Älä huoli. Jopa valtaosa Väyrysen äänestäjistä olisi varmaan laittanut hanttiin silloin 70-luvullakin, kun meillä ei oikeasti olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin sankarillinen viivytys ylivoimaista vihollista vastaan. Torjuntavoitossa marinoidut ja veteraanien perinnössä paistetut vankilalla uhkaavan pakkojärjestelmän tuotteet ovat (olemme) eriskummallisia fatalistisessa masokismissaan. Jotakuta tämä inhottaa, kun se on vähän alkukantaista ja brutaalia eikä ollenkaan läpeensä sivistyneiden keski-eurooppalaisten kulttuurikansojen touhua. Mitä nyt oli natsi-Saksat ja muut poikkeukset, sekä Leopold 2:t ja muut upeiden kabinettien tyylikkäästi puetut massamurhaaja-hirviöt joista katukahvilassa tablettiaan näpräävät diplomaattiharjoittelijat eivät ole kuulleetkaan. Minä taas rakastan tätä impivaaralaista toopekansaamme, olemme aina apukoulun priimuksia, sinnittelemme vaikka kaikki ei ikinä mene ihan helpoimman kautta. Tyhmyys ja jääräpäisyys estää meitä nousemasta täyteen potentiaaliimme mutta se myös vähän väliä pelastaa meidät, yhdessä oudon fatalismin kera. Olemme niin hitaita että myöhästymme sekä pikavoitoista että hullutuksista. Ja tämä vähäeleinen tyyli näyttää joskus heikkoudelta tai välinpitämättömyydeltä muualta tulleille, mutta ei se sitä ole.
Ukrainan sota on avannut silmiä, se on osoittanut ettei Venäjä ole Neuvostoliitto ja lähes myyttiset "Venäjän ammattisotilaat" hengittävät ihan samaa ilmaa kuin muutkin, tekevät samanväristä p-aa ja kuolevat, jos niiden lihaan uppoaa metallinpaloja. Suomalaisella levyseppä-hitsarilla on jopa paremmin tasainen pelikenttä kuin rohkealla Ukrainan vapaaehtoisella taistelijalla, koska täällä näkyvyydet ovat kymmenesosa Ukrainasta eikä kymmenen vuotta sotilaskoulutusta tee kenellekään röntgen-näköä tai luodinkestävää elimistöä. Syntyy paljon enemmän likaisia ja verisiä lähietäisyyden räiskintöjä missä amatöörin ja ammattilaisen erot tasaantuvat lähes kokonaan.
Niin kauan ei kannata huolehtia yhtään kun kv-tilanteen ollessa kireällä, johtavassa päivälehdessämme avautuu 40-vuotias panssarintorjuntamies vähän lapsellisesti loukkaantuneena siitä ettei olekaan ensimmäisessä aallossa teuraalle kiinnitettynä vaikka sai 20 vuotta aikaisemmin koulutuksen ryssän tankkien ampumiseen ranskalaisella raskaalla kertasingolla jolla kahdeksassa tapauksessa kymmenestä korkeintaan vahingoittaa taisteluvaunua täysosumallakin - jonka jälkeen eliniänodote ei ole keskimäärin kolminumeroinen. Ja mies on siitä edelleen ylpeä. Jonkun mielestä tuolla asenteella pitäisi olla vähintään avohoidossa, mutta minä rakastan tuota keski-ikäistä, lievän ylipainoisen oloista äijää, voisin halata häntä koska hän niin runollisesti antaa esimerkin siitä, miksi joskus on hyvä että olemme tällaisia s-nan irrationaalisia, melodramaattisia hulluja. Ja vielä ylpeitä siitä. Saa olla vielä isompi sekopää jos lähtee tänne koittamaan, ja jos lähtisi niin seuraukset voivat olla ihan mitä vaan, mutta tuskin ainakaan hyviä aloittajalle (jos ei meillekään).
