Monikulttuurinen Suomi: kaikki kaikkia vastaan
Yhteiskunnassa käy aika ajoin niin, että jokin proggis menettää merkityksensä. En tarkoita, että Suomen itsenäisyys olisi menettänyt arvonsa. Mutta tarkoitan, että sen merkitys on pyritty mitätöimään globalisaation ja EU-federalismin pyörteissä. Tämän seurauksena myös itsenäisyyspäivän juhlistamisesta on tullut entistäkin enemmän pelkkä kuori ja kulissi.
Eipä itsenäisyyspäivän vietto ole koskaan mikään kansanjuhla ollut, ainakaan silloin kun se on nähty niin sanotun Linnan juhlien valossa. Se on ollut hyvinvointiporvariston ja samppanjasosialistien sekä kaviaarikommunistien yhteinen konsensustapahtuma.
Nykyisin itsenäisyyspäivän vietto on näiden tahojen eliittitapahtuma siksi, että he kaikki ovat asettuneet puolustamaan monikulttuurisuuden ideologiaa sekä harjoittamaan kansallisvaltioiden mitätöintiä. Asenne on sama kuin aikana, jolloin monikulttuurisuudella oli vielä vanha nimi: kommunismi.
Asia on entistä, mutta valhe on uudessa paketissa. Ennen sen nimi oli liennytys tai idänpolitiikka. Väestöpolitiikkaa tekevästä EU:sta on tullut pahempi kuin YYA, sillä yhteistyö ja avunanto ei tuonut sentään ketään pakolla rajan yli.
Väitteeni on, että suomalaisilla oli autonomian aikana enemmän itsenäisyyttä kuin EU-ajalla. Venäläisillä ei ollut kansalaisoikeuksia Suomessa, toisin kuin EU-maiden kansalaisilla nyt miltei on. Suomea hallitsi senaatti, ja keisari-suuriruhtinas teki päätöksensä duuman ohi senaatin esitysten mukaan. Toisin on EU:ssa, johon kuuluessamme kolme neljäsosaa lainsäädännöstä on direktiivien määräämää. Ennen meillä oli oma raha, keskuspankki, maatalous ja tullilaitos, toisin kuin nyt EU:ssa, jossa tullimaksutkin humahtavat valtioliiton kassaan.
Kansalaisten eripura on arkipäivää kaduilla ja kujilla, sillä eriarvoisuus on kasvanut taloudellisen polarisoitumisen myötä. EU:n tuputtamaa maahanmuuttoa koskevan erimielisyyden vuoksi nykyisin ei mahduta juhlimaan yhdessä edes itsenäisyyttä samoilla pihoilla, ja vasemmisto tulittaa itseään nilkkaan huutaessaan maahan lisää pakolaisia. Vasemmisto haluaa ymmärrettävästi ”jakaa” oman köyhyytensä, mutta vertauskuvasta ei ole mitään vieraille jaettavaksi.
Tampereen yliopistossa toimivan professori Juho Saaren on turha
nössöttää, että ”osa suomalaisista eivät enää koe olevansa samassa veneessä”. Mikäpä ihme tuo, kun Saari itse vuonna 2015
valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajalle Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään? Ja tämä laittoi sen lehteen.
Valhe jatkui Yleisradion jutussa ”
Suomi selviäisi 100 000 turvapaikanjakijasta, miljoona olisi jo liikaa” jossa sata tuhatta tulijaa saatiin näyttämään maailman mittakaavassa vähäpätöiseltä. Sisäministeriön Inforglobelta tilaama selvitys oli toteutettu verkkokyselynä, johon vastasi ministeriön hallinnonalan virkamiehiä ja asiantuntijoita, suurin osa heistä vihervasemmiston jäsenkirjalla nimitettyjä mokutuksen ammattilaisia.
