Erikoinen kysymysMitenköhän Suomen historia olisi erilainen jos valkoinen terrori olisi jäänyt toteutumatta? Nythän molemmat kotimaiset osapuolet ryvettyivät ikävällä tavalla vaikka tietenkin Neuvostoliitto päävihollisena saatiinkin torjuttua.
Follow along with the video below to see how to install our site as a web app on your home screen.
Note: This feature may not be available in some browsers.
Erikoinen kysymysMitenköhän Suomen historia olisi erilainen jos valkoinen terrori olisi jäänyt toteutumatta? Nythän molemmat kotimaiset osapuolet ryvettyivät ikävällä tavalla vaikka tietenkin Neuvostoliitto päävihollisena saatiinkin torjuttua.
Isompi väestö. Vuoden 1918 tappiot olisivat olleet pienemmät, Neuvostoliittoon olisi mennyt vähemmän punaisia ja siirtolaisuus jenkkeihin ja muualle olisi ollut vähäisempi. Yhtenä syynä muuttoon oli nimittäin vuosi 1918 tietysti punaisten, mutta myös maltillisen porvariston/oikeiston kohdalla.Mitenköhän Suomen historia olisi erilainen jos valkoinen terrori olisi jäänyt toteutumatta? Nythän molemmat kotimaiset osapuolet ryvettyivät ikävällä tavalla vaikka tietenkin Neuvostoliitto päävihollisena saatiinkin torjuttua.
Helsingissä tarkoitus oli pommittaa satamaa ja muita sotilaskohteita. Ohto Mannisen jossakin kirjassa oli tästä enemmänkin juttua. Tarkistan parempana päivänä.Olen useamman kerran miettinyt, että neuvostoliiton lentopommituksilla Suomalaisiin kaupunkeihin talvisodassa oli "suuri" merkitys talvisodan hengen syntymisessä. Sota tuli konkreettisesti kaikkien iholle heti ekasta päivästä lähtien. Taisi Helsingissä heti ekana pommitus päivänä saada työläiskaupunginosat pommilastista osan niskaansa. Kyllä siinä kovempaakin kommunistia vituttaa, kun "vapauttaja" ensi töikseen pommittaa asunnon maan tasalle.
Mielestäni käsittämätön moka neuvostoliitolta kaupunkien pommitaminen. Oliko suurtakaan sotilaallista hyötyä, mutta propaganda tappio oli mielestäni suuri. Kotimainen ja ulkolainen lehdistö sai hyvää materiaalia neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitoon neutraalisti suhtautuvat kääntyivät viimeistään tässä vaiheessa ryssiä vastaan?
Jos on Tampereen läheltä, niin maanantaina olisi Keskisarjan kertomassa 1918 tapahtumista kirjastolla...
https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/...a-pispalassa-tapahtui-kevaalla-1918-200583030
Vakuuttava esiintyjä vai kenties jotain muuta, joka nosti sinulla pintaan voimakkaan uskon..?Olen kerran tätä Keskisarjaa ollut kuuntelemassa erään aiheen tiimoilta ja en tarvitse toista kertaa. Uskoin kerralla.
Vakuuttava esiintyjä vai kenties jotain muuta, joka nosti sinulla pintaan voimakkaan uskon..?
Makuasioista ei sovi kiistellä. Olen istua körnöttänyt kuulemassa monia tutkijoita ja historioitsijoita. Ja monia aion kuulla eteenpäinkin. Teemua en lähde matkan takaa kuulemaan.
SISÄLLISSODAN PITKÄ VARJO JAKAA PUNAISIIN JA VALKOISIIN
– Edelleen on merkitystä, että jollain kauniilla ja koskettavalla, ja myös tiedollisesti osuvalla tavalla nämä asiat otetaan esille, sanoo Suomen sisällissotaa tutkinut oikeushistorian professori Jukka Kekkonen.
Professori Jukka Kekkonen kertoo kohdanneensa aitoa vuosien 1917 – 18 tapahtumien ylisukupolvisten kokemusten pohdintaa Tampereella, jossa esitteli Suomen ja Espanjan sisällissotaa vertailevaa tutkimustaan.
Tampereen työväenmuseossa pidetyssä tilaisuudessa Kekkosta moitittiin aiheellisesti, kuten hän itse toteaa, että hän oli antanut turhan positiivisen kuvan Suomen vuosien 1919–1920 demokratiaan siirtymisestä ja uudesta perustuslaista.
– Sadan vuoden takaiset asiat vaikuttavat tarinoiden ja perinteiden kautta. Koin, että edelleen on tallella jotain aitoa ja sellaista, jota en muualla ole kohdannut.
Myös pienemmillä paikkakunnilla Keski-Suomessa kuulijat ovat ryhtyneet sanailemaan siitä, että kuka teki teloituksen tai murhan. Odotettavissa on, että sisällissodan muistelu nostaa pintaan asioita etenkin, kun tapahtumista on kulunut sata vuotta.
– Sisällissota on vaikuttanut eniten Suomen historiaan, jos minulta kysytään oikeushistorian professorina. Se on vaikuttanut politiikkaan, valtasuhteisiin, kulttuuriin ja juridiikkaan eri tasoilla rangaistuskäytännöistä oikeudelliseen ajatteluun, toteaa Kekkonen.
Kohtalokasta syyllisten etsintää
Kekkonen kirjoittaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kun aseet puhuvat. Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodassa muistamisen politiikasta. Kansakunnan yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että vääryydet tunnistetaan ja tunnustetaan myös valtion taholla.
– Muistamisella on iso merkitys ihmisille. Sen ei tarvitse aina olla taloudellista kompensaatiota, myös symbolinen muistaminen on tärkeää.
Suomessa on ollut oikeudellisia vääryyksiä sekä sotasyyllisyys- ja asekätkentäoikeudenkäynnit.
– Reagointi vuoteen 1918 on ollut hidasta, mutta se on tullut. Edelleen on merkitystä, että jollain kauniilla ja koskettavalla, ja myös tiedollisesti osuvalla tavalla nämä asiat otetaan esille, Kekkonen pohtii.
Vertaillessaan Suomen ja Espanjan sisällissotaa hän havaitsi uhrien määrän herättävän edelleen suuria tunteita ja olevan kiistojen kohteena molemmissa maissa.
Suomessa uhrien määrä nousi lähes 1,5 prosenttiin ja Espanjassa noin kahteen prosenttiin aikuisväestöstä.
Kekkosen mukaan voittajat halusivat rangaista ankarasti hävinneitä, jotta he eivät pääsisi nousemaan siitä pitkään aikaan. Vankileireillä kuoli noin 13 000 ihmistä. Vankileireille joutui sodan jälkeen 80 000 ihmistä, ja 75 000 sisällissodassa mukana ollutta joutui niin sanotun tynkäeduskunnan päätösten seurauksena valtiorikosoikeuksien tuomittavaksi.
– Suurin osa oikeistolaisesta valtakoneistosta oli sitä mieltä, että ei pidä tyytyä siihen, että vain johtoporras tuomitaan tai vaikkapa ase kädessä oman ideologiansa puolesta taistelleet. Kaikki piti tuomita.
