Rivers of Blood -puhe
ENOCH POWELL (suomentanut Timo Hännikäinen)
–
Suomentajan johdanto:
Huhtikuun 20. päivänä vuonna 1968 konservatiivien poliittisessa kokouksessa pidetty niin sanottu Rivers of Blood -puhe lukeutuu 1900-luvun kuuluisiin poliittisiin puheisiin. Sen piti tuolloin Konservatiivipuolueen kansanedustajana toiminut Enoch Powell (1912-1998), joka oli aiemmin toiminut Iso-Britannian terveysministerinä. Puheen nimi tulee siihen sisältyvästä viittauksesta Vergiliuksen Aeneis-runoelmaan, jossa runoilija kuvaa Tiberjoen värjäytyvän punaiseksi verestä. Powell käsitteli puheessa Britanniaan suuntautuvaa maahanmuuttoa ja positiiviseen syrjintään kannustavaa lainsäädäntöä, ja onnistui aiheuttamaan Britanniassa poliittisen myrskyn. Time-lehti syytti Powellia rotuvihan lietsomisesta, ja konservatiivipuolueen johtaja Edward Heath erotti Powellin varjokabinetistaan. Puhe käytännössä päätti Powellin urakehityksen konservatiivipuolueessa, ja muutaman vuoden kuluttua hän loikkasikin Pohjois-Irlannin protestantteja edustavaan Ulster Unionist Partyyn. Puhe on herättänyt paljon keskustelua jälkeenpäin: jotkut siinä esitetyistä faktoista on kiistetty, mutta toisaalta Powellin näkemykset ovat saaneet myös ymmärrystä ja monet ovat katsoneet hänen olleen edellä aikaansa. ”Enoch Powell was right” on maahanmuuttopolitiikan arvostelijoiden yleisesti käyttämä iskulause nyky-Britanniassa. Jotkut Powellin puheessaan esittämistä ennustuksista, kuten kantaväestön poismuutto joistakin suurista asutuskeskuksista, näyttävät nykytiedon valossa pitäneen paikkansa. Oheinen teksti pitää sisällään suomennoksen Powellin koko puheesta.
T.H.
***
–
Valtiomiestaidon korkein tarkoitus on valmistautua ehkäistävissä oleviin vitsauksiin. Tähän pyrkiessään se kohtaa esteitä, jotka ovat juurtuneet syvälle ihmisluontoon.
Yksi esteistä on se, että vitsaukset eivät ole osoitettavissa ennen kuin ne ovat tapahtuneet: niiden jokaisella kehitysasteella on tilaa epäilyksille ja kiistoille siitä, ovatko ne todellisia vai kuviteltuja. Samalla ne vetävät puoleensa vähän huomiota verrattuina ajankohtaisiin ongelmiin, jotka ovat sekä kiistämättömiä että polttavia. Tästä johtuu kaikessa politiikanteossa ilmenevä kiusaus keskittyä välittömään nykyisyyteen tulevaisuuden kustannuksella.
Ennen kaikkea ihmisillä on taipumus pitää ongelmien ennustamista ongelmien aiheuttamisena ja jopa ongelmien hakemisena. ”Kunpa siitä,” heistä on ihanaa ajatella, ”ei vain puhuttaisi, niin se ei luultavasti tapahtuisi.”
Kenties tällä taipumuksella on juuret primitiivisessä uskomuksessa, että sana ja asia, nimi ja kohde, ovat yhtä.
Joka tapauksessa puhuminen tulevaisuuden vakavista mutta tämänhetkisin ponnistuksin vältettävistä vitsauksista on epäsuosituin ja samalla kaikkein tärkein tehtävä poliitikolle. Se, joka tieten tahtoen välttää sitä, ansaitsee ja usein saakin päälleen jälkipolvien kiroukset.
Viikko tai pari sitten satuin keskustelemaan eräässä valtionyhtiössämme työskentelevän keski-ikäisen ja aivan tavallisen työmiehen kanssa.
