Henkilöstöryhmien välinen kuilu

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Wnaheck
  • Aloitus PVM Aloitus PVM
W

Wnaheck

Kersantti
Maanpuolustuksen parissa toimii aika monta erilaista ryhmää: ammattisotilaat, reserviläiset, varusmiehet, poliitikot, MPK ja muut järjestöt jne. Yhteistoiminta ei kuitenkaan aina suju kaikkien mielestä hyvin ja välillä kuuluu varsin kärkeviäkin kommentteja. Mistä tämä johtuu ja miten asiaa voitaisiin parantaa? Ymmärtääkseni kaikki ovat kuitenkin suurin piirtein samalla puolella.

Stereotyyppiset mielikuvat ovat jotakuinkin tällaisia:
Ammattisotilaat: Alkoholisoituneita ja ihmisenä epäonnistuneita. Ohjesäännöt ovat korvanneet älyn jo aikaa sitten. Ei kykyä ihmisten johtamiseen tai maalaisjärjen käyttöön.
Reserviläiset: Eivät ymmärrä isoja kokonaisuuksia, vaikka luulevat tietävänsä kaiken. Pääosa ajasta kuluu makkaranpaistoon ja kiistelyyn turhista yksityiskohdista.
Varusmiehet: Aivotonta massaa. Ei motivaatiota tai taitoja.
Poliitikot: *#&¤#&/! =(&$@£[!!1
MPK+muut: Enemmän intoa ja vähemmän järkeä kuin keskivertoreserviläisillä. Tästä syystä aika vaarallisia.

(Ja ennen kuin joku kiskaisee pisum sativumin nasukseensa, niin en ole henkilökohtaisesti tätä mieltä.)

Varusmiehet ja tätä kautta reserviläiset eivät näe ammattisotilaista koko kuvaa. Miehistöön kuuluva varusmies saa jonkinlaisen kuvan yksikkönsä henkilökunnasta, mutta loppujen lopuksi hyvin suurta osaa näyttelee joukkueen kouluttaja(t). Eli kotiutuneen reserviläisen mielikuva ammattisotilaista saattaa perustua jopa yhteen henkilöön. Niin hyvässä kuin pahassakin. Johtaja- ja erikoiskoulutetut näkevät yleensä hieman enemmän järjestelmän toiminnasta, joten kuva saattaa olla parempi, mutta silti erittäin vajaa.

Olettaisin, että suurin osa ammattisotilaista päätyy sotilasuralle, koska heillä on maanpuolustustahtoa. Upseeriksi pääsyyn vaaditaan tiettyä henkistä kapasiteettia, mutta järjestelmä ei erityisesti hae tai kannusta "älykkäitä" ja "erikoisia" yksilöitä. Tämä siitäkin huolimatta, että taistelukentällä menestymiseen vaaditaan usein luovaa ajattelua. Kadettiupseerit ovat siis melko samanlaista massaa, kuitenkin perusjärkeviä ja suht motivoituneita ainakin alkuvaiheessa.

Periaattessa vähemmän henkistä kapasiteettia tarvitaan aliupseerin uralle, mutta tästä ei ole oikeastaan merkitystä, sillä koulutus ja tehtävät keskittyvät upseereita enemmän käytäntöön. Motivaatio on uran alussa varmaankin suurin piirtein samalla tasolla.

Joidenkin ammattisotilaiden motivaatio kuitenkin lopahtaa varsin äkkiä. Syitä tähän on aika paljon, mutta huonosti motivoituneen kouluttajan on vaikea innostaa alaisiaan. Ja tämän kun yhdistää siihen, että varusmiehen kuva ammattisotilaista voi perustua yhteen yksilöön, niin saadaan tyytymättömiä reserviläisiä.

Pitäisikö ammattisotilaiksi saada enemmän "erikoisia" yksilöitä vai onko yhtenäisyys parempi?
Miten ammattisotilaiden motivaatiota voisi pitää yllä, vai voidaanko sitä vain vaatia?
Miten saadaan pettyneet reserviläiset mukaan toimintaan?
Miten ylipäätään voidaan parantaa reserviläisten ja ammattisotilaiden yhteistyötä?

P.S. Tämän voi siirtää alueelle "Käynnissä olevat sodat ja konfliktit", jos se on sopivampi.
 
Jos aloitettaisiin vaikka siitä, että kaikkien jotakuinkin nopeasti toimintaan saatettavissa olevien SA-yksiköiden ammattisotilaat kutsuisivat* oman porukkansa koolle. Vaikka paistamaan makkaraa tms.

