B-29 Frozen in Time
Discovery Channel Great Planes Boeing B 29 Superfortress
WW II pommittajat !
- Viestiketjun aloittaja Juke
- Aloitus PVM
B-29 Frozen in Time
Discovery Channel Great Planes Boeing B 29 Superfortress
JR49
Respected Leader
Lämpimät kiitokset tuosta Discovery-dokumentista! Tunti meni erittäin mielenkiintoisen aiheen parissa. Opin nimittäin kaksi itselleni uutta detaljia.B-29 Frozen in Time
https://en.wikipedia.org/wiki/Kee_Bird
Discovery Channel Great Planes Boeing B 29 Superfortress
- Yksi: Curtiss Le Mayn Japanin kaupunkien palopommitustaktiikkaan johti mm. hänen havaintonsa, että japsien ilmatorjunta ei ollut tehokasta matalalla ja keskikorkeuksissa.
- Kaksi: moottoreiden liian suuri rasittuminen lennettäessä suurissa korkeuksissa oli myös näiden monien syiden joukossa siirtyä lentämään matalammalla, öisin ja erilaisella pommikuormalla aikaisempaan.
Ja olin toki tietoinen, että venäläiset kopioivat koneen Tupolev Tu-4:ksi. Mutta sitä en ollut tiennyt, että konetta tuotettiin niin isoja määriä. Dokumentti puhuu jopa 1.200 kappaleesta, mutta Wiki 847 kpl. Joka tapauksessa, jos suurvallat olisivat käyneet sotaan 50-luvulla, niin kumpikin puoli olisi käyttänyt massoittain käytännössä samanlaisia koneita. Mikä näky taivaalla!
https://en.wikipedia.org/wiki/Tupolev_Tu-4
Kiinalaiset saivat setä-Stalinilta kymmenen konetta lahjaksi, ja viimeinen eläköityi vasta 1988!
Pankaa merkille tutkaversio, joka tosin epäonnistui.
On 28 February 1953, Joseph Stalin gave China 10 Tu-4 heavy bombers. These Tu-4's were refitted with AI-20K turboprop engines in 1966. The last PLAAF Tu-4 were retired in 1988.
In 1967 China attempted to develop its first airborne early warning aircraft, based on the Tu-4 airframe. The project was named KJ-1 and mounted a Type 843 rotodome on top of the aircraft. However, the radar and equipment was too heavy, and the KJ-1 did not meet PLAAF's requirements. The project was canceled in 1971. The single prototype aircraft is now on display at the PLAAF museum north of Beijing.
Pitää katsoa dokkari jossain vaiheessa.
Oletteko tietoisia, että B-29 oli toisen maailmansodan kallein hanke?
Atomipommien kehitykseen johtanut Manhattan-projekti kustansi 2 miljardia dollaria (nykyrahassa n. 26 miljardia) https://en.wikipedia.org/wiki/Manhattan_Project
B-29 vei 3 miljardia! Eli nykyrahassa n. 40 miljardia.
Sitä voi verrata "kaikkien aikojen kalleimmaksi asekehitysprojektiksi" sanottuun F-35:een, jonka kehityskulut ovat 60 miljardia.
F-35:ttä on kuitenkin kehitetty jo 10 vuotta (+ edeltävä kehitys ennen sitä). B-29 kehitettiin muutamassa vuodessa.
Mikä siinä B-29 sitten maksoi? Vaikka mikä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Boeing_B-29_Superfortress
http://science.howstuffworks.com/boeing-b-29-superfortress.htm
Oletteko tietoisia, että B-29 oli toisen maailmansodan kallein hanke?
Atomipommien kehitykseen johtanut Manhattan-projekti kustansi 2 miljardia dollaria (nykyrahassa n. 26 miljardia) https://en.wikipedia.org/wiki/Manhattan_Project
B-29 vei 3 miljardia! Eli nykyrahassa n. 40 miljardia.
Sitä voi verrata "kaikkien aikojen kalleimmaksi asekehitysprojektiksi" sanottuun F-35:een, jonka kehityskulut ovat 60 miljardia.
F-35:ttä on kuitenkin kehitetty jo 10 vuotta (+ edeltävä kehitys ennen sitä). B-29 kehitettiin muutamassa vuodessa.
