корыто (koryto) – tarinoita kaukalolta

Minä en osaa ottaa Hodorkovskin tai Browderin itkuja niin vakavasti. Jos heidät joku näkee jonkinlaisena "vaihtoehtona" Venäjälle, niin nähköön. Nimittäin heput ryöstivät silmät märkinä yhteiskuntaa, täysin estoitta ja molempien kädet ovat samanlaisessa mafia-sotien veressä kuin muunkin sirkuksen osallisilla.

Väitteesi on täysin järjetön ja jokainen voi tykönään miettiä mistä moinen katkeruus elämässä menestyneitä ihmisiä kohtaan kumpuaa.

Sekä Hodorkovski että Browder loivat omaisuutensa hyvin yksinkertaisella tavalla: He kehittivät haltuunsa saamiaan aliarvostettuja ja tehottomia punayhtiöitä tuottoisiksi jolloin heidän omistustensa arvo kasvoi. Aivan kuten samojen yhtiöiden muidenkin omistajien - myös Venäjän valtion - omistusten arvo kohosi vaikka he eivät olisi pistäneet tikkua ristiin asian eteen.

Huippuvuosinaan Hodorkovskin Jukosin maksamat verot kattoivat 5% koko valtion vertuloista. Browder osti vähemmistöosuuksia, tyypillisesti 5-10% huonosti hoidetuista venäläisyhtiöistä minkä jälkeen hän omistustensa suomin valtuuksin käynnisti yhtiöissä sisäiset tutkimukset paljastaakseen yrityksissä vallitsevan korruption ja lopettamalla johdon harrastaman yhtiön omaisuuden varastamisen. Näin yksinkertaisin keinoin Browder nosti yritysten, joiden vähemmistöomistaja Browderin johtama sijoitusrahasto oli monikymmenkertaiseksi.

Fakta on että nimenomaan yhteiskunta hyötyi sekä Browderin että Hodorkovskin työstä huomattavasti herroja itseään enemmän.

Joten kerroppa hyvä veli Baikal, missä kohdassa tässä tapahtui se silmät märkänä tehty ryöstö? Jos minä ostan umpeenkasvaneen kesantopellon ja raivaan siitä parasta viljelysmaata joka tuottaa satoa sen sijaan että puskee pelkkää pajua niin olen ilmeisesti mielestäsi rikollinen koska omaisuuteni arvo on noussut?

Browderilla ei ulkomaalaisena ollut kerta kaikkiaan muuta vaihtoehtoa kuin noudattaan pilkulleen Venäjän lakia. Pienestäkin lipeämisestä olisi todennäköisesti seurannut karkoitus ja peli olisi ollut siltä osin pelattu. Ja Browder ei pelannut omilla rahoillaan vaan hän hoiti toimeksiantajiensa nimiin länsimaisten sijoittajien hänen käsiin uskomia rahoja.

Joten kerroppa hyvä veli Baikal, millä perusteella rinnastat Hodorkovskin ja Browderin rikollisiin?

Onko rikkaus ja rikastuminen mielestäsi rikoksia?

Hodorkovskin kehityskaari on mielenkiintoinen. Mies oli nuoruudessan vakaumuksellinen kommunistinuori, ryhtyi 90-luvulla ultrakapitalistiksi joka teki liikevoitosta itselleen uskonnon, muuttui rikastumisen myötä filantroopiksi joka käytti suuria summia omaa rahaansa mm. orpolasten hyväksi. Jokosin loppuvuosina Hodorkovskin alkoi kiinnostua kansalaisyhteiskunnan kehittämisestä ja teki useita aloitteita - niitä rahallisesti tukien - sellaisten rakenteiden luomiseksi jotka tukisivat Venäjän demokratisoitumista. Tämä oli ilmeisesti Putinille liikaa.

Joten kerroppa hyvä veli Baikal, millä perusteella pidät Hodorkovskia ja Browderia rikollisina? Huom! Browder ei ole eikä ole koskaan ollut oligarkki siten kuin sana Venäjällä ymmärretään.

Browder nosti hallinnoimansa sijoitusrahaston arvoa taistelemalla venäläistä korruptiota vastaan. Putin taisteli myös korruptiota vastaan koska tämää taistelu heikensi oligarkkeja. Siksi Putin tuki - varmaan haluamattaan - Browderia. Kun Mauri oli tehtävänsä tehnyt, Mauri sai mennä. Putin sai tuhoamalla Hodorkovskin yliotteen liikemiehistä ja siirtyi korruptiojärjestelmän ylimmäksi edunsaajaksi.

Joten kerroppa hyvä veli Baikal, millä perusteella pidät Hodorkovskia ja Browderia rikollisina? Mitkä ovat ne rikokset joihin he ovat syyllistyneet?

Hävinneiden mafiapäälliköiden itkua on toisaalta huvittavaa kuulla. Ihan kuin jotkut pikkupojat, joiden suusta on iso pahis kiskaissut tikkarin. Jonka pikkupoika oli nyhtänyt vielä pienemmän suusta ensin.

Mistähän itkusta sinäkin puhut? En ole nähnyt Hodorkovskilta tai Browderilta kummaltakaan ensimmäistäkään kommenttia jossa nämä olisivat valittaneet taloudellisia menetyksiään. Molemmat herrat sen sijaan kampanjoivat täysin palkein viranomaisten mielivaltaa vastaan ja kamppailevat lopettaakseen syyttömien ihmisten elämän systemaattista tuhoamisen viranomaisten toimesta.

Täytyy olla aika puusilmä jos pitää Browderin kampanjaa lakimiehenä tappajien saattamiseksi edesvastuueen "mafiapäällikön itkuna".

Suositeltavaa luettavaa: Rikhard Sakwa, Tapaus Hodorkovski
Bill Broder: Red Notice
Masha Gessen: Kasvoton mies
 
Viimeksi muokattu:
Höpönlöpön. Herrat vain joutuivat sivuraiteelle Venäjällä, kun pahempi ja kovempi otti niskalenkin. Hodorin vastustajia kuoli parhaina rikastumisaikoina kuin kärpäsiä ja hänen "perheensäkin" oli tasan tiedossa. Kolmen suuren juutalaisperheen koalitio jytisi ja ryösti niin että vorkollit soivat. Minä lähden siitä, että ryöstäjä on ryöstäjä, vaikka hän olisikin saanut turpiinsa ja saa pelätä henkensä edestä. Ei ne kolttoset sillä häviä, että yrittää lollottaa lännen suosikkipojan virttä. Ko. herrat osaavat laulaa luikauttaa yllättävän samoilla tendensseillä kuin esim. Britannian tiedustelupalvelu....öööööö, mistäköhän johtunee, mitteepä lottoot, minuteman.

Kehotan joskus jalkautumaan useamman kuin yhden venäläisen pariin ja aloittamaan keskustelu siitä, mitä tarkoittaa mafia Venäjällä. Somasti ymmärrys saattaa valaista kohmettuneet aivot ja monenlainen kirjallisuus asettuu uuteen valoon.
 
Totean tähän keskusteluun, että jos löydän yhdenkään menestyneen ihmisen joka ei ole uransa varrella tullut tölvineeksi jotakuta. Esittelen teille pyhimyksen.
Pointtini, menestys vaatii usein myös uskallusta, sekä röyhkeyttä ja se luo katkeria ja kateellisia jotka sitten kertovat hurjia tarinoita siitä kuinka tuo pahantekijä on edennyt urallaan vääryyden voimalla.

Siitä ovatko Browder ja Hodorkovski rikollisia kuten Suomen rikoslaki sen määrittelee en osaa sanoa.
Venäläistä oikeutta en taas osaa pitää puolueettomana.
 
Totean tähän keskusteluun, että jos löydän yhdenkään menestyneen ihmisen joka ei ole uransa varrella tullut tölvineeksi jotakuta. Esittelen teille pyhimyksen.
Pointtini, menestys vaatii usein myös uskallusta, sekä röyhkeyttä ja se luo katkeria ja kateellisia jotka sitten kertovat hurjia tarinoita siitä kuinka tuo pahantekijä on edennyt urallaan vääryyden voimalla.

Siitä ovatko Browder ja Hodorkovski rikollisia kuten Suomen rikoslaki sen määrittelee en osaa sanoa.
Venäläistä oikeutta en taas osaa pitää puolueettomana.

Hodorkovskin suhteen @baikal on sikäli oikeassa ettei hänen historiansa kestä kaikelta osin tarkastelua, ei tämä entinen komsomolnuori ole niin viaton kuin annetaan ymmärtää eli taustalta löytyy tekoja joiden perusteella hänet olisi ollut mahdollista tuomita vankeuteen mutta tässä kohdin on kuitenkin muistettava, että hänen sinänsä harmaalla alueella liikkuminen etenkin 90-luvulla (jolloin hänen nousunsa alkoi) ollut millään muotoa poikkeuksellista Venäjällä vaan ennemminkin maan tapa - käytännössä suurin osa, jollei kaikki, tuona ajanjakona rikastuneet ole syyllistyneet enemmän tai vähemmän vilpillisiin ja moraalittomiin tekoihin keinotellessaan tilanteessa ja käyttäessään hyödyksi kaikkia mahdollisia (ja mahdottomia) suhteita.

Mutta, ja sitten tulee se olellinen mutta, hänessä on kuitenkin tapahtunut vrt. monet muut oligarkit selkeitä muutoksia ja hän näyttää jo ennen tuomiotaan ymmärtäneen sen, että Venäjän kehityssuuntaa on syytä muuttaa jos maasta halutaan pysyvästi menestyvä ja vaikutusvaltainen valtio, Venäjää on muutettava jotta maa voisi nousta monella tapaa merkittävien valtioiden joukkoon ja että venäläiset itse pystyisivät laaja-alaisesti nauttimaan rikkauksien tuomasta hyvinvoinnista. Hän aloi siis myös sijoittamaan/kohdistamaan miljardejaan siten, että niistä pääsivät välillisesti hyötymään myös sellaiset ihmiset jotka olivat muutoin liki tyhjän päällä. Hänen kohdalla on tietenkin vaikea sanoa, että oliko kyse lopulta suurista puheista ja vähistä todellisista teoista koska kävi kuten kävi - Hodorkovski joutui törmäyskurssille ja sen myötä ajojahdin kohteeksi ja tulos oli oikeastaan jo tässä vaiheessa tiedossa. Jompi kumpi - Hodorkovski tai valtion johto häviää ja vaikea kuvitella, että häviäjä olisi ollut näiden kahden pelissä jälkimmäinen. Eli Hodorkovski tuomittiin monelta osin poliittisesti ja tässä kohdin Venäjän hallinto teki hyvin merkittävän virheen ja sen myötä luottamus siihen alkoi monella taholla murentua. Nähtiin, että vihollinen tai kuviteltu vihollinen voidaan aina tuomita, jos ei syytä ole tiedossa sellainen kehitetään ja koska maan oikeuslaitos on läpimätä on käytännössä mahdotonta kuvitella, että oikeus voisi tapahtua.

Tunnen ihmisiä jotka ovat työskennelleet ja asuneet vuosia Venäjällä, joiden kumppaneina on ollut sikäläistä bisneseliittiä, ja heidän maalaamansa kuva on tietyiltä osin hyvin raadollinen. Korruptio ja harmaalla alueella liikkuminen on käytännössä vakio sikäläisessä kulttuurissa, jotkin ulkomaalaiset toimijat pyrkivät parhaalla mahdollisella tavalla pitäytymään laillisissa toimissa ja välttämään toimia jotka voivat johtaa ongelmiin oikeuslaitoksen kanssa, ongelmana on tällöin se, että heidän valvontansa harvoin ulottuu kaikkiin yhteistyökumppaneihinsa ja aina löytyy ketjusta joku (tai joitain) mätiä omenoita joita voidaan käyttää kiristyskeinona. Ulkomaalaisten ongelmana on myös oikeuslaitoksen korruptoituneisuus ja se, että lakia ei lueta siten kuten se on kirjoitettu, käytännössä lähes aina asetelmassa ulkomaalainen vs venäläinen jälkimmäinen voittaa, eli myös tapauksissa joissa ulkomaalainen olisi toiminut puhtain paperein. Koska yhteiskunta Venäjällä on mikä on, asetelma on se, että aina löydetään jokin "todiste" jonka perusteella ongelmatapaus voidaan tuomita tai hänen omaisuutta asettaa takavarikkoon tms.

Ja nyt sitten on huomioitava se, että moni ulkomaalainen ja myös venäläinen yritys joka haluaa toimia niin rehellisesti kuin mahdollista eli jopa välttää korruptoituneiden virkamiesten tukemista lahjuksin tms. on joutunut ongelmiin ja erinäisissä spekuloinneissa on pohdiskeltu sitä, että näiden yritysten ongelma on juuri heidän "puhtautensa" eli se että ne pyrkivät murtamaan toiminnallaan korruptoituneen yhteisön ja yhteiskunnan - ne yrittävät muuttaa toimintakulttuuria ja se on uhka valtaapitäville, oikeuslaitokselle ja tietenkin muille toimijoille - niille yrityksille joiden toimintakulttuuri on toinen. Sen sijaan, että tällaista toimintakulttuuria tuettaisi siitä yritetään päästä eroon, koska sellainen tulisi muokkaamaan olennaisella tapaa koko Venäjää ja lopulta parantamaan venäläisten (kansan) oikeuksia ja mahdollisuuksia, mikä ei tietenkään sovellu Putinille & co eikä myöskään suurelle osalle eliittiä tai oligarkkeja. Ja epäillään, että moni pienehkökin yritys joutuu kaapatuksi tekaistuin todistuksin osaltaan siksi, koska niiden toimintakulttuuri on länsimainen ja niiden omistajilla on täten välillisesti halu kehittää Venäjää.

Tässä kohdin Hodorkovskin, Navalnyn ja monien muiden toimista löytyy yhteneväisyyttä näihin pieniin ja keskisuuriin toimijoihin joita on kaapattu mitä erilaisimmin keinoin, kaikilla tahoilla on herännyt halu kehittää ja uudistaa oman toimintansa ohella Venäjää - lähtöasetelma ei ole sama, eikä välttämättä aikomus ole sama, mutta tulos on valtakoneistoon kohdistuva uhka ja siksi valtiokoneisto toimii nujertaakseen nämä tekijät ja luodakseen kuvan, että nämä tekijät ovat uhka Venäjälle ja sen myötä Venäjän kansalle. Enkä kuitenkaan suhtaudu sikäli idealistisesti kaikkiin pidätettyihin, että heidänkään aikomuksensa olisivat vilpittömät - itsekkäitäkin lähtökohtia on olemassa - mutta oman kokemukseni perusteella moni merkittävistä toimijoista on kuitenkin sen suuntainen, että heidän Venäjänsä olisi olennaisesti erilainen mitä Putinin Venäjä ja naapurustolle turvallisempi.

vlad.
 
