Äärivasemmiston sota sivistystä vastaan

Homman nimimerkki Akez on kääntänyt tekstin joka antaa jotain selitystä nykymenoon .


akez

xx.gif

Historioitsija Mark Solonin: Vasemmisto ja neekerit - nykymaailman analyysi
« : 14.07.2020, 10:28:04 »

Virossa asuvan venäläishistorioitsija Mark Soloninin analyysi nykyisestä maailmanmenosta. Se on etenkin nyt BLM:n jälkeen erittäin ajankohtainen. Analyysi on eräs parhaista tähän asti nähdyistä. Sen pohjalta suurin osa nykypäivän ilmiöistä saa selityksen, jossa kaikki palat loksahtavat paikoilleen. Samalla megatrendit tulevat esiin. Vaikka Suomi ei ole USA, niin analyysi istuu hyvin selityspuitteiksi myös tähän maahan, etenkin kun katsoo näitä viime vuosien tapahtumia täällä.

Lainaus
Punaiset ja mustat

Mark Solonin

Echo Moskvy 13.6.2020 juttu venäjäksi

Nyyhkivän väkijoukon halki USA:n kaupungeissa soljuvaan koristeelliseen arkkuun käytetty kulta ei ole mennyt hukkaan, jos siitä tulee uusi syy pohtia lisää: Mitä tuo oli? Mistä se tuli? Mihin se johtaa?

1. JOKA EI EHTINYT, HÄN MYÖHÄSTYI

Kommunistien niin kovasti haaveilema proletaarinen vallankumous Länsi-Euroopan edistyneimmissä, teollisuudeltaan kehittyneissä, maissa olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Paljon aiemmin. Viimeistään kymmenen vuotta ennen Kommunistisen manifestin kirjoittamista [vuosi 1848]. Niinä yleisen nälän aikoina juuri syntynyt - alkuperäisen pääoman kasautumisen kuumeessa ollut - kapitalismi ei kyennyt luomaan hyväpalkkaisia työpaikkoja. Eikä huonosti palkattujakaan työpaikkoja riittänyt kaikelle sille puille paljaille joutuneiden ja joutuvien talonpoikien ja maalaisten väkijoukolle, joka epätoivoissaan kerääntyi tehtaiden nokisten porttien luo. Onnellisena pidettiin sitä, jolla oli mahdollisuus tehdä töitä 12 tuntia päivässä ruokakuppia vastaan (monilta muuten evättiin tämäkin laupeudentyö – kts. Kansallistyöhuoneiden kapina Pariisissa 1848 [wikipedia linkki]).

Noina (kommunisteille) satumaisina aikoina käsitteet "työläinen" ja "proletaari", jotka alkuperäisessä merkityksessään eivät ole mitenkään yhteensovitettavissa, sattuivat paradoksaalisella tavalla sulautumaan yhteen ja tarkoittivat aivan samaa ihmistä. Silloin olisi pitänyt iskeä ja hyödyntää tilaisuus! Se ei kuitenkaan onnistunut. Emme lähde sen syvällisemmin tässä arvioimaan mikä oli syynä. He eivät vain kyenneet. Eivät onnistuneet. Yrittivät kyllä, mutta pieleen meni.

Viimeinen epätoivoinen yritys tehtiin vuosina 1918-19, kun köyhyyden ja monivuotisten veristen sotien aikaansaama yleinen raakuus ja julmuus iskivät kipinää Länsi-Euroopassa. Liekit leimahtivat konkreettisesti (Baijeri, Unkari, Suomi - silti viimeisintä on arveluttavaa luokitella noiden vuosien "edistyneisiin maihin"), mutta tälläkin kertaa "punaiset" hävisivät. Kaikki myöhemmin tehdyt yritykset olivat epätoivoisia pyrkimyksiä loikata jo kauan sitten ohi menneeseen junaan. Kana jääkaapissa ja sarjatuotantona valmistettu Ford oman talon pihassa erottivat lopullisesti ja peruuttamattomasti toisistaan käsitteet "työläinen" ja "proletaari". 1900-luvun toisella puoliskolla eurooppalaiset kommunistipuolueet muuttuivat pelkiksi vitseiksi ja Moskovasta tulevan rahatuen loppumisen jälkeen niistä tuli yhtä tyhjää.

2. UUSI PROLETARIAATTI

Ja juuri silloin, kun viimeinen toivo jo kaikkosi proletariaatin diktatuurin viimeisen soturin mielestä, niin Marxin opit osoittivat sittenkin olevansa kaikkivoipia. Koska ne ovat totta. Kuten klassikkoteos lupaili, niin "kapitalismi luo itse omat haudankaivajansa". Silti ei asia ihan noinkaan mennyt ... Se ei ole lihaksikas kaksi metriä pitkä kulmikkaan leuan omaava sulatusahjon liekkien korventama työläinen. Nykyään se on sipsipussin ja oluttölkin (USA:ssa pikemminkin marisätkä) kanssa räjähtäneeseen sohvaan tv:n eteen ikuisiksi ajoiksi liimautunut tyhjäntoimittajaluuseri.

