Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjoitus aiheesta "Neuvostoliitto on kuollut - eläköön monikulttuurisuus!"
Saturday, March 26, 2011
Vasemmiston petos
Ruukinmatruuna on jo pitkän aikaa ihmetellyt sitä, miten vasemmisto on muuttunut häpeämättömän elitistiseksi organisaatioksi, miten se on hylännyt visionsa ja muuttunut jonkinlaiseksi yleisriidanhaasto-organisaatioksi - ja ennen kaikkea, miten se on hylännyt täysin perinteiset viiteryhmänsä - siis työväestön, teollisuus- ja palvelutyöntekijät, palkansaajat ja yhteiskunnallisesti tukalassa asemassa olevat marxilaisessa katsannossa edistysmieliset luokat ja miten se on kaikessa hiljaisuudessa määrittänyt viiteryhmänsä täysin uudelleen.
Ruukinmatruuna ei ihmettele enää. Kun hänelle selvisi repressiivisen toleranssin käsite sekä kulttuurimarxismi, Frankfurtin koulukunnan suunnanmuutos ja aikaansaannokset sekä tapa, jolla marxismin meemipleksi on mutatoitunut, kaikki on kristallinkirkasta: vasemmisto on tehnyt petoksen. Kuprun. Vedätyksen. Huiputuksen. Marxismi-leninismi on romahtanut ja luhistunut, mutta kulttuurimarxismi elää ja voi paksusti. Vasemmisto on kaikessa hiljaisuudessa määritellyt viiteryhmänsä uudelleen, ja hylännyt entiset kannattajansa. Vasemmisto on profiloitunut jatkuvasti enemmän ja enemmän länsimaista yhteiskuntaa ja kulttuuria vastustavaksi voimaksi sensijaan että se ajaisi omaa visiotaan ihmisten puolesta - siitä on tullut anti-ismiä. Vasemmiston uudeksi viiteryhmäksi on profiloitunut nyt se, mitä Karl Marx itse kutsui nimellä Lumpenproletariat, ryysyköyhälistö ja jota hän piti "taantumuksellisena" luokkana: toisaalta irtolaiset, seksuaalivähemmistöt, latsaronit ja prekariaatti; toisaalta etniset vähemmistöt, rotuvähemmistöt, vähemmistöuskonnot ja maahanmuuttajat; mutta tärkeimpänä viiteryhmänä yliopistojen liberaalieliitti. Vasemmistosta on tullut häpeilemättömän elitistinen voima, ja se käyttää juurikin kulttuurimarxismista tuttuja keinoja oman valta-asemansa pönkittämiseen. Ruukinmatruuna totesi jo, että niin seksuaalivähemmistöliikkeellä, feminismillä kuin rotuvähemmistöliikkeelläkin on marxilaiset juuret ja poliittinen korrektius on bolševismia frakki päällä. Ja se todellakin on sitä - nykyvasemmisto sylkee sen ryhmän päälle, joka ennen oli sen vankin tuki - miespuoliset palkansaajat.
Ja ruukinmatruuna ei ole asiasta yhtään huvittunut. Hänellä on nimittäin suvussaan vanhoja, nyt jo eläkkeellä olevia SKDL:n äänestäjiä, palkansaajia, AY-aktiiveja, järjestöjyriä, joita hän kunnioittaa syvästi.
Mitä vasemmiston petos merkitsee työntekijälle - työn raskaan raatajalle? Ruukinmatruuna on ollut jo pitkään havaitsevinaan, että työväestömme, varsinkin nelikymppiset ja sitä nuoremmat, on kokenut itsensä jo pitkään petetyksi. Työelämä on huonontunut jatkuvasti, työehdoissa on palattu takaisin tsaarinvallan aikaan, AY-liike on muuttunut täysin korruptoituneeksi oman etunsa ajajaksi - puheet "AY-mafiasta" eivät ole täysin katteettomia. Yhteiskunta on muuttunut koko ajan tylymmäksi, kolkommaksi ja brutaalimmaksi. Kenelläkään ei enää ole visioita, ja ainoat arvot ovat taloudellisia. Maailma ei kuitenkaan ole tullut valmiiksi, vaan kyse on jostain muusta - mistä?
Vasemmiston petos on kahtalainen. Ensinnäkin suomalainen työläinen, suomalainen palkansaaja - on jätetty täysin oman onnensa nojaan, markkinavoimien ja kapitalistin armoille. Toiseksi oikeisto ei osaa kohdata kulttuurimarxismia - se osaa kyllä kohdata marxismi-lenimismin, joka on melko lailla kuollut ja kuopattu - ja siksi kulttuurimarxismi on päässyt tähän saakka tekemään myyräntyötään melko esteettömästi. Mutta yhtä kaikki suomalainen työväestö on jäänyt poliittisesti kodittomaksi.
