Erikoinen kysymys
1918 Vapaus tai kansalaissota
- Viestiketjun aloittaja hansai
- Aloitus PVM
Isompi väestö. Vuoden 1918 tappiot olisivat olleet pienemmät, Neuvostoliittoon olisi mennyt vähemmän punaisia ja siirtolaisuus jenkkeihin ja muualle olisi ollut vähäisempi. Yhtenä syynä muuttoon oli nimittäin vuosi 1918 tietysti punaisten, mutta myös maltillisen porvariston/oikeiston kohdalla.
Kahtiajako olisi ollut pienempi. Tipalla nimittäin oli, ettei talvisodassa työväestö kannattanut oikeasti "vapauttajia". Vasta laman jälkeinen punamulta-hallitus ja tietysti taloudellinen kehitys sekä lainsäädännön ja yhteiskunnan muuttuminen saivat työväestön lopullisesti mukaan yhteiskuntaan. Silti edes talvisodan jälkeen työläiset eivät liittyneet suojeluskuntaan laajemmassa mitassa. Ja tässäkin tilanteessa evakuoimatta jäänyt väestö Suomussalmella ryhtyi yhteistyöhön puna-armeijan kanssa. Ja ei. Kyse ei ollut pelkästä opportunismista, vaan esim. Kuusisen kansanarmeijaan liityttiin ihan ilomielin ja porukalla. Jos evakuoimatonta väestöä olisi ollut enemmän ja laajemmalla alueella, voisi olla, että "talvisodan henkeä" ei olisi edes syntynyt. Mannerheimhan muuten oli sitä mieltä talvisodan alla, että "armeijat liikkuvat, siviilit eivät". Samoin muutamat poliitikot talvisodan päätyttyä.
Edit.
Ah. Ai niin. Pakollinen lisäys:
Spekulatiivista mutu-funtsailua, eli "Henkilökohtainen mielipide. Ei Suomen Historiantutkimuksen tai Suomen Peruskoulun Virallinen Mielipide."
Torni
Kapteeni
Olen useamman kerran miettinyt, että neuvostoliiton lentopommituksilla Suomalaisiin kaupunkeihin talvisodassa oli "suuri" merkitys talvisodan hengen syntymisessä. Sota tuli konkreettisesti kaikkien iholle heti ekasta päivästä lähtien. Taisi Helsingissä heti ekana pommitus päivänä saada työläiskaupunginosat pommilastista osan niskaansa. Kyllä siinä kovempaakin kommunistia vituttaa, kun "vapauttaja" ensi töikseen pommittaa asunnon maan tasalle.
Mielestäni käsittämätön moka neuvostoliitolta kaupunkien pommitaminen. Oliko suurtakaan sotilaallista hyötyä, mutta propaganda tappio oli mielestäni suuri. Kotimainen ja ulkolainen lehdistö sai hyvää materiaalia neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitoon neutraalisti suhtautuvat kääntyivät viimeistään tässä vaiheessa ryssiä vastaan?
Mielestäni käsittämätön moka neuvostoliitolta kaupunkien pommitaminen. Oliko suurtakaan sotilaallista hyötyä, mutta propaganda tappio oli mielestäni suuri. Kotimainen ja ulkolainen lehdistö sai hyvää materiaalia neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitoon neutraalisti suhtautuvat kääntyivät viimeistään tässä vaiheessa ryssiä vastaan?
Helsingissä tarkoitus oli pommittaa satamaa ja muita sotilaskohteita. Ohto Mannisen jossakin kirjassa oli tästä enemmänkin juttua. Tarkistan parempana päivänä.
Sen aikaiset välineet eivät mahdollistaneet parempaa tarkkuutta. Siviilien pommittaminen ei siis tuossa vaiheessa ollut tarkoitus, vaan sivutuote. Neuvostoliitto oli ihan oikeasti myös omasta mielestään tulossa vapauttamaan meitä. Siviilien pommittaminen ei tosiaankaan kuulunut siihen konseptiin. Tietysti se vapauttaminen olisi tarkoittanut esim. kaikkien suojeluskuntalaisten ja heidän omaistensa siirtämistä itään, samoin intelligentsijan ja porvariston, mutta tämähän olisi tietenkin ollut välttämätöntä Paremman Suomen luomiselle. Eiköstä vaan? Mutta siis silti siviilipommitukset olivat vahinko, josta tosin esim. ruotsalaiset tai yhdysvaltalaiset kommunistilehdet eivät piitanneet.
Mainitsin Jämsän tapahtumien yhteydessä työväenyhdistyksen puheenjohtaja Patisen ja että asuin ensimmäiset vuoteni hänen verstaansa naapurissa. No kas, Jämsän webbisivulle oli postattu kuva vuodelta 1978. Patinen on ensimmäinen vasemmalla, Mottilantien ja Tippakujan risteyksessä. Jämsän keskusta on tuolla Mottilantien alussa, 200 metrin päässä. Ensimmäiset vuoteni ennen koulua asuin kerrostalossa heti kuvaajan selän takana. Sitten aikuisuuteen tuolla Keskuskadun toisella puolen Koskentienä jatkuvan Mottilantien varressa samalla etäisyydellä 'the risteyksestä'. Patinen purettiin joskus 90-luvulla. Kuvan talossa oli siis asunto ja kauppa, verstas oli sitten piharakennuksessa.
Jos on Tampereen läheltä, niin maanantaina olisi Keskisarjan kertomassa 1918 tapahtumista kirjastolla...
https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/...a-pispalassa-tapahtui-kevaalla-1918-200583030
https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/...a-pispalassa-tapahtui-kevaalla-1918-200583030
Täällä pohjantähden alla-elokuva on näköjään saatavilla
Katso Yle Areenassa:
http://areena.yle.fi/1-1532434
Katso Yle Areenassa:
http://areena.yle.fi/1-1532434
Olen kerran tätä Keskisarjaa ollut kuuntelemassa erään aiheen tiimoilta ja en tarvitse toista kertaa. Uskoin kerralla.
Vakuuttava esiintyjä vai kenties jotain muuta, joka nosti sinulla pintaan voimakkaan uskon..?Olen kerran tätä Keskisarjaa ollut kuuntelemassa erään aiheen tiimoilta ja en tarvitse toista kertaa. Uskoin kerralla.
Makuasioista ei sovi kiistellä.
Olen istua körnöttänyt kuulemassa monia tutkijoita ja historioitsijoita. Ja monia aion kuulla eteenpäinkin. Teemua en lähde matkan takaa kuulemaan.Makuasioista ei sovi kiistellä.
Ok. Minulla ei ole selkeää kantaa kenestäkään, Teemu on vain ollut hyvin esillä.
https://yle.fi/uutiset/3-9997174Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä kuukautta – taistelu sodan nimestä sata vuotta
Sodan nimi on valkopesty, lingottu ja silitetty. Joka sodan voittajalla on tarve selittää, miksi sotiminen oli oikein.
Suomen sisällissota
1.1.2018 klo 10:30
Satavuotiaan Suomen itsenäisyyden juhlinnasta on hädin tuskin toivuttu. Nyt ovat edessä toisenlaiset muistelot.
Tammikuun lopussa sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Eri puolilla maata kokoontuvat perinneyhdistykset, joissa muistellaan vuoden 1918 sotaa.
Juhliin kokoontuu vanhempaa väkeä. Jos joku nuori eksyy joukkoon, hänen korvaansa voi tarttua termi, jota perinneväki sodasta käyttää. He puhuvat vapaussodasta.
Sodalle on muitakin nimiä: luokkasota, kapina, vallankumous ja niin edelleen. Nämä nimet eivät kelpaa perinnejuhlien termeiksi. Ne olivat hävinneen osapuolen tapa puhua sodasta.