* Ei käskyä kertausharjoitukseen, ei kutsua vapaaehtoiseen harjoitukseen, ei markkinointia MPK-kurssille osallistumisesta. Vaan ihan mies miehelle, nainen miehelle, mies naiselle soitto "ensi syyskuun 15. päivä paistetaan Syväjärven laavulla makkaraa. Omat makkarat ja juomat, paitsi kahvipaketit saan ruinatuksi vääpeliltä. Jutellaan vähän siitä miltä maanpuolustus ja turvallisuustilanne näyttää, ja mitä itse kukin voisi tehdä".

Moni tulisi mieluusti. Moni kertoisi luurissa, että on nykyään viherpunamusta satanisti eikä halua kuulla touhusta mitään. Moni jättäisi tulematta, syyllä tai syystä. Ja sitten voisi vähän tuoreuttaa sijoituksia.

Pahimmillaan ja parhaimmillaan syntyisi ydinporukoita - paljon! - jotka alkaisivat touhuta jotain asian parissa. Toiset kovalla intensiteetillä, toiset kerran vuoteen kaljoitellen.

Äärifiksut ammattisotilaat ottaisivat mukaan myös tärkeimpien pelikaverien edustajia. "Tässä on Pena. Pena johtaa sitä pataljoonaa, jota meidän pitäisi tulella tukea. Tuossa on Penan pataljoonaupseeri Kale, 1K päällikkö Lissu ja TIEDJJOHT Niilo. Jutelkaas mukavia."

Jne.

Sitten heräsin.
 
Vähän luulen, että jos Koposen ehdotuksen perusteella lähdettäisiin sijoittamaan henkilöstöä, niin suurin osa maavoimien joukoista jäisi myös miesten (eikä pelkän kaluston) puolesta paperitiikereiksi. Jotain hyötyä saattaisi olla, jos nämä nohevammat taistelijat pyrittäisiin sijoittamaan esim. tasaisesti joukkueen jokaiseen ryhmään näyttämään esimerkkiä tai sitten iskuosaston tyyliin yhteen ryhmään. Niin tai näin, sijoituksissa on pakko pitää myös sitä vähemmän motivoitunutta läskireserviä, ei siitä mihinkään pääse.
 
Wnaheck kirjoitti:
Pitäisikö ammattisotilaiksi saada enemmän "erikoisia" yksilöitä vai onko yhtenäisyys parempi?
Klikkaa laajentaaksesi...

Ainakin omat kokemukset työelämästä ovat vahvasti sen suuntaiset, että erilaisista (koulutus)taustoista tulevien ihmisten organisaatiossa on otollisemmat olosuhteet hyvään työskentelyyn.

Kokemusta on laajalla skaalalla rekrytoitavista kuin tiukan yhden ja saman koulutusputken käyneiden organisaatioista. Yleisestikin on tiedossa, että esim. terveydenhuollon tai seurakuntien työilmapiirit eivät ole millään mittarilla mitattuna yläpäässä. Toisessa lääkärikoulutuksella on jumalan asemassa (ja hoitoalan ihmiset komppaavat) ja toisessa taas pappiskoulutus pätevöittää kaikkeen (ja vaikka ei pätevöittäisikään, niin sitä ei tohdita ääneen sanoa).


Wnaheck kirjoitti:
Miten ammattisotilaiden motivaatiota voisi pitää yllä, vai voidaanko sitä vain vaatia?
Klikkaa laajentaaksesi...

Ammattietiikkaa voi ja pitää vaatia. Täytyy muistaa, että ammattisotilaat ovat palveluksessa vapaaehtoisesti ja kasarmin edessä on tunnetusti suuri portti, josta pääsee siviiliin. Valitettavasti vakivirkamiehet istuvat viroissaan kuin tatti eli jos mies ei itse ymmärrä lähteä, niin minkäs teet?


Wnaheck kirjoitti:
Miten saadaan pettyneet reserviläiset mukaan toimintaan?
Klikkaa laajentaaksesi...

Monet ovat saaneet palvelusaikanaan jo niin vahvan rokotuksen inttitouhuja vastaan, että ei taida onnistua. Varsinkaan kun tarjolla ei ole oikeastaan mitään porkkanaa. Miehistössä olet ja siellä pysyt.
 