Tässä kohtaatte uuden proletariaatin. Proletaari-sanan täysin alkuperäisen (muinaisroomalaisen) merkityksen mukaisena: Tyhjäntoimittajan jälkeläinen joka elää valtion sosiaalitukien varassa. Työpaikkaa hänellä ei ole missään, eikä myöskään halua työntekoon, ja valtio maksaa hänelle kuukausittain armopalan, kunhan pysyy vain "ruodussa". Heitä on paljon ja lisää tulee. Heitä voi olla vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa 2 maatalousteollisella sektorilla toimivaa ihmistä kykenee ruokkimaan 98 syöttilästä.

Kaikki tunnemme nimeltä oppineet toverit Marx, Engels, Lenin, Trotski ... Näyttää kuitenkin, että ei tunneta sen poliittisen puuhamiehen nimeä, joka ensimmäisenä keksi yhdistää kaksi fundamentaalia ideaa:

a) "Yksi ihminen - yksi ääni"

b) "Yksi laatikko - 20 pulloa"

Äänestysuurnan nykyinen toimintaperiaate on sellainen, että Boeingin pääsuunnittelijan ja kännäävän tyhjäntoimittajan äänellä on yhtä paljon painoa. Paino on sama, mutta hinta erilainen! Vakuuttaaksesi pääsuunnittelijan laittamaan "puumerkkinsä" haluttuun äänestyslipun kohtaan on puhuttava paljon ja vielä lisää, mutta tämäkään ei vielä riitä - on myös tehtävä jotakin hyvää koko maan puolesta. 20 tyhjäntoimittajan äänen taas voi ostaa 20 laatikolla vodkaa. Eikä siinä vielä kaikki! Nykyinen sosiaalivaltio on rakennettu niin, että itsetuho voidaan hoitaa itserahoituksella: Parlamenttiin päässeet "vasemmistolaiset" äänestävät työtätekevien verojen korottamisen ja samalla myös proletaarien sosiaalitukien kasvattamisen puolesta; proletaarit äänestävät tästä ihastuneina "vasemmistoa", nämä saavat lisää edustusta parlamenttiin ja sitten he taas kasvattavat veroja ja lisäävät sosiaalitukia ... ja näin porhalletaan hamaan loppuun asti, aina uuskommunistien vaalivoittoon vanhoista kommunisteista, sen valitettavan hyvin jo tunnetun surullisen kaava mukaisesti: "Yksi ihminen, yksi ääni, aina viimeiseen kertaan asti".

3. POTILAS VOI HERÄTÄ

Neuvostoliiton mentyä nurin "punaiset" masentuivat ja vaipuivat epätoivoon sen suojatyöpaikkojen ja ilmaisten lounaiden kadotessa. Sittemmin he ilmestyivät taas esiin, kuin tuhkasta nouseva feeniks. "Meidän aikamme ja vuoromme on koittanut!" TheTimeIsNow. Älkää olko laiskoja, vaan katsokaa tämä Bernie Sandersin kiihotusvideo sen viimeiseen lopputekstiin asti. Vääntäkää ääni täysille - meneillään on protestikokous. Eläytykää ja kokekaa ... Heidän aikansa on tullut.

Vaikuttaa, että meneillään on peli, jota ei voi hävitä. Ampumatta laukaustakaan uusi proletariaatti tulee sohvalta nousematta nostamaan "punaiset" valtaan. Yksikään Euroopan ja USA:n poliitikko ei uskalla kyseenalaistaa "yksi ihminen - yksi ääni" -periaatetta. Se on koskematon pyhä lehmä. Proletaarin lukumäärä kasvaa väistämättä yhteiskunnissa. Tämä johtuu yleisestä työn tuottavuuden kasvusta, sekä tuotannon siirtämisestä "kolmanteen maailmaan". Ja silti ... pelko ja epäilys kalvaa mieltä madon lailla: "Entä jos he kuitenkin havahtuvat ja tulevat järkiinsä?" Lehmät lehminä, autiolle saarelle joutuneet ihmiset syövät kuitenkin mieluummin pyhän lehmänsä, kuin suostuvat kuolemaan nälkään tai syömään tovereitaan ...

Silloin "punaiset" heittävät taisteluun myös pääesikunnan reservijoukon – neekerit.

4. WHYBLACKSMATTER

USA:n neekerit ovat muutakin kuin vahvasti yhteiskunnan sosiaalitukien varassa elävä äänestäjäkunta, joka on valmis äänestämään verojen ja sosiaalitukien kasvattamisen puolesta. USA:n neekeriyhteisö on "punaisten" vahva reservijoukko - ei tietenkään kaikkien osalta, mutta merkittävässä määrin. Neekereitä valmennetaan ja koulutetaan samaan, mihin Saksan "ruskeat" valmensivat varsin onnistuneesti omia "rynnäkköjoukkojaan” sata vuotta sitten.