Kansakunnan kokoinen sotaneuroosi
Sata vuotta sitten haave itsenäisyydestä oli vihdoin toteutunut. Vain vajaat pari kuukautta sen jälkeen ratkottiin, kelle valta maassa kuuluu: kansalaiset tuijottivat toisiaan kiväärintähtäimen läpi.
Alkoi sota, jossa kansakunta jakaantui punaisiin ja valkoisiin. Sota oli likainen. Paitsi toisiaan, sotilaat tappoivat myös siviilejä.
Vaikka sota saatiin kevääseen mennessä päätökseen, tappaminen jatkui silti. Valkoinen voittaja alkoi hävittää punaisia vankejaan. Yli 10 000 punaista ammuttiin tai tapettiin nälkään.
Kaikkiaan sota vaati yli 36 000 ihmisen hengen. Kuolleista viidesosa oli valkoisia, valtava enemmistö punaisia.
Sota oli molemmin puolin likainen ja raaka. Punaisten ruumiskasoja Lindellin koulun takapihalla Tampereella.Martta Terävä / Vapriikin kuva-arkisto
Jos nyky-Suomessa joku joutuisi elämään läpi sisällissodan kauhut, hänelle olisi tarjolla terapiaa, debriefingiä ja koko sotaneurooseihin auttava hoito. Sata vuotta sitten lääke oli, että kokemus muotoiltiin uudelleen. Sota sai kauniin nimen: vapaussota.
Samalla alkoi vuosikymmeniä kestänyt kamppailu siitä, kuka muistaa totuuden oikein.
Valkoinen totuus: vapaussota
Termi vapaussota syntyi voittajan loivennusryypyksi moraaliseen krapulaansa. Sodan muistoa oli helpompi sietää, kun sodalle annettiin ylevä motiivi.
– Valkoisten täytyi jollakin tavalla selittää itselleen, miksi sota oli niin julma ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.
Sota oli likainen molemmin puolin rintamia. Mutta niin kuin sodissa aina – likaisuus pantiin hävinneen syyksi.
Tampereen Hämeenkatu taistelujen tauottua.Oscar Sundberg / Vapriikin kuva-arkisto
Termillä vapaussota on haluttu sanoa, että sodalla torjuttiin punaisten halu sosialisoida Suomi ja muuttaa maa Neuvostoliiton kaltaiseksi kurjuuden yhteiskunnaksi. Moni historioitsija on tosin huomauttanut, ettei punaisia voinut vielä vuonna 1918 innostaa neuvostososialismin ihanne, sillä Neuvostoliitto syntyi vasta myöhemmin.
Hentilän mukaan valkoisten totuus sodasta hallitsi suvereenisti 50 vuotta. Vapaussodasta puhuttiin kouluopetuksesta akateemiseen tutkimukseen asti.
Edes Neuvostoliitolle vuonna 1944 hävitty jatkosota ei horjuttanut vapaussotatulkintaa – vaikka meillä muutoin oltiin toisen maailmansodan jälkeen kieli keskellä suuta siitä, mitä reaalisosialismin vaaroista sai julkisesti lausua.
Sisällissodan hävinneelläkin puolella oli sodalle omat nimensä. Myös niitä käytettiin poliittisin motiivein.
– Äärikommunistit viljelivät omissa yhteyksissään termiä luokkasota. Se sopi hyvin marxilaiseen yhteiskuntateoriaan ja ajatukseen siitä, että sodassa oli kyse omistavan luokan ylivallasta köyhiä kohtaan. Ne sosiaalidemokraatit, joiden mielestä sisällissotaan osallistuminen oli virhe, käyttivät sodasta mielellään termiä kapina, Hentilä sanoo.
Kuohuva 1960-luku: kansalaissota
Murroksen sisällissodan tulkinnassa käynnisti kirjallisuutta harrastava tehdastyöläinen Tampereelta. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin toinen osa ilmestyi 1960.
Väinö Linnan romaani Täällä Pohjantähden alla järkytti kuvaa ylevästä sodasta.Olavi Kaskisuo / Lehtikuva
Linnan romaani purki kaiken sen, mitä termi vapaussota oli rakentanut. Kirja palautti 1918-sodan likaisuuden ja väkivallan muiston. Se toi sodan kokemukseen myös punaisten, hävinneen osapuolen katseen.
– Romaani oli monille porvarillisille piireille suuri järkytys. Varsinkin juuri trilogian toinen osa, joka keskittyy kansalaissotaan, Hentilä sanoo.
1960-luku oli radikalisoitumisen ja vapautumisen aikaa. Muutos ylsi lopulta myös akateemiseen historiantutkimukseen.
– Jokunen yritys selvittää historiantutkimuksessa molempien osapuolten väkivaltaa oli ollut, mutta professoripiireissä ne jyrähdettiin hiljaiseksi. Vasta vuosina 1966-1967 ilmestyivät ensimmäiset akateemiset tutkimukset, joissa sodan väkivaltaa tarkasteltiin tasapuolisesti. Silloin minunkin kielenkäyttöön vakiintui termi kansalaissota, Hentilä kertoo.
Tie Tampereelle: sisällissota
Viimeisin suuri taistelu sodan nimestä käytiin vuonna 1993. Silloin historioitsija Heikki Ylikangas julkaisi teoksensa Tie Tampereelle. Se jatkoi sodan trauman purkamista ja ruoski voittajan kynällä kirjoitettua aiempaa tulkintaa, jossa valkoisten väkivaltaa oli vähätelty.
Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle –teos sai kiitosta, mutta synnytti myös kovaa kritiikkiä. Pekka Nieminen / Lehtikuva
Tie Tampereelle haastoi tulkinnan vapaussodasta. Ylikangas näki vuoden 1918 tapahtumat köyhän ja vähäväkisen sekä vauraan ja valtaapitävän kansanosan konfliktina, sisällissotana.
Ylikangas tuuletti sodan tulkintaa ja sai siitä kiitosta, mutta myös kovaa arvostelua. Emeritusprofessori Hentilä selittää kirjan saaman kritiikin sen julkaisuajankohdalla. Neuvostoblokki oli juuri romahtanut.
– Neuvostoliiton romahdus aktivoi meillä uusisänmaalliset piirit pitkän hiljaiselon jälkeen. Äkkiä puhuttiin suomettumisesta, juhlittiin talvisotaa torjuntavoittona ja puhuttiin jatkosodasta natsi-Saksasta irrallisena erillissotana. Ajankohta varmaan selittää myös sen, miksi Ylikankaan kirja aiheutti niin suuren vastareaktion, Hentilä arvelee.
Ylevä tulkinta vapaussodasta auttoi voittajia selittämään itselleen, miksi sota oli niin verinen ja raaka, poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä sanoo.Antti Aimo-Koivisto / LehtikuvaSodan nimet
Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä. Osa niistä on poliittisesti värittyneitä, osa on pyrkinyt taas mahdollisimman neutraaliin merkitykseen. Alla näyte nimien kirjosta:
Nyky-Suomi ja vuoden 1918 muisto
- luokkasota
- punakapina
- kapina
- vallankumous
- veljessota
- kansalaissota
- sisällissota
- vuoden 1918 tapahtumat
- vapaussota
Riittääkö sata vuotta pyyhkimään kansallisen trauman pois? Joko mennyttä voi katsoa ilman poliittisia intohimoja ja antaa sodalle yhden, yhteisen nimen?
Nuoren polven historiantutkija Marko Tikka Tampereen yliopistosta vastaa kyllä ja ei.
– Minun sukupolveni alle viisikymppisille tutkijoille on selvää, että sodasta käytetään termiä sisällissota. Termiä kansalaissotakaan ei enää kuule akateemisessa keskustelussa. Jokunen iäkäs professori voi käyttää juhlapuheissa muita termejä, mutta silloin on tarkoituskin värittää viestiä yleisön mukaan, Tikka sanoo.