Mikä siinä B-29 sitten maksoi? Vaikka mikä:
- Suurempi runko kuin aikaisemmin
- Uusi siipi
- Täysin paineistettu kone
- Tietokoneohjatut (!) konekiväärit
- Uudet moottorit
- Uudet propellit
https://en.wikipedia.org/wiki/Boeing_B-29_Superfortress
http://science.howstuffworks.com/boeing-b-29-superfortress.htm
JR49
Respected Leader
Nämä ovat aina kiinnostaneet minua. Ilmeisen toimivat, mikä ajankohtaan nähden oli melkoinen pioneerityö. Mitä olen Korean ilmasodasta lukenut, niin kapasiteetti riitti myös suihkuhävittäjien tulittamiseen. Onhan se laskin kuitenkin mukautunut siten ihan eri maalin nopeuksille kuin mitä suunnitteluajankohtana esiintyi.
Ja torneissa oli orjakytkin. Yksi ampuja saattoi käyttää esim. kumpaakin ala-ampumoa yhteen maaliin.
Unohtui muuten mainita, että tuon dokkarin ansiosta tunnistan viimein B-50:n ja B-29:n välisen eron ulkomuodossa. Siipien lisätankit!
fulcrum
Greatest Leader
"Tietokone" tarkoittaa tässä yhteydessä siis elektromekaanista laskinta, ei 'tietokonetta' nykyaikaisessa mielessä.
B-29:n kauko-ohjattu puolustusaseistus ei ollut ainutlaatuinen, samantapainen oli mm. He-177:ssä, joskin selkeästi pienemmässä mittakaavassa. Joitain muitakin taisi olla, Me-210 ainakin.
Joskus luin kuvauksen että Koreassa ainakin aluksi MiGit tuppasivat olemaan liian nopeita noille laskimille. Suihkukonetta vastaan kulmanopeus saattoi tietysti nousta liian suureksi jo tornin kääntönopeudenkin suhteen?
Deeiii
Eversti
On taidettu muistaakseni samoja kuvauksia lukea
.Noita elektromekaanisia t. kauko-ohjattuja torneja oli tosiaan aika monessa sodan loppupään koneessa. Periaatteessa kyseessä oli jo B-17:sta löytyneiden, mekaanisella laskimella varustettujen gyrotähtäimien loogisesta sovelluksesta: tähtäin vain otettiin pois tykkitornista ja kytkettiin piuhoilla ja servotoistimilla tykkitorneihin.
Ongelma oli tosiaan sitten Koreaan tultaessa se, että lähestymis- ja kulmanopeudet olivat nousseet liian suuriksi. Tähtäin ei enää osannut laskea ennakkoa oikein. Lähietäisyydeltä tornien pyörimisnopeuskaan välttämättä riittänyt.
Hupaisana esimerkkinä toisin päin väärin menneestä laskimen käytöstä: luin tuossa äsken, että Bismarckia vastaan hyökänneet antiikkiset Swordfish-torpedopommittajat selvisivät osaksi siksi, kun kukaan ei ollut ajatellut että 1940-luvulla joku voisi hyökätä leppoisalla 90 solmun nopeudella. Sotalaivassa oli varsin tujakka IT-aseistus ja matalalla hitaasti hyökänneet antiikkiset kaksitaso-torpedopommarit olisivat periaatteessa olleet hyvinkin helppoja maaleja, mutta laskimet eivät ulottuneet noin hitaisiin nopeuksiin ja kranaattien ajastus jäi lyhyeksi.
Vaikka jotkut pääsivätkin läpi pudottamaan torpedot niin muistelisin lukeneeni että aikamoista teurastusta oli eikä monikaan Swordfishin miehistö päässyt elävänä takaisin. Mutta tämä nyt vain epämääräisesti muisteltuna, voin olla väärässä.
Wikistä:
Meilläkin on kokemusta samasta ongelmasta, kun osa it -kalustosta oli II MS aikaista 70-luvulle asti . Raskaiden 88 ItK patterien laskimet onnistuttiin modernisoimaan niin, että maalin nopeusalue riitti
suihkukoneillekin.
fulcrum
Greatest Leader
Kanaalin kujanjuoksussa muistaakseni Focke-Wulfit tekivät Swordfisheistä selvää. Voi tietysti olla että it-miehistötkin olivat jotain oppineet Bismarckista?
Mukana oli muuten joitain samoja Swordfish-miehistöjä kuin Bismarckia vastaan.
Samovarius
Ylipäällikkö
Propelleja on vain ja ainoastaan propellihatussa. Lentokoneessa ja laivassa on potkureita, helikopterissa roottoreita.
tulikomento
Supreme Leader
Luftwaffen ilmapuolustusta oli organisoimassa itse Adolf Galland. Tämä oli sitä mieltä, että laivojen yllä piti koko ajan olla vähintään 16 hävittäjää eri korkeuksiin porrastettuina.