Kannattaa muistaa sekin, että me katsomme asioita eurooppalaisesta näkökulmasta. Meistä olisi fantsua, kun Venäjää hallitsisi joku kivasti jutteleva "samat arvot jakava" moderni julkkis. Monelle venäläiselle asia näyttäytyy toisin. -90-luvun alkupuoli oli varmasti traumaattinen kokemus venäläisille, enkä tarkoita tässä nyt suurvalta-aseman menettämistä vaan ihan sitä peruselämää, jota silloin yritettiin elää päivästä toiseen. Mahdollinen muutos Venäjällä ei käsittääkseni voi henkilöityä nyt näköpiirissä oleviin julkisiin hahmoihin. Prosessi on oleva hidas, eikä yksi sukupolvi tee kesää ei talvea. Riittääkä edes tuhat vuotta, mene ja tiedä.
 
Arto Luukkanen on todennut sangen osuvasti...

Mihail Hodorkovskia voi luonnehtia sulttaanin mielivallan uhriksi, tai sitten Hodorkovskia voi pitää 1990-luvun ongelmajätteenä.

Jos suomalaisilta poliitikoilta ja virkamiehiltä kysytään, niin vastaus riippuu ihan siitä kenen takapuolta halutaan milloinkin nuoleskella :D

Maamme tunnetuimpiin Venäjän-tutkijoihin kuuluva dosentti Arto Luukkanen epäilee, että Suomi ei huomannut, miten Mihail Hodorkovskista tuli länsimaille vaihtoehtoisen Venäjän symboli.

– Kaikki näkivät, miten hän muuttui 2000-luvun alun jälkeen pelkästään rahaa saalistavasta oligarkista poliitikoksi, joka halusi muuttaa Venäjän poliittista kulttuuria, Luukkanen sanoo.

Samalla hän alkoi tukea rahallisesti paitsi hallitus-, myös oppositioryhmiä. Kun Hodorkovski ilmoittautui jo etukäteen tähtäävänsä vaaleissa silloisen presidentti Putinin vastaehdokkaaksi, häkki heilahti.


Reuters_Pictures-20131219160117-28243100.jpeg


Nyt vuosien Siperiassa istuminen on tehnyt Hodorkovskista vielä selkeämmin poliittisen toimijan, joka ottaa kärkevästi kantaa milloin mihinkin yhteiskunnalliseen asiaan.

Suomen johdolta Hodorkovskin muodonmuutos meni ohi. Itse asiassa tämän ajama vaihtoehtoinen Venäjä olisi monelle poliitikolle ja virkamiehelle kauhistus, koska nykyisestäkään ei aina meinaa ottaa selvää.

Suomen tulkinnan mukaan Mihail Hodorkovski on yhä ensisijaisesti talousrikollinen, koska tuomiot ovat tulleet bisneksenteosta. Siksi hänestä ei ole tarvinnut välittää.

Jos EU nyt ottaa toisenlaisen kannan ja alkaa puhua Hodorkovskista mielipidevankina tai oppositiojohtajana, Suomi on hyvin kiusallisessa välikädessä.


Vähän tuon jälkeen tuli Ukrainan kriisi ja Mihailkin on muuttanut Siperiasta aina Sveitsiin saakka.

Ja näinhän siinä sitten kävi...

1305943438787


Eikä siinä mitään.

Mihail ei ole mikään pyhimys, vaikka siitä nykyään sellaista rakentamalla rakennetaan. Enemmän minä kuitenkin Hodorkovskiin ja sen kavereihin luotan, kun Putiniin ja Pietarin kuppikuntiin. Ja vaikka en luottaisikaan, niin ovat ne Suomesta katsottuna paljon turvallisempi vaihtoehto.
 
Viimeksi muokattu:
Hodorkovskin suhteen @baikal on sikäli oikeassa ettei hänen historiansa kestä kaikelta osin tarkastelua, ei tämä entinen komsomolnuori ole niin viaton kuin annetaan ymmärtää eli taustalta löytyy tekoja joiden perusteella hänet olisi ollut mahdollista tuomita vankeuteen mutta tässä kohdin on kuitenkin muistettava, että hänen sinänsä harmaalla alueella liikkuminen etenkin 90-luvulla (jolloin hänen nousunsa alkoi) ollut millään muotoa poikkeuksellista Venäjällä vaan ennemminkin maan tapa - käytännössä suurin osa, jollei kaikki, tuona ajanjakona rikastuneet ole syyllistyneet enemmän tai vähemmän vilpillisiin ja moraalittomiin tekoihin keinotellessaan tilanteessa ja käyttäessään hyödyksi kaikkia mahdollisia (ja mahdottomia) suhteita.

Mutta, ja sitten tulee se olellinen mutta, hänessä on kuitenkin tapahtunut vrt. monet muut oligarkit selkeitä muutoksia ja hän näyttää jo ennen tuomiotaan ymmärtäneen sen, että Venäjän kehityssuuntaa on syytä muuttaa jos maasta halutaan pysyvästi menestyvä ja vaikutusvaltainen valtio, Venäjää on muutettava jotta maa voisi nousta monella tapaa merkittävien valtioiden joukkoon ja että venäläiset itse pystyisivät laaja-alaisesti nauttimaan rikkauksien tuomasta hyvinvoinnista. Hän aloi siis myös sijoittamaan/kohdistamaan miljardejaan siten, että niistä pääsivät välillisesti hyötymään myös sellaiset ihmiset jotka olivat muutoin liki tyhjän päällä. Hänen kohdalla on tietenkin vaikea sanoa, että oliko kyse lopulta suurista puheista ja vähistä todellisista teoista koska kävi kuten kävi - Hodorkovski joutui törmäyskurssille ja sen myötä ajojahdin kohteeksi ja tulos oli oikeastaan jo tässä vaiheessa tiedossa. Jompi kumpi - Hodorkovski tai valtion johto häviää ja vaikea kuvitella, että häviäjä olisi ollut näiden kahden pelissä jälkimmäinen. Eli Hodorkovski tuomittiin monelta osin poliittisesti ja tässä kohdin Venäjän hallinto teki hyvin merkittävän virheen ja sen myötä luottamus siihen alkoi monella taholla murentua. Nähtiin, että vihollinen tai kuviteltu vihollinen voidaan aina tuomita, jos ei syytä ole tiedossa sellainen kehitetään ja koska maan oikeuslaitos on läpimätä on käytännössä mahdotonta kuvitella, että oikeus voisi tapahtua.

Tunnen ihmisiä jotka ovat työskennelleet ja asuneet vuosia Venäjällä, joiden kumppaneina on ollut sikäläistä bisneseliittiä, ja heidän maalaamansa kuva on tietyiltä osin hyvin raadollinen. Korruptio ja harmaalla alueella liikkuminen on käytännössä vakio sikäläisessä kulttuurissa, jotkin ulkomaalaiset toimijat pyrkivät parhaalla mahdollisella tavalla pitäytymään laillisissa toimissa ja välttämään toimia jotka voivat johtaa ongelmiin oikeuslaitoksen kanssa, ongelmana on tällöin se, että heidän valvontansa harvoin ulottuu kaikkiin yhteistyökumppaneihinsa ja aina löytyy ketjusta joku (tai joitain) mätiä omenoita joita voidaan käyttää kiristyskeinona. Ulkomaalaisten ongelmana on myös oikeuslaitoksen korruptoituneisuus ja se, että lakia ei lueta siten kuten se on kirjoitettu, käytännössä lähes aina asetelmassa ulkomaalainen vs venäläinen jälkimmäinen voittaa, eli myös tapauksissa joissa ulkomaalainen olisi toiminut puhtain paperein. Koska yhteiskunta Venäjällä on mikä on, asetelma on se, että aina löydetään jokin "todiste" jonka perusteella ongelmatapaus voidaan tuomita tai hänen omaisuutta asettaa takavarikkoon tms.

Ja nyt sitten on huomioitava se, että moni ulkomaalainen ja myös venäläinen yritys joka haluaa toimia niin rehellisesti kuin mahdollista eli jopa välttää korruptoituneiden virkamiesten tukemista lahjuksin tms. on joutunut ongelmiin ja erinäisissä spekuloinneissa on pohdiskeltu sitä, että näiden yritysten ongelma on juuri heidän "puhtautensa" eli se että ne pyrkivät murtamaan toiminnallaan korruptoituneen yhteisön ja yhteiskunnan - ne yrittävät muuttaa toimintakulttuuria ja se on uhka valtaapitäville, oikeuslaitokselle ja tietenkin muille toimijoille - niille yrityksille joiden toimintakulttuuri on toinen. Sen sijaan, että tällaista toimintakulttuuria tuettaisi siitä yritetään päästä eroon, koska sellainen tulisi muokkaamaan olennaisella tapaa koko Venäjää ja lopulta parantamaan venäläisten (kansan) oikeuksia ja mahdollisuuksia, mikä ei tietenkään sovellu Putinille & co eikä myöskään suurelle osalle eliittiä tai oligarkkeja. Ja epäillään, että moni pienehkökin yritys joutuu kaapatuksi tekaistuin todistuksin osaltaan siksi, koska niiden toimintakulttuuri on länsimainen ja niiden omistajilla on täten välillisesti halu kehittää Venäjää.

Tässä kohdin Hodorkovskin, Navalnyn ja monien muiden toimista löytyy yhteneväisyyttä näihin pieniin ja keskisuuriin toimijoihin joita on kaapattu mitä erilaisimmin keinoin, kaikilla tahoilla on herännyt halu kehittää ja uudistaa oman toimintansa ohella Venäjää - lähtöasetelma ei ole sama, eikä välttämättä aikomus ole sama, mutta tulos on valtakoneistoon kohdistuva uhka ja siksi valtiokoneisto toimii nujertaakseen nämä tekijät ja luodakseen kuvan, että nämä tekijät ovat uhka Venäjälle ja sen myötä Venäjän kansalle. Enkä kuitenkaan suhtaudu sikäli idealistisesti kaikkiin pidätettyihin, että heidänkään aikomuksensa olisivat vilpittömät - itsekkäitäkin lähtökohtia on olemassa - mutta oman kokemukseni perusteella moni merkittävistä toimijoista on kuitenkin sen suuntainen, että heidän Venäjänsä olisi olennaisesti erilainen mitä Putinin Venäjä ja naapurustolle turvallisempi.

vlad.

Venäjän johtoon pyrkivälle sakille tai länteen maanpakoon lähteneille roistoille saattaa nyt vaan olla edullista esittää uudistajaa ja demokratian esitaistelijaa. Jostain syystä yksikään Venäjän yhteiskunnan ylimmille oksille eksynyt ei sitten käytännössä kuitenkaan niin toimi. Hodorkovskilla ja muilla 90-luvun oligarkeilla oli kymmenen vuotta aikaa tehdä jotain maansa hyväksi, mutta käytännön tasolla he vain kantoivat kaikki irti saamansa rahat länteen.

Venäjällä on palattu tsaarien hallintomalliin ja varallisuuseroihin, eikä tuo tule tuosta muuksi muuttumaan. Enempi pitää olla huolissaan lännen kulkemisesta samaan suuntaan. Wahlroosin hengenheimolaisilla on valitettavan vahva ote länsimaista.
 
Venäjän johtoon pyrkivälle sakille tai länteen maanpakoon lähteneille roistoille saattaa nyt vaan olla edullista esittää uudistajaa ja demokratian esitaistelijaa. Jostain syystä yksikään Venäjän yhteiskunnan ylimmille oksille eksynyt ei sitten käytännössä kuitenkaan niin toimi. Hodorkovskilla ja muilla 90-luvun oligarkeilla oli kymmenen vuotta aikaa tehdä jotain maansa hyväksi, mutta käytännön tasolla he vain kantoivat kaikki irti saamansa rahat länteen.

Venäjällä on palattu tsaarien hallintomalliin ja varallisuuseroihin, eikä tuo tule tuosta muuksi muuttumaan. Enempi pitää olla huolissaan lännen kulkemisesta samaan suuntaan. Wahlroosin hengenheimolaisilla on valitettavan vahva ote länsimaista.

Jep. Ryöstökapitalismin helmet on taatusti muualla kuin Venäjällä. Enkä kyllä ymmärrä, miten Arvon Luukkanen voi jättää omaan arvoonsa aivan tarkoin tiedossa olevat murhat, joihin Hodari on ollut vaikuttamassa. Kolmen juutalaisperheen koalition nuori airut ei ollut päästä silitettävä, ei, hän oli opportunistinen kommunistinuori, joka hoksasi toisia nopeammin tuulen kääntyneen. Ryösti yrityksiä ja ihmisiä melkein 10 vuotta ja vastustajat katosivat....jos tosiaan luulette, että hodari ja shakkikuningas tekisivät jonkin muutoksen Venäjällä, niin lupaan, että siinä erehdytte.

Kirjoitatte foorumilla jatkuvasti kleptokratiasta, mutta ette ymmärrä, mitä se Venäjällä tarkoittaa? No ei hätää, kun ei kerran valtakunnan virallinen ääneenajattelija, foorumilla rajattomasti ihailtu Luukkanenkaan sitä ymmärrä.
 
Luukkanen ei ole puolueeton tutkija, mutta eihän sellaisia ole olemassakaan...ei ainakaan Suomessa.

En ole kritiikitön Luukkasen ihailija, enkä kaikesta ollenkaan samaa mieltä. Luukkasella on kuitenkin kosketuspintaa Venäjään ja venäläisiin melkoisen paljon ja ei se niitä kaneja ihan hatusta revi, vaikka näkökulma on usein hieman värittynyt...ja tämä oli hyvin lievästi sanottu :D

Hodorkovski ja kumppanit yksityistivät valtion rahat ja omaisuuden omaan taskuunsa. Hodorkovski vei vielä mummojen elinikäiset säästötkin suoraan pankkitileiltä, kun sattui olemaan pulaa pikkurahasta.

Ja sitten oli vielä tämä...

On epäilty KGB:n suojelleen Hodorkovskia ja Menatepin auttaneen Neuvostoliiton valuutta- ja kultavarantojen tyhjennyksessä, jossa katosi tuhat tonnia kultaa.

Kun puhutaan Hodorkovskista ja Putinista, niin silloin ei puhuta hyvän ja pahan taistelusta. Silloin puhutaan raadollisesta valtataistelusta, jonka Putin voitti ja Hodorkovski hävisi...ilmeisesti siksi että Putinin taustavoimilla oli isommat pallit ja monet silovikit vaihtoivat hevosta juuri ratkaisevalla hetkellä.

131220165805-russia-putin--khodorkovsky-split-story-top.jpg


Ja tähän loppuun venäläinen vitsi...

Ehdokkaalta kysytään:

- Miksi päätitte ryhtyä ehdokkaaksi?

- Katsokaa, mitä maassa tapahtuu! Vallanpitäjien ylellinen elämä, korruptio ja laiskuus ovat mittakaavaltaan järkyttäviä!

- Ja te haluatte lopettaa sen?

- En suinkaan - haluan päästä siihen mukaan!
 
Viimeksi muokattu:
 
 
Ylellä jokin aikaa sitten otsikolla "venäläiset valtaajat" nähty käsikirjoittaja-ohjaaja Alexander Gentilevin dokkari saksankielisenä. Oiva mahdollisuus verestää saksan kielen taitoja.

 
Nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan.

Jevgeni IvanovitsŠapošnikov syntyi 3. päivänä helmikuuta vuonna 1942 perheensä maatilalla Rostovin alueella, Venäjän lounaisosissa. Tuolloin tienoolla vallitsi jännittynyt, köyhyyden läpitunkema rauha joka oli laskeutunut kahden murskaavan miehityksen välille. Saksalaiset olivat jo jauhaneet Donin varrelle rakennetun Rostovin raunioiksi.