Emeritusprofessori Hentilä ajattelee samoin. Hän muistuttaa kuitenkin, että sisällissotamme traumaa ei ehkä sittenkään ole vielä käsitelty loppuun asti.
Sadan vuoden jälkeenkin sisällissota ravistelee tunteita. Kokoomuslainen ministeri Petteri Orpo piti itsenäisyyden juhlarahan sisällissota-aiheista kuvaa mauttomana ja jäädytti hankkeen.Suomen Rahapaja
Hentilä viittaa viime kevään kohuun Suomen itsenäisyyden juhlarahan kuva-aiheesta. Taiteilija halusi, että kolikon toiselle puolelle tulee kuva, jossa vuoden 1918 sotavankeja teloitetaan.
Kokoomuslainen valtiovarainministeri Petteri Orpo julisti taitelijan näkemyksen mauttomaksi ja pysäytti suunnitteluprosessin(siirryt toiseen palveluun).
Kuvaehdotus ei ottanut millään lailla kantaa siihen, olivatko teloitettavat punaisia vai valkoisia. Taiteilijan mukaan raha olisi esittänyt itsenäistymisestä sananmukaisesti myös kolikon toisen puolen.
– Viime vuosi oli iloinen itsenäisyyden satavuotisjuhla. Nyt sisällissodan tragediasta on sata vuotta. Mielenkiintoista nähdä, millä mielellä ja missä tunnetilassa merkkipäivää nyt muistetaan, Hentilä pohti
Valkoisten suorittamissa teloituksissa varmaan meni useita syyttömiäkin mutta jollei kuolemanrangaistuksia olisi langetettu pahimmille kapinoitijoille olisiko talvisodassa ollut sitä henkeä jolla Suomi pelastettiin. Ääriaineksen hiljentämisen johdosta Neuvostoliiton propagandalle ei ollut enään niin hedelmällista kasvupohjaa olemassa ja Terijoen hallitukset ym. naapurin suunnitelmat eivät saaneet enää toivottua vastakaikua.
Niin, "kitkemistä" jatkettiin myös 30-luvulla...
Tämä kirkonmiesten into herättää itsessäni ainakin lievää kummeksuntaa, kotipaikallakin oli sama toimija johdossa...
Tähän päivään kun peilaa toimintaa, niin suvaitsevaisuus on hieman raketoinut kehityksen mukana..
Elävää arkistoa tutkiessa eteen tuli tälläinen..
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/...en-varjot-kertoi-siita-mista-haluttiin-vaieta
KAI HIRVASNORO
Unto Kiiskinen halusi tulla kuvatuksi Olga Skuttnabbin haudalla. Olga Skuttnabb toimi rauhansaarnaajana Jokioisilla vuodesta 1911 alkaen ja vastusti tappamista myös vuonna 1918.
KU:N ARKISTOSTA: TÄNNE AMMUTTIIN OSKAR SELKÄLÄ JOKIOISTEN KOSTON KEVÄÄNÄ
KAI HIRVASNORO1.1.2018 15.00
KOTIMAA
Jokioisissa talosta taloon kiertänyt evankelista Unto Kiiskinen kuuli 1960-luvulla vanhoilta ihmisiltä ihmiskohtaloista, joita silloin oli vaikea uskoa.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 5.12.2007.
Jokioinen 29/4 1918
Viimeinen tervehdys Iidalle ja lapsille ja isälle ja kaikille omaisille koska minä olen nyt tuomittu kuolemaan niin pyydän että omaiset ei sure minua sillä minä menen mestauslavalle rohkein mielin ja pyytäisin että isä ukko ja omaiset pitäis huolta teistä ja myös Klemelän Jussille pyytäisin lausua että hän myös koittais teitä auttaa siinä torpassa sanokaa kaikille viimeinen tervehdys minulta – jääkää hyvästi viimeisen kerran. Joudun kuolemaan marttyyri kuoleman aatteeni tähden.
Hyvästi Rakkaani Iita ja lapset.
OJ Selkälä
Jumalan haltuun.
Valkoiset saapuivat voittajina Jokioisiin Lounais-Hämeeseen huhtikuun lopulla 1918.
Vain pari päivää myöhemmin alkoi kosto. 29. huhtikuuta valkoiset teloittajat ampuivat ensimmäiset kuusi miestä kunnan keskustan tuntumassa sijaitsevassa metsikössä nykyisen urheilukentän laidalla. Yksi ensimmäisistä teloitetuista oli samana päivänä jäähyväiskirjeen perheelleen kirjoittanut torppari Oskar Selkälä, kuntakokouksen ja elintarvikelautakunnan puheenjohtaja.
Oskar Selkälä oli kuin Väinö LinnanPohjantähti-trilogian räätäli Halme. Tunnettu puhuja työväenkokouksissa, mutta punakaartiin hän ei osallistunut.
Kirkon kupeessa ehkä 200 vainajaa
Senaatin ohjeiden mukaan punaiset oli puhdistettava valtion ja kuntien hallinnoista. Jokioisilla ”puhdistuksia” huhtikuun lopulta lähtien johti suojeluskunnan päällikkö Kaarlo Skutnabb. Hän laati listan, leimasi sen suojeluskunnan leimalla ja osallistui itse teloituksiinkin.
Kaarlo Skutnabb oli poliisi. Hän asui tehtailijaKarl Fazerin omistamassa huvilassa ja valvoi kymmenkunnan vartijan kanssa tämän metsästysmaita, jotka käsittivät kolme pitäjää. Fazerin huvilalta Jokioisten ensimmäiselle teloituspaikalle on tuskin sataa metriä.
Kylän keskustasta tappotoimet siirrettiin aluksi aivan kirkon kupeessa olleeseen soramonttuun, jonka joukkohaudassa on ainakin 200 ammuttua. Kirkkoherran kerrotaan toukokuussa 1918 voivotelleen soramontusta kuultuja laukauksia, mutta sanoneen, että ”rikkaruohot täytyy kitkeä pois Herran seurakunnasta.”
Kolmas teloituspaikka oli 6–7 kilometrin päässä Jokioisten keskustasta sijaitseva Lamminkangas, jossa muistomerkillä merkityllä alueella arvioidaan olevan ainakin 30 ruumista.
Kukaan ei tiedä, kuinka suurta satoa koston kevät Jokioisissa niitti. Virallinen luku on 220 teloitettua, mutta punaisten kohtaloita selvitellyt Tauno Tukkinen on kirjassaan Mäkeen, mäkeen vaan! päätynyt 590 nimeen Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa.
Evankelista kuuli kummia
Oskar Selkälän ja monen muun tuon ajan rattaisiin hautautuneen ihmisen tarinan kertoo jokioislainen Unto Kiiskinenomakustannekirjassaan Äitiä en jätä.
Kiiskinen, entinen sahatyömies ja kirvesmies, päätyi teloitettujen jäljille varsin erikoista kautta. Hän toimi pitäjässä evankelistana vuosina 1964 ja 1965. Taloissa kiertäessään hän kuuli kertomuksia, joita ei ollut uskoa todeksi. Ei koulussa opetettu, että Suomessa oli tuomittu ihmisiä kuolemaan ja silti Emil Helminen Minkiön kylästä sanoi nuorukaiselle saaneensa kerran kuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, sillä Jokioisten kartanossa tarvittiin pätevää sahuria takaisin töihin.
– Kun kiertää mökistä mökkiin ja levittää uskonnollisia lehtiä, niin ihmisillä on joku paine puhua elämästään, Unto Kiiskinen selittää sitä, että hänelle kerrottiin asioita, joista aiemmin oli puhuttu vain tuttujen kesken.
Kiiskinen oli 24-vuotias tullessaan Juuasta Jokioisiin saarnamieheksi.
