Aseita, ammuksia, lentokoneita ja jopa ydinkärkiä virtasi ulos asevarastoista, tukikohdista, siiloista ja toisinaan suoraan tehtaiden liukuhihnoiltakin. Ne päätyivät kenelle tahansa jolla oli hyvät kontaktit, laskuja maksettavana tai tilejä tasattavana.
Mutta tehdäkseen kaikille ilmaisesta huvista kannattavaa bisnestä Mickeyn ja hänen tovereittensa oli pantava peliin kaikki ammattitaitonsa, kikkansa ja sisukkuutensa, jotka olivat peräisin loputtomilta taistelulennoilta Afganistanin yllä. Siihen tarvittiin myös oikea lentokone.
Entinen Neuvostoliitto oli vuosien ajan lyönyt laimin talouselämänsä ja suosinut sen kustannuksella asemahtia, mutta nyt se syöksyi alamäkeen juuri kuten Mihail Gorbatsovoli ennustanut ja pyrki muuttamaan mahdollisimman suuren osan varallisuudestaan rahaksi niin nopeasti kuin mahdollista.
Taistelukärjet, tankit, ammukset, aseet, hävittäjät, alukset, kranaatinheittimet, kuljetuskoneet, kaiken. Asevalmistajat aavistivat, että talouselämässä lähestyi raju yksityistäminen, ja ne alkoivat sopeutua markkinaolosuhteisiin, mutta tuotantolinjat toimivat viisivuotissuunnitelmissa määriteltyjen tavoitteiden mukaan, eivätkä ne pystyneet reagoimaan kyllin nopeasti. Äkillisen konkurssin tehnyt armeija oli tilannut runsaasti jättimäisiä neuvostokoneita, jotka eivät useinkaan päätyneet kokoonpanolinjoilta varikkoja pidemmälle, vaan nämä Iljušinit, Tupolevit ja Antonovit jätettiin ruostumaan tehtaiden ulkopuolelle tai hiljaisille, hylätyille lentokentille kaikkialle Uzbekistaniin, Tadäikistaniin, Kazakstaniin ja Ukrainaan. Vartijoilla oli vain kaksi vaihtoehtoa - myydä ne ja raapia kokoon vähän rahaa tai antaa niiden ruostua - joten he olivat hyvillään, kun saattoivat luovuttaa ne kenelle tahansa joka tuli niitä kyselemään.
Mutta entä jos uudenkarhea malli oli liian kallis - no, enemmän tai vähemmän lentokelpoisia, taisteluiden kuluttamia koneita riitti, ja ilmavoimat myivät, vuokrasivat tai lainasivat niitä edullisin ehdoin, joko miehistöineen tai ilman.
Mickeyn tiimi oli koulutettu juuri tähän yhteen nimenomaiseen tehtävään, joten näistä miehistä nousu taivaalle uudelleen maalatussa Il-76:ssa tuntui Mickeyn sanojen mukaan siltä "kuin pääsisi takaisin hommiin kaikkien niiden hankaluuksien jälkeen". Heillä oli lentokone ja miehistö, eikä hienotunteisella ja ripeällä ilmakuljetuksella ollut kysynnästä pulaa entisten neuvostotasavaltojen nopeasti versovassa hämäräbisneksessä.
Äkkiä nämä miehet, joilla ei ollut omaa rahaa vaan vain muutamia pysyviä armeijakontakteja, olivat päässeet mukaan bisnekseen.
Näihin päiviin asti on pysynyt mysteerinä, miten se täsmälleen tapahtui. He lensivät mitä tahansa koneita, yhtä lailla sitä ensimmäistä "vapautettua" Candid II-76:ta Kazakstanissa kuin vuokratuista moottoreista ja irtorungosta kiireesti kokoonkursittua konetta, jota joku piti maassa kentän laidalla tyhjän panttina ja joka tarvitsi miehistön. He tekivät työtään muiden palveluksessa mutta kuljettivat mitä vain epävirallista rahtia omissa nimissään: he olivat kuin luotsikala uudelle hailajille, joka oli yhtäkkiä alkanut kierrellä kansainvälisillä vesillä. Ja äkkiä he huomasivat, että heillä oli kolme "näkymätöntä" kilpailuetua, jotka osoittautuivat ratkaiseviksi, kun heidän yritystoimintansa laajeni.