RPG83 kirjoitti:
perusteella lähdettäisiin sijoittamaan henkilöstöä, niin suurin osa maavoimien joukoista jäisi myös miesten ... puolesta paperitiikereiksi. ... Niin tai näin, sijoituksissa on pakko pitää myös sitä vähemmän motivoitunutta läskireserviä, ei siitä mihinkään pääse.
Klikkaa laajentaaksesi...

Aika paljon enemmän koulutetaan taistelijoita kuin SA-sijoituksissa on paikkoja... Eikä sitä reservin taistelijaa edelleenkään kohdata eikä tunneta reserviläiskaaren aikana - ei tietoa fysiikasta eikä motivaatiosta. Paitsi jos...
 
Tuossa on RUL:n kanta. Siinäkin unohdetaan miehistö kokonaan. Varmaan jonkinlaista nurkka-ajattelua voi vähentääkin. Itse en ole koskaan toiminut järjestötasolla ja aikoinaan sammakkoperspektiivistäni toiminnassa en kokenut mitään aitoja. En myöskään ymmärrä, että eri toimijoiden pitäisi olla liikkeellä edunvalvontajärjestönä, jos kyseessä on kokonaisvaltainen etu.

http://www.reservilainen.fi/index.p...ntin-mestari-&catid=149:flash-alue&Itemid=114
 
koponen kirjoitti:
Aika paljon enemmän koulutetaan taistelijoita kuin SA-sijoituksissa on paikkoja... Eikä sitä reservin taistelijaa edelleenkään kohdata eikä tunneta reserviläiskaaren aikana - ei tietoa fysiikasta eikä motivaatiosta. Paitsi jos...
Klikkaa laajentaaksesi...

No miten sen nyt ottaa... itse en miellä 45-vuotiasta enää etulinjan taistelujoukkoihin. Jossakin taaempana hyvin säilynyt reserviläinenkin voi täyttää paikkansa, mutta parasta ennen -päivämäärä on minun mielestäni jo mennyt tuossa vaiheessa, vaikka kuinka olisi vapaaehtoisuutta ja kuntoa.

Jos halutaan harjoittaa matematiikkaa, niin palveluksen suorittaa loppuun asti n. 23 000 miestä ja naista vuodessa (lähde (s.5 )). Koulutuksen aloittavia on tuhansia enemmän, mutta ilmeisesti 23 000 tulee koulutusputkesta ulos. Jos PV:n sodan ajan vahvuus on 230 000 miestä, niin jokainen mies on sidottu tuohon kymmenen vuoden ajan! Eli vaikka ottaisimme kaikki 20-40-vuotiaat reserviläiset, niin heitä olisi vain 460 000. Moniko noista vastaa myöntävästi tuollaiseen makkaranpaistokutsuun? Erään lähteen mukaan kolmannes vastaa VEH:n, ja kun tiedetään maakuntajoukoille järjestettävän noita VEH:a enemmän kuin muille, niin osallistumisprosentti putoaa kummasti. Jos 10% vastaakin myöntävästi, niin vain 46 000 miestä on saatu arvioitaviksi. Vaikka 20% vastaisi myöntävästi, mihin en usko, niin heitä olisi silti vain 92 000 miestä, ja noistakin moni rapakunnossa. Ei tule 230 000 miestä, sodan ajan vahvuus, mitenkään täyteen.

Saatava hyöty jäisi aika pieneksi, sillä kuka edes ryhtyy toteuttamaan tuollaista vapaa-ajallaan? Siis kantapeikoista. Moni saa maanpuolustuksesta aivan riittävästi töissä, ei siinä halua enää omalla ajalla ja rahalla ruveta pyörittämään jotain makkaranuotiota, kun voi grillata perheen kanssa ja haukkua reserviläisiä.
 