Vaihdettuamme pari sanaa säästä hän sanoi yhtäkkiä: ”Jos minulla olisi rahaa lähteä, en jäisi tähän maahan.” Vastasin vähätellen, että tämäkään hallitus ei pysyisi vallassa ikuisesti, mutta hän ei reagoinut vaan jatkoi: ”Minulla on kolme lasta, he kaikki ovat käyneet oppikoulun ja kahdella heistä on nyt puoliso ja perhe. En ole tyytyväinen ennen kuin olen nähnyt heidän kaikkien muuttaneen merten taa. Noin viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua valkoinen mies elää tässä maassa mustan miehen ikeessä.”
Voin jo kuulla paheksunnan kuoron. Kuinka saatan sanoa jotain näin kauheaa? Kuinka rohkenen lietsoa vihaa ja kuohuttaa tunteita toistamalla moisen keskustelun?
Vastaus kuuluu, että minulla ei ole oikeutta olla tekemättä niin. Tämä tavallinen kunnon britti sanoi minulle, parlamentin jäsenelle, kirkkaassa päivänvalossa omassa kotikaupungissani, että hänen kotimaansa ei enää ole asumisen arvoinen hänen lapsilleen.
Minulla ei yksinkertaisesti ole oikeutta kohauttaa olkiani ja miettiä jotakin muuta. Tuo mies sanoo sen, mitä tuhannet ja sadat tuhannet muut sanovat ja ajattelevat – ei välttämättä koko Britanniassa, mutta kylläkin niillä alueilla, jotka ovat jo käymässä läpi muutosta, jolle ei löydy vertaista Englannin tuhatvuotisessa historiassa.
Jos tämänhetkinen kehitys jatkuu, tässä maassa on 15-20 vuoden kuluttua kolme ja puoli miljoonaa maahanmuuttajaa ja heidän jälkeläistään. Tämä ei ole itse keksimäni luku. Sen on ilmoittanut parlamentille Väestörekisterikeskuksen tiedottaja.

Vuodelle 2000 ei ole vastaavaa virallista lukua, mutta se on varmaankin viidestä seitsemään miljoonaa, suunnilleen kymmenesosa koko väestöstä, melkein sama kuin suur-Lontoon väkiluku. Tietenkään se ei jakaannu tasaisesti Margatesta Aberystwythiin ja Penzancesta Aberdeeniin. Kokonaiset alueet, kaupungit ja kaupunginosat pitkin Englantia joutuvat maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä asuttamiksi.
Ajan mittaan siirtolaisten jälkikasvun, Englannissa syntyneiden, osuus siirtolaisten kokonaisluvusta kasvaa nopeasti. Jo vuonna 1985 täällä syntyneet muodostavat enemmistön. Juuri tämä tosiseikka herättää kipeän tarpeen toimenpiteille, juuri sellaisille toimenpiteille jotka ovat poliitikoille kaikkein vaikeimpia, toimenpiteille jotka on hankala toteuttaa nyt mutta joiden avulla ehkäistävät vitsaukset ovat useiden vaalien päässä.
Ensimmäinen luonnollinen ja rationaalinen kysymys, jonka tällaisen uhan kohtaava kansakunta esittää, on: ”Kuinka sen laajuutta voidaan supistaa?” Kun sitä ei selvästikään voi ehkäistä kokonaan, voidaanko sitä rajoittaa, kun pidämme mielessä että olennaista on lukumäärä: maahan tai väestöön tulevan vieraan elementin merkitys ja seuraukset ovat tyystin erilaiset riippuen siitä, muodostaako tuo elementti yhden vai kymmenen prosenttia kokonaisuudesta.
Vastaus tähän yksinkertaiseen ja järkevään kysymykseen on yhtä lailla yksinkertainen ja järkevä: on pysäytettävä sisäänvirtaus ja edistettävä mahdollisimman suurta ulosvirtausta. Kumpikin vastaus kuuluu Konservatiivipuolueen viralliseen politiikkaan.