– Tästä olen ollut eri mieltä sellaisten historiantutkijoiden kanssa, jotka pitävät oikeiston lippua välillisesti ylhäällä, hän toteaa.
Kekkonen huomauttaa, että presidentti K.J. Ståhlberg oli demokraattisen oikeusvaltion ja kansakunnan yhtenäistämisen kannalla. Toimittiin kuitenkin kuten jyrkin oikeisto ja armeijan johto vaativat.
– Se oli tietoinen poliittinen valinta. Linjan oli oltava ankara ja laaja-alainen eikä syyllisten joukon supistaminen muutamaan sataan tai tuhanteen riittänyt. Oikeistolaiset historiantutkijat eivät voi tätä ajatusta niellä. Heistä se tapahtui pakon edessä, ja laillisuusnäkökohtia noudatettiin.
Kekkosen aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että jos valkoinen osapuoli olisi noudattanut laillisuutta, silloin vankileireillä ei olisi virunut niin paljon ihmisiä, ja tuomiot olisivat olleet lievempiä.
– Haluttiin riittävän kova rangaistus heille, jotka nousivat kapinaan laillista hallitusta vastaan.
Voittajien retoriikka hallitsee
Voittajat kirjoittavat historiaa, mikä on vain yksi osa historiaa. Joissakin olosuhteissa hävinnyt osapuoli vaalii ja käyttää omaa retoriikkaa.
– Kyllä voittajien retoriikka on kuitenkin valtaretoriikka ja päinvastoin. Suomessa tätä on kutsuttu termillä valkoinen totuus. Se oli hyvin vallitsevaa 1950-luvulle saakka, sanoo Kekkonen.
Vasta 1960-luvulla vallitsevaan totuuteen tuli muutos Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla -trilogian ja Jaakko Paavolaisen käänteentekevien tutkimusten kautta.
Jo 1950-luvulla näkyi murroksen merkkejä, kuten Juhani Paasivirran Suomi 1918 -kirjassa sekä taiteen eri muodoissa. Kahtiajaon vaikutukset ovat purkautuneet vasta toisen maailmansodan jälkeen ja 1960–1970-luvulla.
– Taide heijastelee muutoksia yleistä keskustelua ja tutkimusta nopeammin.
Kekkonen pitää kansakunnan yhtenäisyyden kannalta viisaana Suomessa vaalittua, mutta myös kovin sanoin arvosteltua konsensuspolitiikkaa.
– Siinä on syvää viisautta, vaikka on ärsyttäviä piirteitäkin. Olen oppinut arvostamaan konsensusta, vaikka olen sitä vuosikymmenten kuluessa arvostellut. Sopimukseen pääseminen on aina parempi kuin ristiriitojen kärjistyminen verbaalisella tasolla tai siitä eteenpäin.
– Laiha sopu on parempi kuin lihava riita, ja tässä mielessä konsensus on parempi kuin joku muu.
Hälytyskellojen pitäisi soida
Euroopan tilanne on äärimmäisen huolestuttava varsinkin, kun Turkki lasketaan mukaan.
– Turkki on karmeassa tilassa, ja myös Puolassa ja Unkarissa mennään oikeusvaltion näkökulmasta aivan väärään suuntaan, toteaa Kekkonen.
Hän on havainnut kriisejä tutkiessaan, että aikalaiset arvioivat yleensä liian positiivisesti tilanteita, kuten tapahtui ennen Suomen sisällissotaa.
– Tilannearviot menevät hämmästyttävän väärin. Totuudenpuhuja mieluummin ammutaan kuin kuunnellaan häntä, kuvaannollisesti sanoen.
Retoriikka on äitynyt todella kovaksi: Saa sanoa yhä voimakkaammin, ja siten tullaan lähemmäksi tekoja. Kekkosen mukaan Euroopan nykytilaa ei ole liioiteltua verrata 1930-lukuun.
– Kahtiajako ja suvaitsemattomuus lisääntyvät. Jossain vaiheessa tullaan sen rajan yli, jossa katsotaan, että mitkä tahansa keinot ovat hyväksyttäviä omien tavoitteiden ajamiseksi.
Esimerkiksi Espanjassa 1930-luvun monet poliittiset liikkeet katsoivat olevansa niin oikeassa, että ne saattoivat ajaa tavoitteitaan keinoja kaihtamatta.
Oikeistovaaran merkkejä luetaan liian löysästi
Vuosien 1920- ja 1930-luvun prosesseissa on opetus: Jossain vaiheessa voidaan mennä jonkin rajan yli ja silloin ovat edessä suuremmat ongelmat.
– Vaaran merkkejä luetaan liian löysästi eikä niihin kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tähän liittyy yleinen demokratian kriisi, joka kourii kaikkein demokraattisimpiakin maita. Eliitti ja kansa etääntyvät, ja tähän liittyy erilaisia ilmiöitä.
Hän näkee vuoden 2011 arabikevään olleen yksi liikkeelle paneva voima: Tuli Occupy Wall Street, merkittäviä demokratialiikkeitä länsimaissa sekä Välimeren maissa uusia poliittisia voimia, kuten vasemmistolainen Syriza Kreikassa ja Podemos Espanjassa.
– On myös oikea demokratian kriisi. Yhteisvaikutus saattaa olla arvaamaton, hän summaa viitaten äärioikeistolaisuuden vahvistumiseen.
Jukka Kekkosen mukaan joudutaan klassiseen demokratian puolustustilanteeseen, joka oli myös monissa paikoissa 1930-luvulla, kun demokratia kaatui laajasti. Vain Ranska ja Englanti säilyivät Pohjoismaiden lisäksi demokratioina.
– Nyt Itä-Euroopassa valtiojohto hajottaa, mutta muualla uhka tulee poliittisen kentän oikealta äärilaidalta. Vasemmistonanarkismia tai –populismia en näe mitenkään erityisen vaarallisina tai olennaisena tässä tilanteessa.
https://www.kansanuutiset.fi/artikk...dan-pitka-varjo-jakaa-punaisiin-ja-valkoisiinSisällissota, kansalaissota vai kapina?
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen, miksi käytät vuosien 1917–1918 tapahtumista käsitettä sisällissota etkä esimerkiksi kansalaissota tai kapina?
– Sisällissota-termi on neutraali verrattuna muihin käsitteisiin. Vapaussodasta puhuu todennäköisemmin vanhemman sukupolven, maailmankatsomukseltaan oikeistolainen henkilö.
– Perinteinen työväenliike käyttää luokkasota -käsitettä, ja se oli luokkasota. Ytimessä oli työläisten ja tilattoman väestön nousu isäntiään ja johtajiaan vastaan. Se jakoi suomalaisen yhteiskunnan tiukasti kahteen leiriin luokkapohjaisesti.
– Termi punaiset ja valkoisen kuvaa hyvin tilannetta, vaikka alueellisia eroja oli. Kriisi vie ja vei mahdollisuuden olla puolueeton.