Allekirjoitan tuon toimijaryhmien välisen ristiriidan. Meillä tässä saman katon alla korkeasti koulutettu (itsetietoinen) kadettiupseeri naureskelee reserviläisen mpk-puuhastelulle. Ressujen aktiivisuus koetaan ilmeisesti laajemminkin turhanpäiväisenä. Oman näkemykseni mukaan kyse on paljoti upseerin uran edetessä vieroittumisesta "tykinruoan" tasosta: ei ymmärretä, että osa haluaa yrittää olemassa olevin keinoin ylläpitää omaa maanpuolustustahtoaan ja ehkä -kykyäänkin edes jonkin toiminnan kautta. Kun ura vie pois koulutustehtävistä perusyksikkötasolta ja reserviläisiäkään ei pääse/joudu kohtaamaan, alkavat käsitykset elää omaa elämäänsä.
Mutta tuota näkemystä upseerien motivaation alenemisesta en voi sellaisenaan hyväksyä. Jos viitataan entiseen opistoupseeristoon, siihen porukkaan, joka yksiköissä ja kertauksessa todellisen käytännöntyön varusmiesten ja reserviläisten kanssa tekee, voi arjen puurtaminen viedä alun intoa - ja tämän kautta jäädä mielikuva leipääntyneestä kouluttajasta. Mutta jos ajattelen kadettiupseereita, joita mieheni ja hänen työkaverinsa edustavat, motivaatiotaso omaan työhön ja sen kehittämiseen (pv:n toiminnan kehittämiseen eri aloilla ja tasoilla) on hyvinkin korkea. Vapaa-aikaakin siihen uhrataan. Ehkei kuitenkaan aleta sitä makkaranpaistopiiriä kutsumaan, mutta yhteyksiä pidetään muunmuassa vaihtuvista työpisteistä riippumatta. Tämä motivaatiotaso ei vain valitettavasti näy suorittajaportaalle - eikä välillä korkeammassa asemassa olevillekaan, joiden ajatukset voivat olla taas kapteeni-majuri-tason miehien tasolta vierottuneita.
Yksi tekijä, joka meidän perheessä luo epäluuloa pv:n upseerien (lue: aviomiehen) toimintaan on vaihtuvat työnkuvat. Kun en toisinaan tiedä, mitä äijä tekee, epäilen, ettei "se tee ainakaan mitään hyödyllistä". Itse kun sanon olevani opettaja, kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa. Mutta pv:n upseereilla on melkoinen kirjo erilaisia työn sisältöjä; ja epätietoisuus työn sisällöstä aiheuttaa pohdintoja kyvykkyydestä, tarpeellisuudesta jne. varsinkin ylempien upseerien kohdalla. Ja salassapitovelvollisuus joillain kohdin luo epäluuloa. Tätä teemaa voi tältäkin foorumilta löytää sieltäsuntäältä. Upseerinuran valintakriteerien muuttaminen tuskin toisi parannusta mihinkään - ihan hyviä tyyppejä ainekseltaan varmaan ovat nytkin.
Mitään kikkakolmosta en keksi, jolla toimijaryhmät voisivat lähentyä. Kyllä se tekee miehelleni hyvää kuulla ressutason juttuja kotona, niin ei ihan vieroitu siitä maailmasta. Tuossa yksissä juhlissa kyselin miehen kurssikavereilta, mikä työuralla on ollut parasta. Monen mielestä sitä on nimenomaan varusmiesten kouluttaminen. Varmasti se on mieleenpainuvaa aikaakin uran alussa. Eli ihan allekirjoitettavissa tuo varusmieskummajaisnäkemys ei ole, jos se laitetaan upseerien suuhun. Mutta reserviläistoiminnasta upseeristossa hymähdeltiin. Miten ihmeessä upseerien yksi tärkeimmistä sodanajan "työvälineistä" eli sotilaat voi olla näin huonossa valossa?! Mpk:n toiminnan yhteydessäkin aina kapparit ruukaavat sanoa, että hakeutukaa veheihin, että meidän aktiivisuuttamme odotetaan, mutta sitä ei kuitenkaan arvosteta. Melkoinen ristiriita.

Tämän päätteeksi ja aihetta karikatyyrien kautta lähestyneeseen aloitusviestiin viitaten sanon omasta puolestani, että viinanhuuruiset kapparit ovat minulle liki tuntematon asia. Juhlia osaavat kyllä järjestää ja maljoja kohotella, mutta ihan vertailukelpoisen maltillisesti. Sen seitsemäntoista vuotta olen hommaa seurannut. Moni opettaja pistää paremmaksi kevään karttakepinkatkajaisissa mennen tullen...
 
Minulle on tätä nykyä täysin sama ja vielä se ja sama, miten kukin suhtautuu kehenkin inttiympyröissä. Tämä siis vain hlökoht. perspektiivistä.

