Oula Silvennoinen HS:n toimittaja?
Myytti Suomen ja Natsi-Saksan kanssasotijuudesta ja suomalaisista SS-vapaaehtoisista oli hyvä, mutta valheellinen – vuoden tärkein sotahistorian teos perustelee, miksi
Andre Swanströmin Hakaristin ritarit romuttaa aiemman käsityksemme suomalaisista SS-vapaaehtoisista ja valaisee, miten aiemmissa jatkosodan historioissa luotiin paikkansapitämättömiä myyttejä.
Suomalaisia SS-miehiä palaamassa Suomeen vuonna 1943. (KUVA: WIKIMEDIA COMMONS)
Oula Silvennoinen
Julkaistu: 17.10. 8:29
Tietokirja
Andre Swanström: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena 2018.
HELSINGIN Hietaniemen hautausmaalla muiden muassa seisoo suomalaisten SS-vapaaehtoisten muistokivi. Sellaiseksi sitä ei heti arvaisi. Kiveen on kiinnitetty pronssista valettu luterilainen risti ja epämääräisen saksalaismallisessa univormussa seisovaa sotilasta esittävä pienoispatsas. Teksti on ylimalkaisuudessaan yhtä lailla harhaanjohtava: se muistaa ”Saksan sotavoimissa isänmaan vapauden puolesta” kaatuneita.
Vuonna 1983 pystytetty muistomerkki on hyvä yhteenveto suomalaisten SS-vapaaehtoisten jälkikuvasta sodan jälkeisessä historiakulttuurissa. Vapaaehtoiset on totuttu kuvaamaan ongelmattomina, tavallisina suomalaisina poikina, jotka Ukrainan peltomailla ja Kaukasuksen rinteilläkin taistelivat vain ja ainoastaan Suomen puolesta.
Kuvan säröttömyys on jo pitempään kiinnittänyt tutkijoiden huomiota.
SS-Kenraali Felix Steiner ja suomalaisia Waffen-SS -vapaaehtoisia. (KUVA: HS)
SS-VAPAAEHTOISPATALJOONANsotanäyttämö, Saksan itärintama, oli toisen maailmansodankin mittapuulla ennennäkemättömän raaka juutalaisten ja romanien kansanmurhan, julman partisaanisodan, joukkomurhien ja terrorin tapahtumapaikka. Puolustuskyvyttömän siviiliväestön murhaaminen oli harkittu, ennalta suunniteltu, ohjelmallinen ja elimellinen osa Saksan sotatoimia.
Kasautuva tutkimusnäyttö on yksi kerrallaan murskannut myöhemmin kehitellyt erillissotateoriat. Itärintamalla kukaan ei ollut sivullisen asemassa.
Synkkämaineisten SS:n
Einsatz-yksiköiden rinnalla joukkomurhien toteuttamiseen osallistuivat niin tavalliset poliisijoukot ja SS-kenttäsantarmit, erilaiset varmistusjoukot,
Waffen-SS:n taisteluyksiköt ja aivan tavalliset Saksan armeijan joukot, aselajiin katsomatta.
Miten siis suomalaiset, ainoina
Waffen-SS:n ulkomaalaisista vapaaehtoisista olisivat voineet pysytellä tietämättöminä tai syrjässä aatteellisen ja rodullisen tuhoamissodan käytännön toteutuksesta? Kysymykseen esittää punnitun vastauksensa kirkkohistorian dosentti
Andre Swanström uutuuskirjassaan
Hakaristin ritarit. Swanström osoittaa vastaansanomattomasti, että totuttu tarina suomalaisista SS-vapaaehtoisista on ollut liian hyvä ollakseen totta.
SUOMALAISEN SS-LIIKKEENhistoriankirjoitus on tähän mennessä keskittynyt lähinnä vapaaehtoispataljoonaan ja sen sotatiehen. Syynä on professori
Mauno Jokipiin vuonna 1968 nimellä
Panttipataljoonajulkaisema näennäisen tyhjentävä SS-pataljoonan historia.
Arvovaltaisen tutkijan SS-veteraanien kanssa tiiviissä yhteistyössä luoma kuva on siitä lähtien saanut hallita kenttää yksin. Jokipiin avoimesti ilmaisema tavoite kuvata suomalaiset SS-vapaaehtoiset ”sotilaina siinä missä muutkin”, oli otettu suoraan sodanjälkeisestä
Waffen-SS -apologiakirjallisuudesta. Sen olisi pitänyt saada hälytyskellot soimaan kylmän sodan ajan Suomessakin, mutta Jokipiitä ei kukaan noussut haastamaan.
Suomalainen SS-liike syntyi keväällä 1941 värvätyn SS-vapaaehtoispataljoonan ympärille, mutta se oli pataljoonaa paljon laajempi ilmiö. Siihen kuului alun perin salainen värväysorganisaatio, jossa valtion viranomaiset valtiollisen poliisin kautta olivat tiiviisti mukana. Lisäksi siihen kuuluivat SS-vapaaehtoistoimikunnan edustama kotimainen värväys-, täydennys- ja ylläpitotoiminta, Berliinin ja Helsingin SS-yhteysesikuntien edustama suomalais-saksalainen organisaatio ja epävirallinen, lopulta maanalainen SS-yhteistyö.