Hitlerin mielestä kaupungilla oli strategista merkitystä jokisataman, rautateiden ja mineraali- ja öljyvarojen tähden, joten kaupunkia oli ensin pommitettu, sitten se oli miehitetty lyhyeksi ajaksi edellisen vuoden marraskuussa. Saksalaiset palaisivat ottamaan sen uudelleen hallintaansa heinäkuussa vuonna 1942,ktn pikku-Jevgeni oli vain viiden kuukauden ikäinen.

Sodan jälkeen tämä vankka ja kulmikas poika kasvoi soran, maamiinojen ja Rostovinköyhyyden keskellä, yhteiskunnassa jossa vallitsi vakava aikuisten urosten puute. Hän etsiskeli esikuvia taivaalta ja Neuvostoliiton uutisfilmeistä. Jevgeni palvoi urheita neuvostohävittäjälentäjiä jo pienenä. "Lapsuudenunelmani oli tulla lentäjäksi", hän sanoo nykyään.

"Toisen maailmansodan jälkeen kaikki sotilaat, mukaan lukien lentosotilaat, olivat korkeasti kunnioitettuja henkilöitä. Talomme oli lentokentän lähellä, ja minulla oli tapana katsella yläilmoissa kiitäviä lentokoneita. Kaikki ystäväni halusivat olla samanlaisia kuin legendaariset 1930-luvun ja toisen maailmansodan lentäjä-ässät,Tzkalov, Kotzedubja Gromov. Joten valinta oli itsestään selvä."

Šapošnikov ja hänen koulukaverinsa eivät yksin olleet tätä mieltä. Ilmailu edusti tulevaisuuden kiiltävää, hopeista hahmoa 1950- ja 1960Jukujen Neuvostoliitossa: itse Juri Gagarin oli ensisijaisesti lentäjä, toissijaisesti kosmonautti: Ja ilmavoimat janosi parhaita ja terävimpiä kavereita miehittämään lentokoneensa- vartioimaan kylmän sodan uusia geopoliittisia linjoja yläilmoissa uudessa, puhtaammassa puolustusjärjestelmässä.

Šapošnikovvalmistui vuonna 1963 llmavoimien upseerioppilaitoksesta Harkovassa. Hänen huomattiin nopeasti olevan oikeaa ainesta, ja hän sai päätökseen opintohsa arvostetussa Gagarinin ilmavoima-akatemiassavuonna 1969. Tämä leveäharteinen, komea mies oli ihanteellinen lentäjä - lahjakas ja lojaali. Korkea-arvoisemmat upseerit pitivät hänestä, kuten myös hänen toverinsa. Vuonna 1991 hänet nimitettiin Neuvostoliiton viimeiseksi puolustusministeriksi, siihen mennessä hän oli jo komentanut Neuvostoliiton ilmavoimien kuudettatoista armeijaa ltä-Saksassa.

Vuonna 1992 Neuvostoliitto hajosi, ja hänet nimitettiin uuden Itsenäisten valtioiden yhteisön asevoimien ylipäälliköksi - se oli Neuvostoliittoa löyhempi ja vapaampi valtioliitto,mutta muistutti sitä aluerajoiltaan. Šapošnikovoli mahtava mies. Hänen sympatiansa olivat paljolti ilmavoimien henkilökunnan puolella tänä vaikeana ja epävarmana aikana, kuten arvata saattaa. Tämä ainakin lähestyy kelvollista selitystä sille mitä Jevgeni Ivanovits teki seuraavaksi, mikäli kukaan uskaltaa nykyään veikkailla selityksiä.

Tutkivaan journalismiin keskittyvä SouerennoSekretno(Huippusalainen) -lehti on paljastanut dokumentteja, joiden mukaan Šapošnikovoli talvella vuonna 1992 antamassaan käskyssä myöntänyt kenelle tahansa pataljoonankomentajalle tai sitä korkeammassa asemassa olevalle henkilölle oikeuden määrätäilmavoimien "ylijäämäkalustosta". Myös International Relations and Security Network on raportoinut asiasta. Käskyn mukaan upseerit voisivat luovuttaa kalustoa maksua vastaan - todisteita annetuista ohjehinnoista ei ole säilynyt - sopiville ostajille, vaikka onkin epäselvää kenellä tässä köyhtyneessä maassa voisi olla sekä tarpeeksi rahaa että halua saada aseita. Monille sotilaille ei myöskään ollut täysin selvää, mitä "ylijäämäkalustolla" tarkoitettiin, erotuksena vaikkapa täysistä varastoista, lentokoneista, ammuksista, univormuista tai mistä tahansa muusta mikä ei ollut ruuveilla kiinni.

Mitä ihmettä ylipäällikkö oikein ajatteli? Koko maailma (Šapošnikovin lähimmät hallituskumppanit mukaan luettuna) esitti tämän kysymyksen välittömästi käskyn kuultuaan, ja sitten alkoivatkin yksityistämisorgiat, rauhan aikana ennennäkemätön mustan pörssin asekauppa.

"Tietyt askeleet piti ottaa virallisesti tähän suuntaan", Šapošnikovselittää nykyään FSFI:n( Kansainvälisen lentoturvallisuussäätiön) toimistossaan Moskovassa." Ammuntaharjoitusalueet oli vuokrattu paikallisille kolhooseille; sotilasrekkoja käytettiin ei-sotilaallisten tarvikkeiden kuljettamiseen, miehiä lähetettiin kolhooseihin auttamaan sadonkorjuussa. Sitten hän lisää: "Ja armeijan ylijäämäkalusto annettiin paikallisille liikemiehille. "

Se oli roistojen toimilupa, aavistipa hän sen ennalta tai ei. Tammikuun alennusmyynnit alkoivat ikään kuin pilli olisi soinut kaikissa vääpeleiden varastoissa Vladivostokista Vitebskiin, kaikissa lentotukikohdissa ja asevarastoissa ympäri Venäjää, Valko-Venäjää ja Ukrainaa. Tavaraa myytiin käteisellä ja hyvin edullisesti oikeille ihmisille - ja se tarkoitti lähestulkoon ketä tahansa jolla oli keinot tulla kolkuttelemaan oville. Myyjän taskut täyttyivät (pataljoonankomentaja otti väistämättä 80 prosentin siivun rahoista, koska hän ei ollut näkevinään mitä tapahtui ja allekirjoitti listan), ja ostajat pääsivät käsiksi materiaaliin josta voidaan valmistaa joukkotuhoaseita. Hinta oli murto-osa (yleensä vähemmän kuin 10 prosenttia) suositellusta markkinahinnasta. Jokainen sotilashenkilö, joka vain pääsi käsiksi kalustoon, tehokkaisiin räjähteisiin, aseisiin ja ammuksiin tai jopa pimeänäkövarusteisiin ja luotiliiveihin, vapautti mitä ikinä kykeni.

Moskovalaisen vanhemman sotilasanalyytikon, eversti Oleg Belosludtsevin mukaan "yksityiset asekauppiaat ottivat tilanteen haltuun yhteistyössä armeijaupseereiden kanssa, ryöstivät valtavat ylijäämävarastot ia myivät aseita sinne mistä vain löysivät ostajia."

"Siitä ei ole ehkä ollut olemassa kirjoitettua muisriota", sanoo historioitsija, tohtori Mark Galeorti. Hän pitaä. Hallussaan Center for Global Affairsin oppituolia New Yorkin yliopistossa ja hän on koko uransa jäljittänyt järjestäytynyttä rikollisuutta entisessä Neuvostoliitossa. "Mutta on selvää että ymmärrystä asialle löytyi. Emme voi maksaa teille, joten myykää tavaraa sen verran kuin on tarpeen, että selviätte.

Tässä vaiheessa venäläisiä peltoja kynnettiin 'traktoreilla', jotka olivat alun perin puna-armeijan tankkeja, niiden tykkitornit vain oli kiskottu irti ja reiän päälle oli hitsattu metallikappale.

Entä jos haluat tässä tilanteessa saada II-76:n?

Totta kai se onnistuu! Samaan aikaan valtavat määrät sotamateriaalia, ammuksia, lentokoneita, ajoneuvoja ja varusteita jäi käsiin entisen Neuvostoliiton sotilastukikohdissa, ja niistä oli tulossa ongelma. Lentäjien majoittamiseen ei ehkä ollut tarpeeksi asuntoja, mutta niille sotavarusteille, joita rekkojen, Il-76:ien, Antonovienja laivojen kulkueet rahtasivat takaisin kotimaahan itäblokin hylätyistä neuvostotukikohdista, ei totisesti ollut varastotiloja. Melkein kaikki ymmärsivät vetäytymisilmoituksen jälkeen - ja ennen kuin viimeinen rahtikone oli noussut Itä-Berliinin Schönefeldin lentokentältä- että jokainen, joka tienaa vähän rahaa myymällä osan "lastista", tekee kaikille muille palveluksen.

Maailman suurin asevarasto ryöstettiin, ja pelkästään tämän ryöstön mittakaava on ällistyttävä." Pahamaineisen rahtiparonin ja Charles Taylorin yhtiökumppanin LeonidlMininin (Lord of War:in esikuva) kotimaa Ukraina on loistava esimerkki, kuten kaikki entiset satelliittivaltiot", tutkiva journalisti Matthew Brunwasser on kirjoittanut. "Neuvostoaikana toinen neuvostoarmeija oli sijoitettu Kiovaan, ja se oli osa Neuvostoliiton puolustusstrategiaa läntisen Naton hyökkäyksen varalta. Ukraina oli varustettu pitämään yllä 800 000 miehen vakituista armeijaa, kolme kertaa Ukrainan nykyistä armeijaa suurempaa. Vuonna 1992 tapahtuneen Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Ukraina peri Neuvostoliiton sotamateriaalivarastot, jotka oli tarkoitettu paljon Ukrainan armeljaa mahtavammille sotavoimille."

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksin Ukrainassa 630 000 miehelle riittävä määrä sotilastarvikkeita, aseita ja kuljetuskalustoa oli nytr virallisesti ylijäämää - ja vapaata riistaa kenelle tahansa jolla oli tarpeeksi rahaa ja häikäilemättömyyttä.

Eversti OIegBelosludtsev arvioi, että ällistyttävät 80 prosenttia kaikesta vuoden 1991 jälkeisestä aseviennistä hoidettiin hämäriä mafiamaisia välityskanavia pitkin, jotka olivat kasvaneet vanhojen sotilastukikohtien ympärille. Kremlin neuvonantaja-kenraali Aileksandr Lebed meni niin pitkälle, että väitti Venäjän hyökkäystä Tsetseniaan vuonna 1994 pelkäksi peiteoperaatioksi asevoimien ylimmän johdon korruptiolle. "Nämä niin sanotut kenraalit tarvitsivat suuren sodan", hän myönsi, "niin että suuri määrä panssariajoneuvoja voitaisiin "poistaa kirjanpidosta." Panssarikolonnat lähtisivät kohti Tsetsenian pääkaupunkia Groznyita; poikkeuksellisen suuri .määrä tankkeja, rakettitoimisia sinkoja (RPG), ammuksia ynnä muuta sotamateriaalia "vahingoittuisi" matkalla, ne "poistettaisiin kirjanpidosta" ja niiden tilalle lähetettäisiin uusia tarvikkeita. Nämä "vahingoittuneet" tarvikkeet myytäisiin sitten täysin hyväkuntoisina kenelle tahansa välittäjälle, joka tulee vastaan syrjäisellä tiellä ja ottaa tavaran vastaan.

Se oli vuosisadan alennusmyynti. Monet niistä, joilla oli pääsy varastoihin, myivät saaliin eteenpäin. Heistä tuli diilereitä, he välittivät tavaraa sekä länsiyhtiöille - jotka etsivät halpoja panssarinyrkkejä, aseita, panssaroituja ajoneuvoja ja lentokoneita "kunnollisilta" markkinoilta - että nopeasti kasvavan paikallisen mafian yhdysmiehille, tarjoten näin ganstereille oivan pääsyn entisen Neuvostoliiton asevarastoihin, jotka oli luokiteltu uudelleen jalkaväkiaseiden ylijäämävarastoksi.

Muutamassa vuodessa puolustusmateriaalia esittelevät erikoislehdet saivat uusia mainostajia ystäväni "Yhdysmiehen" kaltaisista miehistä, niin kävi minunkin työpaikassani. Sivut täyttyivät hämäristä, kiireesti kyhätyistä ilmoituksista, joissa mainostettiin MlG-hävittäjiä ja muuta melkein käyttämätöntä puolustusmateriaalia.

Mafia soluttautui armeijan korkea-arvoiseen upseeristoon hämmästyttävällä vauhdilla ja loi tavarantoimittajien, yhteistyökumppaneiden ja komentajien laajan verkoston, jolla oli tarpeeksi vaikutusvaltaa, niin että se pystyi kotiuttamaan rekkalasteittain sotamateriaalia. Suosituin menetelmä oli "kuljetuksessa vaurioituneen" välineistön alaskirjaus, se ei pelkästään pitänyt ostajia tyytyväisinä, vaan tyydytti myös hallituksen tavarantoimittajia. Se oli täydellinen kaikki voittavat -tilanne ja näennäisen harmiton rikos, mikäli aseiden loppukäytön aiheuttamat uhrit vain onnistuttiin unohtamaan.

Organisaation alimmille portaille värvätyt miehet, kuten Mickeyn (Micey on fiktiivinen Il-76 pilotti jonka esikuvana on ollut useita epämääräisissä rahtilentoyhtiöissä työskennelleitä ex-neuvostolentäjiä) ja hänen yhtiökumppaniensa löyhä joukkio, tulivat mukaan bisnekseen- yksityisinä turvamiehinä, palkkasotilaina, autokuskeina... ja yksityisenä kuljetustiiminä.

Jos nämä raportit pitävät paikkansa, mitä ihmettä rehellinen Šapošnikovin kaltainen sotilas ajatteli? Hän oli monien mielestä sankari, jonka kyvykkyys, riippumattomuus ja luotettavuus olivat sitä luokkaa, että presidentti Boris Jeltsin oli uskonut hänen haltuunsa Venäjän ydinaseiden laukaisimen turvakoodin.

"Näiden toimien tarkoituksena oli taata miehille ja upseereille ruokaa paikallisilta viljelijöiltä ja hyödykkeitä liikemiehiltä", hän vahvistaa vuosia myöhemmin. "Ensimmäinen neuvostoajan jälkeinen talvi oli vaikea kaikille, myös armeijalle ja ilmavoimille," hän lisää, "mutta minuun teki vaikutuksen se, että henkilöstömme ja toimintakykymme oli niin hyvä... kuri ja uskollisuus merkitsee paljon miehillemme."

Šapošnikovin varmaankin arveli, ettei valtava sotamateriaalin alennusmyynti ollut pelkästään hienotunteinen tapa auttaa poikia, vaan se oli luultavasti ainoa jäljellä oleva keino välttää vieläkin räjähdysherkempi tilanne: asevoimien täysimittainen kapina.