Se, mitä seuraan kuin Havukka, on kuinka pv aidosti aikoo vastata niihin visseihin haasteisiin, joista kenties saimme pohjia silmänaloille, miten Itä miekkaa heiluttaa juuri tänään. Materiaalikeskustelu on LIIAN HELPPO tapa lähestyä haasteita ja niimpä olen huomaavinani, että probleemat esitetäänkin nimenomaan materiaalisina ongelmina. Kun hankitaan sitä ja tätä ja tuota, niin puolllustus on uskottava.....juupa juu. Uskottavuutta arvioidaan myös Kremlissä ja Tukholmassa...näissä ainakin.

Aasinsilta eri ryhmien väliselle asennoitumiselle on rakennettu tuossa edellisessä kappaleessa. Haasteet ja tarpeet nähdään niin eri tavoin. Kantakapiainen näkee omasta horisontistaan asioita, reserviläinen omastaan. Reserviläisellä on monesti vielä mukana ihan tosi iso heartti, osa kokee, että itä vyöryttää just huomenna Vaalimaalta länteen ja osa haaveilee vielä taistelusta malli Kirvesmäki - 39.

Ja jos niissä kantakappareissa on persoonia ja hankalia jätkiä, niin löytyy niitä kyllä meistä ressuistakin ihan kotitarpeiksi.

Mielestäni koponen tunnettuun fiksuun tapaansa lähestyy Asiaa oikein. Ajat muuttuvat ja Puolustusvoimienkin pitää laahata joitain asioita uudelle vuosituhannelle. Tämä itseasiassa korostuu, kun suorituskykyvaatimukset kasvavat. Hieman sylettää se itku ja voihke huonokuntoisista ikäluokista jne. kun toisaalta samalla reservissä mennä leppasee vaikka kuinka sopivaa henkilöä ilman minkäänlaista kontaktia Laitokseen. Nämä jutut eivät oikein stemmaa keskenään. Pitkä, siunattu rauhantila on aiheuttanut kaikenlaista. Mutta katsotaan.
 
Täytyy vissiin sitten kirjoittaa auki se jota rivien väliin yritin kirjoittaa.

Ei nuotioilloilla tms. tehdä välttämättä sitä suurinta "kovaa" sijoittamis- ymv. työtä, mutta luodaan uudelleen yhteys laajaan reserviin eli omaan kenttäarmeijaan. Yhteiskunnallisesta muutoksesta kyse, siis, tässä pienen pienenä ilmentymänä. Sosiaalisesta asetelmasta, jossa SA-joukkoihin kuuluminen on myönteinen ja haluttu juttu myös yhteisöllisyyden, kameraderien kautta vaikkei sapeleita kalisteltaisikaan. "Työvälineiden" tuntemuksesta sodan ajan johtajille. Näivettyineiden ja ukkoutuneiden reserviläis(edunvalvonta)järjestöjen sijaan itse asiaan keskittyvältä verkottumiselta. Kaiken kaikkiaan siitä, että nykyinen "ei sotaa meidän aikanamme" "mulla on parempaakin tekemistä kuin mennä inttiin" "intti käyty, en koskaan kusekaan siihen suuntaan" -todellisuudesta muutama askelma kohti luontevaa ja jatkuvaa suhdetta maanpuolustukseen.

Eikä varmasti kosketa sataa prosenttia. Mutta jos pitkällä aikavälillä koskettaisi niitä, jotka nyt lausuvat löysästi jotain myönteistä maanpuolustuksesta, mutta eivät tee koskaan mitään.
 
En sinänsä näe mitenkään huonona tuota @koponen ajatusta yhteyden pitämisestä omiin SA-alaisiin. En usko että se jäisi kapiaisten kiinnostuksesta kiinni. Tuotahan on aiemminkin yritetty mm. RYT-toiminnan nimellä. Silloin se taisi kaatua nimenomaan reservin innottomuuteen. Toisen ongelman muodostaa nykyinen kapiaisten nopea tehtäväkierto ja tehtäviin entistä enemmän sidotut SA-sijoitukset. Jos Kpääl vaihtuu 2-3v välein niin se kyllä tuo merkittävän haasteen minkäänlaisen ryhmäkoheesion muodostamiselle.
 
Viimeksi muokattu:
Näissä on valtavia myyttejä. Puretaan vaikkapa pari:

Kouluttajien taso

Varusmiesaikaa jälkikäteen muistellen en kohdannut oikeasti yhtään huonoa upseeria, mutta kuulin sellaisista juttuja. Ne olivat aina tapahtuneet aikaisemmin ja jossain toisessa komppaniassa, vaikka kakkosessa. Joku toimiupseeri saattoi maanantaisin olla vähän äreämpi. Komppanianvääpeli oli ärein,mutta hän piti meidät ruoassa leireillä ja oli itsekin hyvän ruoan ystävä ulkomuodostaan päätellen.