SS-yhteistyötä suomalaiset aktiivit jatkoivat vielä aselevon jälkeen Suomen ja Saksan jouduttua keskenään sotatilaan.
Dosentti, akatemiatutkija Andre Swanström Kansallisarkistossa Helsingissä. (KUVA: MARTTI KAINULAINEN / LEHTIKUVA)
SWANSTRÖM PIIRTÄÄ osittain aiemmin käyttämättömän lähdeaineiston avulla kovin toisenlaisen kuvan suomalaisesta SS-liikkeestä ja -pataljoonasta kuin Jokipiin silotteleva
magnum opus. Hän romuttaa Jokipiin sievistelevät arviot pataljoonan miesten poliittisesta suuntautuneisuudesta sekä Jokipiin ja myöhempien SS-muistelijoiden yritykset kirjoittaa pataljoonan historiaa puhumatta sen yhteydessä holokaustista ja muista itärintaman sotarikoksista.
Jokipiin tuotannon läpäisevä teema,
Panttipataljoonastavuonna 1987 ilmestyneeseen
Jatkosodan syntyyn, oli Suomen ja Saksan suhteen erityisluonteen korostaminen. Sen rinnalla kulki johdonmukainen pyrkimys vähätellä seurauksia, joita liittoutuminen kansallissosialistisen diktatuurin kanssa tuotti.
Jatkosodan synnyssä Jokipii päätyi lopulta julistamaan Suomen ja Saksan yhteisen sodan olleen ”niin siistiä kuin sodankäynnin on mahdollista olla”. Jostain syystä, jota Jokipii ei kuitenkaan koskaan tarkemmin avannut, Suomi oli saanut kulkea kokonaan toisenlaisen tien kuin Saksan muut liittolaismaat. Edes Suomen ja Saksan liittolaisuus ei ollut liittolaisuutta, vaan kanssasotijuutta.
Semanttinen hiuksenhalkominen oli tarkoitettu hämäämään, ellei Jokipiitä itseään niin ainakin lukijaa, ja siinä se pitkään myös onnistui.
SWANSTRÖM EI SÄÄSTELE sanojaan ruotiessaan Jokipiin jättämää perintöä. ”Systemaattinen tapa pimittää merkittäviä tietoja” on raskas syytös.
Swanström perustelee väitteensä kuitenkin siinä määrin painavasti, että vastaväitteille ei jää tilaa.
Kuten teoksen alaotsikkokin kertoo, Swanström analysoi uudelleen suomalaisten SS-vapaaehtoisten poliittista taustaa, heidän hengellisyytensä laatua ja yhteyksiään Hitlerin Saksan kansanmurhan politiikkaan.
HERÄNNÄISYYDEN suhdetta fasismiin, kansallissosialismiin ja SS-liikkeeseen Swanström käsittelee herännäistaustaisten SS-vapaaehtoisten kautta. Aihe on pysynyt vähälle huomiolle jääneenä sivupolkuna herännäisyyden historiankirjoituksessa huolimatta Swanströminkin esiin nostamasta seikasta. Erityisesti körttiläisyyden suhde äärioikeistoon ensin Lapuan liikkeessä ja IKL:ssa, sekä myöhemmin SS-liikkeessä, oli tiivis.
Mauno Jokipiin
Panttipataljoonassa suorittama pataljoonan sotatien yksityiskohtainen dokumentointi lienee arvonsa pitävää. Jokipiin SS-aiheisia teoksia ei kuitenkaan enää tule lukea ilman Swanströmin kommentaaria. Swanströmin omin sanoin kysymyksessä on ”avaus myytin jälkeiseen monipuolistuvien tulkintojen aikaan”, josta jatkotutkimus voi ponnistaa eteenpäin vapaampana menneinä vuosikymmeninä kehrättyjen myyttien painolastista.
PUOLUSTUSVOIMIEN LIPPUJUHLAN vuosittaisessa paraatissa on tähän saakka kuitenkin kulkenut mukana myös SS-pataljoonan lippu. Viimeistään tämän kirjan jälkeen tasavallan asevoimien on tehtävä johtopäätöksensä ja lakattava marssimasta SS:n tunnusten alla.
Andre Swanströmin
Hakaristin ritarit on pakollista luettavaa jokaiselle sodan poliittisesta historiasta, ja erityisesti Suomen ja Hitlerin Saksan suhteesta kiinnostuneelle. Sujuvasti kirjoitettu teos on kipeästi kaivattu kriittinen puheenvuoro, joka viimein nostaa suomalaiseen SS-liikkeen tutkimuksen kansainväliselle tasolle.
Kirjavuoden tärkeintä ja ansiokkainta sotahistorian tietoteosta ei tarvitse kauempaa etsiä, se on tässä.
https://www.hs.paskamedia.fi/kulttuuri/art-2000005866918.html