Venäjä oli selvinnyt edellisen vuoden elokuussa 1991 vallankaappausyrityksestä: Osa hallituksen jäsenistä oli asettunut vastustamaan Mihail Gorbatzovin uudistuksia ja vanginnut hänet ja heidän komentamansa joukot olivat piirittäneet Moskovan Valkoista taloa. Venäjän neuvostotasavallan korkeimman neuvoston puheenjohtaja Boris Jeltsin johti vallankaappauksen vastaisia protesteja kaduilla, hän kiipesi tankin päälle pitääkseen puheen ja haukkuakseen juonittelijoita. Yleisesti uskotaan, että vasta Šapošnikovinvetoomukset käänsivät hyökyaallon suunnan (hänellä oli omien sanojensa mukaan erinomaiset suhteet Jeltsiniin sekä ammatillisesti että yksityisesti). Mikä pakotti sotilaat vetäytymään aikeistaan. Mutta nyt palkatta ja ruuatta jääneet ja yhä kapinahenkisemmät kylmästä hytisevät miehet alkoivat käydä levottomiksi. Hetken aikaa näytti jo mahdolliselta, että satojen tuhansien korkeasti koulutettujen ja epätoivoisten, nälkää näkevien sotilaiden ja ex-sotilaiden muodostama kollektiivi kääntyisi johtajiaan vastaan; ja ajatus aseellista vallankumouksesta tuntui kovin synkältä maassa, jonka kapinoivat ilmavoimat kykenivät kuljettamaan ydinkärkiä ja joukkoja minne rahansa, milloin tahansa.

Mutta lupa oli myönnetty. Aseet, lentokoneet, varusteet ja miehet lähtisivät joka tapauksessa omille teilleen.Tosiasiassa Šapošnikov ei ollut valinnanvaraa, kun vaihtoehdot olivat joko antaa miehille edes osa tuotoista tai yllyttää heidät kapinaan ja sisällissotaan. Hänen kollegansa, yksityistämisministeri Anatoli Tzubais, on sanonut että "emme voineet valita joko ihanteellista tai rikollista siirtymävaihetta markkinatalouteen. Meidän oli valittava joko rikollinen siirtymävaihe tai sisällissota."

Mitä tulee Mickeyyn ja hänen miehistöönsä, he olivat yhä pari-kolmekymppisiä, mutta he olivat jo hankkineet Afganistanin sodassa taitoja, arpia ja kovanaamaisia yhteyshenkilöitä - Šapošnikov nimittää sitä nykyään "Vietnam-oireyhtymän venäläiseksi versioksi". Heidän tulevaisuudennäkymänsä armeijassa ja ilmavoimissa olivat romahtaneet yllättäen, ja samaan aikaan he olivat kuulleet kiihkeitä puheita siitä, että nopeasti kasvavalla yksityisellä sektorilla voisi tehdä helposti voittoa. Heidän perheensä olivat nälkäisiä; heidän oli ollut usein pakko pysytellä hengissä varastamalla ja vaihtamalla kekseliäästi kaikkea mitä käsiinsä saivat. Nyt alennusmyyntien alkaessa he pääsisivät kokeilemaan jotain isompaa.

Asevoimat olivat muuttuneet kaaokseksi, ja koko maa oli pudonnut polvilleen. Tarjolla oli kunnon palkkioita ja mahdollisuus ottaa osaa maailmanlaajuisiin tavara- ja pääomavirtoihin, jotka kulkivat entisen Neuvostoliiton alueiden välillä tai lähtivät sieltä. Kyse ei ollut siitä, käyttäisivätkö nämä Mickeyn kaltaiset pojat taitojaan, vaan miten he käyttäisivät niitä.
 
Viimeksi muokattu:
Aseita, ammuksia, lentokoneita ja jopa ydinkärkiä virtasi ulos asevarastoista, tukikohdista, siiloista ja toisinaan suoraan tehtaiden liukuhihnoiltakin. Ne päätyivät kenelle tahansa jolla oli hyvät kontaktit, laskuja maksettavana tai tilejä tasattavana.

Mutta tehdäkseen kaikille ilmaisesta huvista kannattavaa bisnestä Mickeyn ja hänen tovereittensa oli pantava peliin kaikki ammattitaitonsa, kikkansa ja sisukkuutensa, jotka olivat peräisin loputtomilta taistelulennoilta Afganistanin yllä. Siihen tarvittiin myös oikea lentokone.

Entinen Neuvostoliitto oli vuosien ajan lyönyt laimin talouselämänsä ja suosinut sen kustannuksella asemahtia, mutta nyt se syöksyi alamäkeen juuri kuten Mihail Gorbatsovoli ennustanut ja pyrki muuttamaan mahdollisimman suuren osan varallisuudestaan rahaksi niin nopeasti kuin mahdollista.

Taistelukärjet, tankit, ammukset, aseet, hävittäjät, alukset, kranaatinheittimet, kuljetuskoneet, kaiken. Asevalmistajat aavistivat, että talouselämässä lähestyi raju yksityistäminen, ja ne alkoivat sopeutua markkinaolosuhteisiin, mutta tuotantolinjat toimivat viisivuotissuunnitelmissa määriteltyjen tavoitteiden mukaan, eivätkä ne pystyneet reagoimaan kyllin nopeasti. Äkillisen konkurssin tehnyt armeija oli tilannut runsaasti jättimäisiä neuvostokoneita, jotka eivät useinkaan päätyneet kokoonpanolinjoilta varikkoja pidemmälle, vaan nämä Iljušinit, Tupolevit ja Antonovit jätettiin ruostumaan tehtaiden ulkopuolelle tai hiljaisille, hylätyille lentokentille kaikkialle Uzbekistaniin, Tadäikistaniin, Kazakstaniin ja Ukrainaan. Vartijoilla oli vain kaksi vaihtoehtoa - myydä ne ja raapia kokoon vähän rahaa tai antaa niiden ruostua - joten he olivat hyvillään, kun saattoivat luovuttaa ne kenelle tahansa joka tuli niitä kyselemään.

Mutta entä jos uudenkarhea malli oli liian kallis - no, enemmän tai vähemmän lentokelpoisia, taisteluiden kuluttamia koneita riitti, ja ilmavoimat myivät, vuokrasivat tai lainasivat niitä edullisin ehdoin, joko miehistöineen tai ilman.

Mickeyn tiimi oli koulutettu juuri tähän yhteen nimenomaiseen tehtävään, joten näistä miehistä nousu taivaalle uudelleen maalatussa Il-76:ssa tuntui Mickeyn sanojen mukaan siltä "kuin pääsisi takaisin hommiin kaikkien niiden hankaluuksien jälkeen". Heillä oli lentokone ja miehistö, eikä hienotunteisella ja ripeällä ilmakuljetuksella ollut kysynnästä pulaa entisten neuvostotasavaltojen nopeasti versovassa hämäräbisneksessä.

Äkkiä nämä miehet, joilla ei ollut omaa rahaa vaan vain muutamia pysyviä armeijakontakteja, olivat päässeet mukaan bisnekseen.

Näihin päiviin asti on pysynyt mysteerinä, miten se täsmälleen tapahtui. He lensivät mitä tahansa koneita, yhtä lailla sitä ensimmäistä "vapautettua" Candid II-76:ta Kazakstanissa kuin vuokratuista moottoreista ja irtorungosta kiireesti kokoonkursittua konetta, jota joku piti maassa kentän laidalla tyhjän panttina ja joka tarvitsi miehistön. He tekivät työtään muiden palveluksessa mutta kuljettivat mitä vain epävirallista rahtia omissa nimissään: he olivat kuin luotsikala uudelle hailajille, joka oli yhtäkkiä alkanut kierrellä kansainvälisillä vesillä. Ja äkkiä he huomasivat, että heillä oli kolme "näkymätöntä" kilpailuetua, jotka osoittautuivat ratkaiseviksi, kun heidän yritystoimintansa laajeni.

Ensimmäinen niistä oli valtava, uskollinen kontaktiverkosto. He nauttivat maailman suurimman hyvä veli –verkoston eduista, koska entisiä neuvostosotilaita ja -miehistöjä oli sijoitettu kaikkialle Afganistanistä Angolaan. Luotettavat suositukset olivat usein ainoa tapa saada ylimääräisiä tilauksia, kun hienovaraisuutta vaativille komennuksille etsittiin lyhyellä varoitusajalla oikeanlaisia ihmisiä eikä vain pätevää miehistöä. Ja luotettavat yhteyshenkilöt maassa olivat usein ainoa tapa varmistaa, että tulleista neuvoteltiin menestyksellisesti - tai että tullin kanssa neuvotellaan menestyksellisesti kun rahti saapuu perille.

Entisillä neuvostolentäjillä oli toinenkin salakavala etu puolellaan yksityistetyllä taivaalla: he tunsivat ne alueet, joilla tehtäviä suoritettiin, huomattavasti syvällisemmin kuin muut lentäjät. Vuosien 1979 ia 1991väli[ä Neuvostoliiton ll-76Jentäjät suorittivat yli 14 700 tehtavääAfganistanissa, he kuljettivat palvelukseen 7 86 200 henkilöä ja 15 800 tonnia rahtia. Neuvostoliitto tuki liittolaismaitaan Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa koko kylmän sodan ajan, mikä tarkoitti sitä, että suuri joukko lentäjiä tiesi kiitoradoista, ilmastosta, maastosta ja jopa paikallisesta irrfrastruktuurista, tavoista ja yhteyksistä enemmän kuin kukaan aavistikaan.

Ylivoimainen ero näiden tee-se-itse-ilmakuljetusparonien ja heidän kilpailijoidensa välillä piili kuitenkin heidän suhteessaan lentokoneisiin. He tunsivat ne läpikotaisin, ikään kuin ne olisivat olleet osa heitä. Heidät oli koulutettu lentämään vain niitä, ja he olivat viettäneet koko aktiiviuransa niiden ohjaimissa. He osasivat korjata moottorit omin käsin ja riisua sisätilat pakon edessä ja toisinaan ääriolosuhteissa saadakseen mukaan enemmän miehiä tai välineistöä. Ja se tarkoitti sitä, että he tunsivat lentokoneidensa kätketyt salaisuudet.

Brittiläinen ilmailukonsultti Brian Johnson-Thomas istuu nykyään YK:n asiantuntijaraadeissa, joissa keskustellaan epävakautta aiheuttavasta lentorahdista kaikkialla maailmassa.

Tutkivana journalistina ja entisenä lentotoiminnan johtajana hän on nähnyt lähietäisyydeltä näiden miehistöjen sisun, lahjakkuuden ja nokkeluuden. Hän on myös oppinut ihailemaan heitä, ja tavatessamme hän teroittaa minulle, että he ovat loistavimpia lentäjiä mitä hän on nähnyt, eivätkä "heidän moraaliset valintansa ole takuulla sen pahempia kuin muidenkaan".

Brian Johnson-Thomas on yli viisikymppinen, kookas valkopartainen kaveri, hän käyttää tweedtakkia ja hänen puheessaan kuuluu pehmeä kelttikorostus. Häntä on vaikea kuvitella samaan kuvaan kuin kiiltäväkasvoisia, luisevia entisiä neuvostolentäjlä tai heidän kuolemanloukkua muistuttavia lentokoneitaan, mutta hän lensi vuosien ajan näiden miesten mukana kansalais- ja tarkkailujärjestöjen tehtävissä.

Kokemuksiensa ansiosta hänellä on harvinainen sisäpiirin näkökulma heidän operaatioihinsa... ja kalustoonsa.

"Asiaa tuntemattomien on vaikea tajuta, että Il-76:ilIa on näkymättömiä etuja puolellaan", hän sanoo. "Ne voivat esimerkiksi laskeutua ia nousta tai ne voidaan lastata ja purkaa ilman lentokenttähenkilökuntaa, joten kenenkään apua ei tarvita, tehtiinpä mitä tahansa. Mutta kätketyt tilat olivat se varsinainen yllätys. Kukaan ei ikinä tutki kuin lastiruuman...mutta lentokoneen vatsassa on näitä kätkettyjä tiloja, ja miehistöt pitävät sitä julkisena salaisuutena. He lentävät näitä koneita kaikkialla maailmassa, eikä kukaan muu tiedä että koneessa on reilut viisitoista tonnia enemmän rahtitilaa kuin käyttöoppaassa sanotaan.

"Edes tullivirkailijat, jotka tarkistavat koneita päivittäin, eivät ikinä lennä näillä koneilla. Heillä on rahtikirjansa, ja he vertaavat sitä koneen maksimipainoon, joka ilmoitetaan teknisissä tiedoissa. Ja mikäli he pysähtyvät hetkeksi miettimään, he laskevat: rahtikirja täsmää odotetusti lastatun koneen maksimipainon kanssa. He olettavat, että koneessa on vain yksi ruuma, ja se näytetään heille, ja sitten he ärhentelevät meille: mitä siellä on? Se on heidän työnsä. Sen enempään heillä ei ole aikaa eikä resursseja. Tullivirkaililalle maksetaan kolmannessa maailmassa ehkä viisi dollaria päivässä, mikäli päivä on hyvä. Ei hän mielellään aiheuta hankaluuksia sellaiselle henkilölle, joka saavuttuaan lentokoneellaan antaa hänelle pullon votkaa tai tupakkakartongin, josta hän saa mustassa pörssissä päiväpalkkansa viisinkertaisena."

Se sujui täydellisesti. Kävi nopeasti ilmi, että "ne ihmiset, jotka tarkistivat oliko rahti sitä mitä väitimme sen olevan, eivät olleet ikinä lentäneet sitä konetta - heillä ei suoraan sanottuna ollut harmainta aavistusta asioista", Sergei sanoo ärtyneesti.

"He katsovat ohjekirjaa, näkevät että 192 tonnia on lentokoneen maksimipaino nousussa, ja tästä rahtia on kuusikymmentä tonnia. Kun tämä kuusikymmentä tonnia on lastattu ja kirjattu rahtikirjaan, paperiin lyödään leimat! Mutta juju on siinä, että voimme kuljettaa lattian alla viisitoista ylimääräistä tonnia. Ehkä kuusitoista, jos on luottavainen olo. Nousukiito täytyy aloittaa vähän taaempaa, koska nousu vaatii sen verran enemmän voimaa, mutta kyllä se onnistuu. No, ainakin se onnistuu meiltä."




Salakuljetusalus oli täydellinen, kunhan he eivät kuljettaneet mukanaan kaikkea tavanomaista pelastautumisvälineistöä, joka olisi normaalisti täyttänyt nämä tilat. Lentokoneessa oli valepohja, ja mikä parasta, vain insinöörit ja lentäjät tiesivät siitä, koska Neuvostoliiton armeijan ympärillä leijui sumuverho. Eivätkä lentäjät turmelisi hyvää asiaa puhumalla siitä.

Joten nyt Mickeyn - kuten kenen tahansa, jonka oli ansaittava leipänsä vapaan yritystoiminnan ensimmäisessä epätoivoisessa vyöryssä ja jolla oli lentokone käytössään - oli järkeiltävä: a) mitä laillista ja avointa rahtia heidän pitäisi ottaa kuljetettavakseen ja b) mitä laitonta rahtia hänen kaltaisensa taitava mies voisi kuljettaa hyvään hintaan jäämättä kiinni.