Voimaakin oli käytössä kolmen hävittäjärykmentin verran. JG 2 ja JG 26 operoivat Bf 109 ja FW-190 -kalustolla. Yöhävittäjärykmentti NJG 1:lla oli Me-110 yöhävittäjät. Yhteensä n. 250 hävittäjää. 30 raskasta hävittäjää + muita tukikoneita.
Ikarus
Respected Leader
Galland oli muistelmissaan sitä mieltä, että tämän saattueen ilmasuojauksen johto oli hänen uransa huippu hetki. Tällöin Galland toimi hävittäjälentäjien kenraalina. Operaatio oli menestys.
Löysästä radiokuristaan tunnetut saksalais-pilotit tällä kertaa pitivät mölyt poissa eetteristä. Vasta radiosta saadulla komennolla: -Avatkaa silmikko! tuli radion käyttö sallituksi.
JR49
Respected Leader
Palatakseni tuohon B-29 -aiheeseen, niin tuo on mielenkiintoista tuo B-29:ien taistelu Miggejä vastaan. Nehän olivat käytännössä harjoitusmaaleja ja vain yötoimintaan siirtyminen säilytti ne olemassa taistelussa.
Pudotusmäärät ovat todennäköisesti hurjasti yliarvioitu, mutta kyllä ampujat tappioita aiheuttivat kommunisteille. Yksi kone, Command Desicion, ampui alas viisi Miggiä! Ainakin tilaston mukaan... miten lie oikeasti, mutta näitä on ollut varmasti todentaa. Toisaalta, tuon aikaisemmin mainitun dokkarin perusteella ainakin alkuperäisvarustuksessa, jäin käsitykseen että joka tornissa oli oma kk-kamera. Onko toiminut miten tai onko riisuttu kenttäolosuhteissa, siitä en tiedä.
Migin kuvaamia
Migin hurja nopeus aiheutti ongelmia ampujille. Myös reaktiokyvyn osalta, mutta olisi kiinnostavaa lukea tarkemmin tornien tekniikan toiminnasta. Tehkää palvelus, postatkaa jos löydätte, itselle ei silmiin sattunut. Aihe kiinnostaa. Vanha kohtaa uuden.
Yritin tähän etsiä mahdollisimman paljon kamaa siitä, kun pommittajat ottavat turpiinsa suihkuhävittäjiltä.
"As an aside, gunners would later report that the MiGs were like blurs in the sky to them because of their high speed attacks. They had only a few seconds to fire, and if lucky, might score one or two hits, often nowhere near enough to bring down the tough MiG. Here you see three MiG-15s rolling in toward a B-29 preparing to attack."
http://www.talkingproud.us/Military/MiGAlley/MiGAlley/B29MigAlley.html
"The B-29 “milk runs” were over when the Mig appeared on the scene. The Mig could come in much higher than theB-29 escorts could fly, and dive directly into the bomber formation ripping them apart with blistering cannon fire. B-29 gunners had only a split second to fire on a diving Mig, and many times only put a few holes in it."
http://b-29s-over-korea.com/MIG-15/Perf_Mig-15_Combat_2.html
Wikin mukaan 27 vihollisen hävittäjää ammuttin alas B-29 -ampujien toimesta. Mainio lähteeni Wings on Fame -kirjat eivät kerro ongelmista maalien tulittamisessa yhtään mitään, mutta myöntää auliisti, että pudotusluvut ovat yliarvoituja.
Tämä sivusto pistää vielä paremmaksi:
"When the Korean War ended on July 27, 1953, the B-29s had flown over 21,000 sorties, nearly 167,000 tons of bombs had been dropped, and 34 B-29s had been lost in combat (16 to fighters, four to flak, and fourteen to other causes). B-29 gunners had accounted for 34 Communist fighters (16 of these being MiG-15s) probably destroyed another 17 (all MiG-15s) and damaged 11 (all MiG-15s). Losses were less than 1 per 1000 sorties."
http://www.joebaugher.com/usaf_bombers/b29_12.html
Ja tämä sivu kannattaa ehdottomasti tsekata, jos ei muuta:
"We were initiated on the night of July 3/4th. On our first mission, a Mig-15 appeared just off our left wing flying formation with us, very close in! The more senior Gunner on the crew we were replacing , "Brownie", said "watch this" ... and he took an Aldis lamp ( similar to the current Q-Beam Sport Type plug- in Spot Light)which was used for visual checks in the darkness for wing and control surface damage, engine checks, etc., and he held it in front of his face and under his chin , like we did as kids playing "flashlight', clicks it on, damn near blinding us in the Gunners compartment, and is making faces and giving the MIG the FINGER! "What the hell..."