Ensimmäinen niistä oli valtava, uskollinen kontaktiverkosto. He nauttivat maailman suurimman hyvä veli –verkoston eduista, koska entisiä neuvostosotilaita ja -miehistöjä oli sijoitettu kaikkialle Afganistanistä Angolaan. Luotettavat suositukset olivat usein ainoa tapa saada ylimääräisiä tilauksia, kun hienovaraisuutta vaativille komennuksille etsittiin lyhyellä varoitusajalla oikeanlaisia ihmisiä eikä vain pätevää miehistöä. Ja luotettavat yhteyshenkilöt maassa olivat usein ainoa tapa varmistaa, että tulleista neuvoteltiin menestyksellisesti - tai että tullin kanssa neuvotellaan menestyksellisesti kun rahti saapuu perille.
Entisillä neuvostolentäjillä oli toinenkin salakavala etu puolellaan yksityistetyllä taivaalla: he tunsivat ne alueet, joilla tehtäviä suoritettiin, huomattavasti syvällisemmin kuin muut lentäjät. Vuosien 1979 ia 1991väli[ä Neuvostoliiton ll-76Jentäjät suorittivat yli 14 700 tehtavääAfganistanissa, he kuljettivat palvelukseen 7 86 200 henkilöä ja 15 800 tonnia rahtia. Neuvostoliitto tuki liittolaismaitaan Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa koko kylmän sodan ajan, mikä tarkoitti sitä, että suuri joukko lentäjiä tiesi kiitoradoista, ilmastosta, maastosta ja jopa paikallisesta irrfrastruktuurista, tavoista ja yhteyksistä enemmän kuin kukaan aavistikaan.
Ylivoimainen ero näiden tee-se-itse-ilmakuljetusparonien ja heidän kilpailijoidensa välillä piili kuitenkin heidän suhteessaan lentokoneisiin. He tunsivat ne läpikotaisin, ikään kuin ne olisivat olleet osa heitä. Heidät oli koulutettu lentämään vain niitä, ja he olivat viettäneet koko aktiiviuransa niiden ohjaimissa. He osasivat korjata moottorit omin käsin ja riisua sisätilat pakon edessä ja toisinaan ääriolosuhteissa saadakseen mukaan enemmän miehiä tai välineistöä. Ja se tarkoitti sitä, että he tunsivat lentokoneidensa kätketyt salaisuudet.
Brittiläinen ilmailukonsultti Brian Johnson-Thomas istuu nykyään YK:n asiantuntijaraadeissa, joissa keskustellaan epävakautta aiheuttavasta lentorahdista kaikkialla maailmassa.
Tutkivana journalistina ja entisenä lentotoiminnan johtajana hän on nähnyt lähietäisyydeltä näiden miehistöjen sisun, lahjakkuuden ja nokkeluuden. Hän on myös oppinut ihailemaan heitä, ja tavatessamme hän teroittaa minulle, että he ovat loistavimpia lentäjiä mitä hän on nähnyt, eivätkä "heidän moraaliset valintansa ole takuulla sen pahempia kuin muidenkaan".
Brian Johnson-Thomas on yli viisikymppinen, kookas valkopartainen kaveri, hän käyttää tweedtakkia ja hänen puheessaan kuuluu pehmeä kelttikorostus. Häntä on vaikea kuvitella samaan kuvaan kuin kiiltäväkasvoisia, luisevia entisiä neuvostolentäjlä tai heidän kuolemanloukkua muistuttavia lentokoneitaan, mutta hän lensi vuosien ajan näiden miesten mukana kansalais- ja tarkkailujärjestöjen tehtävissä.
Kokemuksiensa ansiosta hänellä on harvinainen sisäpiirin näkökulma heidän operaatioihinsa... ja kalustoonsa.