Koska vasemmisto on profiloitunut feministiliikkeeksi eli miesvihan liikkeeksi, suomalaisen työläismiehen täytyy olla joko hullu tai kärsiä todella pahasta kognitiivisesta dissonanssista mikäli hän äänestää vasemmistoa. Mutta myös tapa, jolla vasemmisto pyrkii kompromettoimaan työväenluokan ja erityisesti työläismiehet - kutsuen heitä "junteiksi", "apinoiksi", "sivistymättömiksi", "luusereiksi" ja ties millä nimillä, kertoo häpeämättömästä elitismistä.
Suomalainen työväenluokka voi pahoin, ja syystäkin. Suomessa ei ole enää työväenpuolueita. Oikeastaan ainoat puolueet, jotka ylipäänsä mitenkään välittävät perinteisestä työväenäänestäjästä - ammatissa toimivasta miehestä - ovat Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit. Kokoomus on profiloitunut ylempien toimihenkilöiden eliittipuolueeksi ja Keskusta junttipuolueeksi. Vasemmiston petos on silmiinpistävä.
Miksi tuo elitisoituminen? Miksi köyhälistön sankarit tulevat aina yläluokasta? Miksi vasemmisto ei ole tehnyt yhtään mitään viimeisen kahdenkymmenen vuoden työelämän rajulle huononemiselle? Miksi ruukinmatruuna sanoo Äänestä oikeistoa, saat orjayhteiskunnan muttei kuitenkaan yhtään tykkää vasemmistostakaan?
Syytä voi etsiä koko kulttuurimarxismista ja Frankfurtin koulukunnasta itsestään, mutta on yksi nimi ylitse muiden, ja hän on Theodor Adorno.
Adorno, kuten Marx, syntyi protestanttisuuteen kääntyneeseen juutalaisperheeseen 1903. Hänen kotinsa oli häpeämättömän varakas ja elitistinen sekä kulttuurikoti, ja hän oppi sekä pitämään modernistisesta musiikista että modernistisesta taiteesta. Hän halveksi kaikkea "demoottista" ja kansanomaista, pitäen sitä sivistymättömän rahvaan barbariana. Hän meni opiskelemaan Frankfurtiin filosofiaa, jossa hän kääntyi marxilaisuuteen ja tapasi toverinsa - Max Horkheimin, Erich Frommin, Herbert Marcusen ja Walter Benjaminin. He perustivat Frankfurtin koulukunnan - marxilais-freudilaisen filosofisen suuntauksen, joka irtisanoutui sekä marxismi-leninismistä että proletariaatin diktatuurista ja määritteli koko proletariaatin käsitteen uudelleen; proletariaatti ei enää ollutkaan yhteiskunnan taloudellinen alakerros, vaan sen mariginaalit - naiset, seksuaalivähemmistöt, rotuvähemmistöt, välimiesvähemmistöt ja puolueen kantavana voimana tuli olla filosofit pragmaatikkojen sijaan. Marcuse kehitti tuon repressiivisen toleranssin käsitteen ja juuri Frankfurtin koulukunnan ansiota on poliittisen korrektiuden käsite. Frankfurtin koulukuntaa onkin kiittäminen siitä, että kun marxismi joutui tinkimään talousteoreettisesta näkemyksestään massojen kurjistumisesta, niin se luovalla tavalla löysi uuden opin, joka oikeuttaa väkivallan käytön. Syntyi kulttuurimarxismi, jossa "vähäisemmät" kulttuurit ovat sorron kohteita ja oikeutettuja iankaikkisiin korvauksiin.
Siinä, missä vanhan marxismin innoittajana olivat Marx. Lenin ja Kautsky, Frankfurtin koulukunta määritti kulttuurimarxismin. Ja juuri Adornon häpeilemätön elitismi käänsi marxismin kelkan. Ei ole väärin sanoa, että Theodor Adorno oli koiraspuolinen Hella Wuolijoki - elitisti ja opportunisti pahimmasta päästä. Ja aivan erityisesti Adorno, joka oli Schönbergin ja Weberin henkilökohtainen ystävä, vihasi ja inhosi kansanmusiikkia ja populaarimusiikkia. Hän ei voinut sietää iskelmiä eikä jazzia, sillä ne toivat hänelle mieleen kansanomaisuuden - ja huomatessaan Sibeliuksen musiikissa viitteet suomalaiseen kansanmusiikkiin, hän julkaisi pamfletin Sibelius, maailman huonoin säveltäjä - Sibben huono maine germaanisessa kulttuuripiirissä johtuu juurikin Adornon vihasta kaikkeen kansanomaiseen. Ja aivan erityisesti Adorno inhosi ja vihasi rock-musiikkia - kolmesta syystä. Ensinnäkin se oli nuorison omaa spontaania populaarimusiikkia. Toiseksi se oli kaupallista ja kapitalistien tuottamaa. Kolmanneksi se oli perinteistä, tonaalista ja traditionaalista musiikkia. Kaikkea sitä, mitä vastaan Adorno elitistinä erityisesti profiloitui.