With that, the cockpit light of the Mig comes on, the Mig drops its landing gear to slow down, is flying superb formation with us at our left wing tip and now he is giving US the finger! My heart is in my throat and these two are playing an early version of "road rage"!"
Että voisi olla jenkkiarmeijan versio kapiaisesta, joka on ylenemiskiellossa, koska... mutta tarina on hyvä!
http://www.koreanwaronline.com/history/NoSweat/Pages/MigAlley.htm
Pudotusmäärät ovat todennäköisesti hurjasti yliarvioitu, mutta kyllä ampujat tappioita aiheuttivat kommunisteille. Yksi kone, Command Desicion, ampui alas viisi Miggiä! Ainakin tilaston mukaan... miten lie oikeasti, mutta näitä on ollut varmasti todentaa. Toisaalta, tuon aikaisemmin mainitun dokkarin perusteella ainakin alkuperäisvarustuksessa, jäin käsitykseen että joka tornissa oli oma kk-kamera. Onko toiminut miten tai onko riisuttu kenttäolosuhteissa, siitä en tiedä.
Migin hurja nopeus aiheutti ongelmia ampujille. Myös reaktiokyvyn osalta, mutta olisi kiinnostavaa lukea tarkemmin tornien tekniikan toiminnasta. Tehkää palvelus, postatkaa jos löydätte, itselle ei silmiin sattunut. Aihe kiinnostaa. Vanha kohtaa uuden.
Yritin tähän etsiä mahdollisimman paljon kamaa siitä, kun pommittajat ottavat turpiinsa suihkuhävittäjiltä.
"As an aside, gunners would later report that the MiGs were like blurs in the sky to them because of their high speed attacks. They had only a few seconds to fire, and if lucky, might score one or two hits, often nowhere near enough to bring down the tough MiG. Here you see three MiG-15s rolling in toward a B-29 preparing to attack."
http://www.talkingproud.us/Military/MiGAlley/MiGAlley/B29MigAlley.html
"The B-29 “milk runs” were over when the Mig appeared on the scene. The Mig could come in much higher than theB-29 escorts could fly, and dive directly into the bomber formation ripping them apart with blistering cannon fire. B-29 gunners had only a split second to fire on a diving Mig, and many times only put a few holes in it."
http://b-29s-over-korea.com/MIG-15/Perf_Mig-15_Combat_2.html
Wikin mukaan 27 vihollisen hävittäjää ammuttin alas B-29 -ampujien toimesta. Mainio lähteeni Wings on Fame -kirjat eivät kerro ongelmista maalien tulittamisessa yhtään mitään, mutta myöntää auliisti, että pudotusluvut ovat yliarvoituja.
Tämä sivusto pistää vielä paremmaksi:
"When the Korean War ended on July 27, 1953, the B-29s had flown over 21,000 sorties, nearly 167,000 tons of bombs had been dropped, and 34 B-29s had been lost in combat (16 to fighters, four to flak, and fourteen to other causes). B-29 gunners had accounted for 34 Communist fighters (16 of these being MiG-15s) probably destroyed another 17 (all MiG-15s) and damaged 11 (all MiG-15s). Losses were less than 1 per 1000 sorties."
http://www.joebaugher.com/usaf_bombers/b29_12.html
Ja tämä sivu kannattaa ehdottomasti tsekata, jos ei muuta:
"We were initiated on the night of July 3/4th. On our first mission, a Mig-15 appeared just off our left wing flying formation with us, very close in! The more senior Gunner on the crew we were replacing , "Brownie", said "watch this" ... and he took an Aldis lamp ( similar to the current Q-Beam Sport Type plug- in Spot Light)which was used for visual checks in the darkness for wing and control surface damage, engine checks, etc., and he held it in front of his face and under his chin , like we did as kids playing "flashlight', clicks it on, damn near blinding us in the Gunners compartment, and is making faces and giving the MIG the FINGER! "What the hell..."
With that, the cockpit light of the Mig comes on, the Mig drops its landing gear to slow down, is flying superb formation with us at our left wing tip and now he is giving US the finger! My heart is in my throat and these two are playing an early version of "road rage"!"
Että voisi olla jenkkiarmeijan versio kapiaisesta, joka on ylenemiskiellossa, koska... mutta tarina on hyvä!
http://www.koreanwaronline.com/history/NoSweat/Pages/MigAlley.htm
Britit itse asiassa huomasivat koko yrityksen siitä, kun ilmavalvontatutkissa näkyi hitaasti etenevä saman paikan ympärillä pyörivä hävittäjäparvi.
Ikarus
Respected Leader
Näin kävi.