Sen asemasta, että tutkimuksissa kysyttäisiin, kuinka Suomen kansa voitaisiin pelastaa hukkumasta muukalaisten invaasioon, näissä tendenssimäisissä selvityksissä lähtökohtaisesti hyväksytään maahantunkeutujien miehityshanke, ja kysymyksenasettelu keskitetään siihen, kuinka ongelmasta selvitään. Ratkaisuksi tarjotaan ”yhteiskunnallista vuoropuhelua”. Sen sijaan siihen ei vastata, miksi koko kansamme pitäisi pilata maahanmuutolla, joka edustaa promillea maailman väestöstä mutta riittää tuhoamaan oman väestömme ja taloutemme kokonaan.
Totuus on, että jo 30 000 tulijaa aiheuttivat 1,5 miljardin loven budjettiin, synnyttivät suuren velanottotarpeen, johtivat leikkausesityksiin suomalaisten asumistuesta, opintotuesta, monista muista sosiaalieduista ja tietenkin myös yliopistojen toimintamenoista, sekä laittoivat kuntien asuntotoimen kaaokseen. Maahanmuutto-ongelmaa ei ole vieläkään ratkaisu, vaan se on hukutettu eri hallinnonalojen budjetteihin pysyvinä kuluina.
Monikulttuurinen Suomi on sellainen, jossa kaikki ovat kaikkia vastaan. Siksi ei pidä tehdä politiikkaa, jolla kylvetään ristiriitoja ja hajotetaan kansallista konsensusta, joka olisi pääomaköyhän maamme todellinen voimavara. Poliittisiksi johtajiksi pitäisi nimittää kunnialliset poliitikot aivan niin kuin professoreiksi pitäisi laittaa totuudelliset ihmiset eikä kaikenlaisia opportunisteja ja muita patustelijoita, joista kabinetit nykyisin koostuvat.
Tunnisteet:
Itsenäisyys,
Itsenäisyyspäivä,
Maahanmuutto,
Maahanmuuttokritiikki,
Maahanmuuttokustannukset,
Maahanmuuttopolitiikka,
Monikulttuurisuus,
Suomi
4. joulukuuta 2017
Eurooppa sisällissodassa 20–30 vuoden kuluttua?
Arvatkaapa, missä Euroopan kaupungissa protestipartaiset filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat nuoruuden manifestinsa. – No tietenkin Brysselissä.
Brysselin yliopistossa toimii nykyisin nuorehko historian professori David Engels (s. 1979), jonka mukaan Euroopan nykyinen kehitys johtaa sisällissotaan 20–30 vuoden kuluessa. Samannimisestä edeltäjästään poiketen tämä Engels ei tosin näe kansallisvaltiota väkivallan pesänä, joka tulisi kukistaa, vaan oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntarauhan takeena, jota ilman ajaudutaan kaaokseen.
David Engelsin mukaan tapahtumien kulku lähitulevaisuuden Euroopassa on yksinkertainen. Terrorin ja etnisten konfliktien lisääntyminen johtaa mikrovaltioiden syntymiseen hieman minarkistisen tai libertaristisen ultra-anarkismin tapaan. Tuloksena on valtion hallinnan menetys ja useita rinnakkaisia yhteiskuntia, joissa valitsevat omat lakinsa.
Merkkejä Euroopan hajoamisesta on olemassa suurten yhdenmukaistamispyrkimysten ja federalismin keskellä. Esimerkiksi pyrkimys yhteistuumin kumota Dublinin sopimus on johtamassa siihen, että EU tulee puuttuneeksi entistä enemmän kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin, sisärajojen valvontaan ja väestöpolitiikkaan. Tätä taas kansat vastustavat, mikä tarkoittaa, että yhtenäisyyden tavoittelusta puristuu ulos eripuraa.
Lopulta separatismia esiintyy kansallisvaltioiden omassakin piirissä, kuten nyt Kataloniassa. Syntyvä mikrovaltioiden saaristo vastaa uudelle ajalle ominaista ruhtinaskuntien tilkkutäkkiä eikä ole useimpien mielestä tyydyttävä. Ihmiset kyllästyvät kaaokseen ja alkavat kaivata autoritaarista järjestelmää, joka olisi konservatiivinen. Tällaiseen uuteen kansallisvaltioiden järjestelmään liittyisi pakotettu solidaarisuus, joka puolestaan muistuttaa Euroopassa nykyisin peräänkuulutettua suvaitsevuuden ihannetta.