On lähes uskomatonta, että tällä hetkellä 20 tai 30 uutta siirtolaislasta saapuu joka viikko merten takaa Wolverhamptoniin – ja tämä tarkoittaa 15 tai 20 uutta perhettä vuosikymmenen tai parin kuluttua. Jonka jumalat tahtovat tuhota, he tekevät ensin hulluksi. Meidän täytyy olla hulluja, kirjaimellisesti hulluja, päästäessämme maahan vuosittain noin 50 000 huollettavaa, jotka ovat siirtolaistaustaisen väestön tulevan kasvun rakennusainesta. Aivan kuin katselisi kansakunnan kasaavan kovalla kiireellä omaa hautajaisroviotaan. Niin hulluja me olemme, että sallimme naimattomien henkilöiden muuttaa maahan tarkoituksenaan perustaa perhe puolison kanssa, jota he eivät ole koskaan nähneet.
Älköön kukaan olettako, että huollettavien virta tyrehtyy itsestään. Päinvastoin, jopa nykyinen vain 5000 uuden kansalaisuuden vuosittainen määrä sisältää 25 000 vuosittaista lisähuollettavaa
ad infinitum, ottamatta lukuun heidän jo maassa asuvia sukulaisiaan – enkä edes mainitse tässä laitonta maahanmuuttoa. Tässä tilanteessa ei riitä vähempi kuin siirtolaisuuden kokonaismäärän supistaminen olemattoman pieneksi, ja siihen tarvittavat lainsäädännölliset ja hallinnolliset keinot on otettava käyttöön viipymättä.
Painotan sanaa ”siirtolaisuus”. Sillä ei ole mitään tekemistä niiden kansainyhteisön maista tai muualta tulevien kanssa, joiden tarkoitus on opiskella tai kehittää ammattitaitoaan, kuten esimerkiksi ulkomaalaisten lääkärien jotka ovat myös omien maittensa eduksi mahdollistaneet terveydenhoitopalveluidemme tavallista nopeamman kasvun. He eivät ole eivätkä ole koskaan olleet siirtolaisia.
Sitten puhun kotiinpalauttamisesta. Jos kaikki maahanmuutto loppuisi heti huomenna, maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään koostuvan väestönosan kasvu supistuisi merkittävästi, mutta tämän väestönosan tuleva koko olisi edelleen kansallinen uhkatekijä. Sen kanssa on kamppailtava niin kauan kuin huomattava osa ulkomaalaisperäisestä väestöstä yhä koostuu niistä, jotka muuttivat maahamme viimeisten noin kymmenen vuoden aikana. Tästä juontuu Konservatiivipuolueen maahanmuuttopolitiikan toinen tärkeä osa: maastapoistumiseen kannustaminen.
Kukaan ei osaa arvioida, kuinka monet päättäisivät anteliaasti avustettuina joko palata alkuperäisiin kotimaihinsa tai muuttaa muihin maihin, jotka kaipaavat heidän edustamaansa työvoimaa tai ammattitaitoa.

Sitä ei tiedetä, koska sellaista politiikkaa ei ole vielä kokeiltu. Voin vain kertoa, että jopa tällä hetkellä jotkut oman vaalipiirini maahanmuuttajat tulevat silloin tällöin kysymään minulta, voinko auttaa heitä palaamaan kotiin. Jos sellainen politiikka otettaisiin käyttöön tulevaisuudennäkymien oikeuttamalla päättäväisyydellä, seurauksena kännistyvä maastamuutto saattaisi merkittävästi muuttaa näköaloja.
Kolmas Konservatiivipuolueen politiikan elementti on se, että kaikkien tämän maan kansalaisten pitäisi olla tasavertaisia lain edessä ja ettei julkinen valta saa tehdä eroa heidän välillään. Kuten Heath on asian ilmaissut, meillä ei ole ”ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisia.” Tämä ei tarkoita, että siirtolainen ja hänen jälkeläisensä pitäisi korottaa etuoikeutettuun tai erityiseen asemaan, tai että kansalaisia pitäisi estää suosimasta henkilökohtaisissa asioissaan yhtä maanmiestään toisen kustannuksella, tai että heitä pitäisi kieltää toimimasta tiettyjen syiden ja motiivien ajamina.