Mickeyllä oli tietenkin kolmaskin kysymys vastattavanaan. Mitä laitonta lastia hänen kannattaisi kuljettaa lastiruuman salaisissa uumenissa, joista edes hänen pomonsa eivät tienneet, niin että hän tienaisi mahdollisimman paljon pimeää rahaa jokaisella matkallaan?

Hänen oli järkeiltävä nopeasti. Miehistöjen kysyntä alkoi olla huipussaan. Oli vuosi 1992, ja kaikki muuttui. Kylmä sota oli ohi, ja vapaa markkinatalous oli jyrännyt aatteet. Sillä välin (suurelta osin markkinoille vyöryvien jalkaväkiaseiden ansiosta) pienet, veriset, tuhoisat konfliktit levisivät Etelä-Euroopassa ja Afrikassa.

Vuoteen 1992 mennessä Jugoslavia oli jo rumasti matkalla kohti etnistä sotaansa: Kroatia ia Slovenia olivat julistautuneet itsenäisiksi, ja saatuaan muutamien läntisten hallitusten tunnustuksen ne rupesivat katselemaan, mitä voisivat viedä mukanaan, kun taas Serbia valmistautui estämään muiden irrottautumisen - väkivalloin mikäli se oli tarpeen. Vanhan Neuvostoliiton reunamilla Georgia, Armenia, Azerbaizanja Tadzikistan syöksyivät sisällissotaan. Libyan aseistamat tuaregikapinalliset vastustivat Malin hallituksen joukkoja.

Afganistanin demokraattinen tasavalta oli romahtanut niiden samojen mujahideen-taistelijoiden vasrarintaan, jotka olivat lähettäneet neuvostoliittolaisetkin kotimatkalle. Kapinallisjoukot riehuivat Algeriassa, Angolassa, Liberiassa, Ruandassa, Sierra Leonessa, Somaliassa, Sudanissa, Ugandassa,Kolumbiassa, Guatemalassa ja Perussa. Ja Venäjän Kaukasuksen puoleisilla rajoilla entinen Neuvostoliiton ilmavoimien Afganistan-vereraanti, TsetseeniseparatiDostaioharDudajev oli julistamassa maansa itsenäiseksi emämaastaan ja allekirjoittamassa lain, jonka mukaan kaikilla tsetseeneillä oli oikeus aseistautua sortajiaan vastaan.

Ja vastatessaan kaikkiin kysymyksiinsä Mickeyn miehistö oli joutumassa läheisiin tekemisiin muutamien maailman pahimpien ihmisten ja kammottavimpien paikkojen kanssa. Äkkia he olivat saaneet uuden tehtävän.

Neuvostoliitto oli hajalla - veteraanit viittaavat yhä vuoden 1992 lumivyörykaaokseen sanalla "Tuho" - mutta sen lentäjiä ei pysäyttänyt kukaan.

Se myrsky, joka sai Neuvostoliiton räjähtämään sisäänpäin, oli repinyt Mickeyn kaltaisten miesten elämät hajalle, mutta nyt se korjaisi ne yllättävillä, hyvin eksoottisilla ia äärettömän paljon tuottoisammilla tavoilla. Nämä lentomiehistöt eivät todellakaan istuneet jätekasan pääIlä, vaan ne saivat suureksi hämmästyksekseen huomata, että tämä uusi uljas maailma tarvitsi juuri heitä ja heidän lentokoneitaan. Äkkiä lentäjille ja rahtikoneille oli tarjolla paljon hyvin palkattua työtä odottamattomista ilmansuunnista

Erityisesti riitti kysyntää niille, jotka olivat lentäneet Mickeyn tapaan Afganistanissa. He tunsivat jättimäisten rahtikoneittensa kapasiteetin ja kyvyt paremmin kuin kukaan muu, mutta he olivat myös vanhoja kettuja "harmaan lastin" käsittelemisessä.

Mickey kertoo mielellään yhtä vitsiä.

"Oliko Neuvostoliiton-Afganistanin sota hyvä savuverho salakulietusoperaatioille? "

"Ei, vaan huono!"

"Miksi?'

"Koska Neuvostoliiton-Afganistanin sota oli salakuljetusoperaatio."
 
Monia tarinoita kerrotaan: Kun Mickey vieraili ensimmäisen kerran paikallisella afganistanilaisella torilla lähellä majoituspaikkaansa, hän näki siellä monien muiden värvättyjen sotilaiden tapaan ensimmäistä kertaa eläessään eksoottisia hedelmiä ja ruokaa, mutta myös kasettinauhureita ja mikroaaltouuneja.

Hän rupesi miehistöineen ostamaan niitä niin paljon kuin irti sai ja käymään niillä vaihtokauppaa. Monet muutkin tekivät niin. Hän hamstrasi tavaraa kunnes sai sen kuljetettua ulos maasta. Se sujui niin hyvin, että he alkoivat "hukata" tai alaskirjata "matkalla tuhoutuneita tai vahingoittuneita" esineitä - saappaita, polttoainetta, jopa aseita ja ammuksia - ja kävivät niillä vaihtokauppaa samalla torilla saadakseen enemmän mikroaaltouuneja ja sähköparranajokoneita, jotka he rahtasivat takaisin kotimaahansa.

Silloinkin sama kaksisuuntainen hiljaisuus suojasi virallisen bisneksen hämäriä osia, ja nämä miehistön rahahommat voitiin hoidella yhteisymmärryksessä niin että kaikki ummistivat silmänsä. Sotakronikassaan historioitsija GregoryFeiferkertoo monien muiden samankaltaisten tarinoiden lomassa tapauksesta, jossa KGB:n vakoojat salakuljettivat entisiä uskollisia afgaaniministereitä ulos maasta viranomaisten nenän edestä niin, että heidät oli pakattu tiiviisti vihreisiin laatikoihin. Laatikot oli rei'itetty jotta "lasti" pystyi hengittämään.

Toisessa jutussa Spetsnaz-miehet - Neuvostoliiton erikoisjoukot - valtasivat Taj-Bekin palatsin, ja ryöstely jatkui kaksi päivää. Voitonmerkkejä vietiin: hattuja, aseita, mattoja, mitä tahansa mikä ei ollut kiinni seinissä ja myös paljon sellaista mikä oli; mutta sotasaaliin huippu olivat Panasonic televisiot ja kannettavat radionauhurit. Spetsnaz löysi osan ryöstösaalista miehiltään ja palautti sen afgaaneille, mutta löytämättä jäänyt tavara oli himoittua. Mitään sellaista ei saanut Neuvostoliitossa, joten yksikin tällainen harvinainen esine Iljusinissa sotilaan ylimääräisenä ja salaisena matkatavarana oli kovaa valuuttaa kotimaassa.

Äkkiä sotilastoverit, salaiset agentit, diplomaatit ja heidän perheensä kotona alkoivat pitää näitä Il-7 6 :ien, Antonovien, Tupolevien ja helikoptereiden nöyriä rahtimiehistöjä avainhenkilöinä, koska he rahtasivat tavaraa pimeästi sisään ja ulos. Siitä tuli lopulta niin julkinen asia, että Mickey, Sergei ja muut joutuivat muutamien vähän suoraselkäisempien KGB miesten erityistarkkailuun, kun nämä halusivat tehdä lopun heidän salaisista palveluksistaan ja huoltoreiteistään. Yksi vanhempi venäläisdiplomaatti muistelee kierrostaan nuorena puna-armeijan asevelvollisena Kabulissa vuonna 1984. Hän kuuli huhuja lentomiehistöistä, joiden kerrottiin kuljettavan laittomia tavaroita. "Heidän piti olla varovaisia", hän sanoo.

"Lentäjät ja heidän miehistönsä sijoitettiin eri paikkoihin kuin sotilaat, ja mikäli jonkun nähtiin seurustelevan heidän kanssaan liian läheisesti, se pantiin merkille. Muut sotilaat ja lentomiehistöt eivät aiheuttaneet ongelmia, paikan päällesijoitettu KGB-väki sen sijaan aiheutti' Seurasi harmeja' jos he arvelivat että jotakin oli tekeillä."

Mutta Mickey oli enemmän kuin neuvokas' ja hän hioi jo keinoja pysytellä askeleen edellä tarkkailijoitaan' Yksi hyvä paikka yhteyksien solmimiseen olivat kaupungin huomiota herättämättömät venäläismieliset ravintolat, joissa saattoi vaivihkaa kohdata "tarkoituksellisesti mutta sattumalta" sotilasarvoltaan ja aselajiltaan erilaisia miehiä' Ja näissä piireissä jättiläismäisten neuvostoliittolaisten rahtikoneiden lentäjät loivat perustukset uralleen, joka jatkuu yhä.

1920-luvun taitolentäiistä ja toisen maailmansodan lentäiä-ässistäkin vain harvalla oli yhtä syvällinen tietämys lentokoneestaan kuin Mickeylla. Se oli kuin avioliitto; tasaveroinen kumppanuus joka on syntynyt niissä 25 vuodessa' jotka Mickey on nukkunut, taistellut, syönyt la tehnyt työtään Il-76:ssa. Kun hänen näkee valmistautuvan nousuun tavanomaisella keikalla Afrikassa, tuntuu kuin vakoilisi poikamiestä yksin asunnossaan. Samaan aikaan kuin minä hermoilen ja liikun levottomana koneessa hän seisoo kiitoradalla ja polttaa viimeisen tupakan kahden latvialaisen ja muutaman paikallisen juoksupojan kanssa. He maleksivat tölkkien, rikkaruohojen ja varisten keskellä laskevan auringon kajossa jutellen, vitsaillen ja tupakoiden. Kukaan heistä ei katso lentokonetta.

Sitten saappaankorot napsahtelevat.Mickey ilmaantuu lentokoneeseen ja riisuu nukkavierun kapteeninunivormunsa. Hän ripustaa vaatekappaleet vääntyneeseen koukkuun ohjaamon kynnykselle, vetää ylleen poolopaidan ja farkut ja valmistautuu aloittamaan päivän työvuoron - hän astuu ohjaamoon ja työntää sanomalehtien, kaavioiden ja laskujen läjän istumapaikaltaan lattialle, kahmii roskapapereita muovipussiin. Suunnistaja Dmitri, isokokoinen ja yrmeä mies jolla on hiekanväriset hiukset, kurkistelee alhaalta keulan lasimontusta vinoilla tataarinsilmillään ylös ja ympärilleen. Hän katsoo minua silmiin ja kääntää katseensa pois.

Vaalea pelottavakatseinen lentokoneinsinööri Lev, joka ei räpyttele silmiään, poksauttaa taas purkkapallon ja varmistaa vielä kerran, että kaikki on niin kuin pitääkin. Kuuluu korkea sairaalloinen vaikerrus, sitten moottorien kuuma jylinä, kun lähdemme rullaamaan. Muutamat meistä tukkivat korvansa raastavalta ääneltä, ja minä kurkotan kaulaani katsoakseni elokuvaa, joka pyörii lennon ajan - panoraamanäkymaa valtavasta keulakartiosta, lasinäytöltä joka tarjoaa vaikuttavaa toimintaa lattiasta kattoon. Sen ansiosta lentokone on saanut hellän lempinimen "Elokuvateatteri".

Il-76:ssa ei ollut matkustajapaikkoja (useimmissa ei vieläkään ole), joten istuimet tuotiin koneeseen ja ryhmiteltiin sikin sokin: tuoleja toimistoista, kouluista, terminaalirakennuksista, jos nyt terminaalirakennuksia sattui olemaan, tai vartiokopeista, mikäli terminaalirakennuksia ei ollut - totta toisiaan, mistä tahansa he sattuivat niitä löytämään. Näitä istuimia ei tietenkään ole kiinnitetty paikoilleen, joten ne liukuvat sinne tänne lukemattomien nousujen, laskujen ja väistöliikkeiden aikana niin että matkustajien piti tarrautua toisiinsa, ja ne jotka olivat lähinnä rungon seiniä, pitelivät kiinni mistä tahansa esiin työntyvistä metallikahvoista, instrumenteista tai löysistä remminpätkistä joista vain saivat otteen.

NBC:n entiselle toimittajalle ja Neuvostoliiton-Afganistanin sodan kirjeenvaihtajalle matkat Mickeyn ja hänen lentäjäkavereittensa kyydissä Elokuvateatterissa olivat "säännöllistä ylellisyyttä joka kerta kun kävin Moskovassa neuvostoliittolaisen sotilaskuljetuslennon mukana tai Pakistanissa nähdäkseni lisää kaaosta".


Itse asiassa luolamainen lI-76:n sisätila houkutteli monia lentäjiä ja lentotoiminnan johtajia, ja he puhuvat lämpimästi sen spartalaisista mukavuuksista- ei upottavia istuimia, vain kaasuhellalla paistuvat munat, ' liberaali tupakointipolitiikka' joka sallii muunkin kuin tupakan polttamisen, ja salakuljetusvotkaa ja olutta niin paljon kuin vain kykenee juomaan'

Nykyäänkin riittää, että tulee kysyneeksi joltakulta noiden Il-76-lentoien veteraanimatkustajalta, haaveileeko hän vielä Moskovan-matkasta Elokuvateatterissa, niin kaveri muuttuu vitivalkoiseksi ja muistaa äkkiä, että hän on io myöhässä tärkeästä tapaamisesta toisella puolella kaupunkia.Yksi kokenut lentotoiminnan johtaja kuvaili minulle kerran Candidia"kahdeksisadaksituhanneksi niitiksi, jotka vain sattuvat lentämään yhdessä' tiiviinä muodostelmana"' Mutta vasta kun pummaat kyydin vanhalla sotaratsulla, joka Mickeylläkinon, sinä todella ymmärrät mitä se tarkoittaa'

Tuolit eivät ole ainoita Elokuvateatterin välineitä, joita ei ole niitattu, juotettu tai liimattu kiinni' Noususta tulee jännittävä, ja yleensä lysti sen kuin paranee, kun lentäjä tekee äkillisiä väistöliikkeitä, tai päättää sukeltaa ja laskeutua jonnekin ottamaan lisää tavaraa. On aika omituinen tunne katsoa kalusteita, matkatavaroita ja saappaita jotka liikkuvat koneessa itsekseen ylös alas. Koneessa on kaksi hellaa:toinenon normaali kaasuhella, toinen irtohella jossa on kaksi keittolevyä ja sähkökaapeli. (Joissakin vanhoissa Antonoveissaon jopa savupiippu käryä varten.) Lamput riippuvat kiskosta, kattiloita ja paistinpannuja laatikossa; lisää auki revittyjä pakkauksia, pari kaljakoria, muutamia isoja akkuja jotka on kääritty muoviin, hyvin pidetty metallinen kahvipannu.

Monet ihmiset, useimmiten länsimaalaiset, eivät ymmärrä lavastuksen kauneutta, vaan ivailevat hellan kaasupulloja joita käytämme polttoaineen hätätankkeina, tai vitsailevat, että Il-76 polttaa votkaa, huutamalla" 5,4,3,2,1"..valmiina, Smirnoff!" aina kun he näkevät vanhan Candidin nousevan ilmaan ylilastissa. Minä tosiaankin muistan kerran naureskelleeni tähän tapaan, mutta se asenne haihtui heti kun paistuvan pekonin ja papujen tuoksu leijaili paineistetussa hytissä lentäessämme kohti aamunkoittoa.