– Tiesin, että Suomessa on ollut Vapaussota, mutta en tiennyt yhtään kuolemantuomioista enkä vankileireistä. En yhtään mitään, Kiiskinen muistelee.
Ei tiennyt, koska kotiin oli tullut vain Maalaisliiton sanomalehti, jossa näistä asioista ei kirjoitettu eikä koulussakaan puhuttu mitään. Vänrikki Stoolin tarinat piti kyllä opetella ulkoa.
Selkälän pojan päiväkirja julki
Kun Tauno Tukkisen kirja ilmestyi vuonna 2001, palaset loksahtivat kohdalleen. Eläkkeelle jäätyään Unto Kiiskinen kokosi kuulemansa sekä arkistoista keräämänsä tiedot maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaansa.
Äitiä en jätä on vahvaa dokumenttia. Sisällissodan alkamisesta tulee ensi kuussa kuluneeksi 90 vuotta [nyt sata vuotta, toimituksen huomio]. Kiiskisen ansiosta vielä näin pitkän ajan jälkeen saadaan julkisuuteen aiemmin tuntemattomia kuolemaantuomittujen sekä punaorpojen ja -leskien omia tarinoita.
Kirjan helmi on Oskar Selkälän pojan Sulo Selkälän päiväkirja, josta Unto Kiiskinen on käyttänyt vain pienen osan.
”Hullummat porvarit valkokaartin esikunnassa”
Muun muassa näin Sulo Selkälä kirjoitti päivää ennen isänsä teloitusta:
Äiti kävi tänäpän Isää katsomassa mutta sanottiin, että teidän miehenne kanssa on vähän niin ja näin, sillä hän on semmonen roisto. Valkokaartin esikuntaan kuuluu kaikki Jokioisten hullummat porvarit joten isän kohtalo on varma, mutta hänen aatteensa elää.
30. huhtikuuta tuolloin 14-vuotias Sulo Selkälä kirjoittaa:
Isä ammuttiin eilen illalla 5 ja 6 välillä. Samalla kertaa ammuttiin 5 muuta vankia. Kyynel himmentää silmäni, joten en voi kertoa enempää.
1. 5.
Tänään on Wapun päivä, siis köyhälistön juhlapäivä. Meille se onkin juhlapäivä, mutta vaan toisessa muodossa, surun juhla. — Koston himo vallitsee minussa ja kasvaa kasvamistaan.
24. 5.
Satoi tavallisesti. Ammuttiin Jokioisilla monta vankia. Ammuttujen lukumäärä nousee täällä 200 mieheen. Astutin kaniinin.
Sulo Selkälä toimi Jokioisten kunnan rakennusmestarina vuosina 1949–1968. Vielä vuonna 1938 hänet erotettiin tiemestarin työstä Juuassa, kun oli tullut tietoon, että hän on punaorpo.
Sulo Selkälän päiväkirjan Unto Kiiskinen sai tämän jälkeläisiltä.
Liljelundin perheestä vain yksi jäi henkiin
Kirjan nimitarina Äitiä en jätä on jo vuoden 1903 Forssan kokoukseen osallistuneiden Liljelundien tarina. Viisihenkisestä perheestä vuodesta 1918 hengissä selvisi vain nuorin tytär.
Isä Armas Liljelund työskenteli Forssan sahalla, äiti Jamina Liljelund siivosi pumpulitehtaalla.
Armas ja vanhin poika Julius liittyivät punakaartiin. Armas lähti rintamalle ja katosi sille tielle ehkä Lempäälään, missä Forssan seudun punakaartilaiset sotivat. Julius oli kotona punakaartin huoltotöissä.
Äiti Jamina ja vanhin tytär Martta tekivät töitä punakaartin keittiössä työväentalolla, kunnes se suljettiin elintarvikkeiden puutteen vuoksi.
Nuorin tytär, 13-vuotias Elvi pääsi huhtikuussa puutarha-apulaiseksi maalaistaloon muutaman kilometrin päähän Lamminkylään. Siellä sai ainakin syödäkseen.
Viimeinen matka kesti yli tunnin
Eräänä päivänä Julius ei enää saapunut kotiin. Hänet oli ammuttu.
Huhtikuun lopulla suojeluskuntalaiset tulivat hakemaan Jaminaa. Kun Martta yritti estää pidätyksen, myös hänet vangittiin. Edessä oli paluu vankilaksi muutetulle työväentalolle.
Sotaoikeus tuomitsi molemmat naiset kuolemaan.
”On toiminut punakaartin hyväksi keittäjänä, kiihoittanut lapsiaan ja muitakin punikkien lauluilla sekä yllyttänyt kapinaan laillista järjestystä vastaan”, oli Jamina Liljelundin tuomion syy. Martta Liljelundin rikoksiksi lueteltiin vastarinta pidätettäessä, kapinallisuus, maanpetos, agitaatio…
Jaminan ja Martan sekä samaan aikaan teloitettujen neljän miehen viimeinen matka kesti yli tunnin. Heidät kävelytettiin ammuttaviksi sinne samaan Lamminkylään, missä Elvi-tytär oli töissä. Teloitusten jälkeen joukkohaudassa työn viimeisteli Kaarlo Skutnabb ampumalla jokaista läheltä päähän.
Perheestä ainoana henkiin jääneestä Elvi Liljelundista tuli Forssan pumpulitehtaan siivooja. 1939 hänet passitettiin Hämeenlinnan naisvankilaan kommunistina.
Uskonto vaatii olemaan puolueeton
Unto Kiiskinen kertoo, että palaute kirjasta on ollut kahdenlaista. Eräs lukija viestitti, että tämän kirjan pitäisi olla kaikissa Suomen kodeissa. Jotkut tuttavat ovat puolestaan syyttäneet häntä punaisuudesta.
Kiiskinen kertoo halunneensa rakentaa siltoja köyhien, rikkaiden ja uskovaisten välille. Kiittävää palautetta tulee paljon, mutta poikkeuksen muodostavat kirjaa punaisena pitävät uskovaiset.
Unto Kiiskinen korostaa, ettei ole poliittinen ihminen, vaan täysin puolueeton.
– Meidän uskontomme pakottaa puolueettomuuteen. Puolueettomuus ja sodanvastaisuus ovat maailmanlaajuisesti sen kulmakiviä.
Puolueettomuudestaan huolimatta Unto Kiiskinen on Kansan Uutisten lukija. Kirjansa tarkoitukseksi hän sanoo yksinkertaisesti totuuden saattamisen julki.
Kirja omistettu rauhan sankareille
Käsikirjoituksen aikana Kiiskiselle sanottiin sitäkin, ettei vielä ole oikea aika puhua vuodesta 1918.
Miksi Unto Kiiskinen kuitenkin haluaa siitä puhua?
Siksi, että hän haluaa osoittaa arvostusta vaikeissakin oloissa vakaumuksestaan kiinni pitäville rauhan sankareille.
Unto Kiiskiselle tärkein tällainen rauhan sankari on suojeluskunnan päällikön Kaarlo Skutnabbin vaimo, opettaja Olga Skutnabb, joka uskonnollista näkemystään noudattaen sai joitakin punaisina vangittuja vapautetuksi ja pelastetuksi todennäköiseltä kuolemantuomiolta. Hän myös jakoi lohtua orvoille ja leskille.
Vähän kuin Pentinkulmassa
Jokioinen oli aikoinaan hyvin punainen pitäjä. Valkoisesta terrorista huolimatta vasemmisto sai 79 prosenttia kunnallisvaalien äänistä jo vuonna 1920.
Väinö Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla on kytketty hänen kotipitäjäänsä Urjalaan. Pentinkulma muistuttaa Honkolan kylää, josta Linna oli kotoisin.
Mutta myös Jokioisissa on jotain Linnalta tuttua maisemaa. Kunnan keskustassa on kartano, joka oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Sen viimeinen yksityinen omistaja oli Alfred Kordelin. Nykyisin entisen kartanon tiloissa toimii maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus.