Helmikuun 12. 1942 klo 8.50 Bf 110-yöhävittäjät saapuivat aamupartioon laivojen yllä. Ne eivät lentäneetkään tutkakatveessa vaan liian ylhäällä ja ne havaittiin. Tästä huolimatta koneet havainnut Beanchy Headin tutka-asema päätti olla reagoimatta.
Klo 10.20 kaksi Jim Crown-Spitfireä nousi ilmatiedusteluun, komentaja majuri Oxspring päätti ottaa selvää, mitä Kanaalissa oli tekeillä.
Klo 10.33 kaksi Spitfire paria havaitsi sotalaivat ja Oxspring päätti rikkoa radiohiljaisuuden ja ilmoittaa aluksista. Spitfiret olivat kuitenkin niin matalalla, ettei lähetystä Englannissa kuultu. Vasta laskeuduttaan klo 10.50 takaisin Hawkingeen tieto saatiin läpi. Klo 11.09 toinen pari laskeutui Kenleyhin eversti Beamishin johdolla ja vasta tällöin hälytys kiiri havittäjä-, pommitus- ja rannikko lennostoihin.
12.45 komentajakapteeni Esmonden 825. laivue Manstonista kalustonaan Swordfish-koneet nousi ilmaan. Kuusi Swordfishiä ja kymmenen saattavaa Spitfire konetta kohtasi saattueen. Saattueen suojauslaivueen Bf 109:t kävivät Spitfire koneiden kimppuun. Ilmantorjunta ampui kaikki Swordwishit alas.
Esmonden ruumis ajautui myöhemmin rantaan ja hänelle myönnettiin Viktorian risti. Luftwaffen sotapäiväkirjassa oli merkintä kuuden Swordwishin hyökkäyksestä:-...niillä lensivät miehet, joiden urheus ylitti moninkertaisesti minka tahansa muun toiminnan sinä päivänä rintaman molemmin puolin.
tulikomento
Supreme Leader
Saksalainen propagandauutisfilmi "Kanaalin läpimurrosta" (operaatio Cerberus). Scharnhorst, Gneisenau ja Prinz Eugen ja saattoalukset paahtavat ilmatorjunta-aseillaan ja Luftwaffen hävittäjät antavat ilmasuojaa.
tulikomento
Supreme Leader
tulikomento
Supreme Leader
Brittien Avro Lancasterit painelivat syksyllä 44 Suomen ilmatilassa. Kuuluisan 617. laivueen "padonmurtajat" olivat matkalla pommittamaan Pohjois-Norjassa lymyillyttä saksalaisten taistelulaiva Tirpitziä.
Video kohdasta 50 min. ja siitä eteenpäin.
Hannu Valtonen toteaa kirjassaan Pohjoinen ilmasota, että kyseessä oli siirtolento, joka ajoittui aikavälille 11-12.9.1944. Britit lensivät Keski-Norjan, Ruotsin ja Suomen yli Jakodnikin kentälle Arkangeliin, jossa suoritettiin tankkaus. Varsinainen hyökkäys Tirpitziä vastaan toteutettiin sitten 15.9. Palasivat sitten Englantiin käyttämällä taas Suomen ja Ruotsin ilmatilaa.
Video kohdasta 50 min. ja siitä eteenpäin.
Hannu Valtonen toteaa kirjassaan Pohjoinen ilmasota, että kyseessä oli siirtolento, joka ajoittui aikavälille 11-12.9.1944. Britit lensivät Keski-Norjan, Ruotsin ja Suomen yli Jakodnikin kentälle Arkangeliin, jossa suoritettiin tankkaus. Varsinainen hyökkäys Tirpitziä vastaan toteutettiin sitten 15.9. Palasivat sitten Englantiin käyttämällä taas Suomen ja Ruotsin ilmatilaa.
JR49
Respected Leader
Avro Lancaster, kaikkien pommikoneiden kuningatar, ainakin Korkkareita lukeneen mielestä
!Yli puolet, noin 3.700 kpl, kaikista tehdyistä menetettiin. Mukana meni yli 21.000 miehistön jäsentä. On se suursota raakaa touhua, kun pelkästään yksi konetyyppi söi lähes meidän Talvisodan verran kaatuneita...