Kukaan ei ymmärrä realiteetteja karkeammalla tavalla väärin kuin ne, jotka äänekkäästi vaativat niin sanottua ”syrjinnän vastaista” lainsäädäntöä, olivatpa he sitten päätoimittajia, joiden kaltaiset yrittivät 1930-luvulla vuosi toisensa jälkeen pimittää tätä maata uhanneen vaaran, tai palatseissa asuvia arkkipiispoja jotka kulkevat lakana päänsä yli vedettynä. He ovat ymmärtäneet asiat täsmällisesti ja ehdottomasti väärin.
Syrjintä ja riisto, hätäännyksen ja kaunan tunne, eivät kohdistu maahanmuuttajiin vaan niihin, joiden keskuuteen he ovat tulleet ja joiden keskuuteen heitä yhä jatkuvasti saapuu.
Siksi sellaisten lakiesitysten esittäminen parlamentille tällä hetkellä on tulitikun heittämistä ruutitynnyriin. Parasta mitä sellaisten ehdotusten esittäjistä ja kannattajista voi sanoa on, että he eivät tiedä mitä tekevät.
Kaikkein harhaanjohtavinta on verrata kansainyhteisön maista saapuvia maahanmuuttajia amerikkalaisiin neekereihin. Yhdysvaltain neekeriväestö, joka oli olemassa jo ennen kuin Yhdysvalloista tuli oma kansakuntansa, aloitti kirjaimellisesti orjina ja sai myöhemmin äänioikeuden ja muut kansalaisoikeudet, joita se on vain asteittain ja edelleen epätäydellisesti oppinut käyttämään. Kansainyhteisön maista tullut siirtolainen tuli täysivaltaisena kansalaisena maahan, joka ei tehnyt eroa kansalaisten välillä, ja sai välittömästi kaikki kansalaisoikeudet äänioikeudesta ilmaiseen julkiseen terveydenhuoltoon.
Mitä varjopuolia asiassa sitten olikin, siirtolaisia ei saanut liikkeelle laki, virallinen politiikka tai hallinto, vaan ne henkilökohtaiset olosuhteet ja sattumukset, joiden takia yhden ihmisen kohtalo ja kokemus aina eroavat toisen vastaavista.
Mutta siinä missä pääsy tähän maahan tarkoitti siirtolaiselle kauan kaivattuja etuoikeuksia ja mahdollisuuksia, sen vaikutus kantaväestöön oli kovin erilainen. Heille itselleen käsittämättömistä syistä ja paremman puutteessa tehdyn ratkaisun, jonka tekemiseen he eivät olleet koskaan osallistuneet, vuoksi heistä oli tullut muukalaisia omassa maassaan.
Äkkiä heidän vaimonsa eivät enää saaneet synnytysvuoteita sairaaloista, heidän lapsensa eivät enää saaneet opiskelupaikkoja, heidän kotinsa ja kaupunginosansa muuttuivat tunnistamattomiksi, heidän suunnitelmansa ja toiveensa kariutuivat. Työpaikoilla työnantajat eivät uskaltaneet vaatia siirtotyöläiseltä samaa kurinalaisuutta ja taitoa kuin kantaväestöä edustavalta työntekijältä. Ajan mittaan he alkoivat kuulla yhä useampien äänten sanovan heille, että he olivat nyt ei-toivottuja. He saivat tietää, että parlamentti oli asettanut voimaan positiivisen syrjinnän: lain, joka ei voi ja jonka ei ole tarkoituskaan suojella heitä eikä hyvittää heidän kärsimyksiään, vaan antaa muukalaisille, tyytymättömille ja riidankylväjille valta rangaista heitä heidän yksityisasioistaan.