– Kapinasta tai punakapinasta, joka oli juridisesti valtiopetos, puhuttiin lehdistössä vuosina 1917–1918 ja myöhemminkin. Retoriikka on tänä päivänä erityisen ajankohtaista, sillä muokataan todellisuutta. On vaarallista, jos retoriset käsitteet ovat vääriä.
https://yle.fi/uutiset/3-9997174Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä kuukautta – taistelu sodan nimestä sata vuotta
Sodan nimi on valkopesty, lingottu ja silitetty. Joka sodan voittajalla on tarve selittää, miksi sotiminen oli oikein.
Suomen sisällissota
1.1.2018 klo 10:30
Satavuotiaan Suomen itsenäisyyden juhlinnasta on hädin tuskin toivuttu. Nyt ovat edessä toisenlaiset muistelot.
Tammikuun lopussa sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Eri puolilla maata kokoontuvat perinneyhdistykset, joissa muistellaan vuoden 1918 sotaa.
Juhliin kokoontuu vanhempaa väkeä. Jos joku nuori eksyy joukkoon, hänen korvaansa voi tarttua termi, jota perinneväki sodasta käyttää. He puhuvat vapaussodasta.
Sodalle on muitakin nimiä: luokkasota, kapina, vallankumous ja niin edelleen. Nämä nimet eivät kelpaa perinnejuhlien termeiksi. Ne olivat hävinneen osapuolen tapa puhua sodasta.
Kansakunnan kokoinen sotaneuroosi
Sata vuotta sitten haave itsenäisyydestä oli vihdoin toteutunut. Vain vajaat pari kuukautta sen jälkeen ratkottiin, kelle valta maassa kuuluu: kansalaiset tuijottivat toisiaan kiväärintähtäimen läpi.
Alkoi sota, jossa kansakunta jakaantui punaisiin ja valkoisiin. Sota oli likainen. Paitsi toisiaan, sotilaat tappoivat myös siviilejä.
Vaikka sota saatiin kevääseen mennessä päätökseen, tappaminen jatkui silti. Valkoinen voittaja alkoi hävittää punaisia vankejaan. Yli 10 000 punaista ammuttiin tai tapettiin nälkään.
Kaikkiaan sota vaati yli 36 000 ihmisen hengen. Kuolleista viidesosa oli valkoisia, valtava enemmistö punaisia.
Sota oli molemmin puolin likainen ja raaka. Punaisten ruumiskasoja Lindellin koulun takapihalla Tampereella.Martta Terävä / Vapriikin kuva-arkisto
Jos nyky-Suomessa joku joutuisi elämään läpi sisällissodan kauhut, hänelle olisi tarjolla terapiaa, debriefingiä ja koko sotaneurooseihin auttava hoito. Sata vuotta sitten lääke oli, että kokemus muotoiltiin uudelleen. Sota sai kauniin nimen: vapaussota.
Samalla alkoi vuosikymmeniä kestänyt kamppailu siitä, kuka muistaa totuuden oikein.
Valkoinen totuus: vapaussota
Termi vapaussota syntyi voittajan loivennusryypyksi moraaliseen krapulaansa. Sodan muistoa oli helpompi sietää, kun sodalle annettiin ylevä motiivi.
– Valkoisten täytyi jollakin tavalla selittää itselleen, miksi sota oli niin julma ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.
Sota oli likainen molemmin puolin rintamia. Mutta niin kuin sodissa aina – likaisuus pantiin hävinneen syyksi.
Tampereen Hämeenkatu taistelujen tauottua.Oscar Sundberg / Vapriikin kuva-arkisto
Termillä vapaussota on haluttu sanoa, että sodalla torjuttiin punaisten halu sosialisoida Suomi ja muuttaa maa Neuvostoliiton kaltaiseksi kurjuuden yhteiskunnaksi. Moni historioitsija on tosin huomauttanut, ettei punaisia voinut vielä vuonna 1918 innostaa neuvostososialismin ihanne, sillä Neuvostoliitto syntyi vasta myöhemmin.
Hentilän mukaan valkoisten totuus sodasta hallitsi suvereenisti 50 vuotta. Vapaussodasta puhuttiin kouluopetuksesta akateemiseen tutkimukseen asti.
Edes Neuvostoliitolle vuonna 1944 hävitty jatkosota ei horjuttanut vapaussotatulkintaa – vaikka meillä muutoin oltiin toisen maailmansodan jälkeen kieli keskellä suuta siitä, mitä reaalisosialismin vaaroista sai julkisesti lausua.
Sisällissodan hävinneelläkin puolella oli sodalle omat nimensä. Myös niitä käytettiin poliittisin motiivein.
– Äärikommunistit viljelivät omissa yhteyksissään termiä luokkasota. Se sopi hyvin marxilaiseen yhteiskuntateoriaan ja ajatukseen siitä, että sodassa oli kyse omistavan luokan ylivallasta köyhiä kohtaan. Ne sosiaalidemokraatit, joiden mielestä sisällissotaan osallistuminen oli virhe, käyttivät sodasta mielellään termiä kapina, Hentilä sanoo.
Kuohuva 1960-luku: kansalaissota
Murroksen sisällissodan tulkinnassa käynnisti kirjallisuutta harrastava tehdastyöläinen Tampereelta. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin toinen osa ilmestyi 1960.
Väinö Linnan romaani Täällä Pohjantähden alla järkytti kuvaa ylevästä sodasta.Olavi Kaskisuo / Lehtikuva
Linnan romaani purki kaiken sen, mitä termi vapaussota oli rakentanut. Kirja palautti 1918-sodan likaisuuden ja väkivallan muiston. Se toi sodan kokemukseen myös punaisten, hävinneen osapuolen katseen.
– Romaani oli monille porvarillisille piireille suuri järkytys. Varsinkin juuri trilogian toinen osa, joka keskittyy kansalaissotaan, Hentilä sanoo.
1960-luku oli radikalisoitumisen ja vapautumisen aikaa. Muutos ylsi lopulta myös akateemiseen historiantutkimukseen.
– Jokunen yritys selvittää historiantutkimuksessa molempien osapuolten väkivaltaa oli ollut, mutta professoripiireissä ne jyrähdettiin hiljaiseksi. Vasta vuosina 1966-1967 ilmestyivät ensimmäiset akateemiset tutkimukset, joissa sodan väkivaltaa tarkasteltiin tasapuolisesti. Silloin minunkin kielenkäyttöön vakiintui termi kansalaissota, Hentilä kertoo.
Tie Tampereelle: sisällissota
Viimeisin suuri taistelu sodan nimestä käytiin vuonna 1993. Silloin historioitsija Heikki Ylikangas julkaisi teoksensa Tie Tampereelle. Se jatkoi sodan trauman purkamista ja ruoski voittajan kynällä kirjoitettua aiempaa tulkintaa, jossa valkoisten väkivaltaa oli vähätelty.
Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle –teos sai kiitosta, mutta synnytti myös kovaa kritiikkiä. Pekka Nieminen / Lehtikuva
Tie Tampereelle haastoi tulkinnan vapaussodasta. Ylikangas näki vuoden 1918 tapahtumat köyhän ja vähäväkisen sekä vauraan ja valtaapitävän kansanosan konfliktina, sisällissotana.
