Vanha kunnon Moskova-kortti elää ja voi yllättävän hyvin suomalaisessa politiikassa, kirjoittaa Ilta-Sanomien toimituspäällikkö Timo Paunonen.
Suomessa on puhuttu vuosikymmeniä uudesta poliittisesta kulttuurista.
Kaikesta saa puhua vapaasti, jopa ulkopolitiikasta.
On muisteltu presidentti Urho Kekkosen aikaa ja sitä, kun YYA-sopimuksen hengessä varottiin loukkaamasta suurta itäistä naapuria: Neuvostoliittoa. Harvalukuiset toisinajattelijat pidettiin syrjässä. Sen verran Suomessa kuitenkin oli länsimaisen demokratian rippeitä jäljellä, että kokonaan heitä ei vaiennettu.
Viime päivinä velloneen ulkopoliittisen keskustelun tiimellyksessä on nostettu esiin Kekkosen kuuluisa analyysi, jonka mukaan Suomen tulee pitää ulkopolitiikka kunnossa ja antaa sitten vaikka sisäpolitiikan olla rempallaan. Mahtava analyysi, jossa ei ole totuutta kuin siteeksi.
Nimittäin Kekkosen aikana myös sisäpolitiikan piti olla kuosissa.
Ei kai muuten voi selittää, että kokoomus joutui 60-luvulla poliittiselle korpivaellukselle eli oppositioon – yli 20 vuodeksi. Ovet aukenivat hallitukseen vasta 1987, kun pääministeriksi nousi kokoomuslainen pankinjohtaja Harri Holkeri. Korpivaelluksen syyn tiesivät kaikki: kokoomus ei kelvannut Neuvostoliiton johdolle. Harva media sitä noin suorin sanoin uskalsi kirjoittaa.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi Ukrainan sodan ja EU:n Venäjä-pakotteiden takia eduskuntavaalien vaalitaistelun keskiöön viime vuonna.
On puhuttu Nato-jäsenyydestä, Venäjän uhasta, liittoutumattomuudesta, armeijan rahoista ja puolustusyhteistyöstä.
Viime viikonloppuna kaikki muuttui. Puolustusministeri Carl Haglund (r) allekirjoitti pohjoismaisten kollegoidensa kanssa kannanoton, jossa luvattiin tiivistää puolustusyhteistyötä. Kannanotossa tai artikkelissa puhuttiin aika suoraan Venäjän sotilaallisesta uhasta. Venäjä ärähti tästä.
Sen jälkeen vaalikeskusteluun tuli outo hyssyttelyn maku turvallisuuspolitiikassa. Puolustusministerin katsottiin olleen varomaton.
Suomenmaa-lehti kirjoitti pääkirjoituksessaan tiistaina, että Haglundin ”operaatio oli ruma yritys tuoda Venäjällä pelottelu ja Nato-jäsenyys vielä kalkkiviivoilla mukaan vaalikeskusteluun.” Myös monet tutkijat ja poliitikot ovat arvostelleet ministerin toimintaa, viimeisimpänä epäsuorasti tasavallan presidentti Sauli Niinistö valtiopäivien päättäjäisissä keskiviikkona. Tohinan keskellä unohtuu se, että Venäjä näyttää saavuttaneen tavoitteensa: Suomessa pelästyttiin ja ryhdyttiin suitsimaan keskustelua – Venäjän toivomalla tavalla.
Kekkosta mukaillen: jos jommankumman pitää olla rempallaan, ulkopolitiikan tai avoimen keskustelun, olkoon se sitten avoin keskustelu.
Eli Moskova-kortti elää ja voi hyvin.
Timo Paunonen
(IS)
Suomessa on puhuttu vuosikymmeniä uudesta poliittisesta kulttuurista.
Kaikesta saa puhua vapaasti, jopa ulkopolitiikasta.
On muisteltu presidentti Urho Kekkosen aikaa ja sitä, kun YYA-sopimuksen hengessä varottiin loukkaamasta suurta itäistä naapuria: Neuvostoliittoa. Harvalukuiset toisinajattelijat pidettiin syrjässä. Sen verran Suomessa kuitenkin oli länsimaisen demokratian rippeitä jäljellä, että kokonaan heitä ei vaiennettu.
Viime päivinä velloneen ulkopoliittisen keskustelun tiimellyksessä on nostettu esiin Kekkosen kuuluisa analyysi, jonka mukaan Suomen tulee pitää ulkopolitiikka kunnossa ja antaa sitten vaikka sisäpolitiikan olla rempallaan. Mahtava analyysi, jossa ei ole totuutta kuin siteeksi.
Nimittäin Kekkosen aikana myös sisäpolitiikan piti olla kuosissa.
Ei kai muuten voi selittää, että kokoomus joutui 60-luvulla poliittiselle korpivaellukselle eli oppositioon – yli 20 vuodeksi. Ovet aukenivat hallitukseen vasta 1987, kun pääministeriksi nousi kokoomuslainen pankinjohtaja Harri Holkeri. Korpivaelluksen syyn tiesivät kaikki: kokoomus ei kelvannut Neuvostoliiton johdolle. Harva media sitä noin suorin sanoin uskalsi kirjoittaa.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi Ukrainan sodan ja EU:n Venäjä-pakotteiden takia eduskuntavaalien vaalitaistelun keskiöön viime vuonna.
On puhuttu Nato-jäsenyydestä, Venäjän uhasta, liittoutumattomuudesta, armeijan rahoista ja puolustusyhteistyöstä.
Viime viikonloppuna kaikki muuttui. Puolustusministeri Carl Haglund (r) allekirjoitti pohjoismaisten kollegoidensa kanssa kannanoton, jossa luvattiin tiivistää puolustusyhteistyötä. Kannanotossa tai artikkelissa puhuttiin aika suoraan Venäjän sotilaallisesta uhasta. Venäjä ärähti tästä.
Sen jälkeen vaalikeskusteluun tuli outo hyssyttelyn maku turvallisuuspolitiikassa. Puolustusministerin katsottiin olleen varomaton.
Suomenmaa-lehti kirjoitti pääkirjoituksessaan tiistaina, että Haglundin ”operaatio oli ruma yritys tuoda Venäjällä pelottelu ja Nato-jäsenyys vielä kalkkiviivoilla mukaan vaalikeskusteluun.” Myös monet tutkijat ja poliitikot ovat arvostelleet ministerin toimintaa, viimeisimpänä epäsuorasti tasavallan presidentti Sauli Niinistö valtiopäivien päättäjäisissä keskiviikkona. Tohinan keskellä unohtuu se, että Venäjä näyttää saavuttaneen tavoitteensa: Suomessa pelästyttiin ja ryhdyttiin suitsimaan keskustelua – Venäjän toivomalla tavalla.
Kekkosta mukaillen: jos jommankumman pitää olla rempallaan, ulkopolitiikan tai avoimen keskustelun, olkoon se sitten avoin keskustelu.
Eli Moskova-kortti elää ja voi hyvin.
Timo Paunonen
(IS)