Lancaster kehitettiin kaksimoottorisen vuonna 1940 käyttöön otetun A. V. Roe & Company-tehtaan Tyyppi 679 eli Avro Manchester -pommikoneen pohjalta. Manchesterin 24-sylinteriset Rolls Royce Vulture -moottorit olivat osoittautuneet teholtaan ja luotettavuudeltaan heikoiksi. Koneesta jatkokehitettiin Tyyppi 683 eli Lancaster, jossa moottoreiksi oli vaihdettu neljä pienempää luotettaviksi todettua Rolls-Royce Merlin X -moottoria. Merlin oli nestejäädytteinen v-moottori ja käytössä muun muassa Spitfire-hävittäjässä. Tuotantomalleihin vaihdettiin uudemmat Merlin XX -moottorit, jotka kehittivät 1 280 hevosvoimaa kukin. Noin 75 prosenttia Lancasterin osista oli samoja kuin Manchesterissa. Uuden moottoriratkaisun ansiosta koneen pommikuormaa ja toimintasädettä saatiin kasvatettua.[1]
Konetyyppi – Lancaster B.I – lensi ensilentonsa 9. tammikuuta 1941. Koneen maksiminopeus oli 462 km/h, ja toimintamatka (range) 2 670 kilometriä täydellä 9 800 litran polttoainemäärällä. Varustettuna kahdeksalla suojaavalla konekiväärillä kone pystyi kantamaan 9 980 kilon pommikuorman, tyypillinen kuorma oli kuitenkin noin 5 500-6 350 kiloa.[1][2] Alkupään valmistettuihin koneisiin asennettiin alle ampuva kaksoiskonekivääri, mutta sen periskooppitähtäin osoittautui hankalakäyttöiseksi yötehtävissä ja aseesta luovuttiin.
Perusmalli osoittautui niin toimivaksi, että konetta jatkokehitettiin suhteellisen vähän. Tyyppiin II vaihdettiin Bristol Hercules -tähtimoottorit, koska pelättiin Merlin-moottoreille syntyvän tuotantovaikeuksia. Pelko osoittautui aiheettomaksi, ja myöhemmissä malleissa III-VII palattiin Merlineihin. Koneiden tarve oli niin suuri, että Avron lisäksi valmistajiksi otettiin Austin Motors, Vickers-Armstrong ja Armstrong-Whitworth. Lisäksi Kanadassa valmistettiin lisenssillä mallia X.[3]
Lancaster oli ainoa RAF:n konetyyppi, joka pystyi kantamaan 4 000 paunan (1 815 kg) pommeja.[4] Kone pystyi kuljettamaan jopa 12 000 paunan (5 445 kg) Tallboy-pommeja. Erikoismalli Lancaster B.IB Special oli aseistuksesta ja kaikesta vähemmän tärkeästä painolastista riisuttu versio, joka kykeni kantamaan 22 000 paunan (9 980 kilon) Grand Slam-pommin. Koneen pommiluukkuja jouduttiin suurentamaan jotta Grand Slam mahtui sisään.[3]
Lancastereiden käyttö
Ensimmäinen Lancastereilla tehty pommituslento oli miinanlaskulento 3. maaliskuuta 1942. Koneita käytettiin pääasiassa massiivisiin yöllisiin Saksan teollisuuslaitosten ja kaupunkien vaakapommituksiin, mutta myös joihinkin erikoisoperaatioihin. Yökäytön takia joihinkin myöhempiin Lancaster-malleihin lisättiin navigointitutka H2S, sekä perävaroitintutka Monica. Saksalaiset kehittivät ”Naxos”- ja ”Flensburg”-tutkailmaisimet/kohtilentolaitteet, joiden avulla hävittäjä voi etsiä pommikoneen. Lisäksi maassa toimiviin"Würzburg" - tutkiin asennettiin vastaavia ilmaisimia, jolloin nimenä oli "Naxburg".[5] H2S - tutkan käyttöä rajoitettiin ja Monicasta luovuttiin. Laite antoi myös vääriä hälytyksiä omista koneista.
Kuuluisin Lancaster-koneilla tehty operaatio oli hyökkäys kolmea Ruhrin alueen patoa vastaan. Operaatiota varten oli suunniteltu erityiset padontuhoajapommit jotka laskettiin irti nopeassa vaakalennossa. Pommit kimposivat veden pintaa pitkin eteenpäin ja vajosivat veteen. Pommien oli osuttava patoon tarkkaan määrätyssä syvyydessä tehotakseen massiiviseen patomuuriin, ja tämä vaati matalalentoa muutaman kymmenen metrin korkeudessa tarkasti määrätyllä nopeudella. Kaksi kolmesta padosta tuhottiin, ja runsaasti viljelyalaa sekä tärkeitä kaivoksia ja tehtaita jäi kuukaudeksi veden alle. Toinen merkittävä tehtävä oli taistelulaiva Tirpitzin upottaminen vuonna 1944.