Ylikangas tuuletti sodan tulkintaa ja sai siitä kiitosta, mutta myös kovaa arvostelua. Emeritusprofessori Hentilä selittää kirjan saaman kritiikin sen julkaisuajankohdalla. Neuvostoblokki oli juuri romahtanut.
– Neuvostoliiton romahdus aktivoi meillä uusisänmaalliset piirit pitkän hiljaiselon jälkeen. Äkkiä puhuttiin suomettumisesta, juhlittiin talvisotaa torjuntavoittona ja puhuttiin jatkosodasta natsi-Saksasta irrallisena erillissotana. Ajankohta varmaan selittää myös sen, miksi Ylikankaan kirja aiheutti niin suuren vastareaktion, Hentilä arvelee.
Ylevä tulkinta vapaussodasta auttoi voittajia selittämään itselleen, miksi sota oli niin verinen ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.Antti Aimo-Koivisto / LehtikuvaSodan nimet
Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä. Osa niistä on poliittisesti värittyneitä, osa on pyrkinyt taas mahdollisimman neutraaliin merkitykseen. Alla näyte nimien kirjosta:
Nyky-Suomi ja vuoden 1918 muisto
- luokkasota
- punakapina
- kapina
- vallankumous
- veljessota
- kansalaissota
- sisällissota
- vuoden 1918 tapahtumat
- vapaussota
Riittääkö sata vuotta pyyhkimään kansallisen trauman pois? Joko mennyttä voi katsoa ilman poliittisia intohimoja ja antaa sodalle yhden, yhteisen nimen?
Nuoren polven historiantutkija Marko Tikka Tampereen yliopistosta vastaa kyllä ja ei.
– Minun sukupolveni alle viisikymppisille tutkijoille on selvää, että sodasta käytetään termiä sisällissota. Termiä kansalaissotakaan ei enää kuule akateemisessa keskustelussa. Jokunen iäkäs professori voi käyttää juhlapuheissa muita termejä, mutta silloin on tarkoituskin värittää viestiä yleisön mukaan, Tikka sanoo.
Emeritusprofessori Hentilä ajattelee samoin. Hän muistuttaa kuitenkin, että sisällissotamme traumaa ei ehkä sittenkään ole vielä käsitelty loppuun asti.
Sadan vuoden jälkeenkin sisällissota ravistelee tunteita. Kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo piti itsenäisyyden juhlarahan sisällissota-aiheista kuvaa mauttomana ja jäädytti hankkeen.Suomen Rahapaja
Hentilä viittaa viime kevään kohuun Suomen itsenäisyyden juhlarahan kuva-aiheesta. Taiteilija halusi, että kolikon toiselle puolelle tulee kuva, jossa vuoden 1918 sotavankeja teloitetaan.
Kokoomuslainen valtiovarainministeri Petteri Orpo julisti taitelijan näkemyksen mauttomaksi ja pysäytti suunnitteluprosessin(siirryt toiseen palveluun).
Kuvaehdotus ei ottanut millään lailla kantaa siihen, olivatko teloitettavat punaisia vai valkoisia. Taiteilijan mukaan raha olisi esittänyt itsenäistymisestä sananmukaisesti myös kolikon toisen puolen.
– Viime vuosi oli iloinen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Nyt sisällissodan tragediasta on sata vuotta. Mielenkiintoista nähdä, millä mielellä ja missä tunnetilassa merkkipäivää nyt muistetaan, Hentilä pohti
Valkoisten suorittamissa teloituksissa varmaan meni useita syyttömiäkin mutta jollei kuolemanrangaistuksia olisi langetettu pahimmille kapinoitijoille olisiko talvisodassa ollut sitä henkeä jolla Suomi pelastettiin. Ääriaineksen hiljentämisen johdosta Neuvostoliiton propagandalle ei ollut enään niin hedelmällista kasvupohjaa olemassa ja Terijoen hallitukset ym. naapurin suunnitelmat eivät saaneet enää toivottua vastakaikua.Mitenköhän Suomen historia olisi erilainen jos valkoinen terrori olisi jäänyt toteutumatta? Nythän molemmat kotimaiset osapuolet ryvettyivät ikävällä tavalla vaikka tietenkin Neuvostoliitto päävihollisena saatiinkin torjuttua.
Valkoisten suorittamissa teloituksissa varmaan meni useita syyttömiäkin mutta jollei kuolemanrangaistuksia olisi langetettu pahimmille kapinoitijoille olisiko talvisodassa ollut sitä henkeä jolla Suomi pelastettiin. Ääriaineksen hiljentämisen johdosta Neuvostoliiton propagandalle ei ollut enään niin hedelmällista kasvupohjaa olemassa ja Terijoen hallitukset ym. naapurin suunnitelmat eivät saaneet enää toivottua vastakaikua.
Teos kertoi sen, mistä haluttiin vaieta
Teos oli monelle suomalaiselle liikaa ennen kaikkea vasemmistolaiseksi mielletyn kirjailijan takia, ja kirjojen välityksestä kirjakaupoille vastannut Kirjavälitys Oy ei aluksi ottanut teosta listalleen. Aikalaiskritiikissä toisaalta näkyi usein se, etteivät kriitikot aina tienneet, mitä esimerkiksi Haanpään kotiseudulla Pohjois-Pohjanmaalla tapahtui lamavuosina. Haanpään katkera ja uhmamielinen katsontatapa ei saanut heiltä ymmärrystä. Heihin lukeutui esimerkiksi Helsingin Sanomiin kirjoittanut Lauri Viljanen.
Sen sijaan vasemmistolaislehdissä arviot olivat myötämielisemmät. Niissä romaanin katsottiin aloittavan uuden vaiheen maaseudun kuvauksessa. Toisaalta moni myönteisistäkin arvioista jätti kertomatta sen, minkä kirjailija Arvo Turtiainen havaitsi Haanpään teoksessa. Hän kirjoitti Tulenkantajat-lehteen, kuinka "papit omivat sielunhoidollisten tehtävien lisäksi maanpuolustukselliset ja poliittiset tehtävät". Jälkimmäisella tarkoitettiin vasemmistolaisten aatteiden kitkemistä. Toisaalta Haanpää antoi Turtiaisen mukaan maaseudun kansalle äänen, kun "se joutui elämään pakkohuutokauppavasaran varjon alla."
https://www.kansanuutiset.fi/artikk...an-ei-armahdettu-valkoisen-terrorin-leireilla
JARMO LINTUNEN
Punavankileirit 1918 -kirja syntyi Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen tiiviin yhteistyön tuloksena.
KU:N ARKISTOSTA: VAUVAAKAAN EI ARMAHDETTU VALKOISEN TERRORIN LEIREILLÄ
JUKKA PARKKARI31.12.2017 15.00
KOTIMAA
Papit simputtivat puolikuolleita punavankeja.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 21.9.2007.
Nuorin vuoden 1918 valkoisen terrorin vankileireillä kuollut oli alle vuoden ikäinen. Vauvallekaan ei annettu armoa, kun valkoisen terrorin kostoaalto pyrki murskaamaan sisällissodan hävinneen punaisen puolen niin, että se ei enää koskaan nousisi.