On tietenkin selvää, että nahanväri ei tee ihmisestä narkomaania tai konnaa. Halu ja valmius tuhota, murskata, polttaa ja jopa tappaa eivät synny itsestään. Kaiken tuon takana on valtava työmäärä: Monivuotinen valkoisten kouluttaminen, kuten myös neekereidenkin. Toisaalla istutetaan "ikuista syyllisyyttä ja velkaa" niitä kohtaan, joita "punaisten" käytännössä täysin kaappaama ja hallussaan pitämä media tuo esiin ja esittää uhreina. Toisaalla sitten juurrutetaan lumpenproletariattiin[1] (ryysyköyhälistö) ikuisen katkeruuden ja vihan vaistonvaraisia tunteita.

Tässä yksi äskettäinen koulutusesimerkki kaikista niistä monista vastaavista. Journalisti E.M. Albats kertoi, kuinka hän Floydin kuoleman jälkeisinä Valtavan Ahdistuksen Päivinä vieraili yhteiskuntareformia kannattavien progressivististen anti-rasistien protestikokouksessa. Lainaan häntä sanatarkasti: ”Tilaisuuden vetäjä sanoi töykeästi ja vihamielisesti: ”Valkoiset miehet, tulkaa tänne”. Ja kaikki ne mielenosoituskokouksessa mukana olleet valkoiset miehet tottelivat. Tilaisuuden vetäjä kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: ”Rakastatteko mustanahkaisia amerikkalaisia?” Ja nämä vastasivat kuorossa ”Kyllä”. Vetäjä: ”Ja nyt sanokaa ääneen: Me rakastamme mustanahkaisia amerikkalaisia”. Ja minä katselin tätä menoa ja kuvasin heitä, ja aion julkaista tämä kaiken The New Timesin webbisivuilla. Monilla pojilla oli siellä vielä kyyneleet silmissä".

Mielenkiintoisinta on tämän tarinan osalta sen tapahtumapaikka – Detroit. Se on kaupunki, joka joskus oli USA:n teollisen mahdin symboli, mutta nyt se on jo muuttunut Zimbabwen kolkaksi USA:n maaperällä: Työttömyys on maan korkeinta, samoin köyhyysrajan alapuolella elävien perheiden prosenttiosuus, murhien määrä 1000 henkilöä kohden on kymmenen kertaa suurempi, kuin ongelmaisessa New Yorkissa, 30.000 taloa on tyhjillään, ihmiset ovat järestään narkomaaneja. Nykyisistä Detroitin asukkaista 83% on neekereitä. Viimeisen 30 vuoden aikana kaupungin 1,6 miljoonasta valkoisesta on muuttanut pois 1,4 miljoonaa.

Albats ei ole tuntemuksineen yksin. 21. vuosisadalla USA:n yliopistot ovat muuttumassa 1200-luvun yliopistoiksi, joissa pääoppiaineet ovat teologia, jumaluusoppi ja skolastiikka. Asioista keskusteleminen on sopimatonta. "Olemme ikuisesti velkaa näille köyhille ihmisille". Kyse on uskonnollisesta dogmasta. Jokainen, joka uskaltaa kyseenalaistaa tämän dogman, leimataan "rasistiksi" ja tämän sanan lausumiseen odotetaan reagoitavan samalla tavalla, kuin mitä keskiajan Euroopassa reagoitiin sanoihin ”kerettiläinen”, ”harhaoppinen”. Eivät toki polta vielä roviolla, mutta erottaminen akateemisesta ympäristöstä ilman mahdollisuutta palata takaisin on taattua. Tuolla uskonnolla ei ole yhtä jumalaa, mutta sillä on suuria pyhiä marttyyrejä. Nykyisin se on George Floyd. Häntä ennen Rodney King.

Aiemmin tekemänsä ryöstön jälkeen ehdonalaiseen vapautettu Rodney King harrasti lorvimista. 3.3.1992 hän kaahasi humalassa ja huumeissa hullun lailla (188 km/t) Los Angelesin katuja pitkin piittaamatta liikennevaloista. Pidätettäessä hän vastusti villisti poliisia. Oikeuslaitos tutki poliisien toimet ja totesi niiden olleen asianmukaiset. Neekeriyhteisö (mukaan lukien Los Angelesin mustanahkainen pormestari) oli raivoissaan tuomion johdosta. Totuudenmukaisuuden nimissä on mainittava, että pogromiin liittyi nopeasti mukaan myös kaikkia nahanvärejä edustava rikollinen "pohjasakka". Lopputulos oli 63 tapettua, 2.383 loukkaantunutta, noin 5.000 kauppaa ryöstettiin, 1.150 tuliasetta varastettiin ja kokonaisvahinkojen määräksi arvioitiin miljardi dollaria. Rodney King sai - ei, hän ei saanut uutta tuomiota, vaan 3,8 miljoonaa dollaria vahingonkorvauksia. Näillä rahoilla hän osti ökytalon uima-altaalla, johon hän sitten hukkui huumepäissään.

Tämä teksti kirjoitettiin 10.6.2020. Päivää aiemmin valtavien levottomuuksien riivaaman Minneapolisin kaupunginvaltuusto päätti hajottaa poliisilaitoksensa. Demokraattisen puolueen täysin kontrolloimassa Seattlessa alkoi 11.6. puolueen suvaitsema ja hyväksymä täysi kapina. Vallankumous oli alkanut ja meneillään. Yhteenoton ja vastakkainasettelun tulos tulee riippumaan siitä, kuinka nopeasti "valkoiset" (sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä) käsittävät ja ymmärtävät kuinka isosta ja merkittävästä asiasta on kyse.