Kaiken kaikkiaan Lancastereita valmistettiin 7 377 kappaletta, joista 430 Kanadasa.s Koneilla tehtiin yhteensä 156 000 pommituslentoa, joissa pudotettiin 608 612 tonnia pommeja. Yli puolet koneista menetettiin - 3 249 konetta lennoilla, ja 487 konetta maassa. Miehistöä kaatui yli 21 000 miestä. Yhtä tuhottua konetta vastaan pystyttiin kuitenkin pudottamaan keskimäärin 132 tonnia pommeja, mikä oli oleellisesti enemmän kuin muilla Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien pommikonetyyppeillä (Halifax 56 tonnia ja Stirling 41 tonnia).[4] Lancastereista 24 kappaletta suoritti yli sata taistelulentoa.[1]
Sodan jälkeen Lancaster pysyi Kuninkaallisten ilmavoimien käytössä vuoteen 1954. Kanadalla oli muutamia valokuvaustiedusteluun varustettuja Lancaster X -koneita käytössä vuoteen 1964.[1]
"Usual" area bombardment load - a 4,000-pound "Cookie" blast bomb with 12 Small Bomb Containers, each with 236 4-lb incendiary bombs[20]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Avro_Lancaster
JR49
Respected Leader
@SJ , olet oikeassa. Ovat olleet rohkeita miehiä, ketkä B-17:n ala-ampumossa ovat olleet.
Tässä tarkemmin aiheesta.
A ball turret was a spherical-shaped, altazimuth mount gun turret, fitted to some American-built aircraft during World War II. The name arose from the turret's spherical housing.
It was a manned turret, as distinct from remote-controlled turrets also in use. The turret held the gunner, two heavy machine guns, ammunition, and sights. The Sperry Corporation designed, ventral versions became the most common version, thus the term "ball turret" is most specific to these versions.
Sperry ball turret
Interior of the Sperry ball turret of a preserved B-17 (2008)
Sperry and Emerson Electric each developed a ball turret, and the designs were similar in the case of the nose defense version. Development of the spherical Emerson was halted. The Sperry nose turret was tested and preferred, but delayed until later aircraft. The Sperry-designed ventral system saw widespread use and production became sourced to several manufactures to meet the defense needs on several aircraft after the unacceptability of remotely-manned ventral turret systems. The predominant use was on the B-17 Flying Fortress and the B-24 Liberator, as well as the United States Navy's Liberator, the PB4Y-1. The ventral turret was used in tandem in the Convair B-32, successor to the B-24. Ball turrets appeared in the nose and tail as well as the nose of the final series B-24.
The Sperry ball turret was very small in order to reduce drag, and was typically operated by the shortest man of the crew. To enter the turret, the turret was moved until the guns were pointed straight down. The gunner placed his feet in the heel rests and then crouched down into a fetal position. He would then put on a safety strap, close and lock the turret door. There was no room inside for a parachute, which was left in the cabin above the turret. A few gunners wore a chest parachute.
The gunner crouched in a fetal position within the turret with his back and head against the rear wall, his hips at the bottom, and his legs held in mid-air by two footrests on the front wall. This left him positioned with his eyes roughly level with the pair of light-barrel Browning AN/M2 .50 caliber machine guns which extended through the entire turret, and located to either side of the gunner. The cocking handles were located too close to the gunner to be operated easily, so a cable was attached to the handle through pulleys to a handle near the front of the turret. Another important factor relative to the guns was the fact that not all stoppages could be corrected by simply charging (cocking) the guns. In many cases, when a gun failed to fire, it was necessary for the gunner to "reload" the gun, which required access to the firing chamber of the guns. Access to the firing chamber of the guns was severely restricted by the guns location in the small turret. Normally, the gunner accessed the firing chamber by releasing a latch and raising the cover to a position perpendicular to the gun but this was not possible in the ball turret. To remedy that, the front end of the cover was "slotted". The gunner released the latch and removed the cover which allowed a few inches over the firing chamber for the gunner to access and clear a stoppage. Small ammunition boxes rested on the top of the turret and the remaining ammunition belts fed the turret by means of an elaborate chute system. A reflector sight was hung from the top of the turret, positioned roughly between the gunner's feet.
The directional control was by two hand control grips with firing buttons incorporated. The left foot controlled the reflector sight range reticule. The right foot operated a push-to-talk intercom switch. The turret was normally electrically powered in azimuth and altitude. An emergency hand crank could be attached to reposition the turret from inside the aircraft fuselage. In the event of a power failure another crewman would use this to crank the turret into the vertical position to allow the gunner to exit.[1]
A B-24J's Sperry ventral ball turret in its retracted position for landing, as seen from inside the bomber.
