Suomessa sekä viranomaisen että kansalaisten suhtautuminen työttömiin on sellainen, että työttömien pitäisi kyykkiä kärsivinä kotona syöden pelkkää riisiä ja pastaa. Meillä on vahva usko siihen, että kun työttömille vain riittävästi keljuillaan, niin lopulta he menevät töihin, vaikka monet pitkäaikaistyöttömät eivät ole työkykyisiä, ja silloinkin kun ovat, heitä ei tahdota palkata.
Jos työtön osoittaa omaa aktiivisuutta vaikkapa vapaaehtoistyötä tekemällä, sekin voi katkaista tuet. Ikävää tukien katkaisuissa on se, että niihin ei ole varmoja sääntöjä. Jokainen tapaus tulkitaan yksilöllisesti, joten työtön ei voi etukäteen tietää, millaiseen vapaaehtoistyöhön hän voi ryhtyä. Sama koskee opiskelua. Työtön ehkä saa opiskella avoimessa ylipistossa, ehkä ei. Jonkin verran saattaa saada, mutta ei liikaa.
Samaan aikaan kuitenkin pitkäaikaistyöttömille asetetaan velvoitteita, jotka ovat vähän kuin aikuisten päivähoitoa ja jotka pikemminkin alentavat kuin aktivoivat.
Jos työttömällä on elämässään asioita, jotka pitävät hänet liikkeessä, työttömän toimintakyvyn ylläpitämiseksi niitä kannattaisi tukea sekä kansan että viranomaisen, koska varmaa on, että kaljapullojen keskelle kämppäänsä henkisesti muumioituva työtön ei sieltä enää nouse.
Sekä järjestelmässämme että kansassamme on vahva usko siihen, että työttömän tulee ahdistua ja passivoitua ahdinkoonsa. Mitään merkkejä siitä, että vaikeassa asemassa olevien toimintakyky paranisi heitä lyömällä ei ole, mutta ehkä lyöminen onkin enemmän sellaista symbolista. Joistain ihmisistä on mukavaa, kun he saavat satuttaa heikompiaan.