[1] Ryysyköyhälistö (myös lumpenproletariaatti, saks. Lumpenproletariat) on Karl Marxin kehittämä termi, jota hän käytti työväenluokan alimmasta kerroksesta. Se ei Marxin mukaan tulisi koskaan saavuttamaan luokkatietoisuutta ja on näin ollen hyödytön vallankumouksen ja luokattoman yhteiskunnan toteuttamisessa. ... (Lähde: wikipedia)

Lihavoinnit mun.

Tuon pohjalta voi alkaa miettiä selityksiä tämänkin maan ilmiöille. Miksi maan pääministeri julistaa: "Suomi kuuluu kaikille". Miksi porvarihallitus päästää maahan 34.000 huijausperiaatteella kehitysmaista tullutta? Miksi näistä pidetään kynsin hampain kiinni? Miksi kansalaisia solvataan rasisteiksi? Miksi neekerit ja muslimit nostetaan erityiskohdeltaviksi maan kansalaisia syrjien, vaikka lähes kaikki noista ovat tulleet tänne 30 viimeisen vuoden aikana asyylillä, eikä kenelläkään näistä kymmenien turvallisten maiden halki tänne tulleista ole puhtaita jauhoja pusseissa? Vastaavia kysymyksiä löytyy lukuisia. Yllä lienee tähän asti paras analyysi ja vastaus näihin kysymyksiin. Moni häntyrinä vielä juokseva ei näytä edes ymmärtävän mikä häntä juoksuttaa. Tämän maan ja yhteiskunnan "neekerireservijoukkoa" kootaan tänne haittamaahanmuutolla ja käytössä olevat koulutusmenetelmät ovat aivan samat kuin Soloninin analyysissä. Meidän tulevaisuutemme on kiinni siitä, että heräävätkö ei-vasemmistolaiset ajoissa. Muuten tulemme olemaan täysin kohtalon ja muiden armoilla.
 
The New York Timesin toimittaja Bari Wess irtisanoutui ja irtisanoutumiskirjeessä on melkoista avautumista kyseisen lehden tämän päivän menosta.

Dear A.G.,

It is with sadness that I write to tell you that I am resigning from The New York Times.
I joined the paper with gratitude and optimism three years ago. I was hired with the goal of bringing in voices that would not otherwise appear in your pages: first-time writers, centrists, conservatives and others who would not naturally think of The Times as their home. The reason for this effort was clear: The paper’s failure to anticipate the outcome of the 2016 election meant that it didn’t have a firm grasp of the country it covers. Dean Baquet and others have admitted as much on various occasions. The priority in Opinion was to help redress that critical shortcoming.

I was honored to be part of that effort, led by James Bennet. I am proud of my work as a writer and as an editor. Among those I helped bring to our pages: the Venezuelan dissident Wuilly Arteaga; the Iranian chess champion Dorsa Derakhshani; and the Hong Kong Christian democrat Derek Lam. Also: Ayaan Hirsi Ali, Masih Alinejad, Zaina Arafat, Elna Baker, Rachael Denhollander, Matti Friedman, Nick Gillespie, Heather Heying, Randall Kennedy, Julius Krein, Monica Lewinsky, Glenn Loury, Jesse Singal, Ali Soufan, Chloe Valdary, Thomas Chatterton Williams, Wesley Yang, and many others.

But the lessons that ought to have followed the election—lessons about the importance of understanding other Americans, the necessity of resisting tribalism, and the centrality of the free exchange of ideas to a democratic society—have not been learned. Instead, a new consensus has emerged in the press, but perhaps especially at this paper: that truth isn’t a process of collective discovery, but an orthodoxy already known to an enlightened few whose job is to inform everyone else.

Twitter is not on the masthead of The New York Times. But Twitter has become its ultimate editor. As the ethics and mores of that platform have become those of the paper, the paper itself has increasingly become a kind of performance space. Stories are chosen and told in a way to satisfy the narrowest of audiences, rather than to allow a curious public to read about the world and then draw their own conclusions. I was always taught that journalists were charged with writing the first rough draft of history. Now, history itself is one more ephemeral thing molded to fit the needs of a predetermined narrative.

My own forays into Wrongthink have made me the subject of constant bullying by colleagues who disagree with my views. They have called me a Nazi and a racist; I have learned to brush off comments about how I’m “writing about the Jews again.” Several colleagues perceived to be friendly with me were badgered by coworkers. My work and my character are openly demeaned on company-wide Slack channels where masthead editors regularly weigh in. There, some coworkers insist I need to be rooted out if this company is to be a truly “inclusive” one, while others post ax emojis next to my name. Still other New York Times employees publicly smear me as a liar and a bigot on Twitter with no fear that harassing me will be met with appropriate action. They never are.