Hytistä avautuu panoraamanäkymä, keula on pelkkää lasia ja valo virtaa sisään. Paitsi nyt, kun miehistön vaatteet on ripustettu henkareissaan roikkumaan keulan koukuista ja kiskoista: pari hotellipesulan tai ompelimon pukupussia muodostaa peiton joka pimentää sinivihreän ohjaamon. Jos sen työntää sivuun, voi nähdä kojetaulun. Melkein kaikissa laitteissa on viisari ja asteikko- kaikki on mekaanista lukuun ottamatta paria laskimen näköistä digitaalinäyttöä ja tietenkin autopilottia - ja siksi laitteet voi korjata ruuvimeisselillä, jos vain nostaa kannen ylös. Mikä tahansa hajoaakin, voit olla varma ettei se ole ajotietokone.

Laatikoita, säiliöitä, köysiä; repaleista, ruskeaa, pehmoista lämpöeristettä ympäri runkoa ja ruumaa; metallilevyjä joissa lukee venäjäksi kyrillisillä kirjaimilla sellaisia asioita kuin "ULOS' ('älä koske siihen", Sergei sanoo naama peruslukemilla); ilmastointiteippiä, asemetallinharmaita kaappeja, pari metallilavaa ja kokoontaitettava vuode jossa on teräsjouset ja joka on noin puolet makaavan ihmisen pituudesta; ylhäällä pienet, pyöreät ikkunat, ne voimistavat Kursk-sukellusveneen tunnelmaa. Etäämmältä katsottuna linnun ulkokylki näyttää pehmeältä ja luodinraapimalta mutta todellisuudessa se on reikien ja metallipaikkojen verkosto.

Tämä alkaa näyttää tilkkutäkiltä. Aina kun näkee tämänkaltaisia kiinni niitattuja paikkoja, tietää että kyseessä on entinen neuvostoilmavoimien malli, ja on luultavaa, että se oli käytössä Neuvostoliiton-Afganistanin sodassa, missä mujahideenien rakettitulituksen verho jokaisen kiitoradan ympäristössä pakotti lentäiät kääntämään jättiläiskoneensa improvisoituun ja täysin sopimattomaan syöksyyn, tai yrittämäänlaskeutumistaKheSanh -menetelmällä.

KheSanh kuulostaa monimutkaiselta seksitekniikalta, mutta on paljon vaikeampi ja vaarallisempi' Se on laskeutumismenetelmä, jonka amerikkalaiset kehittelivät huippuunsa KheSanhin lentokentän piirityksen aikana Vietnamin sodassa vuonna 1968. Jos lentäjä haluaa sotatoimialueella osua kiitorataan juuri oikeassa kulmassa, niin etteivät he lähesty kenttää alhaalla kevyiden sinkojen ulottuvilla - ja jokainen lentäjä haluaa - hän lentää hyvin korkealla kunnes on täsmälleen kiitoradan yläpuolella ia syöksyy sitten kierteellä kuin korkkiruuvi, lähes mahdottoman tiukassa lähestymiskulmassa. Mutta on olemassa muuan ongelma. KheSanh -menetelmä takasi usein sen, mihin maasta ammuttava rakettitulitus ei pystynyt: kun neuvostoliittolaiset alkoivat käyttää sitä Afganistanin miehityksen aikana, näiden jättiläismäisten rahtikoneiden rungot halkesivat lähes poikkeuksetta kovassa paineessa, koska kiertoliike oli tiukempi kuin mitä nämä koneet oli alun perin suunniteltu edes kokeilemaan, melkein kaikkien säilyneiden lentokoneiden moottoripintoihin avautui säröjä, halkeamia ja reikiä metallin väsymisen vuoksi. Mahdollisesti tuhoisia vuotoja ilmaantui. Niitit voihkivat ja poksahtivat lopulta poikki. Osia alkoi irrota ja lentäjiä pudota taivaalta. Marraskuun 26. päivänä vuonna 1984 samat sissit, jotka olimme väistäneet Mickeyn hämmästyttävällä syöksyesityksellä, olivat leiriytyneet Kabulin Ohjuskujalle.

Tuona päivänä lentäjä vain ei ollut tarpeeksi nopea, hän ei noussut tarpeeksi korkealle eikä tullut tarpeeksi tiukalla korkkiruuvikierteellä alas. Rakettitoiminen sinko murskasi Candidin tyyrpuurinpuoleisen siiven, ja maassa palvelevat ioukot jäivät ilman koneeseen lastattua tupakkaa, kirjepaperia ja kuulakärkikyniä. Lentokone olisi milloin muulloin tahansa pystynyt yhä laskeutumaan ilman sanottavampia ongelmia.

Mutta tämä Candid oli tehnyt muutaman tiukan kaarroksen ja syöksyn liikaa. Rungossa risteili näkymättömiä metallin väsymisen aiheuttamia halkeamia kuten pieniä repeämiä farkunsaumojen sisällä. Joten kun kone sinä päivänä pyöri sivuittain, se yksinkertaisesti räjähti sisäänpäin ja hajosi ilmassa metallipölyksi. Miehistöllä ei ollut aikaa lähettää hätäsanomaa; sillä ei ollut aikaa edes huutaa. Viikkoja myöhemmin rnaanviljelijät, lapset ja sotilaat löysivät venäläisvalmisteisia kuulakärkikyniä, halpoja kirjoituslehtiöitä ja armeijan savukeaskeja, jotka olivat levinneet ympäri maaseutua.

Aina niin kekseliäät Neuvostoliiton ilmavoimien teknikot ja lentokenttähenkilökunta kehittivät menetelmän jolla niitata metallipaikkoja - ne eivät riittäneet ikinä ratkaisemaan ongelmaa, ne eivät olleet kauniita eikä niitä tarkoitettu pysyväisratkaisuksi, mutta niiden ansioista kone ei hajonnut saumoistaan kaikessa siinä sukeltelussa ja vääntyilyssä.

Näissä koneissa on kuitenkin hienoa myös se, että niiden kapasiteetti, jopa suuri osa niiden peruspiirteistä- on myös niitä lentävien, kustomoivien, runtelevien ja muuntelevien miehistöjen ansiota, eikä pelkästään insinöörien tai Iljusin- ja Antonov-yhtiöiden työntekijöiden aikaansaannosta.

Mickey muistelee nostalgisen hellästi aika lailla tilanneriippuvaisia ja takuulla epävirallisia tapoja virittää lentokoneen kantokykyä, vähän niin kuin hän muistelisi ensimmäisen oman kotinsa sisustamista. Pelastautumislaitteistoille, tutkille, jopa laskuvarjoille ja nousun ja laskun aikana ilmasta maahan ammuttaville, lämpöohjuksia hämääville valoammuksille tarkoitetut onkalot tyhjennettiin ja revittiin usein paljaiksi, ja niiden sisältö myytiin erikseen, joko epävirallisesti tai ylempien upseerien katsoessa asiaa sormien läpi' Toisaalta se tarkoitti ettei pelastautumisvälineitä ollut, Mickey kertoo, mikä ei tietenkään ollut hyvä juttu - mutta iäi epäselväksi, oliko näistä välineistä muutenkaan mitään hyötyä, koska niiden ongelmista oli puhuttu paljon, joten "meitä oli varoitettu' panemasta henkikultaa niiden varaan'' Hyvät puolet olivat kuitenkin niin merkittäviä, että ohjuksien ja vuorijonoien kohtaamisen riski tuntui siedettävältä.

Väliseinien purkamisen ja jokaisen kolon riisumisen tarkoituksena oli tehdä Candidista täydellinen naamioitu muuli, jolla voi kuljettaa mitä tahansa pisteestä A pisteeseen B armeijan kustannuksella. Metku ylitti miehistön odotukset: se toimi tehokkaasti jopa armeijan omissa tarkistuksissa, erityisesti siitä syystä että näitä tiloja ei ollut olemassa edes alkuperäisissä rakennepiirustuksissa tai muissa papereissa'

Siihen mennessä kun esimies saa selville, että olet repinyt pois kaikki laskuvarjot tehdäksesi tilaa muutamalle ylimääräiselle tonnille mattoja, jalokiviä, votkaa ja luoteja, olet ehkä jo joka tapauksessa liian kuollut joutuaksesi sotaoikeuteen. Totta puhuen, Mickey kohauttaa olkapäitään, hänen esimiehensä olivat aina mukana juonessa, koska se oli turvallisin tapa varmistaa, ettei kukaan muu upseeri narauttaisi heitä.

Kaikista tuottoisimmat matkat tehtiin silloin, hän sanoo kun ruumassa kuljetettiin tilaa vieviä ja kevyitä esineitä:

"Teltat, univormut tai putket olivat hyvä juttu, koska kaikki näkyvä tila tuli täyteen, mutta jäi vielä runsaasti varaa ottaa lisäkuormaa lattian alle." (Yli kaksi vuosikymmentä myö-hcmmin kuulen saman lauseen kaikuna Oliver Spraguelta, Arlnesty Internationalin salakuljetustarkkailijalta, joka on seurannut näiden miehistöjen salakähmäisiä käteisbisneksiä avustuslennoilla. Mutta vaikka yli jäisi suhteellisen vähän rahtitilaa, aina voi vaihtaa jotakin, sillä Mickey pystyy joka tapauksessa lentämään ylilastissa olevaa konetta.

Juuri niin Mickey teki. Ja niin tekivät monet muutkin härren tovereistaan.He laskeutuivat satapäisinä Keski-Aasiaan kaikkialta Neuvostoliitosta ja koettivat pysytellä hengissä sekä fyysisellä että taloudellisella törmäyskurssilla. He toteuttivat operaatiota operaation sisällä, tekivät isänmaallista työtä ja puuhailivat samalla myös kokonaan toisella laidalla; kaikista puna-armeijan rykmenteistä, pataljoonista ja armeijakunnista suurimmaksi osoittautui Itsesuojelukomppania.


(Otteita Matt Potterin kirjasta Salainen Lasti)
 
Puheenaihe Ajankohtaista
Suomalaisjuristin kova väite: Interpol avustaa Venäjää laittomassa toiminnassa
Interpol avustaa Venäjää rikollisessa toiminnassa, väittää suomalainen ihmisoikeusasianajaja.

Liikemiehestä on tullut Venäjän valtion vihollinen. Hän tietää liikaa, hän on tehnyt liian äänekkäästi vastarintaa valtaapitäviä kohtaan.

Hänet halutaan vaientaa.

Liikemies pakenee, ja hänet leimataan rikolliseksi. Hänen kuvansa ilmestyy kansainvälisen rikospoliisijärjestö Interpolin etsintäkuulutusjärjestelmään.

Kiinniotto ulkomailla voi johtaa luovutukseen Venäjälle. Siellä odottaa tuomio rikoksesta, jota etsintäkuulutettu ei ole tehnyt.

Selostus voi kuulostaa toimintaelokuvan juonelta. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Tapahtumaketju on totta, eikä näin ole käynyt vain kerran.

Lontoossa 9 Bedford Row International -asianajotoimistossa työskentelevän ihmisoikeusasianajajan Eeva Heikkilän mukaan Venäjä hyödyntää toistuvasti Interpolin etsintäkuulutuksia poliittisiin tarkoituksiin.

”Tapaukset menevät aina saman kaavan mukaan. Olen edustanut toimittajia, ihmisoikeusaktivisteja, oppositiopoliitikkoja ja liikemiehiä, joilla on kaikilla puhtaat jauhot pussissa. He ovat kuitenkin joko paljastaneet korruptiota, kieltäytyneet maksamasta korruptiorahaa tai saaneet näkyvyyttä kritisoidessaan hallitusta.”

Se ei käy Venäjällä.

Rikoksessa avustamista
Interpolin peruskirjassa lukee, että sen tulee pysyä erossa muun muassa kaikesta poliittisesta, sotilaallisesta ja uskonnollisesta toiminnasta. Käytännössä linja ei ole Heikkilän mukaan pitävä.

”Tiedän tapauksia, joissa etsintäkuulutus putkahtaa listalle neljättä kertaa, vaikka se on jo kolmesti peruttu väärin perustein tehtynä.”

Heikkilän mukaan Interpol hyväksyy kansainvälisiä etsintäkuulutuksia liian heppoisin perustein.

”En tiedä pyydetäänkö Interpolissa koskaan näyttöä rikosasiasta ennen etsintäkuulutuksen julkaisua. Törmään usein tilanteisiin, joissa papereita näytöstä ei ole toimitettu. Eihän sellaiselta pohjalta voida lähteä oikeuteen.”

Mahdollistamalla etsintäkuulutusten avulla poliittiset ajojahdit, Interpol avustaa Venäjää rikollisessa toiminnassa, Heikkilä syyttää.

”Interpol pitäisi uudistaa. Nykyisellään se asettaa ihmishenkiä vaaraan. Etsintäkuulutusten avulla on laitettu syyttömiä ihmisiä vankilaan ja luovutusriskin alaisiksi maihin, joissa heidän henkensä on vaarassa.”

Interpolin viestintäpäällikkö Rachael Billington kertoo Seuralle järjestön lähtöolettamuksena olevan, että eri maiden poliisiviranomaisilta tulevien etsintäkuulutusten tiedot ovat oikein.

”Interpolin rooliin ei kuulu epäillä henkilöitä vastaan esitettyjä syytöksiä tai kerätä todistusaineistoa.”

Mikäli jokin etsintäkuulutus herättää epäilyksen Interpolin sääntörikkomuksesta, siihen pyydetään tarkennuksia.

”Mikäli väärinkäytöksiä havaitaan, etsintäkuulutuksen julkaisu voidaan estää tai jo julkaistu kuulutus voidaan poistaa. Tällöin myös jäsenmaita pyydetään poistamaan ilmoitus omista tietokannoistaan”, Billington kertoo.

Interpolin etsintäkuulutuksia Suomessa käsittelevän keskusrikospoliisin rikosylitarkastaja Sanna Palo kertoo, että meillä poliisin järjestelmiin syötetään vain osa etsintäkuulutuksista. Valintaa tehtäessä mietitään muun muas-sa sitä, kuinka todennäköisesti etsitty henkilö on Suomessa tai tulossa tänne.

Etsintäkuulutusten poliittisuutta on Palon mukaan vaikea arvioida. Tapausten näyttöä tarkastellaan vasta henkilön kiinnioton jälkeen.

”Etsintäkuulutusten tarkistaminen on Interpolin tehtävä. Meillä katsotaan rikosnimikettä, eli onko etsitty henkilö syyllistynyt Suomen lain mukaan rikokseen ja onko teko niin vakava, että hänet voidaan ottaa kiinni ja luovuttaa toiseen maahan.”

Viime vuoden aikana Suomessa otettiin kiinni 47 toisen maan etsintäkuuluttamaa henkilöä. Luovutetuissa suurimmat kansalaisuusryhmät olivat virolaiset ja venäläiset.

Poliitikon pako Suomeen
Poliittisesta ajojahdista Venäjää syyttää myös keväällä Suomeen paennut venäläinen oppositiopoliitikko ja liikemies Vasilii Popov.

”Pakenin Suomeen, kun sain tiedon, että minut aiotaan pidättää”, hän kertoo sähköpostitse Seuralle.