Magistran jutusta mieleeni tuli tämä verrokki: Suomessa opettajien taso on erittäin korkea. Kuka ei muistaisi yhtään "tyhmää ja epäoikeudenmukaista" opea? Yhtään työhönsä leipääntynyttä opettajaa? Burn outin partaalla olevaa? Ja samalla muista niitä "helvetin hyviä". Vielä kun objektiivisesti osaisi sanoa, keltä oikeasti oppi jotain.

Kouluttaessa ykkösasia on substanssi, osaaminen. Jos sitä ei ole, ei ole jaettavaa. Kun tämä puoli on kunnossa, tulevat muut inter- ja intrapersoonalliset kyvyt. Ne kehittyvät vuosien mittaan - suuntaan tai toiseen.

Jos pelaat itse NHL:ssä, mistä saat motivaation kouluttaa Malmin mopopoikia lätkään? Ei kaikilla ole samat kyvyt kuin Einar Schadewitzilla Kymen Jääkäripataljoonassa. Aliupseeri, jolla oli Mannerheim-risti, palveli vuoteen 1967 varusmiesten kouluttajana ja viimeisen vuotensa komppanianvääpelinä. Osaava ja rehti jäi vuosikymmenten ajan ikäluokkien mieleen. Mikä oli Schadewitzin motivaatio? Ehkä sama kuin Ville Peltosen, joka pikkupoikien leirillä meni ensimmäisenä jäälle, tuli viimeisenä jäältä, meni koppiin kun pojatkin, tuli sieltä kuin pojatkin ja söi yhdessä heidän kanssaan. En ole milloinkaan nähnyt sellaista moraalia. Sitä on ammattilaisuus! Ei sitä, että nokka pystyssä naureskellaan toisten räpellykselle.

Kyllä minun vitutukseni armeijaan alkoi alokasaikana ja syynä olivat varusmiesryhmänjohtajat, sillä vain 1/10 alokasryhmänjohtajista oli vielä 1984-1985 kypsiä tehtäväänsä ja sotajoukkueessa (vanhempi ikäluokka) olivat kaikki. Tai sitten se kypsyys kasvoi johdettavien myötä. Sotajoukkueissa oli aina parhaat koksutkin.

Reserviläisaikaa miettiessä totean tavanneeni lähinnä viikonloppukomendantteja ja sotilaspoliisijohtajia eli niitä, jotka asetettiin valvomaan touhujamme. Ihan täysammattilaisia: olivat tyytyväisiä, kun askelia tuli varmasti riittävästi ja porukka huolehti kalustostaan.

Maakuntajoukon perustamisvaiheessa kuntotestejä vetäessäni radalle meni silloinen paimenemme, yliluutnantti, joka juoksi kuuden erän kanssa peräjälkeen Cooperin testin opettaen pari ensi kierrosta suoraan radalla oikeaa juoksuasentoa ja askeleen pituutta, kun näki jonkin alisuoriutuvan teknisistä syistä, ei niinkään kunnon puolesta. Sitten hän pisti puita uuniin ja juoksi siis kuusi kertaa peräjälkeen testin yli 3000 m.

Aktiivireserviläisten taso

Suojeluskunnan taso on aina kirjava. Joku porukka saattoi neuvotella joka asiasta ja miettiä mitä tehdään ja millä ehdoilla ja harrastella sitä hommaa. Toinen taas rakentui soluista, joissa asioihin suhtauduttiin asiallisen jämäkästi ja pyrittiin jatkuvaan omaehtoiseen kehitykseen. Näistä sukeutui hiljaisia puoliammattilaisia.

MPK:n kurssit ja niiden toteutus on varmasti myös vaihtelevaa - aivan kuin koulujärjestelmämmekin sisältää eritasoisia elementtejä riippumatta periaatteessa tasa-arvoisesta tai tasapäistävästä peruskoulu-uskonnosta. Olen ollut mukana kouluttamassa MPK:n puitteissa yhtä porukkaa, jonka osaaminen, motivaatio ja sitkeys löi 100-0 laudalta minkä tahansa varusmiespoppoon. Vapaaehtoisuus teettää tällaistakin. Toisaalta kymmenen vuotta sitten olin joukkueenjohtajana VEH-harjoituksessa, jossa osa reserviläiskouluttajista makoili teltoissa koko viikonlopun, joten koulutin itse viikonlopun aikana miehet tilanteen ollessa päällä sen minkä kerkisin, eli juoksin varajohtajan kanssa kieli vyön alla nukkumatta. Silloin sanoin kannakseni, ettei tuollaisia tarvita ollenkaan mukaan.