There are terms for all of this: unlawful discrimination, hostile work environment, and constructive discharge. I’m no legal expert. But I know that this is wrong.

I do not understand how you have allowed this kind of behavior to go on inside your company in full view of the paper’s entire staff and the public. And I certainly can’t square how you and other Times leaders have stood by while simultaneously praising me in private for my courage. Showing up for work as a centrist at an American newspaper should not require bravery.

Part of me wishes I could say that my experience was unique. But the truth is that intellectual curiosity—let alone risk-taking—is now a liability at The Times. Why edit something challenging to our readers, or write something bold only to go through the numbing process of making it ideologically kosher, when we can assure ourselves of job security (and clicks) by publishing our 4000th op-ed arguing that Donald Trump is a unique danger to the country and the world? And so self-censorship has become the norm.

What rules that remain at The Times are applied with extreme selectivity. If a person’s ideology is in keeping with the new orthodoxy, they and their work remain unscrutinized. Everyone else lives in fear of the digital thunderdome. Online venom is excused so long as it is directed at the proper targets.

Op-eds that would have easily been published just two years ago would now get an editor or a writer in serious trouble, if not fired. If a piece is perceived as likely to inspire backlash internally or on social media, the editor or writer avoids pitching it. If she feels strongly enough to suggest it, she is quickly steered to safer ground. And if, every now and then, she succeeds in getting a piece published that does not explicitly promote progressive causes, it happens only after every line is carefully massaged, negotiated and caveated.

It took the paper two days and two jobs to say that the Tom Cotton op-ed “fell short of our standards.” We attached an editor’s note on a travel story about Jaffa shortly after it was published because it “failed to touch on important aspects of Jaffa’s makeup and its history.” But there is still none appended to Cheryl Strayed’s fawning interview with the writer Alice Walker, a proud anti-Semite who believes in lizard Illuminati.

The paper of record is, more and more, the record of those living in a distant galaxy, one whose concerns are profoundly removed from the lives of most people. This is a galaxy in which, to choose just a few recent examples, the Soviet space program is lauded for its “diversity”; the doxxing of teenagers in the name of justice is condoned; and the worst caste systems in human history includes the United States alongside Nazi Germany.

Even now, I am confident that most people at The Times do not hold these views. Yet they are cowed by those who do. Why? Perhaps because they believe the ultimate goal is righteous. Perhaps because they believe that they will be granted protection if they nod along as the coin of our realm—language—is degraded in service to an ever-shifting laundry list of right causes. Perhaps because there are millions of unemployed people in this country and they feel lucky to have a job in a contracting industry.

Or perhaps it is because they know that, nowadays, standing up for principle at the paper does not win plaudits. It puts a target on your back. Too wise to post on Slack, they write to me privately about the “new McCarthyism” that has taken root at the paper of record.
All this bodes ill, especially for independent-minded young writers and editors paying close attention to what they’ll have to do to advance in their careers. Rule One: Speak your mind at your own peril. Rule Two: Never risk commissioning a story that goes against the narrative. Rule Three: Never believe an editor or publisher who urges you to go against the grain. Eventually, the publisher will cave to the mob, the editor will get fired or reassigned, and you’ll be hung out to dry.

For these young writers and editors, there is one consolation. As places like The Times and other once-great journalistic institutions betray their standards and lose sight of their principles, Americans still hunger for news that is accurate, opinions that are vital, and debate that is sincere. I hear from these people every day. “An independent press is not a liberal ideal or a progressive ideal or a democratic ideal. It’s an American ideal,” you said a few years ago. I couldn’t agree more. America is a great country that deserves a great newspaper.

None of this means that some of the most talented journalists in the world don’t still labor for this newspaper. They do, which is what makes the illiberal environment especially heartbreaking. I will be, as ever, a dedicated reader of their work. But I can no longer do the work that you brought me here to do—the work that Adolph Ochs described in that famous 1896 statement: “to make of the columns of The New York Times a forum for the consideration of all questions of public importance, and to that end to invite intelligent discussion from all shades of opinion.”

Ochs’s idea is one of the best I’ve encountered. And I’ve always comforted myself with the notion that the best ideas win out. But ideas cannot win on their own. They need a voice. They need a hearing. Above all, they must be backed by people willing to live by them.

Sincerely,

Bari
 
Tässä on tulevaisuus meille foorumin reserviläisveljille, jotka näimme kaiken tämän tulevan... Mika Waltarin

"Koska suurvallat ovat aina käyttäytyneet kuin gangsterit, ja pienvaltiot kuin huorat"

luoman lääkäri Sinuhen sanoin, kirjan viimeinen kappale vuodelta 1945 - hyvä käännös muuten:

“For I, Sinuhe, am a human being. I have lived in everyone who existed before me and shall live in all who come after me. I shall live in human tears and laughter, in human sorrow and fear, in human goodness and wickedness, in justice and injustice, in weakness and strength. As a human being I shall live eternally in mankind. I desire no offerings at my tomb and no immortality for my name. This was written by Sinuhe, the Egyptian, who lived alone all the days of his life.”
 
National Museum of African American History & Culture informoi ”valkoisuudesta”.