Sadoissa ja taas sadoissa kirjeissä, joita sain sen jälkeen kun viimeksi puhuin tästä aiheesta pari kolme kuukautta sitten, oli yksi silmiinpistävä ja uusi piirre, jota pidän pahaenteisenä. Kaikki parlamentin jäsenet tietävät millainen on tyypillinen anonyymi kirje, mutta minua yllätti ja järkytti se, kuinka moni kirjeistä oli tavallisten, kunnollisten ja järkevien ihmisten kirjoittama ja usein vieläpä taitavasti laadittu. Niiden kirjoittajat jättivät osoitteensa pois, koska heidän mielestään oli vaarallista uskoutua kirjallisesti tällaisia näkemyksiä esittäneelle parlamentin jäsenelle, ja he pelkäsivät saavansa rangaistuksia tai kostotoimia jos asia kävisi ilmi. Tavallisten brittien kasvava tunne kuulumisesta vainottuun vähemmistöön on jotakin, mitä asiaa suoraan kokemattomat voivat tuskin ymmärtää.
Annan yhden noista sadoista ihmisistä puhua puolestani:
Kahdeksan vuotta sitten talo eräällä hyvämaineisella Wolverhamptonin kadulla myytiin neekerille. Nyt siellä asuu ainoastaan yksi valkoinen (eläkkeellä oleva nainen). Tämä on hänen tarinansa. Hän menetti miehensä ja molemmat poikansa sodassa. Niinpä hänmuutti seitsemän huoneen asuntonsa, ainoan omaisuutensa, täysihoitolaksi. Nainen teki kovasti työtä ja pärjäsi hyvin, maksoi lainansa pois ja alkoi säästämään eläkepäiviä varten. Sitten siirtolaiset saapuivat. Peloissaan nainen näki talon toisensa jälkeen muuttuvan heidän asuinpaikakseen. Hiljainen katu muuttui meluisaksi ja sekasortoiseksi. Valkoiset vuokralaiset muuttivat harmissaan pois.
Samana päivänä kun viimeinen valkoinen asukas lähti, naisen herätti seitsemältä aamulla kaksi neekeriä, jotka halusivat käyttää hänen puhelintaan soittaakseen työnantajalleen. Kun hän kieltäytyi, niin kuin hän olisi kieltäytynyt kenen tahansa tuntemattoman kysyessä siihen kellonaikaan, häntä solvattiin ja hän pelkäsi että hänen kimppuunsa olisi käyty ellei varmuusketju olisi ollut päällä. Siirtolaisperheet olivat yrittäneet vuokrata huoneita naisen talosta, mutta hän oli aina kieltäytynyt. Hänen pienet säästönsä kuluivat loppuun ja verot maksettuaan hänelle jäi alle kaksi puntaa viikossa. Hän meni anomaan veronalennusta ja anomusta käsitteli nuori tyttö, joka kehotti häntä antamaan osan asunnostaan vuokralle. Kun nainen kertoi että saisi vuokralaisiksi vain neekereitä, tyttö sanoi: ”Rotuennakkoluuloilla ei pääse tässä maassa mihinkään.” Niinpä hän meni kotiin.
Puhelin on tämän naisen elämänlanka. Hänen perheensä maksaa puhelinlaskun ja auttaa häntä parhaansa mukaan. Siirtolaiset ovat tarjoutuneet ostamaan hänen asuntonsa – hintaan jonka tuleva vuokraisäntä kykenisi keräämään vuokralaisiltaan muutamassa viikossa tai parhaimmillaan muutamassa kuukaudessa. Häntä on alkanut pelottaa mennä ulos. Ikkunat on rikottu. Postiluukusta on tungettu ulosteita. Kun nainen menee kauppaan, häntä seuraavat lapset, ihastuttavat, leveästi hymyilevät mustat pienokaiset. He eivät osaa englantia, mutta yhden sanan he tuntevat. ”Rasisti,” he messuavat. Kun uusi lakiesitys rotujen välisistä suhteista menee läpi, nainen uskoo varmasti päätyvänsä vankilaan. Ja onko hän aivan väärässä? Ihmettelen vain.