Onkin huomattava, että suvaitsevuus edellyttää suurta konformismia, eli sopeuttamista, mukauttamista ja harmonisointia, joilla kulttuurisesta moneudesta saadaan hiottua särmät pois. Tuloksena on monokulttuuria, vähän niin kuin hiiren ollessa kissalle räätälinä.
Engelsin mielestä Eurooppa on jo tällaisen tapahtumakulun keskellä: autoritaarisuus kasvaa, samoin nationalismi ja pontevat puheet. Se sopii Engelsille, sillä hän tykkää vanhoista hyvistä ajoista, jolloin maailma oli mallillaan. Hän jopa aikoo muuttaa perheineen Unkariin, koska Viktor Orbán on hänen mielestään kelpo liideri. Tätä hän ihannoi vastalauseenaan nykyiselle Belgialle.
Ollaanpa Engelsin johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, kannattaa joka tapauksessa pohtia Euroopan hajaannuksen juurisyitä. Sekä liian pitkälle viety monikulttuurisuus että integraatio tuottavat eripuraa, aivan niin kuin Newtonin lain mukaan voimalla on aina vastavoima. Siksi on hyvä muistaa Eurooppa-intoilussa piilevän idealismin vaarat.
Hullunkurisinta suomalaisten suhtautumisessa eurooppalaisuuteen on ollut valittelu siitä, että Suomessa vallitsee ”suvaitsemattomuus”. Suvaitsevuus ja suvaitsemattomuus ovat käsitteitä, jotka kantavat sisällään omat vastakohtansa.
Suvaitsevaisuus on Euroopassa ollut aina nimenomaan konformismia, eli ryhmäpaineesta johtuvaa samanlaisuuden ja yhdenmukaisuuden tavoittelua. Se ei siis ole juuri koskaan ollut sitä, mitä suomalaiset Keski-Eurooppaan lentäessään luulevat sen olevan, eli moniarvoisuutta ja vapautta. Päinvastoin: nimenomaan suvaitsevuus on edellyttänyt suurta mukautumista ja sopeutumista vallitseviin oloihin ja samalla suuria yhdenmukaisuuden vaatimuksia, joilla ihmisiä on pakotettu hyväksymään toistensa arvoja Valistuksesta alkaen.
Suvaitseminen ei siis vain luo joitakin vapauksia, vaan se luo myös merkittäviä mukautumisen ja sopeutumisen haasteita ja sitä kautta vapauden rajoituksia. Tässä mielessä olisi virheellistä väittää suvaitsevuuden tuovan vapautta. Mitä suurempi ja monipuolisempi yhteiskunta on, sitä enemmän sen on standardisoitava, harmonisoitava ja sertifioitava, kun taas suurimmillaan henkinen vapaus on yleensä pienessä valtiossa, jossa ulkoinen kontrolli ei rajoita.
Totta kai myös pieni valtio voi olla suvaitsematon, ja suvaitsematon yhteiskunta voi olla totalitaarinen sekä ihmiset siellä epävapaita. Mutta he ovat usein tavattoman epävapaita myös suvaitsevaiseksi viritellyssä laajakantoisessa yhteiskunnassa, joka on omien vaatimustensa kautta totalitaarinen.
Juuri sellaista totalitarismia kohti on varottava Euroopan unionia kulkemasta, ja siksi minä ainakin arvostan tätä supisuomalaista yhteiskuntaa, joka omine karkeuksineen ja hiomattomuuksineen on aina jättänyt tilaa vapaudelle ja luovuudelle.
Lähde
Engels, David,
Le déclin – La crise de l’Union Européenne et la chute de la République romaine. Paris: Éditions du Toucan, 2012.
Tunnisteet:
Euroopan unioni,
Filosofia,
Kansallisvaltiot,
Liittovaltiopolitiikka,
Yhteiskuntatieteet
Perkele, en viitsinyt rueta niiden perässä enempää juoksemaan. Jos tinoja haluatte vielä ostaa, suosittelen muuta ketjua kuin ääss-ryhmää.