Edellä mainittu. turkulainen poikavauva oli yksi 950 lapsesta, jotka saivat surmansa valkoisten vankileireillä kesällä ja syksyllä taisteluiden tauottua. Kaikkiaan voittajien käsiin jäin noin 80 000 punavankia, joista taudit ja nälkä tappoivat 12 000–14 000 henkeä. Lisäksi tulivat teloitukset.
Näistä tapahtumista kaivavat paljon uutta tietoa Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius kirjassaan Punavankileirit Suomessa – suomalainen murhenäytelmä. Arkistotiedon lisäksi kirja perustuu noin sadalta henkilöltä saatuun aivan uuteen aineistoon.
Kirjaa tehtäessä on käyty myös lähes kaikki vuoden 1918 vankileirejä sivuavat valokuvat ja niistä on kirjassa mukana edustava otos. Esimerkiksi lapsivankien pitäminen valkoisten vankileireillä tulee todistettua myös valokuvien avulla.
Punalapsille oma vankileiri?
Eräässä vaiheessa kesällä 1918 suunniteltiin myös oman vankileirin perustamista punaisille lapsivangeille, mutta ajatusta ei koskaan toteutettu.
Jos erityinen lasten vankileiri olisi perustettu, niin se olisi saattanut pelastaa joitakin alaikäisiä nälkäkuolemalta. Mutta lastenleirillä olisi varmasti ollut myös toinen puolensa. Siellä olisi nytkin leireillä tapahtunut punavankien uudelleenkasvatustoiminta todennäköisesti viety huippuunsa. Papit olisivat päässeet piinaamaan pikkuisiakin.
Papit nimittäin vastasivat kasvatuksesta kaikille kolmellatoista suurella punavankien leirille, jota oli muodostettu 64:stä pienemmästä leiristä. Myös kasvatustoiminnan varapäälliköt vankileireillä olivat pappeja. Kiinnostavaa on se, että papit olivat näissä tehtävissä yksityishenkilöinä, sillä kirkko ei halunnut osallistua vankileirien toimintaan edes taloudellisten avustusten muodossa.
Pekkalaisen ja Rustaniuksen perusteellisen tutkimuksen keskeinen anti koostuukin leireillä tapahtuneen lähinnä punavankien simputusta tai piinaamista muistuttaneen kasvatustoiminnan paljastamisesta. Tätä puolta vankileirien toiminnasta käsiteltiin vain muutamalla sivulla Jaakko Paavolaisen 1960-luvulla ilmestyneissä vuoden 1918 väkivaltaisuuksia käsittelevissä teoksissa.
Pakkojumppaa ja rotuoppia
Pappien määräävä asema huomioiden ei siis ole mikään ihme, että keskeinen osa vankileireillä tapahtuneesta ”kasvatuksesta” oli uskonnollista propagandaa, jolla väärille teille harhautuneen punavangit pyrittiin palauttamaan Jumalan helmaan ja rakastamaan jälleen kotiaan ja isänmaata.
Leirien kasvatusjohtajien tehtäviin kuului myös vankien lähettämien ja saamien kirjeiden sensurointi. Lisäksi he joutuivat suorittamaan vankien kuulustelut, jos kirjeissä havaittiin jotain epäilyttävää. Olosuhteista leireillä ei tietenkään saanut kirjoittaa mitään tai ei ainakaan mitään kielteistä. Myös politiikka oli täysin kielletty aihe kirjeissä.
Vankileirien arvostelu oli tosin kielletty yleisemminkin kuin pelkästään vankien kirjeissä. Määräyksen siitä oli antanut valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim jo helmikuussa 1918.
Punavankien kasvatukseen kuului myös liikunta ja voimistelu. Tutkijoiden mukaan oli suorastaan groteskia vaatia nälkään kuolemaisillaan olevat punavangit suorittamaan voimisteluliikkeitä. Ohjeet vankien liikuntaharjoituksista oli laatinut maisteri ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala.
Kirjan kirjoittajien mukaan Pihkalalla oli vankileiriläisten liikuntakoulutuksessa myös rotuopillisia tavoitteita.
Pakettikielto tappoi monia
Vankileirien kasvatusjohtajat pitivät kuukausittain yhteisen kokouksen, joiden pöytäkirjoihin kirjan tekijät ovat yksityiskohtaisesti perehtyneet. Palavereissa käsiteltiin pääasiassa ”henkielämän asioita” ja kaikenlaisia muodollisuuksia. Mutta olipa esillä esimerkiksi ajatus toimittaa suomalaiset punavangit Saksaan työntekoa oppimaan. Lähinnä olisi ollut luvassa kaivoshommia.
Kirjan julkistamistilaisuudessa Tuulikki Pekkalainen totesi, että hän ei voi käsittää sitä, että vankileirien kasvatusjohtajina toimivien pappien kuukausikokouksissa ei käsitelty lainkaan esimerkiksi vankeina olevien lasten asemaa. Myöskään nälänhätä ei tuntunut olevan pappien huolenaiheena.
Nälkään kuolemisia punavankien keskuudessa lisäsi mm. se, että kesäkuussa leireille julistettiin pakettikielto.
Monet vangit olivat pysyneet juuri ja juuri hengissä, kun omaiset olivat pystyneet toimittamaan heille hieman lisäravintoa. Tosin hyvin yleistä oli se, että leirien vartijat söivät itse paketeissa lähetetyt eväät tai ainakin parhaat palat niistä.
Pakettikielto perusteltiin isorokon leviämismahdollisuudella. Sen tultua voimaan leiriläisten kuolemat lisääntyivät niin rajusti, että kielloista oli pakko luopua heinäkuussa.
Myös leirien ankarat rangaistukset tappoivat vankeja. Vangit voitiin sulkea esimerkiksi koppiin 14 vuorokaudeksi ilman ruokaa. Vankeja käytettiin myös eräänlaisena orjatyövoimana. Heitä pystyi tilaamaan yksityisten töihin leirin ulkopuolelle ilman että siitä piti maksaa mitään.
Vankileirien papit vaikenivat
Tutkijat kuitenkin korostivat, että kaikki vankileireillä kasvatusjohtajina toimineet papit eivät olleet samanlaisia. Jotkut jopa ymmärsivät vankien asemaa.
Myös vastarintaa pakkokasvatusta vastaan esiintyi eräin paikoin; punavangeilla oli joukkohenkeä.
Myöhempinä vuosina leireillä toimineet papit eivät halunneet puhua työstään vankileireillä. Suurin osa jätti maininnan tästä pois työuraansa koskevista tiedoista.
Vankileirien kasvatusosaston ylimpänä päällikkönä toiminut Hannes Sjöblum häipyi 1922 takaisin Kiinaan, jossa oli aikaisemminkin toiminut pitkään pakanalähetyksen palveluksessa. Sjöblum jätti perheensä Suomeen ja otti mukaansa vain kotiapulaisensa.