Lienee sanomattakin selvää, etteivät neuvostojohtajat ja Frankfurtin koulukunta olleet kovin hyvissä väleissä keskenään - Frankfurtin koulukunta heilasteli Freudin ja jopa Trotskinkin ajatusten kanssa. Mutta Neuvostoliiton romahtaessa romahti myös marxismi-leninismi. Se epäkuoli - siitä jäi jäljelle enää vain nimi ja epäkuollut, zombimainen ulkokuori. Ja niinpä kulttuurimarxismi solutti tuon vasemmiston sisältäpäin. 1980-luvun lopulta lähtien juuri kulttuurimarxismi onkin ollut vasemmiston leimallinen ideologia - tuhoisin seurauksin.
Suomalainen vasemmisto ei aja suomalaisen työläisen etua.
No kenen etua se sitten ajaa? Kun pitää muistaa, mikä kulttuurimarxismille on erityisen tuomittavaa - rasismi, seksismi, homofobia sekä rahvaanomaisuus - voidaan helposti päätellä että kenen se ei aja. Se ei aja valkoihoisten, miesten, heteroiden eikä suorittavaa työtä tekevien asiaa. Jätettäköön jokaisen lukijan mielikuvituksen varaan että kenen etuja se sitten ajaa.
Työväestö on jätetty yksin, oman onnensa nojaan, turvattomuuteen.
Kuka sitten ajaisi työväestön - suorittavaa työtä tekevän palkansaajan - asiaa? Ei kukaan. Ainoa, joka on kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, ovat Perussuomalaiset - heidän agendansa on kuin suoraan 1970-luvulta, eikä suotta. Myös Kridet kosiskelevat heitä, mutta turhaan; marxismi on jo myrkyttänyt suomalaisen työläismiehen mielen. Mutta Vihreät! Sen elitistisempää ja suomalaista työmiestä halveksivampaa puoluetta saa hakea. Ehkä juuri Vihreissä kulttuurimarxismi vaikuttaa voimakkaimmin - epäsuorana; vain aniharva viherpoliitikko tunnustautuu marxilaiseksi, mutta heidän ajattelussaan on paljon frankfurtilaista memetiikkaa, eikä vähäisimpänä tuo repressiivinen toleranssi. 1990-luvulla Vihreät ajoivat voimakkaasti vielä sananvapautta; nyt he haluavat tukahduttaa sen.
On kuitenkin muistettava, että vain aniharva on kulttuurimarxisti tietoisesti. Memetiikkaan ei kuulu ajatus aktiivisesta, tekemällä tehdystä kulttuurisesta vaikuttamisesta tai tietoisesta evoluutiosta, vaan pikemminkin sattumanvaraisesta, summittaisesta ja omia uomiaan etenevästä evoluutiosta. Vallasta eivät taistele niinkään yksilöt ja ideologit vaan meemit ja meemipleksit. Riittää, että ihminen on omaksunut ajatteluunsa kulttuurimarxismille tunnusomaisia meemejä, hänen ei tarvitse aktiivisesti niitä ajaa - älä ikinä pidä ilkeytenä mitään sellaista, minkä voi selittää typeryydeksi. Tästä syystä myös monien muiden puolueiden, kuten Keskustan, RKP:n ja Kokoomuksen, edustajat voivat ajaa kulttuurimarxismin agendaa - täysin tietämättään ja tahtomattaan. Adorno ja Marcuse vain panivat pallon pyörimään ja se on pyörinyt sen jälkeen omalla painollaan - ilman, että kukaan on oikeastaan enää tiedostanutkaan asiaa.
Ruukinmatruuna mietti myös selostusta siihen, miksi työväestö ja työläiset yleensä ovat hyvin konservatiivisia, ja löysikin siihen selityksen. Mikään ei tee ihmisestä konservatiivia niin varmasti kuin omat lapset. Isät ja äidit ovat paljon todennäköisemmin konservatiiveja kuin sinkut tai dinkit. Työväestön keskuudessa mennään paljon aiemmin naimisiin kuin keskiluokassa tai eliitissä, ja myös lapset hankitaan nuorempina. Siksi samanikäisistä nuorista aikuisista työläiset ovat paljon todennäköisemmin konservatiiveja kuin opiskelijat tai toimihenkilöt. Heillä on paljon enemmän menetettävänään.
Mitä siis konservatiivisen palkansaajaäidin kannattaisi siis äänestää? Ehdotuksia otetaan vastaan.
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/vasemmiston-petos.html