7E42F8F4-B34D-433E-A1F4-D5AC89B86E76.png

Robin DiAngelo on ilmeisesti tuon white fragility termin keksijä ja taitaapa siltä löytyä kirjakin tuolla nimellä.

Dr. Robin DiAngelo is the author of "What Does it Mean to Be White? Developing White Racial Literacy" and has been an anti-racist educator, and has heard justifications of racism by white men and women in her workshops for over two decades. This justification, which she calls “white fragility,” is a state in which even a minimum amount of racial stress becomes intolerable, triggering a range of defensive moves. These moves include outward display of emotions such as anger, fear, and guilt, and behaviors such as argumentation, silence, and leaving the stress-inducing situation.

Edit:

 
Mitähän pahaa tässä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa on?
Kulttuurit eivät ole tasavertaisia, toiset ovat parempia kaikilla mittareilla, jos toimii kuten tässä listataan yhteiskunta menestyy kaikilla mittareilla.

No siinä on se paha, että "Oikea Ideologia" ei pärjää tuollaisessa kulttuurissa. Mikä pahempaa, ihmiset kykenevät päättelemään tämän verran huolimatta kaikesta maanittelusta ja hyvesignaloinnista huolimatta. Tästä syystä tälläinen toksinen kulttuuri pitää tuhota "Oikean Ideologian" tieltä.
 
Mitähän pahaa tässä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa on?
Kulttuurit eivät ole tasavertaisia, toiset ovat parempia kaikilla mittareilla, jos toimii kuten tässä listataan yhteiskunta menestyy kaikilla mittareilla.


7e42f8f4-b34d-433e-a1f4-d5ac89b86e76-png.42111

Noh, sehän olisi demokraattista esittää se vaihtoehtoinen malli kaikille kohdille (yllä) ja antaa ihmisten valita. Kuinka moni valitsisi toisin?
Jos vertailun vuoksi vastaava taulu tehdään Nigerian (erilainen kulttuuri) tai vaikka Japanin (erilainen kulttuuri), niin miltä osin ne eroavat? Ja täytyy muistaa että erilainen ei ole välttämättä väärin, vai onko?
 
Noh, sehän olisi demokraattista esittää se vaihtoehtoinen malli kaikille kohdille (yllä) ja antaa ihmisten valita. Kuinka moni valitsisi toisin?
Jos vertailun vuoksi vastaava taulu tehdään Nigerian (erilainen kulttuuri) tai vaikka Japanin (erilainen kulttuuri), niin miltä osin ne eroavat? Ja täytyy muistaa että erilainen ei ole välttämättä väärin, vai onko?

Vaihtoehto on kommunismi eikä sitä luoda demokraattisesti vaan proletariaatin diktatuurin kautta.
 
Noh, sehän olisi demokraattista esittää se vaihtoehtoinen malli kaikille kohdille (yllä) ja antaa ihmisten valita. Kuinka moni valitsisi toisin?
Jos vertailun vuoksi vastaava taulu tehdään Nigerian (erilainen kulttuuri) tai vaikka Japanin (erilainen kulttuuri), niin miltä osin ne eroavat? Ja täytyy muistaa että erilainen ei ole välttämättä väärin, vai onko?
Miksi menee hyvä agenda hukkaa jos joutuisi etsimään vastauksia ja selittämään asioita....
 
Onkohan Arttu kohta cancelled Hesarin toimittaja?

Netissä hermostuttiin näyttelijän huhutusta seurustelusuhteesta, ja se kertoo siitä, miten hyvää tarkoittavasta nettiaktivismista on tullut laiskaa
Jos aktivismi muuttaa maailman paremmaksi yhdet potkut ja cancelit kerrallaan, se on älyllisesti hyvin laiskaa aktivismia.

Arttu Seppänen HS

Julkaistu: 13:57

HEINÄKUUN alussa brittinäyttelijä Jodie Comerin ympärillä kuohui. Menestyssarja Killing Even tähden huhuttiin seurustelevan republikaanin kanssa.

”Jodie Comer is cancelled”, Twitterissä useat julistivat ja odottivat yksityisyyttään varjelevalta Comerilta selitystä, anteeksipyyntöä, kunhan nyt jotain.

Cancel-kulttuuri on nettiaktivismin muoto, joka puolestaan perustuu niin sanottuun ”call out -kulttuuriin”. Molempien perusajatus on yksinkertainen: henkilö nostetaan netissä esille ja yritetään saada vastuuseen sanomisistaan tai tekemisistään, joita arvostelijat pitävät ”ongelmallisina”.

Cancel-kulttuurissa pyritään nimenomaan boikotointiin, ja usein seurauksena on, että vaikutusvaltainen henkilö menettää esimerkiksi työpaikkansa.

MYÖS Comerin tapauksessa osa halusi, että hänet poistetaan sarjan tulevalta kaudelta, koska Donald Trumpin puolueen kannattajan kanssa seurusteleva ei voisi kriitikoiden mukaan näytellä homoseksuaalia hahmoa.