Kartanoa ympäröivä vielä jäljellä oleva vanhempi asutus on kuin Linnan 1980-luvun alussa luonnostelemasta Pentinkulman kartasta, joka on julkaistu Yrjö Varpion Linna-elämänkerrassa.
Räätäli Halmeen ja torppari Oskar Selkälän tapaukset eivät ole ainoat, jotka vastaavat toisiaan romaanissa ja todellisuudessa. Unto Kiiskinen on kirjannut, että kartanoon töihin pelastuneen Emil Helmisen lisäksi kuolemantuomion täytäntöönpanolta säilyi joukko työntekijöitä siirappi- ja naulatehtaista. Johtajat alkoivat pohtia, että mitä töistä tulee, jos kaikki ammattimiehet ammutaan.
Vastaavanlainen kohtaus löytyy Pohjantähdestäkin.
Tippa tuli silmään yön hiljaisina hetkinä
– Tätä ei kukaan usko, mutta olkoon sitten uskomatta. Kun luin ensimmäisen kerran Pohjantähden, niin samaistin sen heti Jokioisten tapahtumiin. Että minähän tiedän, miten tämä menee. Se oli kuin rinnakkaiskertomus, Unto Kiiskinen kertoo.
Hän luki kirjan samaan aikaan 1960-luvulla, kun kiersi taloissa ja kuuli tosikertomuksia vuoden 1918 itse kokeneilta.
Kirjan kirjoittaminen oli Unto Kiiskiselle henkisestikin rankka urakka.
– Kun uskoo kirjoittavansa tosiasioista, niin yön hiljaisina hetkinä vanhalla miehellä oli tippa silmässä. Sitä eläytyy siihen tilanteeseen, rupeaa elämään niin kuin olisi itse läsnä joissakin lasten teloituksissa ja pidätystilanteissa.
[/QUOTE]
https://www.kansanuutiset.fi/artikk...ttiin-oskar-selkala-jokioisten-koston-kevaana
https://www.kansanuutiset.fi/artikk...an-ei-armahdettu-valkoisen-terrorin-leireilla
JARMO LINTUNEN
Punavankileirit 1918 -kirja syntyi Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen tiiviin yhteistyön tuloksena.
KU:N ARKISTOSTA: VAUVAAKAAN EI ARMAHDETTU VALKOISEN TERRORIN LEIREILLÄ
JUKKA PARKKARI31.12.2017 15.00
KOTIMAA
Papit simputtivat puolikuolleita punavankeja.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 21.9.2007.
Nuorin vuoden 1918 valkoisen terrorin vankileireillä kuollut oli alle vuoden ikäinen. Vauvallekaan ei annettu armoa, kun valkoisen terrorin kostoaalto pyrki murskaamaan sisällissodan hävinneen punaisen puolen niin, että se ei enää koskaan nousisi.
Edellä mainittu. turkulainen poikavauva oli yksi 950 lapsesta, jotka saivat surmansa valkoisten vankileireillä kesällä ja syksyllä taisteluiden tauottua. Kaikkiaan voittajien käsiin jäin noin 80 000 punavankia, joista taudit ja nälkä tappoivat 12 000–14 000 henkeä. Lisäksi tulivat teloitukset.
Näistä tapahtumista kaivavat paljon uutta tietoa Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius kirjassaan Punavankileirit Suomessa – suomalainen murhenäytelmä. Arkistotiedon lisäksi kirja perustuu noin sadalta henkilöltä saatuun aivan uuteen aineistoon.
Kirjaa tehtäessä on käyty myös lähes kaikki vuoden 1918 vankileirejä sivuavat valokuvat ja niistä on kirjassa mukana edustava otos. Esimerkiksi lapsivankien pitäminen valkoisten vankileireillä tulee todistettua myös valokuvien avulla.
Punalapsille oma vankileiri?
Eräässä vaiheessa kesällä 1918 suunniteltiin myös oman vankileirin perustamista punaisille lapsivangeille, mutta ajatusta ei koskaan toteutettu.
Jos erityinen lasten vankileiri olisi perustettu, niin se olisi saattanut pelastaa joitakin alaikäisiä nälkäkuolemalta. Mutta lastenleirillä olisi varmasti ollut myös toinen puolensa. Siellä olisi nytkin leireillä tapahtunut punavankien uudelleenkasvatustoiminta todennäköisesti viety huippuunsa. Papit olisivat päässeet piinaamaan pikkuisiakin.
Papit nimittäin vastasivat kasvatuksesta kaikille kolmellatoista suurella punavankien leirille, jota oli muodostettu 64:stä pienemmästä leiristä. Myös kasvatustoiminnan varapäälliköt vankileireillä olivat pappeja. Kiinnostavaa on se, että papit olivat näissä tehtävissä yksityishenkilöinä, sillä kirkko ei halunnut osallistua vankileirien toimintaan edes taloudellisten avustusten muodossa.
Pekkalaisen ja Rustaniuksen perusteellisen tutkimuksen keskeinen anti koostuukin leireillä tapahtuneen lähinnä punavankien simputusta tai piinaamista muistuttaneen kasvatustoiminnan paljastamisesta. Tätä puolta vankileirien toiminnasta käsiteltiin vain muutamalla sivulla Jaakko Paavolaisen 1960-luvulla ilmestyneissä vuoden 1918 väkivaltaisuuksia käsittelevissä teoksissa.
Pakkojumppaa ja rotuoppia
Pappien määräävä asema huomioiden ei siis ole mikään ihme, että keskeinen osa vankileireillä tapahtuneesta ”kasvatuksesta” oli uskonnollista propagandaa, jolla väärille teille harhautuneen punavangit pyrittiin palauttamaan Jumalan helmaan ja rakastamaan jälleen kotiaan ja isänmaata.
Leirien kasvatusjohtajien tehtäviin kuului myös vankien lähettämien ja saamien kirjeiden sensurointi. Lisäksi he joutuivat suorittamaan vankien kuulustelut, jos kirjeissä havaittiin jotain epäilyttävää. Olosuhteista leireillä ei tietenkään saanut kirjoittaa mitään tai ei ainakaan mitään kielteistä. Myös politiikka oli täysin kielletty aihe kirjeissä.
Vankileirien arvostelu oli tosin kielletty yleisemminkin kuin pelkästään vankien kirjeissä. Määräyksen siitä oli antanut valkoisten ylipäällikkö kenraali Mannerheim jo helmikuussa 1918.
Punavankien kasvatukseen kuului myös liikunta ja voimistelu. Tutkijoiden mukaan oli suorastaan groteskia vaatia nälkään kuolemaisillaan olevat punavangit suorittamaan voimisteluliikkeitä. Ohjeet vankien liikuntaharjoituksista oli laatinut maisteri ja pesäpallon keksijä Tahko Pihkala.
Kirjan kirjoittajien mukaan Pihkalalla oli vankileiriläisten liikuntakoulutuksessa myös rotuopillisia tavoitteita.
Pakettikielto tappoi monia
Vankileirien kasvatusjohtajat pitivät kuukausittain yhteisen kokouksen, joiden pöytäkirjoihin kirjan tekijät ovat yksityiskohtaisesti perehtyneet. Palavereissa käsiteltiin pääasiassa ”henkielämän asioita” ja kaikenlaisia muodollisuuksia. Mutta olipa esillä esimerkiksi ajatus toimittaa suomalaiset punavangit Saksaan työntekoa oppimaan. Lähinnä olisi ollut luvassa kaivoshommia.
Kirjan julkistamistilaisuudessa Tuulikki Pekkalainen totesi, että hän ei voi käsittää sitä, että vankileirien kasvatusjohtajina toimivien pappien kuukausikokouksissa ei käsitelty lainkaan esimerkiksi vankeina olevien lasten asemaa. Myöskään nälänhätä ei tuntunut olevan pappien huolenaiheena.
