Kaunotukka, Englannin valloittaja Normandian herttua Wilhelm ja monet muut uskoivat polveutuvansa suoraan alenevasti Suomen ja Kainuun kuninkaasta Fornjótrista, ja olivat hyvin ylpeitä siitä.
Suomen uskonnosta tuolta ajalta ei löydy kirjallista materiaalia, mutta tiedetään, että jumalat muistuttivat Skandinaavisia jumalia. Akateemikko Anna-Leena Siikalan, joka on tehnyt elämäntyönsä tutkien suomalais-ugrilaista mytologiaa, mukaan esimerkiksi Kalevalan kertomukset ovat peräisin muun muassa Uralilta, indoeurooppalaisesta, germaanisesta ja skandinaavisestakin kulttuurista.
Ensimmäinen varsinainen kirjallinen maininta Suomalaisista jumalista löytyy Mikael Agricolan muistiinpanoista vuodelta 1551, mutta muuten tiedot jumalista perustuvat Elias Lönnrothin kokoamaan Kalevalaan, joka kirjoitettiin vasta 1800-luvun puolessavälissä. Jumalista Ilmarinen ja Ukko hallitsivat ilmaa, Tapio ja Hiisi metsästystä ja Ahti sekä Wellamo kalastusta. Kevään ja kylvön yhteydessä juhlittiin Ukkoa. Jumalien lisäksi tiedetään myös palvotun muita jumaluuksia ja henkiolentoja. Palvontamenoja vietettiin niin sanotuissa lehdoissa. Jonkinlaisen shamanismin oletetaan myös olleen eräs tärkeä osa silloista uskontoa tai kulttia. Saamelaisilla pohjoisessa tiedetään myös olleen pyhiä paikkoja, luonnon muokkaamissa erikoisissa paikoissa, kuten tuntureilla, koskissa tai järvien läheisyydessä. Saamelaisten tiedetään shamaaniensa johdolla uhranneen eläimiä jumalille. Karhunmetsästyksen jälkeen saamelaisilla oli myös tapana haudata karhun luut nuotioon ja asetella luut niin luonnollisesti kuin mahdollisesti, jotta se voisi herätä uudelleen eloon. Vainajansa saamelaiset kietoivat tuoheen ja hautasivat asuinpaikkojensa läheisyyteen. Hautoihin tiedetään myös laitetun tavaraa ja ruokaa vainajalle mukaan matkalle Saivoon, kuolleiden valtakuntaan.
Viikinkiaikaan suomalaisten kuten muidenkin skandinaavisten alueiden perheet käsittivät elossa olevien lisäksi myös edesmenneet. Kalmistot oli sijoitettu asuinpaikkojen välittömään läheisyyteen, mikä korosti vainajien läsnäoloa. Kuolleet eivät olleet pahoja ja pelottavia, vaan auttavia ja neuvovia esi-isien henkiä, mutta vainajia ei kuitenkaan sopinut suututtaa onnen ja menestyksen menettämisen uhalla. Vainajilta pyydettiin tukea ja apua talon toimissa, epäilemättä etenkin sellaisissa, joiden onnistuminen koettiin yliaistillisista voimista riippuvaiseksi. Edesmenneet sukupolvet toimivat kenties myös välittäjinä keskisen ja alisen maailman, ihmisten ja haltijoiden välillä. Kalmiston yhteydessä on monesti tavattu kuppikiviä, jotka toimivat uhripaikkoina eli vainajille annettiin ruokauhreja, esimerkiksi viljasadon ensi jyvät tai osa kalastuskauden ensi saaliista, kiitokseksi avusta ja myötämielisyydestä.
800-luvun jälkeen Suomessa, varsinkin Länsi-Suomessa, yleistyi vainajien hautaus. Muualla Suomessa vainaja vanhan tavan mukaan edelleen tavallisimmin poltettiin. Korkeassa asemassa olevat yhteisön jäsenet saatettiin lännessä haudata viikinkiajalla Suomessa myös kammiohautaan. Tavatonta ei ollut myöskään Skandinaviasta omaksuttu tapa polttaa heimopäälliköt veneissään. Skandinaviassa vainaja poltettiin viikinkiaikaan täydessä juhlapuvussa ja aseiden sekä tarvekalujen kera. Aseet rikottiin ennen polttamista, jotta ne seuraisivat vainajaa tuonpuoleiseen, tai sitten aseiden tuhoamisella pyrittiin estämään vainajalta niiden käyttö eläviä vastaan. Suomalaisten hautaustavat vastasivat pitkälti skandinaavien tapoja. Suomalaisetkin saattoivat vainajansa Tuonelaan polttamalla ja tarvekalujen sekä aseiden kera. Maa puolestaan, johon vainaja haudattiin, aatrattiin ja siihen kaivettiin kuoppa, johon vainajan tuhkat sekä tarvekalut laitettiin. Aatraus liittää hautaamisen mielikuvissa maanviljelykseen, hedelmällisyyden tai uudelleensyntymän mielikuviin. Kalmistoon on tavattu aatratun joskus helmiäkin. Kuoppa peitettiin maansekaisella kiviröykkiöllä tai tasaisella kivikerroksella, joista edellinen on vanhempaa perua.
Vanhakantaisen polttohautauksen ideana on ollut, että sillä on vainajan vapaa sielu päästetty ruumiin kahleista matkustamaan Tuonelaan. Kaukaisena paikallisuutena Tuonelaa on suomessa kutsuttu etävainajalaksi vastakohtana nk. lähivainajalalle, joka on sijainnut itse kalmismaassa. Lähivainajalakäsitys kuuluu etenkin ruumishautauksen piiriin, mutta myös polttohautauksen yhteydessä on tavattu jälkiä yhteydenpidosta vainajiin uhrilahjojen muodossa.
Klikkaa laajentaaksesi...
 
@miheikki @Ottoville - eikös tuo ole se sama teksti mikä oli HS:sä? Sitä ei saanut luettua jos ei ole tilaaja, paperisena ei julkaistu missään.
Hyvä että tuli esille tänne ja talteen. Kiitos.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top