Pettyneillä faneilla ja kriitikoilla on epäilemättä vahva kiintymyssuhde Comeriin ja sarjaan. Mutta kuinka paljon he häntä ja hänen älykkyyttään arvostavat, jos ovat valmiita mitätöimään hänet täysin sen perusteella, kenen kanssa hänen huhutaan seurustelevan? Tässä ajattelussa kumppani käytännössä määrittelisi myös sen, mitä Jodie Comer on ja ajattelee. Ikään kuin kumppanilla olisi myöskään mitään tekemistä Comerin näyttelemisen kanssa.

Jos cancel-kulttuurin on tarkoitus olla edistyksellistä, niin tässä tapauksessa edistyksellisyyttä ei ole hitustakaan. Olisi hienoa mainita tässä jokin tuore esimerkki julkkismiehestä, joka on tuomittu kumppanivalintansa perusteella, mutta eipä tule mieleen.

Toistaiseksi on vaikea arvioida, vaikuttaako Comerin ympärillä ollut lietsonta hänen uraansa mitenkään, eli onko hän ”cancelled”. Näyttelijä ei ole kommentoinut asiaa, ja medioissa on kirjoitettu Comeria puolustavia puheenvuoroja.

COMERIN tapaus on vain yksi monista esimerkeistä, joka latistaa niitä hyviä puolia ja päämääriä, joita cancel-kulttuurissa on ollut.

Nyt siitä uhkaa tulla vain helppo lyömäase, jolla nettiaktivistit hakevat nopeaa tyydytystä vaikeisiin tunteisiin. Kun ihminen pettyy idoliinsa, hän tuntee kognitiivista dissonanssia, ristiriitaisia ja ikäviä tunteita. Helppo ratkaisu vaikeisiin tunteisiin on painaa cancel-nappia.

Cancel-kulttuurin hyviin puoliin on kuulunut se, että jos aiemmin suojeltuja, vaikutusvaltaisia henkilöitä halutaan saada vastuuseen, niin tarvitaan myös poikkeuksellisia keinoja.

#Metoo-kampanja muutti maailmaa. Silloin pato murtui pitkään hautuneen epäoikeudenmukaisuuden ja hyväksikäytön tieltä. Elokuvatuottaja Harvey Weinstein saatiin oikeuteen vastaamaan teoistaan ja tuomittiin. Ihmiset uskalsivat alkaa puhua julkisesti kohtaamastaan häirinnästä. Weinstein oli todellakin cancelled.

JULKISIA tuomioita alkoi tulla monille muillekin ihmisille, joita haluttiin saada vastuuseen. Käytännössä yksi tyydyttävä ratkaisu on se, että jossain vaikutusvaltaisessa asemassa oleva henkilö eroaa tai saa potkut.

Kun jokin keino huomataan tehokkaaksi, sitä on myös aika helppo alkaa käyttää hyväksi. Youtubessa ContraPoints-kanavalla cancel-kulttuuria verrataan giljotiiniin. Julkinen tuomio, josta saattaa tulla vain viihdespektaakkeli muiden joukkoon.

Teollisuusyhtiö Boeingin viestintäpäällikkö Niel Golightlyjoutui eroamaan hiljattain 33 vuotta vanhan artikkelin vuoksi. Hän kirjoitti sen ollessaan Yhdysvaltain armeijan palveluksessa. Vuonna 1987 julkaistussa jutussa Golightly kirjoitti naisten asepalvelusta vastaan. Suomessa naisille vapaaehtoinen asepalvelus tuli mahdolliseksi vuonna 1995.

Golightlyn mielipide oli todella pöhkö ja misogynistinen, mutta aikanaan tuskin kovin poikkeuksellinen. Kuka tahansa meistä saattaa muuttaa mieltään yli 30 vuodessa. Golightly irtisanoutui mielipiteestään, mutta homma oli jo lipsunut käsistä.

TÄSSÄ tullaan cancel-kulttuurin ydinongelmaan: se on muuttunut laiskaksi, koska keino on niin tehokas. Muuttuuko maailma paremmaksi yhdet potkut kerrallaan, vai olisiko kuitenkin niin, että joku vain sai potkut? Häviääkö organisaation naisviha yksien potkujen myötä, vai voisiko ongelma olla jossain syvemmällä?

Kapitalismi on imaissut cancel-kulttuurin kitaansa aktivistien huomaamatta ja tehnyt siitä kriisiviestintää. Yksittäisellä uhrauksella ongelmallisesti toimiva yritys saa pelattua itselleen taas jonkin verran rauhallista aikaa ennen seuraavaa kohua.

Se, että pitää jonkun saamia potkuja hyvänä lopputuloksena kriisille, ei oikeastaan kerro vielä mitään muuta kuin sen, että hyväksyy nykyisen kriisiviestintäpolitiikan. Tässä mielessä nettiaktivistit vaikuttavat usein pikemminkin yritysten markkinointiviestinnän laatua valvovana komissiona.

Kun olutmerkki päivittää sosiaaliseen mediaan logoonsa sateenkaaren värit, osa hurraa ja osa kommentoi: ”Nyt loppui tämän oluen juonti.”