On the B-17, the A-2 turret was close to the ground, but had enough clearance for takeoff and landing. However, the gunner did not enter the turret until well into the air, in case of landing gear failure. During take-off and landing, the turret had to be positioned with its guns horizontal, pointing aft. As the guns had to be vertical before the gunner could enter or leave the turret, a set of external controls were fitted so the turret could be repositioned while unoccupied.[2]
In the case of the B-24, the Liberator's tricycle landing gear design mandated that its A-13 model Sperry ball turret have a fully retractable mount, so that the ball turret would always be retracted upwards into the lower fuselage while the aircraft was on the ground, providing ground clearance with it in the stowed position.
https://en.wikipedia.org/wiki/Ball_turret
Tässä tarkemmin aiheesta.
A ball turret was a spherical-shaped, altazimuth mount gun turret, fitted to some American-built aircraft during World War II. The name arose from the turret's spherical housing.
It was a manned turret, as distinct from remote-controlled turrets also in use. The turret held the gunner, two heavy machine guns, ammunition, and sights. The Sperry Corporation designed, ventral versions became the most common version, thus the term "ball turret" is most specific to these versions.
Sperry ball turret
Interior of the Sperry ball turret of a preserved B-17 (2008)
Sperry and Emerson Electric each developed a ball turret, and the designs were similar in the case of the nose defense version. Development of the spherical Emerson was halted. The Sperry nose turret was tested and preferred, but delayed until later aircraft. The Sperry-designed ventral system saw widespread use and production became sourced to several manufactures to meet the defense needs on several aircraft after the unacceptability of remotely-manned ventral turret systems. The predominant use was on the B-17 Flying Fortress and the B-24 Liberator, as well as the United States Navy's Liberator, the PB4Y-1. The ventral turret was used in tandem in the Convair B-32, successor to the B-24. Ball turrets appeared in the nose and tail as well as the nose of the final series B-24.
The Sperry ball turret was very small in order to reduce drag, and was typically operated by the shortest man of the crew. To enter the turret, the turret was moved until the guns were pointed straight down. The gunner placed his feet in the heel rests and then crouched down into a fetal position. He would then put on a safety strap, close and lock the turret door. There was no room inside for a parachute, which was left in the cabin above the turret. A few gunners wore a chest parachute.
The gunner crouched in a fetal position within the turret with his back and head against the rear wall, his hips at the bottom, and his legs held in mid-air by two footrests on the front wall. This left him positioned with his eyes roughly level with the pair of light-barrel Browning AN/M2 .50 caliber machine guns which extended through the entire turret, and located to either side of the gunner. The cocking handles were located too close to the gunner to be operated easily, so a cable was attached to the handle through pulleys to a handle near the front of the turret. Another important factor relative to the guns was the fact that not all stoppages could be corrected by simply charging (cocking) the guns. In many cases, when a gun failed to fire, it was necessary for the gunner to "reload" the gun, which required access to the firing chamber of the guns. Access to the firing chamber of the guns was severely restricted by the guns location in the small turret. Normally, the gunner accessed the firing chamber by releasing a latch and raising the cover to a position perpendicular to the gun but this was not possible in the ball turret. To remedy that, the front end of the cover was "slotted". The gunner released the latch and removed the cover which allowed a few inches over the firing chamber for the gunner to access and clear a stoppage. Small ammunition boxes rested on the top of the turret and the remaining ammunition belts fed the turret by means of an elaborate chute system. A reflector sight was hung from the top of the turret, positioned roughly between the gunner's feet.
The directional control was by two hand control grips with firing buttons incorporated. The left foot controlled the reflector sight range reticule. The right foot operated a push-to-talk intercom switch. The turret was normally electrically powered in azimuth and altitude. An emergency hand crank could be attached to reposition the turret from inside the aircraft fuselage. In the event of a power failure another crewman would use this to crank the turret into the vertical position to allow the gunner to exit.[1]
A B-24J's Sperry ventral ball turret in its retracted position for landing, as seen from inside the bomber.
On the B-17, the A-2 turret was close to the ground, but had enough clearance for takeoff and landing. However, the gunner did not enter the turret until well into the air, in case of landing gear failure. During take-off and landing, the turret had to be positioned with its guns horizontal, pointing aft. As the guns had to be vertical before the gunner could enter or leave the turret, a set of external controls were fitted so the turret could be repositioned while unoccupied.[2]
In the case of the B-24, the Liberator's tricycle landing gear design mandated that its A-13 model Sperry ball turret have a fully retractable mount, so that the ball turret would always be retracted upwards into the lower fuselage while the aircraft was on the ground, providing ground clearance with it in the stowed position.
https://en.wikipedia.org/wiki/Ball_turret