Popovia epäillään Venäjällä kiinteistökauppojen yhteydessä tapahtuneesta petoksesta. Petroskoin kaupunginoikeuden mukaan Popov on osa järjestäytynyttä rikollisryhmää, joka aiheutti kiinteistökaupoilla noin 137 800 euron tappion kaupungille.

Popov kiistää syytteet, joista epäillään myös hänen vaimoaan Anastasija Kravtshukiaa. Sekä Popov että Kravtshuka kuuluvat Venäjällä oppositiopuolue Jablokoon.

”Vaimoni osti helmikuussa 2012 avoimessa huutokaupassa rakennuksen Petroskoin kaupungilta. Sen jälkeen kun Jablokon tukemasta Galina Shirsinasta tuli Petroskoin kaupunginjohtaja syksyllä 2013, vaimoani ja kahta muuta puolueen jäsentä vastaan nostettiin syyte. Myöhemmin, toukokuussa 2015 syyte nostettiin myös minua vastaan. Rikostutkijalla ei ole todisteita syyllisyydestäni”, Popov kertoo.

Venäläinen tuomioistuin on pidättänyt Popovin poissaolevana. Tämän jälkeen Venäjä teki hänestä etsintäkuulutuksen Interpoliin.

Suomi pidätti Popovin lehtitietojen mukaan kotoaan Joensuusta elokuun lopulla.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeus vapautti hänet pari päivää myöhemmin. Nyt Popov odottaa matkustuskiellossa häntä koskevan tutkinnan valmistumista ja mahdollista luovutuspäätöstä.

Käräjäoikeudessa Popovin puolustus argumentoi, että ”luovuttamiselle ei ole edellytyksiä, koska rikosepäily on tekaistu ja johtuu Popovin poliittisesta toiminnasta”.

Varma tuomio
Heikkilä ei tunne Popovin tapausta, mutta tekaistut syytteet kuuluvat hänen mukaansa läheisesti poliittiseen ajojahtiin.

Hän kertoo, kuinka moni liikemies on menettänyt elämäntyönsä, kun omaisuus ja liiketoiminta on siirretty valtion nimiin tekaistujen talousrikossyytteiden nojalla.

”Niitä varten voidaan muuttaa virallisia asiakirjoja niin, että näyttää siltä kuin yrityksen verot tai suuret lainat olisivat jääneet maksamatta. Henkilöt halutaan mustamaalata kotimaassaan”, Heikkilä kertoo.

Syytteet talourikoksista ovat usein vakavia. Monesti niistä seuraisi vähintään kymmenen vuoden vankilatuomio.

Oikeudenkäynnit ovat lähinnä muodollisuus.

”Venäjällä vapautusaste on alle yhden prosentin. Syytettä seuraa tuomio 99 prosentin varmuudella.”

Tuomittu voi myös menettää muutakin kuin vapautensa.

”Esimerkiksi aktivisteja halutaan ihan oikeasti vaientaa.”

Moni pakenee ulkomaille ja saa siksi peräänsä etsintäkuulutuksen.

Perhe erillään
Popov on tyytyväinen, että juuri Suomen poliisi otti hänet kiinni. Hän luottaa, että syytteet tutkitaan täällä perusteellisesti.

”Suomen on pyydettävä Venäjältä todisteet syyllisyydestäni. Venäläisellä rikostutkijalla ei ole tällaisia todisteita. Samalla tulisi selville, ettei vaimoni ja muut Jablokon jäsenet rikkoneet lakeja.”

Tällä hetkellä Popovin vaimo on jumissa Venäjällä. Hänen passinsa on otettu rikosepäilyjen vuoksi pois. Pariskunta ei ole nähnyt toisiaan viiteen kuukauteen. Parin kolme alaikäistä lasta käyvät säännöllisesti Suomessa tapaamassa isäänsä.

Popov on aiemmin kertonut, ettei usko Suomen luovuttavan häntä Venäjälle. Uhkana hän näkee vain maiden väliset suhteet.

”Että Suomi luovuttaisi minut Venäjälle, koska ei halua riidellä sen kanssa.”

Mitä siitä seuraisi?

”Venäläinen tuomioistuin julistaisi minut syylliseksi ja määräisi kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Venäjällä ei ole vapauttavia päätöksiä”, Popov kirjoittaa.
 
Venäläiset sukupolvet
http://mondediplo.fi/digi/lehti/4-2015/artikkeli/venalaiset-sukupolvet/#.VkI41V64D3U

Sukupolvien vaihtuminen vaikuttaa aina olennaisesti kehitykseen. Venäjä on erityislaatuinen siinä mielessä, että suuret yhteiskunnalliset muutokset ja sukupolvien vaihdokset ovat nivoutuneet ajallisesti yhteen. Sukupolvi on sosiaalinen ilmiö. Kukaan ei syntyessään kuulu mihinkään tiettyyn sukupolveen vaan sukupolvi muotoutuu ympäröivien olosuhteiden vaikutuksesta. Olosuhteet muovaavat muuten erilaisista ihmisistä joukon, joiden elämä saa samankaltaisia piirteitä.

Sukupolvesta siis tekee sukupolven se, että ihmiset ovat syntyneet suunnilleen samanlaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Tietyt olosuhteet voivat kestää vain hetken tai pidemmän ajanjakson. Kutakin aikakautta leimaa yleensä yksi merkittävä tapahtuma, joka vaikuttaa ihmisiin erityisen voimakkaasti. Se muuttaa koko sukupolvea tiettyyn suuntaan ja muutos näkyy myös tilastoissa. Sen vuoksi ihmisjoukkoa voi luonnehtia yhtenäisesti ja puhua sukupolvesta.

Shaninin mukaan ero eri sukupolvien välillä on suunnilleen 15 vuotta. Rajanveto on karkea, ei mikään absoluuttinen rajapyykki. Tarkkaa jakoa sukupolviin ei voi tehdä, mutta 15 vuoden ajanjakso toimii kuitenkin hyvin tarkasteltaessa neuvostoaikaa sekä sen jälkeistä kulttuurista aikakautta.

1910–1925: Rintamamiesten sukupolvi
Ennen ja jälkeen vallankumouksen syntyneiden elämää hallitsivat kokemukset sodasta. Sota teki heistä sukupolven. Heidän maailmankuvaansa määrittivät Stalinin ajan terrori sekä voitto toisessa maailmansodassa.

Voitto teki rintamasukupolvesta uusia dekabristeja. Rintamalta palanneet upseerit ja sotilaat olivat kokeneet kaikki sodan rasitukset, mutta myös voittaneet ennennäkemättömän vihollisen. Sota ja Stalinin terrori tekivät heistä kypsiä panemaan pisteen raakuuksille ja jatkuville vallankumouksille kesällä 1953. Rintamasukupolvi aloitti vakaan neuvostoyhteiskunnan aikakauden. Tärkeät onnistumiset, kuten suuren puhdistuksen pysäyttäminen, turvallisuuspäällikkö Berijan syrjäyttäminen ja henkilökultin romuttaminen vahvistivat heidän omanarvontuntoaan. Suojasäätä ei luonut Hruštšov vaan sen laittoi alulle rintamasukupolvi. Se syntyi Stalingradin juoksuhaudoissa ja Berliinin edustan taisteluissa. Se oli rintamiesten perintö, jonka he jättivät jälkeensä seuraaville sukupolville.

1925–1940: 60-lukulaiset
60-lukulaiset olivat ensimmäinen rintamamiesten jälkeinen sukupolvi ja siten bolshevikkien aidoimpia perillisiä. Suojasää oli heidän elämänsä päällimmäinen kokemus ja se vaikutti merkittävästi heidän kohtaloonsa.

60-luvun sukupolvi ehti kokea terrorin ajan katkuisen henkäyksen vanhempiensa kautta. He tunsivat isiensä teoista sekä ylpeyttä että häpeää. Elämän ja historian tosiasiat järkyttivät heitä. Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli kuitenkin jonkin verran aikaisempaa sallivampi ja vapaampi. Sen seurauksena tästä sukupolvesta tuli romanttisia haaveilijoita, jotka uskoivat Neuvostoliiton voivan olla aivan toisenlainen. Tämä uskomus läpäisi koko sukupolven ja kylvi tulevan perestroikan siemenet. 60-lukulaiset jäivät historiaan sukupolvena, joka ei kyennyt tekemään ihanteistaan totta. He hyräilivät haparoiden vapauden hymniä, mutta vetäytyivät sitten hiljaa näyttämöltä.

1940–1955: 70-lukulaiset
70-lukulaiset edustavat pysähtyneisyyden sukupolvea. Tämän ensimmäisen sodanjälkeisen sukupolven tärkein kokemus oli brezhneviläinen elämäntapa. Rintamasukupolvi pyrki luomaan jälkipolvilleen niin mukavan elämän kuin vain siihen aikaan oli mahdollista. Stalinin vainot olivat 70-lukulaisille pelkkiä tarinoita ja sotakin tuntui etäiseltä. Heidän nuoruusvuosiensa ilmapiiri oli suhteellisen vapaa, mutta kypsymättöminä he eivät osanneet arvostaa sitä. Heidän aktiivisin elämänvaiheensa alkoi yhtä aikaa puhdasoppisuuden poliittisen kurssimuutoksen kanssa.

70-lukulaisten maailmankuvaa määritti Prahan kevät, mutta vielä sitäkin enemmän mielikuvat sen jyränneistä tankeista. Sukupolvi teki tapahtumista omat johtopäätöksensä ja valitsi käytännöllisen ja mukautuvaisen asenteen asioihin. Sukupolvi keskittyi vaalimaan omaa henkilökohtaista elämäänsä ennemmin kuin ponnistelemaan kohti yhteiskunnallisia parannuksia.

Osana maailmanlaajuista kuluttajayhteiskunnan trendiä 70-luvusta tuli neuvosto-porvarillisuuden kukoistuskausi. Sukupolvi eli epäaidossa kommunismissa ja sulautui yhdeksi suureksi kuluttajamassaksi, jolla ei ollut mitään syvällisempiä tavoitteita tai ihanteita. Heidän elämässään kaiken olisi pitänyt olla hienosti, elämäntyyli mukaan lukien. Sille oli kuitenkin yksi este, nimittäin länsi, joka vei uljaasta isänmaasta voiton kerta toisensa jälkeen. Se oli aina ratkaisevan askeleen edellä olivatpa kyseessä sitten pesukoneet, jääkaapit, televisiot tai videonauhurit. Mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla maahan tuodut Otto-katalogit ja Burda-lehdet olivat paljon suositumpia kuin omat julkaisut. Kylmä sota oli hyytävimmillään, mutta käytännöllisen ja kuluttamisesta kiinnostuneen massa-ihmisen mieli oli tunnustanut tappionsa jo aikaa sitten.

Neuvostoliitto pelkäsi ydinkärkiä ja ohjuksia, mutta luovutti kulutustavaroiden edessä. On ristiriitaista, että juuri tämä aikaansaamattomien sukupolvi lopulta maksoi neuvostotalouden kulutusvelan laskun perestroikan muodossa.

60-luvun idealistinen silaus ei riittänyt peittämään sitä, että ahnaat kuluttajat halusivat vain yhtä asiaa – länsimaista elintasoa. Heistä tuli perestroikaa liikuttava voima, jonka hapero sisältö määräsi ennalta sen ristiriitaisen ja keskeneräisen luonteen. Suurimmalle osalle ”vallankumouksellisista” tärkein vapaus oli maahantuonnin vapaus.

1955–1970: Perestroikan sukupolvi
Vaikka perestroikan taustalla olevissa aineksissa ei ollut kehumista, se mullisti koko maan elämän. 70-luvulla kukoistavinta aikuisuuttaan eläneiden kohtalo oli täysin vallankumouksellisen suunnanmuutoksen määrittämä. 60-lukulaiset olettivat perestroikan sukupolven olevan haltioissaan tästä kauan kaivatusta vapauden tuulahduksesta. 70-lukulaiset innostuivat kuitenkin enemmän sen materialistisesta sisällöstä.

Perestroikan sukupolvi varttui hajoamisen partaalla olevan neuvostoimperiumin mädältä haiskahtavassa ilmapiirissä. He saattoivat aloittaa itsenäisen elämänsä vapautuneemmissa tunnelmissa, koska järjestelmä oli jo liian heikko kyetäkseen painostamaan kansalaisia tai pitääkseen heitä kunnolla otteessaan. Juuri, kun olisi tullut heidän aikansa olla varuillaan, alkoikin sopivasti perestroika.

Perestroikan sukupolvi arvosti vapautta vain puheissa, koska se tipahti heille taivaasta. Ihmisillä ei ole tapana arvostaa asioita, jotka on saavutettu ilman omaa vaivannäköä. Neuvostoliiton hajoaminen sen sijaan aiheutti sukupolvelle kipeän haavan, joka ei umpeutunut kunnolla koskaan.

Perestroika jäi aikansa sukupolven mieliin asiana, jota muistellaan hieman haikeana. Se oli kuin hyvät juhlat, joissa tunnelma oli kuitenkin enemmän hämmentynyt kuin innostuneen riehakas. Suojasään sukupolvesta ei tullut uusia 60-lukulaisia. Romanttisen idealismin sijaan ajan henki oli apea ja käytännöllinen. Vallinnut lattea mieliala oli suurelta osin syy siihen, että perestroika ja sitä seuranneet tapahtumat saivat tuhoisia piirteitä.


.
 
Viimeksi muokattu:
1970–1985: Pettyneiden sukupolvi
Perestroikan sukupolvi vaihtui kyynikoihin, jotka olivat jo päässeet irti neuvosto-ajattelusta. 90-luvun hurjaa menoa muistellessa ymmärtää hyvin, että sukupolvesta tuskin olisi voinut tulla muunlaista. Se oli ensimmäinen sukupolvi, jolla ei enää ollut vahvaa yhtenäistä ajatusmaailmaa, mutta jonka juuret kuitenkin olivat Neuvostoliitossa. Se sosiaalistui levottomana aikana, jota leimasivat rikollisuus, kaaos ja kaikennielevä ahneus.

Sukupolvi muisti hyvin neuvostoajan elintason ja näki yhtäkkiä silmiensä edessä jättimäisiä muutoksia. Ennen kokemattomia asioita nousi nopealla syötöllä kirjaimellisesti tyhjästä. Heidän elämänsä jatkuva ja hallitseva teema oli yksityistäminen. Hämmennyksen sijaan heidät valtasi kateus. He olivat aivan tapahtumien ytimessä, mutta eivät voineet saada osaansa, koska olivat liian nuoria ajaakseen omaa etuaan. Sen seurauksena heidän elämänsä tärkeimmäksi päämääräksi tuli varmistaa, etteivät he vain vastaisuudessa jää mistään paitsi. Kärjistäen heitä kiinnosti vain materiaalinen hyöty, keinoista viis.

Pettyneiden sukupolvi kypsyi nyky-Venäjän henkeen jo ennen istuvan presidentin valtakautta. Heistä tuli hänen tukipilarinsa ja heidän keskuudestaan valittiin kommunismin jälkeisen maan uusi eliitti.

Uusi johtaja antoi heille kaiken, mitä he halusivat ja sai vastineeksi vakaan aseman maan johdossa 15 vuoden ajaksi. Ainoa, mitä kyynikot eivät osanneet ennakoida oli, että seuraava sukupolvi tulisi olemaan vielä heitäkin kylmempi.