"Asiaa tuntemattomien on vaikea tajuta, että Il-76:ilIa on näkymättömiä etuja puolellaan", hän sanoo. "Ne voivat esimerkiksi laskeutua ia nousta tai ne voidaan lastata ja purkaa ilman lentokenttähenkilökuntaa, joten kenenkään apua ei tarvita, tehtiinpä mitä tahansa. Mutta kätketyt tilat olivat se varsinainen yllätys. Kukaan ei ikinä tutki kuin lastiruuman...mutta lentokoneen vatsassa on näitä kätkettyjä tiloja, ja miehistöt pitävät sitä julkisena salaisuutena. He lentävät näitä koneita kaikkialla maailmassa, eikä kukaan muu tiedä että koneessa on reilut viisitoista tonnia enemmän rahtitilaa kuin käyttöoppaassa sanotaan.
"Edes tullivirkailijat, jotka tarkistavat koneita päivittäin, eivät ikinä lennä näillä koneilla. Heillä on rahtikirjansa, ja he vertaavat sitä koneen maksimipainoon, joka ilmoitetaan teknisissä tiedoissa. Ja mikäli he pysähtyvät hetkeksi miettimään, he laskevat: rahtikirja täsmää odotetusti lastatun koneen maksimipainon kanssa. He olettavat, että koneessa on vain yksi ruuma, ja se näytetään heille, ja sitten he ärhentelevät meille: mitä siellä on? Se on heidän työnsä. Sen enempään heillä ei ole aikaa eikä resursseja. Tullivirkaililalle maksetaan kolmannessa maailmassa ehkä viisi dollaria päivässä, mikäli päivä on hyvä. Ei hän mielellään aiheuta hankaluuksia sellaiselle henkilölle, joka saavuttuaan lentokoneellaan antaa hänelle pullon votkaa tai tupakkakartongin, josta hän saa mustassa pörssissä päiväpalkkansa viisinkertaisena."
Se sujui täydellisesti. Kävi nopeasti ilmi, että "ne ihmiset, jotka tarkistivat oliko rahti sitä mitä väitimme sen olevan, eivät olleet ikinä lentäneet sitä konetta - heillä ei suoraan sanottuna ollut harmainta aavistusta asioista", Sergei sanoo ärtyneesti.
"He katsovat ohjekirjaa, näkevät että 192 tonnia on lentokoneen maksimipaino nousussa, ja tästä rahtia on kuusikymmentä tonnia. Kun tämä kuusikymmentä tonnia on lastattu ja kirjattu rahtikirjaan, paperiin lyödään leimat! Mutta juju on siinä, että voimme kuljettaa lattian alla viisitoista ylimääräistä tonnia. Ehkä kuusitoista, jos on luottavainen olo. Nousukiito täytyy aloittaa vähän taaempaa, koska nousu vaatii sen verran enemmän voimaa, mutta kyllä se onnistuu. No, ainakin se onnistuu meiltä."
Salakuljetusalus oli täydellinen, kunhan he eivät kuljettaneet mukanaan kaikkea tavanomaista pelastautumisvälineistöä, joka olisi normaalisti täyttänyt nämä tilat. Lentokoneessa oli valepohja, ja mikä parasta, vain insinöörit ja lentäjät tiesivät siitä, koska Neuvostoliiton armeijan ympärillä leijui sumuverho. Eivätkä lentäjät turmelisi hyvää asiaa puhumalla siitä.
Joten nyt Mickeyn - kuten kenen tahansa, jonka oli ansaittava leipänsä vapaan yritystoiminnan ensimmäisessä epätoivoisessa vyöryssä ja jolla oli lentokone käytössään - oli järkeiltävä: a) mitä laillista ja avointa rahtia heidän pitäisi ottaa kuljetettavakseen ja b) mitä laitonta rahtia hänen kaltaisensa taitava mies voisi kuljettaa hyvään hintaan jäämättä kiinni.