Toinen vaarallinen harha, josta tosiasioilta silmänsä sulkeneet kärsivät, kiteytyy ”integraation” käsitteeseen. Väestöön integroituminen tarkoittaa muuttumista kaikissa käytännön merkityksissä muiden kansalaisten kaltaiseksi. Aina kun ilmenee selviä fyysisiä eroavaisuuksia, erityisesti ihonväriin liittyviä, integroituminen on vaikeaa, vaikkakaan ei ajan mittaan mahdotonta. Kansainyhteisön maista viimeisten noin viidentoista vuoden aikana tulleiden siirtolaisten joukossa on tuhansia, joiden tahto ja tarkoitus on integroitua ja joiden jokainen ajatus ja ponnistus suuntautuu tuota päämäärää kohti.
Mutta kuvitelma, että siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä suuri ja alati kasvava enemmistö ajattelee samoin, on naurettava väärinkäsitys, ja vieläpä vaarallinen sellainen. Olemme tällä hetkellä muutoksen kynnyksellä. Tähän mennessä olosuhteet ja tausta ovat tehneet integroitumisesta mahdotonta siirtolaisväestön enemmistölle – heillä ei koskaan ollut aikomustakaan integroitua, ja heidän määränsä ja keskittymisensä samoille alueille tarkoitti, etteivät normaalisti jokaiseen vähemmistöön kohdistuvat integraatiopaineet vaikuttaneet heihin.
Nyt integraatiota vastustavat aktiiviset voimat: oman edun ajaminen säilyttämällä ja kärjistämällä rodullisia ja uskonnollisia eroja, halu hallita ensin muita siirtolaisia ja sitten koko väestöä. Vain ihmisen kämmenen kokoinen pilvi, joka voi hetkessä pimentää taivaan, on äskettäin nähty Wolverhamptonissa ja se näyttää laajenevan nopeasti. Seuraavat sanat eivät ole omiani, vaan erään tämänhetkisen hallituksen Labour-puolueeseen kuuluvan ministerin, ja ne painettiin paikallisiin sanomalehtiin juuri tässä muodossa 17. helmikuuta:
Sikhiyhteisöjen pyrkimys ylläpitää Britanniaan sopimattomia tapoja on erittäin ikävä ilmiö. Koska he työskentelevät Britanniassa, erityisesti julkisten palveluiden piirissä, heidän pitäisi olla valmiita hyväksymään työnantajan asettamat ehdot. Ryhmäkohtaisten erityisoikeuksien vaatiminen johtaa yhteiskunnan vaaralliseen pirstaloitumiseen. Tällainen ryhmähenki on kuin syöpä: se tulisi ehdottomasti tuomita, harjoittivatpa sitä minkä väriset tahansa.
Kaikki kunnia
John Stonehouselle siitä, että hänellä on ollut ymmärrystä havaita tämä ja rohkeutta sanoa se.
Näille vaarallisille ja hajottaville aineksille rotujen välisiin suhteisiin liittyvä lakiesitys on lannoitetta, jota ne tarvitsevat kukoistaakseen. Se näyttää siirtolaisyhteisöille, että ne voivat järjestäytyä lujemmiksi kokonaisuuksiksi, kiihottaa jäseniään muita kansalaisia vastaan ja pelotella ja määräillä muita laillisin asein, jotka typerät ja tietämättömät ovat heille antaneet. Kun katson tulevaisuuteen, minut täyttää paha aavistus: kuin muinainen roomalainen, olen näkevinäni ”Tiberjoen vaahtoavan punaisena verestä.” Traaginen ja hallitsematon ilmiö, jota olemme tarkkailleet kauhulla Atlantin toisella puolella, mutta joka siellä on punoutunut yhteen historian ja itse Yhdysvaltojen kanssa, on saapumassa meidän keskuuteemme omasta tahdostamme ja omien laiminlyöntiemme seurauksena. Se on jo melkein täällä. Numeroissa voimme puhua amerikkalaisista mittasuhteista jo paljon ennen tämän vuosisadan päättymistä.
Tämä voidaan ehkäistä vain päättäväisellä ja nopealla toiminnalla. Löytyykö sellaiseen toimintaan poliittista tahtoa, en tiedä. Tiedän vain, että se joka näkee muttei toimi, on pettureista suurin.