Tutkijoiden mukaan punaisiin armottomasti suhtautuva Sjöblum oli ollut mahdollisimman huono valinta tehtäväänsä vankileireillä.
Hänen mielestään punaiset oli tuomittava niin, ”että oikeuden – sanoisinko pyhyyden – lait näyttävät meille kaikille ijäisyysluonnettaan, niin että kaikki ymmärtävät, ettei tahdottu mitään oksia katkoa, vaan tahdottiin juuretkin repiä ylös”.
Vankileirien kasvatustyöstä oli tarkoitus tehdä kirja, jonka valmistelut olivat jo pitkällä, mutta teos ei koskaan valmistunut.
Kirjan tekijät ovat sitä mieltä, että Suomessa vasta nyt uskalletaan avautua ja kertoa vuoden 1918 vankileireistä.
Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918 – suomalainen murhenäytelmä. Tammi 2007.
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3827196-kirkko-oli-voittajien-puolella-1918
KANSAN ARKISTO
Valkoiset kuljettavat vankeja ammuttaviksi. Kuvausaika ja -paikka eivät ole tiedossa. Mäkisen mukaan sisällissodassa kirkko oli selkeästi voittaneiden valkoisten puolella.
KIRKKO OLI VOITTAJIEN PUOLELLA 1918
SISKOTUULIKKI TOIJONEN30.12.2017 13.00
KOTIMAA
Arkkipiispa Kari Mäkisen mielestä kirkon ei tarvitse pyytää anteeksi, vaikka ylpeilemisen aihetta ei olekaan.
Suomen sisällissota tuo arkipiispa Kari Mäkisen mieleen monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Vuoden 1918 tapahtumat koskettavat Mäkistä myös henkilökohtaisesti, hänen sukutaustansa kautta. Niin voittajien kuin häviäjienkin puolelta.
– Tällä tragedialla on pitkä muisti. Sisällissotaan liittyy edelleenkin paljon vaikenemista, puhumattomuuden aura. Olen usein miettinyt, kuinka paljon vaikenemista on hautautunut voittaneen puolen retoriikan alle.
Arkkipiispa Kari Mäkisen mukaan kirkko muistaa vuotta 1918 sovinnon teemoilla.
Sisällissodan jäljet ovat veriset, eivätkä kaikki sen viiltämät haavat ole vieläkään umpeutuneet.
”Toivoisin, vaikka se voi olla mahdotonta, että sisällissodan näkymä ei enää olisi eri osapuolten, vaan yhteinen näkymä.”– Pyrimme kirkon piirissä ensi vuonna tuomaan esille sisällissodan muistoja kahdella tavoin. Sovinnon ja muistamisen teemoilla. Kirkko pyrkii avaamaan eri paikkakunnalla sellaisia tiloja, joihin kuka tahansa voi tulla kertomaan ja muistelemaan tuntemuksiaan tästä yhteistä tragediastamme. Traumasta, jota olemme kantaneet, ja kannamme edelleenkin.
– 1918-tapahtumissa kirkon johdon ja papiston rooli oli selkeästi olla ensi sijassa voittaneiden, valkoisten puolella. Tästä emme voi missään määrin olla ylpeitä.
Kristityt tappoivat toisiaan
Aika ajoin esiin nousee kysymys siitä, pitäisikö kirkon instituutiona pyytää anteeksi rooliaan sisällissodassa. Se ei Mäkisen mielestä ole relevantti tapa ikään kuin puhdistautua.
– Mielestäni se olisi anakronistista [ajoitukseltaan väärää]. Anteeksiantamisen toive sadan vuoden takaisista tapahtumista olisi aika erikoista, toinen asia on tunnistaa historian perintö. Minä henkilökohtaisesti, emmekä me ole olleet osallisina tähän tragediaan. En taustani huomioon ottaen, enkä muutenkaan ymmärrä, keneltä minun pitäisi pyytää anteeksi ja mitä. Eikä kirkko kokonaisuutena ole tässä suhteessa eri asemassa.
Mäkinen muistuttaa, että sisällissodassa kristityt, kirkon jäsenet tappoivat toisiaan.
– Siinä piilee sisällissodan kauhistuttavuus. Sen yhteisen syyllisyyden ymmärtäminen, mikä tästä kumpuaa, on toinen asia. Anteeksipyytäminen tukisi kirkon näkyvyyttä vain valkoisten edustajana. Pitää muistaa, että kirkko ei ole vain sen papisto, vaan kaikki jäsenet.
– Toivoisin – vaikka se voi olla mahdotonta – että sisällissodan näkymä ei enää olisi eri osapuolten, vaan yhteinen näkymä. Sen nimittäin tiedän, että lähes aina, kun puhutaan vuodesta 1918, aletaan kertoa oman suvun tarinoita ja kokemuksia tässä tragediassa. Vaikka sisällissodasta on kulunut jo sata vuotta, sen jälki ei ole unohtunut, se heijastelee meissä kaikissa vieläkin, syvällä pinnan alla, arkkipiispa summaa.
https://www.kansanuutiset.fi/artikk...koista-terroria-ohjattiin-armeijan-paamajasta
LEHTIKUVA
Valkoisia sotilaita vuonna 1918.
KU:N ARKISTOSTA: VALKOISTA TERRORIA OHJATTIIN ARMEIJAN PÄÄMAJASTA
HANNU HURME29.12.2017 15.00
KOTIMAA
Valkoinen terrori, valkoisten punaisilta valtaamien alueiden rauhoittaminen ja punaisten teloittaminen vuoden 1918 sodassa ei ollut vain silmitöntä kostoa. Se oli armeijan johtamaa taktista sodankäyntiä, jonka uhreja oli yli 10 000.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 18.8.2006.
Valkoiset puhdistivat edetessään selustaansa suunnitelmallisella sodankäynnillä, jota organisoivat valkoisen armeijan päämajassa sen korkeimmat upseerit. Tuhotoiminta ei siis ollut sattumanvaraista, yksilöistä liikkeelle lähtenyttä terroria, kuten tähän asti on väitetty.
Vuoden 1918 sota kosketti suoraan yli puolta miljoonaa suomalaista, noin kuudetta osaa väestöstä. Taisteluihin osallistui noin 200 000 suomalaista.
Sodassa kuoli 36 000 suomalaista Näistä yli 27 000 kuului vallankumousta ajaneisiin, punaisiin. Vastavallankumouksellisiin valkoisiin tai niihin, joita ei selkeästi ole voitu lukea kumpaankaan ryhmään, lukeutuneita kuolleista oli noin 9 000.
Tuhotyö ei päättynyt Valkoisten voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta. Sodan jälkeisen noin kolmen ja puolen vuoden aikana kesästä 1918 vuoden 1921 loppuun tehtiin Suomessa yli 300 poliittiseksi luonnehdittava vakavaa väkivallantekoa. Näistä 226 päättyi entisen punakaartilaisen tai suojeluskuntalaisen kuolemaan.