Nälkään kuolemisia punavankien keskuudessa lisäsi mm. se, että kesäkuussa leireille julistettiin pakettikielto.
Monet vangit olivat pysyneet juuri ja juuri hengissä, kun omaiset olivat pystyneet toimittamaan heille hieman lisäravintoa. Tosin hyvin yleistä oli se, että leirien vartijat söivät itse paketeissa lähetetyt eväät tai ainakin parhaat palat niistä.
Pakettikielto perusteltiin isorokon leviämismahdollisuudella. Sen tultua voimaan leiriläisten kuolemat lisääntyivät niin rajusti, että kielloista oli pakko luopua heinäkuussa.
Myös leirien ankarat rangaistukset tappoivat vankeja. Vangit voitiin sulkea esimerkiksi koppiin 14 vuorokaudeksi ilman ruokaa. Vankeja käytettiin myös eräänlaisena orjatyövoimana. Heitä pystyi tilaamaan yksityisten töihin leirin ulkopuolelle ilman että siitä piti maksaa mitään.
Vankileirien papit vaikenivat
Tutkijat kuitenkin korostivat, että kaikki vankileireillä kasvatusjohtajina toimineet papit eivät olleet samanlaisia. Jotkut jopa ymmärsivät vankien asemaa.
Myös vastarintaa pakkokasvatusta vastaan esiintyi eräin paikoin; punavangeilla oli joukkohenkeä.
Myöhempinä vuosina leireillä toimineet papit eivät halunneet puhua työstään vankileireillä. Suurin osa jätti maininnan tästä pois työuraansa koskevista tiedoista.
Vankileirien kasvatusosaston ylimpänä päällikkönä toiminut Hannes Sjöblum häipyi 1922 takaisin Kiinaan, jossa oli aikaisemminkin toiminut pitkään pakanalähetyksen palveluksessa. Sjöblum jätti perheensä Suomeen ja otti mukaansa vain kotiapulaisensa.
Tutkijoiden mukaan punaisiin armottomasti suhtautuva Sjöblum oli ollut mahdollisimman huono valinta tehtäväänsä vankileireillä.
Hänen mielestään punaiset oli tuomittava niin, ”että oikeuden – sanoisinko pyhyyden – lait näyttävät meille kaikille ijäisyysluonnettaan, niin että kaikki ymmärtävät, ettei tahdottu mitään oksia katkoa, vaan tahdottiin juuretkin repiä ylös”.
Vankileirien kasvatustyöstä oli tarkoitus tehdä kirja, jonka valmistelut olivat jo pitkällä, mutta teos ei koskaan valmistunut.
Kirjan tekijät ovat sitä mieltä, että Suomessa vasta nyt uskalletaan avautua ja kertoa vuoden 1918 vankileireistä.
Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918 – suomalainen murhenäytelmä. Tammi 2007.
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3827196-kirkko-oli-voittajien-puolella-1918
KANSAN ARKISTO
Valkoiset kuljettavat vankeja ammuttaviksi. Kuvausaika ja -paikka eivät ole tiedossa. Mäkisen mukaan sisällissodassa kirkko oli selkeästi voittaneiden valkoisten puolella.
KIRKKO OLI VOITTAJIEN PUOLELLA 1918
SISKOTUULIKKI TOIJONEN30.12.2017 13.00
KOTIMAA
Arkkipiispa Kari Mäkisen mielestä kirkon ei tarvitse pyytää anteeksi, vaikka ylpeilemisen aihetta ei olekaan.
Suomen sisällissota tuo arkipiispa Kari Mäkisen mieleen monenlaisia tuntemuksia ja ajatuksia. Vuoden 1918 tapahtumat koskettavat Mäkistä myös henkilökohtaisesti, hänen sukutaustansa kautta. Niin voittajien kuin häviäjienkin puolelta.
– Tällä tragedialla on pitkä muisti. Sisällissotaan liittyy edelleenkin paljon vaikenemista, puhumattomuuden aura. Olen usein miettinyt, kuinka paljon vaikenemista on hautautunut voittaneen puolen retoriikan alle.
Arkkipiispa Kari Mäkisen mukaan kirkko muistaa vuotta 1918 sovinnon teemoilla.
Sisällissodan jäljet ovat veriset, eivätkä kaikki sen viiltämät haavat ole vieläkään umpeutuneet.
”Toivoisin, vaikka se voi olla mahdotonta, että sisällissodan näkymä ei enää olisi eri osapuolten, vaan yhteinen näkymä.”– Pyrimme kirkon piirissä ensi vuonna tuomaan esille sisällissodan muistoja kahdella tavoin. Sovinnon ja muistamisen teemoilla. Kirkko pyrkii avaamaan eri paikkakunnalla sellaisia tiloja, joihin kuka tahansa voi tulla kertomaan ja muistelemaan tuntemuksiaan tästä yhteistä tragediastamme. Traumasta, jota olemme kantaneet, ja kannamme edelleenkin.
– 1918-tapahtumissa kirkon johdon ja papiston rooli oli selkeästi olla ensi sijassa voittaneiden, valkoisten puolella. Tästä emme voi missään määrin olla ylpeitä.
Kristityt tappoivat toisiaan
Aika ajoin esiin nousee kysymys siitä, pitäisikö kirkon instituutiona pyytää anteeksi rooliaan sisällissodassa. Se ei Mäkisen mielestä ole relevantti tapa ikään kuin puhdistautua.
– Mielestäni se olisi anakronistista [ajoitukseltaan väärää]. Anteeksiantamisen toive sadan vuoden takaisista tapahtumista olisi aika erikoista, toinen asia on tunnistaa historian perintö. Minä henkilökohtaisesti, emmekä me ole olleet osallisina tähän tragediaan. En taustani huomioon ottaen, enkä muutenkaan ymmärrä, keneltä minun pitäisi pyytää anteeksi ja mitä. Eikä kirkko kokonaisuutena ole tässä suhteessa eri asemassa.
Mäkinen muistuttaa, että sisällissodassa kristityt, kirkon jäsenet tappoivat toisiaan.
– Siinä piilee sisällissodan kauhistuttavuus. Sen yhteisen syyllisyyden ymmärtäminen, mikä tästä kumpuaa, on toinen asia. Anteeksipyytäminen tukisi kirkon näkyvyyttä vain valkoisten edustajana. Pitää muistaa, että kirkko ei ole vain sen papisto, vaan kaikki jäsenet.
– Toivoisin – vaikka se voi olla mahdotonta – että sisällissodan näkymä ei enää olisi eri osapuolten, vaan yhteinen näkymä. Sen nimittäin tiedän, että lähes aina, kun puhutaan vuodesta 1918, aletaan kertoa oman suvun tarinoita ja kokemuksia tässä tragediassa. Vaikka sisällissodasta on kulunut jo sata vuotta, sen jälki ei ole unohtunut, se heijastelee meissä kaikissa vieläkin, syvällä pinnan alla, arkkipiispa summaa.
https://www.kansanuutiset.fi/artikk...koista-terroria-ohjattiin-armeijan-paamajasta
LEHTIKUVA
Valkoisia sotilaita vuonna 1918.
KU:N ARKISTOSTA: VALKOISTA TERRORIA OHJATTIIN ARMEIJAN PÄÄMAJASTA
HANNU HURME29.12.2017 15.00
KOTIMAA
Valkoinen terrori, valkoisten punaisilta valtaamien alueiden rauhoittaminen ja punaisten teloittaminen vuoden 1918 sodassa ei ollut vain silmitöntä kostoa. Se oli armeijan johtamaa taktista sodankäyntiä, jonka uhreja oli yli 10 000.
Juttu on julkaistu Kansan Uutisissa 18.8.2006.
