Ruokahuolto petti heti, peseytyminen kiellettiin – Tammisaari oli kesän 1918 pahin kuolemanloukko, ja uusi tutkimus kertoo siihen syyt
Historioitsija Sture Lindholm asettaa Vankileirihelvetti Dragsvik -tutkimuksessaan inhimillisen katastrofin oikeisiin suhteisiin asiallisesti, ilman paisuttelua tai vähättelyä.
Sture Lindholm on tutkinut laajasti Tammisaaren vuoden 1918 vankileiriä, joka kyhättiin pikaisesti vanhoihin venäläiskasarmeihin. (KUVA: JUHANI NIIRANEN / HS)
Veli-Pekka Leppänen
Julkaistu: 27.5. 2:00 , Päivitetty: 27.5. 6:52
Tietokirja
Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik – Tammisaaren joukkokuolema 1918 (Fånglägerhelvetet Dragsvik – massdöden i Ekenäs 1918). Suom. Anu Koivunen. Atena. 446 s.
TOUKOKUUN heleinä päivinä 1918 Suomen valkoinen senaatti teki ratkaisun, joka oli koituva tuhansien häviön kärsineiden punaisten päänmenoksi. Päätettäessä liki 80 000 punavangin kohtelusta
P. E. Svinhufvudin senaatti valitsi laajan ja ankaran tuomiolinjan.
Punaiset ahdettiin tutkintaa odottamaan surkeisiin vankileireihin. Odotuksen viikoista tuli sikäli tuomioita raskaampia, että vankeja alkoi kuolla nälkään ja kulkutauteihin hirvittävässä määrin. Jos punakaartien rivimiehet olisi laskettu vastaamaan vapaalta jalalta, tuhansia henkiä olisi ilmeisesti säästynyt.
Tuhoisimmaksi kehkeytyi Tammisaaren Dragsvikin vankileiri, venäläiskasarmeihin kyhätty kuolemanloukko. Tammisaaren kesä tuotti 3 000 vainajaa, neljänneksen koko maan leirikuolemista.
HISTORIOITSIJA
Sture Lindholm asettaa
Vankileirihelvetti Dragsvik -tutkimuksessaan inhimillisen katastrofin oikeisiin suhteisiin asiallisesti, ilman paisuttelua tai vähättelyä. Vihdoinkin, voimme sanoa vuosisata myöhemmin.
Tammisaaren oloja on ennenkin muisteltu ja ruodittu, mutta vasta Lindholm tekee perin pohjin selkoa siitä, miksi ja miten juuri siitä paikasta tuli niin helvetillinen. Tutkija erittelee aineistojaan kriittisesti, hän ei heittäydy väitteiden tai yksittäislähteiden varaan, vaan päätelmät nojaavat laajaan kestävään näyttöön.
Dragsvikin kuolleisuus paisui sitä edeltävistäkin syistä. Valkoisten talvella luomilta Kokkolan, Raahen ja Närpiön leireiltä vietiin heikentyneitä ja sairaita vankeja Tammisaareen. Matka tukahduttavissa härkävaunuissa merkitsi perillä sadoille viimeistä etappia. Hygienian puute ruokki punatautia ja toisintokuumetta, ja aliravitsemus nopeutti kuolemisia.
VANKILEIRI Dragsvikissä, kuten muutkin leirit, pystytettiin kiireellä improvisoiden. Niinä samoina päivinä, joina henkilökuntaa vasta haalittiin, junat rahtasivat vankikolonnia Tammisaaren asemalle.
Homma lähti karmeasti liikkeelle. Venäläisten jäljiltä siivottomiin kasarmeihin sullottiin tuhansia ja tuhansia, ruokahuolto petti heti, ei ollut alkeellisintakaan hygieniaa eikä aluksi sairastupaakaan.
Huonompaan päin veti sekin, että omaisten ruokapaketit kiellettiin. Kielletty oli jopa meno pesulle merenrantaan. Toimenpiteillä on vaikea nähdä muita kuin epäinhimillisiä tarkoitusperiä.
Ruokalähetykset sallittiin heinäkuun alussa, kun kuolleita oli puolisen tuhatta. Mutta hygieniattomuus alkoi juuri silloin niittää uhreja, ja heinäkuun lopulla kuolleisuus nousi seitsenkertaiseksi kesäkuun alkuun verrattuna.
USEIMMIN vankimuistelmissa toistuu ala-arvoinen ravinto, etenkin vihattu ”kalliokala”. Se oli suolavedessä liotettua norjalaista lipeäkalaa, josta tekaistu sopansotku oli hirveintä ruoan nimellä tarjottua. Akanaviljasta leivottu leipä, ”murikka”, rikkoi suoliston.
Vasta kun Dragsvikin tilanne tuli elokuun lopulla julki Ruotsin lehdissä, ravintoa ruvettiin parantamaan – kuitenkin kolme tuhatta uhria liian myöhään.
Kuten aina, vartijoissa oli erilaisia luonteita, sadistejakin. Lindholm tuo esiin, että Dragsvikissä otettiin vartijoiksi myös luottovankeja, jotka saattoivat olla sotilasvartijaa raaempia. Toisen maailmansodan saksalaisleireiltä tuttua kapo-systeemiä sovellettiin jo 1918 Suomessa.
Ylipäänsä Lindholm kartoittaa leirin sosiaalista ekologiaa monikulmaisesti. Se oli kymmenentuhannen ihmisen totisinta elämäntaistelua, mutta myös arkea hierarkioineen ja kaupankäynteineen.
KIRJASSA siteerataan kristillisiä diakonissoja, joiden usko joutui koetukselle, ”Mikä on kaiken tämän merkitys ja miten meidän rakkaan, valkoisen isänmaamme vanginhoito voi olla niin murheellista, niin yönmustaa”, kyseli
Edith Sjöstenpäiväkirjaltaan 7. elokuuta.
Mainitut Ruotsin-tiedot julkaistiin, koska elokuussa leirin ylilääkäriksi suostuneen fysiologian professori
Robert Tigerstedtin salainen raportti vuodettiin. Vuotaja oli
Väinö Tanner. Tigerstedtin mukaan kuolinlukuja ensi sijassa selitti ”yksinkertaisesti vankileirin huono hygienia”, ja toiseksi vasta kulkutautiepidemiat.
Suomen hallitusta paljastukset ravistelivat ikävästi, mutta vankien kannalta myönteisesti: leirioloja oli pakko kohentaa. Syyskuussa 1918 Dragsvikin vankileiri vaihtui Tammisaaren pakkotyölaitokseksi ja vastuu armeijalta siviiliviranomaisille. Vankiluku pieneni myös syksyn armahduksin, eikä leirillä vuoden 1919 alussa ollut enempää kuin tuhat vankia.
LINDHOLMIN teos kuvaa katastrofin, jossa limittyi karuja yhteensattumia, puuttuvaa tilanneharkintaa ja silkkaa piittaamattomuutta. Leirin ja hädän mittasuhteet karkasivat hallinnasta, eikä Helsingin-johto selvästikään käsittänyt kunnolla, mitä siellä oikeasti oli meneillään.
Vuoden 1918 sodan nimestä kiistellään yhä. Miksi sitten pitäisi kutsua vuoden 1918 leirejä: vain leireiksi, säilytys- ja kokoomaleireiksi, punavankileireiksi vai keskitysleireiksi? Asukkaiden kokemuksien mukaan kyse oli takuulla keskitysleiristä, mitä nimitystä myös vankilahallinnon johto viljeli.
Joka tapauksessa: historiamme raskaimpia lehtiä.