Mikä on varmaa?

Se, että "PV:n rauhanajan vahvuus on 14 000 henkeä, josta noin puolet on siviilejä tai siviilikoulutuksen saaneita" ja varusmiehiä koulutetaan vuosittain 27 000 lisää, tarkoittaa sitä, että on parempi kyllä puhaltaa yhteen hiileen ja ottaa reservi sotajoukkkona vakavasti. Helpointa se olisi, jos olisi rahaa ja saisi määrätä usein suht nuoria ikäluokkia lisäkoulutukseen.
 
Viimeksi muokattu:
@CV9030FIN , PAT- ja RYT-historia on toki tuttu. Samoin on tuttua moni muu toimintatapa, ja tuota yllä kuvattuahan tietyissä joukoissa on tehty "maailman sivu". Varsin hyvillä tuloksilla.

Päällikkönä (vast.) toimivan ammattisotilaan vaihtuminen määräajoin on yksi annettu tekijä, eikä se välttämättä tee asiaa vaikeaksi - jos alkupanostus on riittävä ja koheesio syntynyt. Toki uudelle päällikölle on vaativampaa tulla tehtäväänsä, kun joukko on jo "jonkinlainen". Siinä suhteessa tilanne on verrattavissa työyhteisön vaihtumiseen PV sisällä tai peräti rintamalle uutena kymppinä siirtymiseen.

Täysin riippumatta tästä kehittelystä, joudun toteamaan että vapaaehtoisuuden ymmärtäminen on aika heikolla hapella virkakunnassa. Tämä on täysin ymmärrettävää ("Puolustusvoimien sisäinen järjestys on sotilaallinen."), mutta ymmärrettävyys ei tee yhtään hyväksyttävämpää jatkuvasta mahdollisuuksien hukkaamisesta. Hyvää pelisilmää on nähty paikoin alueupseerien ja muiden vuorovaikuttajien valinnassa, mutta katsomalla asioita rehellisesti uusin silmin olisi niin paljon enemmän saavutettavissa samoilla vastikkeellisilla resursseilla. Kas kun kohtaamalla suomalaisen miehen (naisen) aidosti, voi olla melkoisia voimia käytettävissä.

Tämä jos joku on pienten purojen taidetta. Ei synny uusia suorituskykykategorioita, ei parane tilannekuvan kansainvälinen hyödynnettävyys. Saattaapa kuitenkin syntyä ratkaiseva kerroin kaikkeen tekemiseen.

Ajatus on todella ikävästi ristiriidassa pienen, tiukan ja äärimodernin sotavoiman kanssa. Mutta onko todellisuus kuitenkin toisenlainen?
 
Niin toisaalta itsekin olen sitä mieltä että PV:n toiminnan tulee perustua ennen kaikkea sotilaalliseen järjestykseen ja siksi vierastan näitä vapaaehtoisia poikakerhotoimintoja. Olen itse sitä mieltä että koko MPK/vast vapaaehtoistoiminnan tulisi olla tarkemmin PV:n hallinnassa (Kodinturvajärjestö joka kuuluu 4.puolustushaarana puolustusvoimiin). Toimikoon sitten aatteellisella puolella nuo killat, reserviläis yhdistykset ja vastaavat. Lisäksi kyllä minä hiukan vierastan näin kapiaisena tuota vapaaehtoisuuden sotkemista työasioihin; harmaiden tuntien tekeminen kun ei kyllä palvele ammattisotilaiden etua yhtään...eli kyllä tuon kaltaiseen toimintaan täytyisi PV:n kyllä rahoitustakin varata. Itsekin harrastan myös vapaaehtoista maanpuolustustyötä nimenomaan noissa aatteellisissa yhdistyksissä, mutta en sotke niitä työasioihin.
 