Valkoiset puhdistivat edetessään selustaansa suunnitelmallisella sodankäynnillä, jota organisoivat valkoisen armeijan päämajassa sen korkeimmat upseerit. Tuhotoiminta ei siis ollut sattumanvaraista, yksilöistä liikkeelle lähtenyttä terroria, kuten tähän asti on väitetty.
Vuoden 1918 sota kosketti suoraan yli puolta miljoonaa suomalaista, noin kuudetta osaa väestöstä. Taisteluihin osallistui noin 200 000 suomalaista.
Sodassa kuoli 36 000 suomalaista Näistä yli 27 000 kuului vallankumousta ajaneisiin, punaisiin. Vastavallankumouksellisiin valkoisiin tai niihin, joita ei selkeästi ole voitu lukea kumpaankaan ryhmään, lukeutuneita kuolleista oli noin 9 000.
Tuhotyö ei päättynyt Valkoisten voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta. Sodan jälkeisen noin kolmen ja puolen vuoden aikana kesästä 1918 vuoden 1921 loppuun tehtiin Suomessa yli 300 poliittiseksi luonnehdittava vakavaa väkivallantekoa. Näistä 226 päättyi entisen punakaartilaisen tai suojeluskuntalaisen kuolemaan.
Tuholuvut ovat olleet pääosin tiedossa, mutta niihin sisältyy tietoa, joka sisällissodan historiankirjoituksessa on uuden polven historian tutkijan, tohtori Marko Tikan mielestä tähän mennessä jäänyt huomiotta ja josta hän teoksessaan Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917-1921 julkistaa aikaisemmin esitetystä poikkeavaa historiantulkintaa.
ILMOITUS
Kahdenlaista terroria
Molemmat sisällissodan osapuolet harjoittivat miehittämillään alueilla väkivaltaa, jolla oli sotataktinen ja poliittinen motiivi. Kun jokin alue miehitettiin, kuului ensimmäisiin toimiin vastustajien etsintä ja eristäminen. Ääritapauksissa vastarinta nujerrettiin tappamalla. Sisällissodan olosuhteissa tällainen toiminta ei pysy pelkästään sotajoukon käsissä. Tilaisuus tekee varkaan ja yksittäiset pyssymiehet saattoivat sisällissodassakin tehdä surmatekoja omia mielihalujaan tyydyttääkseen.
Sisällissodassa on erotettavissa näin kahdenlaista terroria. Sitä on sotajoukon sodankäynti samoin kuin henkilökohtaisten mielihalujen toteuttaminen.
Marko Tikan mukaan aikaisempiin tulkintoihin sisällissodan terrorista on kuulunut se, että harjoitettu väkivalta oli rintaman kummallakin puolella pelkästään rivimiesten ja siviilien harjoittamaa mielivaltaa. Yksittäiset punakaartilaiset olisivat tappaneet työnantajiaan kostoksi rauhan aikana kokemistaan vääryyksistä. Valkoinen terrori olisi näiden tulkintojen mukaan ollut ennen muuta yksilöiden mielivaltaa. Väkivallantekoihin syyllisinä ei ole niinkään pidetty armeijaa, vaan suojeluskuntalaisia ja yksittäisen sotilaat.
Tikka ei hyväksy tätä käsitystä terrorista. Hän kehottaa tarkastelemaan perinteisiä tulkintoja viime vuosikymmeninä Venäjän sisällissodasta julkaistua tutkimustietoa vasten. Silloin käsitykset Suomen sisällissodasta muuttuvat hänen mukaansa enemmän historiallisen todellisuuden mukaisiksi.
Yhtä totuutta ei ole
Tikka pitää myönteisenä sitä, että 1990-luvulla on sisällissodan historiaa kyetty käsittelemään aikaisempaa avoimemmin ja se on aikaisempaa rohkeammin yhdistetty aikakautensa yleisiin kehityslinjoihin. Hän on mielestään edennyt tällä tiellä viimeisimmässäkin tutkimuksessaan, kuten myös edellisessä, sodan jälkeisiä vuosia käsitelleessä kirjassaan Valkoisen hämärän maa, mutta korostaa painokkaasti, että yhteen totuuteen pyrkiminen ei ole paikallaan.
Sisällissodasta kirjoittamista on arasteltu, ja pitkään oli niin, että rohkeutta saatiin siitä, että oltiin jomman kumman puolella.
Edelleenkin maassa elää uskollisuus jomman kumman sisällissodan osapuolen puolesta, mutta yhä yleisemmin ollaan ymmärretty, että yhtä totuutta on turha etsiä. Sitä ei ole, ja siksi sen etsintä on syytä lopettaa.
Viimeisen vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin tapahtunut Tikan mielestä ratkaiseva muutos yhdessä asiassa. Aikaa sisällissodasta on kulunut niin, että siitä on tullut historiaa.
Paljon muuta kuin rintamataistelua
Marko Tikka selvittää tutkimuksessaan, että sisällissotaa seurannut valkoinen terrori ei ollut tähän asti vallinneen käsityksen mukaisesti osoitusta vain ennen muuta maan tavaksi muuttuneesta paikallisesta lynkkausmielialasta, spontaanista kostosta. Punaisenkin osapuolen toimia on kuvattu liikaa ei-ohjatun toiminnan näkökulmasta.
Rintamataistelut olivat Tikan mukaan vain pieni osa sitä strategiaa sodassa, josta hän käyttää tutkimuksessaan mielestään poliittisesti neutraalia nimitystä Suomen sisällissota.
– Useimmat sotatoimista eivät edes ansaitse taistelun nimeä. Kyse oli enemmänkin epämääräisistä kahakoista ja yhteenotoista, amatöörien sodasta. Vasta eteläisen Suomen kaupungeista käytyjä sotatoimia voi kutsua taisteluiksi.
Tikan mielestä käsityksille sisällissodasta on sotatapahtumia merkityksellisempää ollut se, mitä tapahtui taistelujen ulkopuolella, ennen niitä ja niiden jälkeen.
Ei vain mielivaltaa
Valkoisten puolella oli toki niitä, jotka tappoivat ja tapattivat vastustajiaan lähinnä omien mielihalujensa tyydyttämiseksi, mutta valkoisella armeijalla oli myös kiinni otettuja punaisia tuominneita kenttäoikeuksia, joiden toimintaa se piti oikeutettuna.
Valkoisen armeijan alaisuudessa toimi näiden lisäksi erillisiä joukko-osastoja, joiden nimenomaisena tehtävänä oli väkivaltaisesti rauhoittaa vallatut alueet. Osastojen toimintaa ohjasi valkoisen armeijan pääesikunnassa oma operatiivinen elin. Se sai toukokuussa 1918 nimekseen Valloitettujen Alueiden Turvaamisosasto, VATO. Tikan mukaan valkoinen terrori oli VATO:n ohjauksessa toimineiden joukko-osastojen sodankäyntitaktiikkaa.
VATO:sta ei jostain syystä Tikan mukaan ole sisällissotaa käsitelleissä tutkimuksissa tätä ennen ollut mainintoja.
Valkoisten joukko-osastojen paikallinen puhdistustyö on ollut tiedossa ja niitä on pidetty vain ”ohjailemattomina valkoisen terrorin leimahduksina”. Tikka korostaa, ettei tämä ole koko totuus.
Näiden joukko-osastojen toiminta oli taktista, sotatilanteessa käytettyä suunnitelmallista ja varsin häikäilemätöntä vallatun alueen rauhoittamista.
Armeija ohitti senaatin
Puhdistustoimintaan perustettiin joukkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että valkoisten edetessä sen valtaamat alueet muodostuivat ongelmaksi. Valkoisten käsiin joutui kymmeniätuhansia punaisia ja kasvava määrä aluetta, jonka väestön uskollisuudesta ei ollut takuuta.