Tuholuvut ovat olleet pääosin tiedossa, mutta niihin sisältyy tietoa, joka sisällissodan historiankirjoituksessa on uuden polven historian tutkijan, tohtori Marko Tikan mielestä tähän mennessä jäänyt huomiotta ja josta hän teoksessaan Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917-1921 julkistaa aikaisemmin esitetystä poikkeavaa historiantulkintaa.
ILMOITUS
Kahdenlaista terroria
Molemmat sisällissodan osapuolet harjoittivat miehittämillään alueilla väkivaltaa, jolla oli sotataktinen ja poliittinen motiivi. Kun jokin alue miehitettiin, kuului ensimmäisiin toimiin vastustajien etsintä ja eristäminen. Ääritapauksissa vastarinta nujerrettiin tappamalla. Sisällissodan olosuhteissa tällainen toiminta ei pysy pelkästään sotajoukon käsissä. Tilaisuus tekee varkaan ja yksittäiset pyssymiehet saattoivat sisällissodassakin tehdä surmatekoja omia mielihalujaan tyydyttääkseen.
Sisällissodassa on erotettavissa näin kahdenlaista terroria. Sitä on sotajoukon sodankäynti samoin kuin henkilökohtaisten mielihalujen toteuttaminen.
Marko Tikan mukaan aikaisempiin tulkintoihin sisällissodan terrorista on kuulunut se, että harjoitettu väkivalta oli rintaman kummallakin puolella pelkästään rivimiesten ja siviilien harjoittamaa mielivaltaa. Yksittäiset punakaartilaiset olisivat tappaneet työnantajiaan kostoksi rauhan aikana kokemistaan vääryyksistä. Valkoinen terrori olisi näiden tulkintojen mukaan ollut ennen muuta yksilöiden mielivaltaa. Väkivallantekoihin syyllisinä ei ole niinkään pidetty armeijaa, vaan suojeluskuntalaisia ja yksittäisen sotilaat.
Tikka ei hyväksy tätä käsitystä terrorista. Hän kehottaa tarkastelemaan perinteisiä tulkintoja viime vuosikymmeninä Venäjän sisällissodasta julkaistua tutkimustietoa vasten. Silloin käsitykset Suomen sisällissodasta muuttuvat hänen mukaansa enemmän historiallisen todellisuuden mukaisiksi.
Yhtä totuutta ei ole
Tikka pitää myönteisenä sitä, että 1990-luvulla on sisällissodan historiaa kyetty käsittelemään aikaisempaa avoimemmin ja se on aikaisempaa rohkeammin yhdistetty aikakautensa yleisiin kehityslinjoihin. Hän on mielestään edennyt tällä tiellä viimeisimmässäkin tutkimuksessaan, kuten myös edellisessä, sodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä kirjassaan Valkoisen hämärän maa, mutta korostaa painokkaasti, että yhteen totuuteen pyrkiminen ei ole paikallaan.
Sisällissodasta kirjoittamista on arasteltu, ja pitkään oli niin, että rohkeutta saatiin siitä, että oltiin jomman kumman puolella.
Edelleenkin maassa elää uskollisuus jomman kumman sisällissodan osapuolen puolesta, mutta yhä yleisemmin ollaan ymmärretty, että yhtä totuutta on turha etsiä. Sitä ei ole, ja siksi sen etsintä on syytä lopettaa.
Viimeisen vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin tapahtunut Tikan mielestä ratkaiseva muutos yhdessä asiassa. Aikaa sisällissodasta on kulunut niin, että siitä on tullut historiaa.
Paljon muuta kuin rintamataistelua
Marko Tikka selvittää tutkimuksessaan, että sisällissotaa seurannut valkoinen terrori ei ollut tähän asti vallinneen käsityksen mukaisesti osoitusta vain ennen muuta maan tavaksi muuttuneesta paikallisesta lynkkausmielialasta, spontaanista kostosta. Punaisenkin osapuolen toimia on kuvattu liikaa ei-ohjatun toiminnan näkökulmasta.
Rintamataistelut olivat Tikan mukaan vain pieni osa sitä strategiaa sodassa, josta hän käyttää tutkimuksessaan mielestään poliittisesti neutraalia nimitystä Suomen sisällissota.
– Useimmat sotatoimista eivät edes ansaitse taistelun nimeä. Kyse oli enemmänkin epämääräisistä kahakoista ja yhteenotoista, amatöörien sodasta. Vasta eteläisen Suomen kaupungeista käytyjä sotatoimia voi kutsua taisteluiksi.
Tikan mielestä käsityksille sisällissodasta on sotatapahtumia merkityksellisempää ollut se, mitä tapahtui taistelujen ulkopuolella, ennen niitä ja niiden jälkeen.
Ei vain mielivaltaa
Valkoisten puolella oli toki niitä, jotka tappoivat ja tapattivat vastustajiaan lähinnä omien mielihalujensa tyydyttämiseksi, mutta valkoisella armeijalla oli myös kiinni otettuja punaisia tuominneita kenttäoikeuksia, joiden toimintaa se piti oikeutettuna.
Valkoisen armeijan alaisuudessa toimi näiden lisäksi erillisiä joukko-osastoja, joiden nimenomaisena tehtävänä oli väkivaltaisesti rauhoittaa vallatut alueet. Osastojen toimintaa ohjasi valkoisen armeijan pääesikunnassa oma operatiivinen elin. Se sai toukokuussa 1918 nimekseen Valloitettujen Alueiden Turvaamisosasto, VATO. Tikan mukaan valkoinen terrori oli VATO:n ohjauksessa toimineiden joukko-osastojen sodankäyntitaktiikkaa.
VATO:sta ei jostain syystä Tikan mukaan ole sisällissotaa käsitelleissä tutkimuksissa tätä ennen ollut mainintoja.
Valkoisten joukko-osastojen paikallinen puhdistustyö on ollut tiedossa ja niitä on pidetty vain ”ohjailemattomina valkoisen terrorin leimahduksina”. Tikka korostaa, ettei tämä ole koko totuus.
Näiden joukko-osastojen toiminta oli taktista, sotatilanteessa käytettyä suunnitelmallista ja varsin häikäilemätöntä vallatun alueen rauhoittamista.
Armeija ohitti senaatin
Puhdistustoimintaan perustettiin joukkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että valkoisten edetessä sen valtaamat alueet muodostuivat ongelmaksi. Valkoisten käsiin joutui kymmeniätuhansia punaisia ja kasvava määrä aluetta, jonka väestön uskollisuudesta ei ollut takuuta.
Valkoisten päämajassa oli voiton todennäköisyyden kasvaessa alettu suunnitella vallattujen alueiden puhdistamista. Tätä työtä suunnittelemaan ja johtamaan ryhtyi päämajassa VATO:n päälliköksi nimetty majuri Frans Julius von Wright.
Von Wrightin strategiana oli lähettää valkoisten valtaamille alueille erillisosastoja toteuttamaan puhdistustoimia ja organisoimaan suojeluskunnat jatkamaan niiden tehtäviä, jotta osastot saattoivat siirtyä seuraavalle alueelle. Tällaisia 50–60 miehen erikoisjoukkoja toimi pitkin valkoisen rintaman selustaa. Niiden tehtäviin kuului myös toimeenpanna väkivaltaisia tiedusteluretkiä punaisten miehittämille alueille.