1985–2000: Menetetty sukupolvi
Ensimmäiseen todelliseen neuvostoliiton jälkeiseen sukupolveen kohdistui suuria odotuksia. Myös se itse toivoi omalta tulevaisuudeltaan paljon. Tätä sukupolvea ei neuvostojärjestelmä ollut ehtinyt myrkyttää, joten ajateltiin, että se rakentaa todellisen uuden Venäjän. Heitä liehitellään edelleen olettaen, että he määräävät maan tulevaisuuden. Samaan aikaan jää kuitenkin huomaamatta, että heidät on jo menetetty.

Nämä nuoret ovat ennen aikojaan vanhentuneita, mutta epäkypsiä. Heillä ei ole omaa eikä yhteiskunnallista tulevaisuutta. He ovat hyvin kulutuskeskeisiä ja heidän näkemyksiinsä on vahvasti vaikuttanut Putinin varhainen hahmo. Sukupolvi muistaa 90-luvun sekamelskan vain hämärästi ja Neuvostoliittokin tuntuu vain hassulta vanhalta sadulta. Autoritäärisyys ”suvereenin demokratian” muodossa on heille luonnollinen ja tuttu elinympäristö.

Menetetyn sukupolven mottona on ottaa elämästä kaikki irti. He ovat ennen kaikkea kuluttajia. Hallitsevinta heidän elämässään on ollut öljybuumi, joka on taannut heille ennen kokemattoman elintason täysin ilman omaa panosta. He ovat lapsellisia ja aggressiivisia.

Heidän kunnianhimolleen vetävät vertoja ainoastaan heidän loputtomat mielitekonsa. Vapaus kuluttaa on heille ylivoimaisesti tärkein arvo. Tämä turhien ihmisten sukupolvi uskoo itse olevansa hyvin tarpeellinen. He ovat myönteisiä nykyhallinnolle ja sen yhteiskunnallinen perusta. Se ei kuitenkaan johdu rakkaudesta valtaapitäviin, vaan rakkaudesta kauniisiin esineisiin ja mukavaan elämään. He kannattavat autoritäärisen hallinnon muutosta uustotalitääriseen suuntaan, mutta toimivat silti provosoivasti. Näistä tulevaisuuden toivoista tulikin umpikujan sukupolvi, jonka parhaimmisto muuttaa pois maasta tai vieraantuu siitä henkisesti.

2000–2015: Sukupolvi

vailla tulevaisuutta
2010-luvun kynnyksellä syntyneet ovat vielä niin nuoria, ettei heidän roolinsa yhteiskunnassa ole selvillä. He saattavat nousta merkittäväksi sukupolveksi, jonka tehtäväksi tulee ratkaista Venäjän kansan kohtalo. Dimitri Bykovin mukaan tämän hetken 15–20-vuotiaat eroavat vanhemmista sukupolvista paljon ja hyvin myönteisellä tavalla. Itse en ole ollut seitsemään vuoteen tekemisissä opiskelijoiden kanssa, joten näkemykseni on puhtaan teoreettinen. Bykovin osuva havainto vastaa kuitenkin jossain määrin omaani. Elämä haastavissa olosuhteissa ei välttämättä kehitä voimakkaita poliittisia näkemyksiä, mutta antaa vahvuutta. Ankarina aikoina syntyy jättiläisiä ja yltäkylläisinä nuutuneita kääpiöitä.

Elämme myös tällä hetkellä hyvin tapahtumarikasta aikaa. Ei ole poissuljettua, että uuden sukupolven merkittävimmäksi kokemukseksi nousee jälleen sota. Voi vain hartaasti toivoa, että se olisi muu kuin uusi maailmansota. Uusia sukupolvi joutuu kasvamaan voimistuvan tukahduttavassa ilmapiirissä, jota leimaavat synkät ja epämääräiset tulevaisuudennäkymät. Kynnelle kykenevät tallovat taas muut jalkoihinsa. Venäläisten on siis jälleen terästäydyttävä, koska uudet taistelut ovat edessä.

Tulevaisuudettoman sukupolven on joka päivä tehtävä tärkeä moraalinen valinta. Monet valitsevat yleisen hyvän mukaiset arvot, mutta osa kääntyy pahan puolelle ja pitää tästä valinnastaan tiukasti kiinni. Sukupolvea kasvatetaan uusimperialististen ihanteiden hengessä ja opetetaan kunnioittamaan vain vahvuutta. Heikkoudelle ei heru sympatiaa. Tämän vuoksi nuoren sukupolven törmäys todellisuuden kanssa tulee olemaan raju. Kun heille selviää, että kommunismin jälkeinen imperiumi on petosta ja silkka keksitty luomus, ovat seuraukset arvaamattomia. Realiteettien paljastuessa heikot menevät virran mukana, mutta vahvat ottavat ohjat käsiinsä ja saavat aikaan muutoksen.

Sukupolvi astuu politiikan areenalle vuosien 2020–2025 välillä, juuri kun valta luultavasti saavuttaa kirjailija Juri Poljakovin Apofegei-metaforan mukaisen merkityksettömän huippunsa ja on jo auttamattomasti ajastaan jäljessä. Kaikella todennäköisyydellä sukupolvi joutuu ottamaan voimakkaasti kantaa siihen, mihin suuntaan maata ohjataan. Eriävät näkemykset voivat jakaa heidät niin, että suurvaltapoliittiset riitaisuudet kasvavat sisällissodaksi. Sota on siis yksi mahdollinen tulevaisuudenkuva. Vuodesta 2017 alkava sukupolvi tulee olemaan paljon moninaisempi ja siten epäyhtenäisempi kuin kolme edeltävää. Siksi olen taipuvainen yhtymään Dimitri Bykovin näkemykseen siitä, että jonkinlainen konflikti on odotettavissa.

Tulevat sukupolvet
Todellista edistystä Venäjällä voidaan odottaa vasta vuosien 2020–2025 jälkeen. Sitä ennen ei ole näköpiirissä sellaista toimijaa, joka voisi saada aikaan merkittäviä muutoksia.

Vuosina 1955–1970 ja 1970–1985 syntyneet sukupolvet ovat aikaansaaneet vallitsevan poliittisen tilanteen. Neuvostoliiton pitkälle ulottuneet jälkihuurut taas ehtivät sekoittaa vuosien 1985–2000 sukupolven ajattelua niin, ettei heistä tullutkaan mitään kuluttajia kummempaa. Siitä syystä vuosien 2000–2015 sukupolvella on niin suuri merkitys. Uskoisin, että juuri heidän aikanaan tullaan näkemään historian kaikista voimakkain kamppailu. Se voi alkaa myös aikaisemmin, mikäli maailman tämänhetkinen jumiutunut kriisitilanne lähtee purkautumaan tai mikäli nyt vallassa oleva hallinto tekee ratkaisevan virheen, jonka seurauksena olisi vallankumous. Vallankumous ei kuitenkaan ole Venäjän kannalta hyvä asia, ellei ole voimaa, joka hallitsee ja johtaa sitä. Tarvitaan voima, joka ottaa tilanteen haltuunsa ja antaa toiminnalle selkeät rajat. Maassa, josta puuttuu tällainen voima, vallankumous on erityisen kivulias koettelemus.

-------------------------------------------------

Kirjoittaja Vladimir Pastuhov on politiikan tutkija St. Antony Collegessa Oxfordissa. Suom. Marjo Ruditskaja. Novaja Gazeta 22.7.2015

.
 
Viimeksi muokattu:
Oppositiopoliitikon raju väite: Venäjän pääsyyttäjällä mafiayhteyksiä
Ulkomaat 2.12.2015 19:46

Pekka Hakala
Helsingin Sanomat
http://www.hs.fi/ulkomaat/a1449037302901?jako=48c95eab8926218a7c6522276eccfd76#
Moskova. Venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi kumppaneineen väittää liittovaltion pääsyyttäjän Juri Tšaikan pojan Artjomin hankkineen jättiomaisuuden laittomin keinoin ja mafiayhteyksien avulla. Navalnyin korruptionvastainen säätiö FBK julkaisi tiistaina puolitoistavuotisten tutkimustensa tulokset.

Raportin otsikko kuuluu ”Tšaika – viisioisainen rikosdraama”. Kannessa komeilevat syyttäjä Tšaikan, 64, lisäksi hänen poikansa Igor, 27, ja Artjom, 39. FBK julkaisi samalla Youtubessa venäjänkielisen 40 minuutin dokumenttifilmin.

Novaja Gazeta -sanomalehti julkaisi toimittaja Roman Aninin selvityksen samasta aiheesta.

Tutkijat kertovat kiinnittäneensä huomiota Artjom Tšaikan liiketoimiin toukokuussa 2014, kun Porthes Melathron -niminen kreikkalaisyhtiö kutsui väkeä Pomegrante-nimisen viiden tähden hotellin avajaisiin Athosvuoren juurelle Kreikan Makedoniaan.

Pomegrantessa on 130 huoneen lisäksi 28 luksussviittiä ja joukko prestige-luokan huoneistoja, joista suurin on 160-neliöinen Presidentti-sviitti. Vuotta myöhemmin Porthes Melathron hankki omistukseensa lähistöltä toisen hotellin, neljän tähden Potidea Palacen.

Selvitysten mukaan hotelliyhtiöstä vajaat 55 prosenttia omistaa Artjom Tšaika, loput osakkeista omistaa Olga Lopatina. Hänen entinen miehensä Gennadi Lopatin on Juri Tšaikan varamies syyttäjänvirastossa.

Tutkijoiden mukaan Lopatinien muutaman vuoden takainen avioero on näennäinen, ja sen tarkoituksena on katkaista yhteys omistusten ja viranhaltijan välillä. Venäjän lain mukaan viranhaltijoiden on annettava selvitys sekä omasta että perheenjäsentensä omaisuudesta.

Sekä Artjom Tšaika että Lopatina omistavat hulppeat asunnot hotelleiden läheisyydessä. Raportin mukaan Artjom esiintyy kiinteistökaupoissa venäläisen passin sijaan sveitsiläisellä oleskeluluvallaan.

Artjom Tšaikalla on talo Genevejärven lähistöllä Sveitsissä. Lisäksi hän osti viime helmikuussa 40 prosentin osuuden Lausanneen rekisteröidystä lakitoimistosta, myyjänä oli hänen pikkuveljensä Igor. Yhtiössä on osakkaana sveitsiläislakimies Francois Taran, jonka sanotaan auttaneen Venäjän suurimman rikollisliigan Solntsevon mafian johtajaa Sergei Mihailovia kiinteistökaupoissa.

Viittaus Solntsevon mafiaan jää hieman irralliseksi, mutta toinen rikollisyhteys on hätkähdyttävä. Lopatina ja syyttäjänviraston entisen osastopäällikön vaimo Nadežda Staroverova omistavat nimittäin Arlain-yhtiönsä kautta puolet Kubanin sokeri -nimisestä yhtiöstä. Sen muut omistajat ovat Anžele Tsapok ja Natalja Tsepovjaz.

Tsapok on leski, hänen miehensä Sergei Tsapok kuoli viime vuonna vankeudessa, virallisen tiedon mukaan sydänkohtaukseen. Tsepovjazin mies Vjatšeslav istuu puolestaan 20 vuoden tuomiota.

Tsapok johti rikollisryhmää, joka terrorisoi etelävenäläistä Kuštšovskajan pikkukaupunkia vuosikausia ja jonka johtajiin myös Tsepovjaz kuului. Joukkio järkytti koko Venäjää Kansallisen yhtenäisyyden päivänä 4.11.2010 surmaamalla raa’asti maanviljelijäperheen ja sen luona vierailleet sukulaiset ja naapurit. Surmansa sai yhteensä 12 ihmistä, joiden joukossa oli neljä lasta, joista nuorin oli 9 kuukauden ikäinen vauva.

Tutkijat jäljittävät Artjom Tšaikan varallisuuden alkuperän viime vuosikymmenen alun Irkutskiin, josta isä-Tšaika aikoinaan aloitti syyttäjänuransa. Selvitysten mukaan Artjom hankki käsiinsä valtiollisen Ylä-Lenan jokilaivayhtiön omaisuuden epäilyttävin keinoin.

Syyttäjänviraston tiedotuspäällikkö Marija Gridneva vastasi Novaja Gazetan Tšaika-tutkimuksia koskeviin kysymyksiin kirjallisesti. Vastauksen mukaan Venäjän laki ei edellytä, että syyttäjänviraston työntekijät selvittäisivät aikuisten sukulaistensa omistuksia.

Olga Lopatina puolestaan antoi oman vastineensa syyttäjäviraston välityksellä keskiviikkoiltana. Lopatina kiisti jyrkästi, että hänellä olisi koskaan ollut omistuksia samassa yhtiössä mafiapäällikkö Tsapokin lesken kanssa.

Pääsyyttäjä Tšaikan perheen joutuminen Aleksei Navalnyin hampaisiin on hieman yllättävää. Navalnyin lähes kokopäivätoiminen jahtaaja on nimittäin ollut liittovaltion tutkintakomitean johtaja Aleksandr Bastrykin. Tutkintakomitea irrotettiin itsenäiseksi viranomaiseksi syyttäjänvirastosta vajaat viisi vuotta sitten, ja virastojen välit ovat nykyisin suunnilleen yhtä lämpimät kuin Suomen keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin suhteet.

Navalnyilla ja Tšaikalla saattaisi siis olla yhteinen vihollinen, Bastrykin. Asia ei näytä vaikuttaneen Navalnyin ja kumppaneiden tutkimuksiin.
 
Venäjän paradoksi on se, että se on poikansa hylänneiden isien luvattu maa. Äiti pitää kodin pystyssä, isät katoavat autotalliyhteisöihinsä ja/tai vodkaporukoihin. Poikkeuksen teki 40-luku, jolloin isät hävisivät, ts. kaatuivat joukolla sodassa.

Venäläinen mies etsii epätoivoisesti isähahmoa, vaikka ankaraakin, halveksii feminiinistä mentalitettia sekä kauhistelee homoseksuaalisuuutta. Osoitus tästä isän kaipuusta oli mm. Olegs Znaroksin vuolas anteeksipyytely Putinilta kurkunleikkaus-eleen jälkeen. Toinen tuoreempi tapaus oli Lokomotivin pelaajan Dmitri Tarasovin Putin-aiheinen t-paita pelipaidan alla Turkissa pelatussa ottelussa. Itse olen varma, että nämä ovat spontaaneja yksilön ulostuloja. Siinäkin nämä henkilöt varmaankin alitajuisesti odottivat "isiltä" jonkinlaista "Ei se mitään" tai "Hieno juttu, poika" kommenttia.

Tällainen mentaliteetti ei halua uskoa mitään väärää iskästä eikä sen tarvitsekään, koska nyky-Venäjällä voi huoletta seurata mediaa ilman soraääniä johtajasta. Silti, venäläisillä on oltava tiedossa, että valtion ohjaamissa tiedotusvälineissä ei ole koskaan puhuttu totta, ei varsinkaan Neuvostoliiton aikana, jonka lähes jokainen aikuisikäinen on kokenut. Aikamoinen ristiriita?
 
Back
Top