Mickeyllä oli tietenkin kolmaskin kysymys vastattavanaan. Mitä laitonta lastia hänen kannattaisi kuljettaa lastiruuman salaisissa uumenissa, joista edes hänen pomonsa eivät tienneet, niin että hän tienaisi mahdollisimman paljon pimeää rahaa jokaisella matkallaan?
Hänen oli järkeiltävä nopeasti. Miehistöjen kysyntä alkoi olla huipussaan. Oli vuosi 1992, ja kaikki muuttui. Kylmä sota oli ohi, ja vapaa markkinatalous oli jyrännyt aatteet. Sillä välin (suurelta osin markkinoille vyöryvien jalkaväkiaseiden ansiosta) pienet, veriset, tuhoisat konfliktit levisivät Etelä-Euroopassa ja Afrikassa.
Vuoteen 1992 mennessä Jugoslavia oli jo rumasti matkalla kohti etnistä sotaansa: Kroatia ia Slovenia olivat julistautuneet itsenäisiksi, ja saatuaan muutamien läntisten hallitusten tunnustuksen ne rupesivat katselemaan, mitä voisivat viedä mukanaan, kun taas Serbia valmistautui estämään muiden irrottautumisen - väkivalloin mikäli se oli tarpeen. Vanhan Neuvostoliiton reunamilla Georgia, Armenia, Azerbaizanja Tadzikistan syöksyivät sisällissotaan. Libyan aseistamat tuaregikapinalliset vastustivat Malin hallituksen joukkoja.
Afganistanin demokraattinen tasavalta oli romahtanut niiden samojen mujahideen-taistelijoiden vasrarintaan, jotka olivat lähettäneet neuvostoliittolaisetkin kotimatkalle. Kapinallisjoukot riehuivat Algeriassa, Angolassa, Liberiassa, Ruandassa, Sierra Leonessa, Somaliassa, Sudanissa, Ugandassa,Kolumbiassa, Guatemalassa ja Perussa. Ja Venäjän Kaukasuksen puoleisilla rajoilla entinen Neuvostoliiton ilmavoimien Afganistan-vereraanti, TsetseeniseparatiDostaioharDudajev oli julistamassa maansa itsenäiseksi emämaastaan ja allekirjoittamassa lain, jonka mukaan kaikilla tsetseeneillä oli oikeus aseistautua sortajiaan vastaan.
Ja vastatessaan kaikkiin kysymyksiinsä Mickeyn miehistö oli joutumassa läheisiin tekemisiin muutamien maailman pahimpien ihmisten ja kammottavimpien paikkojen kanssa. Äkkia he olivat saaneet uuden tehtävän.
Neuvostoliitto oli hajalla - veteraanit viittaavat yhä vuoden 1992 lumivyörykaaokseen sanalla "Tuho" - mutta sen lentäjiä ei pysäyttänyt kukaan.
Se myrsky, joka sai Neuvostoliiton räjähtämään sisäänpäin, oli repinyt Mickeyn kaltaisten miesten elämät hajalle, mutta nyt se korjaisi ne yllättävillä, hyvin eksoottisilla ia äärettömän paljon tuottoisammilla tavoilla. Nämä lentomiehistöt eivät todellakaan istuneet jätekasan pääIlä, vaan ne saivat suureksi hämmästyksekseen huomata, että tämä uusi uljas maailma tarvitsi juuri heitä ja heidän lentokoneitaan. Äkkiä lentäjille ja rahtikoneille oli tarjolla paljon hyvin palkattua työtä odottamattomista ilmansuunnista
Erityisesti riitti kysyntää niille, jotka olivat lentäneet Mickeyn tapaan Afganistanissa. He tunsivat jättimäisten rahtikoneittensa kapasiteetin ja kyvyt paremmin kuin kukaan muu, mutta he olivat myös vanhoja kettuja "harmaan lastin" käsittelemisessä.
Mickey kertoo mielellään yhtä vitsiä.
"Oliko Neuvostoliiton-Afganistanin sota hyvä savuverho salakulietusoperaatioille? "
"Ei, vaan huono!"
"Miksi?'
"Koska Neuvostoliiton-Afganistanin sota oli salakuljetusoperaatio."