VATO:n, samoin kuin koko valkoisen armeijan ja suojeluskuntien toiminnalle haettiin ”laillisuutta” Venäjän ajan sota-asetuksesta. Armeija tarvitsi kenttäoikeudet mahdollistavaa lakia – jota poliittinen valta ei hyväksynyt – kukistaakseen kapinan. Asetukseen nojautuen valkoiselle armeijalle ja suojeluskunnille jaettiin helmikuussa 1918 ”ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä”.
Tämä teksti nimettiin sittemmin ”ammutaan paikalla” -ohjeeksi. Sen mukaan rintaman takana tavattu henkilö, joka teki vastarintaa, yritti tehdä vahinkoa valkoiselle sotajoukolle tai syyllistyi muuten valkoisten sotatoimia vaarantaneeseen tekoon voitiin ampua paikalla.
Tähän ohjeeseen vedoten saatettiin valita ne, jotka otettiin taistelukentällä vangiksi. Ohje kävi perusteeksi myös, kun puhdistettiin selustaa. Henkilö, joka salasi ampuma-aseen tai jota saatettiin epäillä vallankumouksellisten auttamisesta saatettiin ampua.
Kenttäoikeudet teloituslinjalla
Kun Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuussa 1918 valkoisten käsissä oli toistakymmentä tuhatta punaista vankia. Poliittisen vallan – senaatin – kannasta piittaamatta valkoinen armeija otti kapinallisten seulomiseksi käyttöön vuoden 1909 sotatila-asetuksen. Asetuksen nojalla armeija perusti kenttäoikeuksia eri puolille maata tuomitsemaan kiinniottamiaan.
Kenttäoikeus oli tavallisesti armeijan joukkojen ylimmän päällikön asettama oikeus. Kenttäoikeutta saattoi istua paikallisen suojeluskunnan esikunnan määräämä joukko tai joissakin tapauksissa armeijan erityistehtävissä paikkakunnalle komentaman joukko-osaston päällikkö.
Tutkija pitää suorastaan hämmästyttävänä sitä, että ”sisällissodan sekoittamassa ja lukumäärältään kymmeniin tuhansiin nousevien vankijoukkojen keskellä kyettiin muutamassa päivässä rakentamaan tyhjästä tutkintalaitos, joka toimikin”. Viipurissa oltiin erityisen tehokkaita. Siellä toimi yli 60 tutkintalautakuntaa.
Varkauden kenttäoikeudessa kuulusteltiin 1 254 kiinniotettua. Näistä valtaosa – 769 – vapautettiin ja pidätetyistä ammuttiin 87 miestä. Ammutut olivat punakaartin paikallisten esikuntien ja ja muun vallankumoushallinnon jäseniksi todettuja – siis joita ei oltu ehditty ampua ennen kenttäoikeusvaihetta.
Tätä Varkauden puhdistusta on pidetty valkoisten kostomentaliteetin purkautumisena, eräänlaisena primitiivireaktiona, kun viha pääsi valloilleen taistelujen päätyttyä.
Marko Tikka ei pidä tätä näkemystä oikeana. Hänen mukaansa tapahtumat Varkaudessakin voi kenttäoikeuden pöytäkirjan perusteella nähdä jonakin muuna kuin sattumanvaraisena kostotoimenpiteenä. Tutkija katsoo näidenkin tapahtumien olleen pikemminkin sodankäyntiä.
Varkaudessa toteutetut rankaisutoimet eivät olleet mielivaltainen poikkeus valkoisten toimintatavoissa. Pikemminkin ne olivat alkusysäys sille mihin suuntaan rankaisutoimet valkoisten valtaamilla alueilla kehittyivät.
Viipurin kenttäoikeuden päätöksellä ammuttiin 247 punavankia, näiden joukossa kolme sd-kansanedustajaa. Alueella kuulusteltiin noin 12 000 henkilöä.
Tampereella määräsi kenttäoikeus 11 000 kiinniotetusta teloitettavaksi 290.
Mallia Saksasta ja Venäjältä
Valkoisten toiminta ei ollut mikään suomalainen ilmiö. Samanlaista toimintaa harjoitti niin Saksan kuin Venäjänkin armeija. Venäjällä lähetettiin rankaisuretkikuntia tukahduttamaan paikallista kapinatoimintaa. Saksassa koottiin eliittijoukkoja, jotka toimivat kaiken liikkuvan eliminoimiseen koulutettuina tärkeissä operaatioissa kärkijoukkoina ja harjoittivat väkivaltaista tiedustelua (käytännössä totaalista tuhoamista).
Suomalaisilla ja saksalaisilla armeijan erikoisosastoilla oli yhteistä mm. se, että ne koottiin usein hyvin nuorista, jopa oppikouluikäisistä pojista.
Tikalla on selitys siihen, miksi näistä ”rauhoittamistoimista” on pyritty vaikenemaan.
Sisällissodan aikana tällaisia tekoja saattoi puolustaa sillä, että sotaa käytiin sahoja keinoja käyttävää vihollista vastaan. Sodan päätyttyä näitä toimia ei enää voitu puolustella. Siksi niistä vaiettiin.
Punaisillakin kenttäoikeuksia
Marko Tikka näkee tietynlaista suunnitelmallisuutta myös punaisten tuhotoiminnassa.
Hänen mukaansa sisällissodan hävinnyt osapuoli toteutti yhteensä 1 600 surmatekoa rintaman takana. Näistä teoista oli kolmasosa – ehkä isompikin osa – suunnitelmallisia, sodankäyntiin ja sen taktiikkaan liittyneitä väkivallantekoja. Näissä noin 500 tapauksessa punakaartin esikunnan alainen kenttäoikeus kuulusteli kiinniotettua vihollista, totesi tämän syylliseksi ja määräsi teloitustuomion.
Tikka arvioi punaisten harjoittaman rintaman takaisen terrorin olleen suunnitelmallista myös siten, että kaartin esikunnan alaisuudessa toimi suoraan siihen erikoistunut joukko-osasto.
Tikka selvittää punaisen terrorin toteutuksen olleen järjestelmällisimmillään kahdessa punaisten miehittämässä rautatien solmukohdassa, Kouvolassa ja Toijalassa. Yhteistä näissäkin kohteissa tehdyille surmateoille oli se, että ne olivat taktisia tai muuten suunnitelmallisia, selkeästi sotatoimiin liittyneitä tekoja.
Punaisten surmaamat olivat usein avoimesti vastavallankumouksellisia. Osa oli syyllistynyt punaisten näkökulmasta sotarikoksina pidettäviin tekoihin, vakoiluun tai sabotaasiin. Surmatöihin saattoi olla myös ideologinen syy. Tapettiin luokkavihollinen. Tikka katsoo, että tällaiseen ideologiseen tuhoamiseen ryhdyttiin vasta siinä vaiheessa, kun punaisten sotilaallinen tappio ei enää ollut vältettävissä.
Marko Tikka: Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917-1921. Ajatus 2006.
Marko Tikka: Valkoisen hämärän maa? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006.