Valkoisten päämajassa oli voiton todennäköisyyden kasvaessa alettu suunnitella vallattujen alueiden puhdistamista. Tätä työtä suunnittelemaan ja johtamaan ryhtyi päämajassa VATO:n päälliköksi nimetty majuri Frans Julius von Wright.
Von Wrightin strategiana oli lähettää valkoisten valtaamille alueille erillisosastoja toteuttamaan puhdistustoimia ja organisoimaan suojeluskunnat jatkamaan niiden tehtäviä, jotta osastot saattoivat siirtyä seuraavalle alueelle. Tällaisia 50–60 miehen erikoisjoukkoja toimi pitkin valkoisen rintaman selustaa. Niiden tehtäviin kuului myös toimeenpanna väkivaltaisia tiedusteluretkiä punaisten miehittämille alueille.
VATO:n, samoin kuin koko valkoisen armeijan ja suojeluskuntien toiminnalle haettiin ”laillisuutta” Venäjän ajan sota-asetuksesta. Armeija tarvitsi kenttäoikeudet mahdollistavaa lakia – jota poliittinen valta ei hyväksynyt – kukistaakseen kapinan. Asetukseen nojautuen valkoiselle armeijalle ja suojeluskunnille jaettiin helmikuussa 1918 ”ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä”.
Tämä teksti nimettiin sittemmin ”ammutaan paikalla” -ohjeeksi. Sen mukaan rintaman takana tavattu henkilö, joka teki vastarintaa, yritti tehdä vahinkoa valkoiselle sotajoukolle tai syyllistyi muuten valkoisten sotatoimia vaarantaneeseen tekoon voitiin ampua paikalla.
Tähän ohjeeseen vedoten saatettiin valita ne, jotka otettiin taistelukentällä vangiksi. Ohje kävi perusteeksi myös, kun puhdistettiin selustaa. Henkilö, joka salasi ampuma-aseen tai jota saatettiin epäillä vallankumouksellisten auttamisesta saatettiin ampua.
Kenttäoikeudet teloituslinjalla
Kun Tampereen valtauksen jälkeen huhtikuussa 1918 valkoisten käsissä oli toistakymmentä tuhatta punaista vankia. Poliittisen vallan – senaatin – kannasta piittaamatta valkoinen armeija otti kapinallisten seulomiseksi käyttöön vuoden 1909 sotatila-asetuksen. Asetuksen nojalla armeija perusti kenttäoikeuksia eri puolille maata tuomitsemaan kiinniottamiaan.
Kenttäoikeus oli tavallisesti armeijan joukkojen ylimmän päällikön asettama oikeus. Kenttäoikeutta saattoi istua paikallisen suojeluskunnan esikunnan määräämä joukko tai joissakin tapauksissa armeijan erityistehtävissä paikkakunnalle komentaman joukko-osaston päällikkö.
Tutkija pitää suorastaan hämmästyttävänä sitä, että ”sisällissodan sekoittamassa ja lukumäärältään kymmeniin tuhansiin nousevien vankijoukkojen keskellä kyettiin muutamassa päivässä rakentamaan tyhjästä tutkintalaitos, joka toimikin”. Viipurissa oltiin erityisen tehokkaita. Siellä toimi yli 60 tutkintalautakuntaa.
Varkauden kenttäoikeudessa kuulusteltiin 1 254 kiinniotettua. Näistä valtaosa – 769 – vapautettiin ja pidätetyistä ammuttiin 87 miestä. Ammutut olivat punakaartin paikallisten esikuntien ja ja muun vallankumoushallinnon jäseniksi todettuja – siis joita ei oltu ehditty ampua ennen kenttäoikeusvaihetta.
Tätä Varkauden puhdistusta on pidetty valkoisten kostomentaliteetin purkautumisena, eräänlaisena primitiivireaktiona, kun viha pääsi valloilleen taistelujen päätyttyä.
Marko Tikka ei pidä tätä näkemystä oikeana. Hänen mukaansa tapahtumat Varkaudessakin voi kenttäoikeuden pöytäkirjan perusteella nähdä jonakin muuna kuin sattumanvaraisena kostotoimenpiteenä. Tutkija katsoo näidenkin tapahtumien olleen pikemminkin sodankäyntiä.
Varkaudessa toteutetut rankaisutoimet eivät olleet mielivaltainen poikkeus valkoisten toimintatavoissa. Pikemminkin ne olivat alkusysäys sille mihin suuntaan rankaisutoimet valkoisten valtaamilla alueilla kehittyivät.
Viipurin kenttäoikeuden päätöksellä ammuttiin 247 punavankia, näiden joukossa kolme sd-kansanedustajaa. Alueella kuulusteltiin noin 12 000 henkilöä.
Tampereella määräsi kenttäoikeus 11 000 kiinniotetusta teloitettavaksi 290.
Mallia Saksasta ja Venäjältä
Valkoisten toiminta ei ollut mikään suomalainen ilmiö. Samanlaista toimintaa harjoitti niin Saksan kuin Venäjänkin armeija. Venäjällä lähetettiin rankaisuretkikuntia tukahduttamaan paikallista kapinatoimintaa. Saksassa koottiin eliittijoukkoja, jotka toimivat kaiken liikkuvan eliminoimiseen koulutettuina tärkeissä operaatioissa kärkijoukkoina ja harjoittivat väkivaltaista tiedustelua (käytännössä totaalista tuhoamista).
Suomalaisilla ja saksalaisilla armeijan erikoisosastoilla oli yhteistä mm. se, että ne koottiin usein hyvin nuorista, jopa oppikouluikäisistä pojista.
Tikalla on selitys siihen, miksi näistä ”rauhoittamistoimista” on pyritty vaikenemaan.
Sisällissodan aikana tällaisia tekoja saattoi puolustaa sillä, että sotaa käytiin sahoja keinoja käyttävää vihollista vastaan. Sodan päätyttyä näitä toimia ei enää voitu puolustella. Siksi niistä vaiettiin.
Punaisillakin kenttäoikeuksia
Marko Tikka näkee tietynlaista suunnitelmallisuutta myös punaisten tuhotoiminnassa.
Hänen mukaansa sisällissodan hävinnyt osapuoli toteutti yhteensä 1 600 surmatekoa rintaman takana. Näistä teoista oli kolmasosa – ehkä isompikin osa – suunnitelmallisia, sodankäyntiin ja sen taktiikkaan liittyneitä väkivallantekoja. Näissä noin 500 tapauksessa punakaartin esikunnan alainen kenttäoikeus kuulusteli kiinniotettua vihollista, totesi tämän syylliseksi ja määräsi teloitustuomion.
Tikka arvioi punaisten harjoittaman rintaman takaisen terrorin olleen suunnitelmallista myös siten, että kaartin esikunnan alaisuudessa toimi suoraan siihen erikoistunut joukko-osasto.
Tikka selvittää punaisen terrorin toteutuksen olleen järjestelmällisimmillään kahdessa punaisten miehittämässä rautatien solmukohdassa, Kouvolassa ja Toijalassa. Yhteistä näissäkin kohteissa tehdyille surmateoille oli se, että ne olivat taktisia tai muuten suunnitelmallisia, selkeästi sotatoimiin liittyneitä tekoja.
Punaisten surmaamat olivat usein avoimesti vastavallankumouksellisia. Osa oli syyllistynyt punaisten näkökulmasta sotarikoksina pidettäviin tekoihin, vakoiluun tai sabotaasiin. Surmatöihin saattoi olla myös ideologinen syy. Tapettiin luokkavihollinen. Tikka katsoo, että tällaiseen ideologiseen tuhoamiseen ryhdyttiin vasta siinä vaiheessa, kun punaisten sotilaallinen tappio ei enää ollut vältettävissä.
Marko Tikka: Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917-1921. Ajatus 2006.
Marko Tikka: Valkoisen hämärän maa? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006.