Kun Popeda esiintyi pari vuotta sitten My Little Pony -sateenkaarilakanan kanssa, ihmiset havahtuivat siihen, etteivät bändin jäsenet ehkä olekaan juntteja. Onhan huomattavasti vaikeampaa tehdä tämä havainto kuuntelemalla Popedan vuonna 1978 ilmestynyt kappale Oodi Tom Robinsonille, joka on ylistyslaulu homoseksuaalille muusikolle.

Aktivismi näyttää loppuvan ja tyytyvän siihen, että asiat ovat kunnossa, kun jokin näyttää ulkoisesti ihan hyvältä – joku on saanut potkut tai firma heiluttaa sateenkaarilippua.

Eivätkö aika monet asiat ole näyttäneet jo vuosikymmeniä ulkoisesti ihan hyviltä, kunnes taustalta paljastuu jotain kammottavaa?

HEINÄKUUN alussa yhdysvaltalaisessa Harper’s-lehdessä julkaistiin avoin kirje, jossa yhteensä yli 150:n kirjailijan, tutkijan ja aktivistin joukko ilmaisi huolensa sananvapauden kaventumisesta cancel-kulttuuriin liittyen.

On sinällään ironista olla huolissaan sananvapaudesta näkyvällä paikalla suuressa amerikkalaisessa aikakauslehdessä, mutta sananvapauden kaventuminen on aito huoli, kun cancel-giljotiini voi kopsahtaa kohdalle.

Tosin mikäli Jodie Comerin kaltaiset tapaukset yleistyvät, ase voi kääntyä itseään vastaan.

Taiteilijaboikoteissa nettiaktivisteilta unohtuu myös itse taiteen arvostus. Vaikka somen myötä suosikkitaiteilijaansa voi seurata tiiviimmin kuin aiemmin, taide on aina suurempaa kuin vain tekijänsä. Michael Jacksonsaattoi olla hirveä tyyppi, mutta tiimeineen hän teki myös maailman parhaimpia discobiisejä.

Yksi parhaimmista ja kriittisistä cancel-kulttuurin analyyseista ilmestyi The Atlantic -lehdessä Helen Lewisin kirjoittamana. Tekstissään Lewis kuvailee, kuinka cancel-kulttuuri toimii kapitalismin ehdoilla.

Kun kohu syntyy ja protestit alkavat, monet ihmiset ja yritykset menevät paniikkiin. Kuinka varmistaa ja kertoa, että olen varmasti oikealla puolella

YHDYSVALLOISSA Black Lives Matter -protestien myötä bestselleriksi on noussut Robin DiAngelon kahden vuoden takainen self help -kirja White Fragility. Siinä tähdätään siihen, että valkoiset tunnistaisivat piilevän rakenteellisen rasismin itsessään.

DiAngelo myy myös antirasistisia koulutustilaisuuksia. Suuryritykset Amazonista Nikeen ja Netflixiin kiirehtivät BLM-protestien myötä tilaamaan koulutuksia DiAngelolta, joka on itse valkoinen.

DiAngeloa ja hänen kirjaansa kohtaan on esitettykin paljon kritiikkiä. The Atlanticin John McWhorter sanoo kirjan olevan tarkoitettu niille valkoisille, jotka haluavat tuntea itsensä paremmiksi ihmisiksi. Se onkin täydellinen woke-kapitalismin tuote, jonka kanssa voi poseerata Instagramissa.

Kunhan asiat näyttävät hyvältä.
 
Mikä ihme saa ihmisiä näihin joukkopsykooseihin mukaan? Onko ihmiset oikeasti näin tyhmiä vai pitääkö juomavettä alkaa filtteröimään ja kiertää foliota otsalle...

Onko tälläista hulluutta koettu sitten 1930-luvun?
 
Mikä ihme saa ihmisiä näihin joukkopsykooseihin mukaan? Onko ihmiset oikeasti näin tyhmiä vai pitääkö juomavettä alkaa filtteröimään ja kiertää foliota otsalle...

Onko tälläista hulluutta koettu sitten 1930-luvun?
Ainahan näitä on ollut, typeryyden laajuus vain on vaihdellut. On ollut uskonnollisia ja poliittisia hurmoshenkisiä liikkeitä (siis oikeasti kaikki ovat olleet uskonnollisia, myös poliittiset liikkeet).
Jim jonesin syanidi klubi tai heavens gate alieninodotus itsemurhat tai taistolaiset tai vihreät tai... :devilish:
 
Mikä ihme saa ihmisiä näihin joukkopsykooseihin mukaan? Onko ihmiset oikeasti näin tyhmiä vai pitääkö juomavettä alkaa filtteröimään ja kiertää foliota otsalle...

Onko tälläista hulluutta koettu sitten 1930-luvun?

Ainahan näitä hyvesignaloijia on ollut. Nyt niille on vain avautunut kohtuuttoman hyvä näkyvyys aiempaan nähden ja näin saaneet kohtuuttoman suuren edustuksen yhteiskunnassa.
 
Ja useampaan mitä enempi perseillään. Noita betamiehiä uuniin jne alkaa kohta moni miettimään ratkasuna blm hulluuteen.
 
Back
Top