Minusta on väärin yksittäisiä ammattisotilaita kohtaan olettaa, vaatia, "järjestää" niin, että reservin kanssa toimiminen ei näy tuntilistassa. Vapaaehtoisuus koskee laajaa reserviä, sillä millään matematiikalla merkittävää aikapanostuksen nousua ei voida rahoittaa nykyisillä KH, VEH -instrumenteilla. Sen sijaan järjestävän seuran puolella tekeminen pitää saada näkyväksi ja sitä kautta tulosvastuulliseksi toiminnaksi. On aika raju ero siinä, miettiikö työpäivänsä vastikkeetonta venyttämistä vai koittaako saavuttaa keskeisiä tavoitteita työssänsä. Tällainen muutos lähtee - jos on koskaan lähteäkseen - PV johdosta, tai oikeammin poliittisesta ohjauksesta, ja jalkautuu niin että töitä jaetaan oikeasti uusiksi. Ja tuosta MPK:n strategisesta kumppanuudesta <> tavoitteellisuudesta, ohjauksesta olen joltisenkin samaa mieltä, kunhan PV osaa työkalua käyttää.

Poikakerhoista on muuten saanut moni aika konkreettista oppia, jopa seurakuntien poikakerhoista. Joskus törmäsin itsekin Muorravaarakalla tulistellessani kymmenen rinkkaselän partioon. Olivat alle 18-vuotiaita seurakunnan poikakerholaisia koulutuksen päätösvaelluksella. Hyvin näytti patikka maistuvan.

Ei muoto vaan sisältö...
 
koponen kirjoitti:
Minusta on väärin yksittäisiä ammattisotilaita kohtaan olettaa, vaatia, "järjestää" niin, että reservin kanssa toimiminen ei näy tuntilistassa. Vapaaehtoisuus koskee laajaa reserviä, sillä millään matematiikalla merkittävää aikapanostuksen nousua ei voida rahoittaa nykyisillä KH, VEH -instrumenteilla. Sen sijaan järjestävän seuran puolella tekeminen pitää saada näkyväksi ja sitä kautta tulosvastuulliseksi toiminnaksi. On aika raju ero siinä, miettiikö työpäivänsä vastikkeetonta venyttämistä vai koittaako saavuttaa keskeisiä tavoitteita työssänsä. Tällainen muutos lähtee - jos on koskaan lähteäkseen - PV johdosta, tai oikeammin poliittisesta ohjauksesta, ja jalkautuu niin että töitä jaetaan oikeasti uusiksi. Ja tuosta MPK:n strategisesta kumppanuudesta <> tavoitteellisuudesta, ohjauksesta olen joltisenkin samaa mieltä, kunhan PV osaa työkalua käyttää.

Poikakerhoista on muuten saanut moni aika konkreettista oppia, jopa seurakuntien poikakerhoista. Joskus törmäsin itsekin Muorravaarakalla tulistellessani kymmenen rinkkaselän partioon. Olivat alle 18-vuotiaita seurakunnan poikakerholaisia koulutuksen päätösvaelluksella. Hyvin näytti patikka maistuvan.

Ei muoto vaan sisältö...
Klikkaa laajentaaksesi...

Tärkeä viesti, joka pitää saada ohjauspuolelle kaikkia kanavia pitkin.
 
@koponen antoi ihan reilun palautteen käyttämästäni vähättelevästä "poikakerho" -termistä, mutta en kyllä siltikään ymmärrä miten alla olevan lainauksen tyyppiset VEH-tapahtumat palvelevat sotilaallista suorituskykyä...ei ihme jos kapiaiset näkevät MPK toiminnan puuhasteluna ja makkaranpaistona.
Kathy kirjoitti:
Keski-Suomen maanpuolustusjuhla Kannonkoskella 8.-9.8.2014

"Mp-juhlan tukikurssi (lippulinnat, mp-järjestöjen tuki). Tavoite tukea Ilmasotakoulua, Keski-Suomen Aluetoimistoa ja Kannokosken kuntaa maanpuolustusjuhlan järjestelyissä."

Ilmoittautumisaika on jo umpeutunut, mutta minua pyydettiin tiedustelemaan olisiko halukkaita osallistujia. Osallistujia toistaiseksi liian vähän.

Eli lipunkantajian tarvitaan veteraanien ja maanpuolustusjärjestöjen lippulinnaan!

https://mpk.fi/Default.aspx?tabid=943&id=82634
Klikkaa laajentaaksesi...
 
CV9030FIN kirjoitti:
@koponen antoi ihan reilun palautteen käyttämästäni vähättelevästä "poikakerho" -termistä, mutta en kyllä siltikään ymmärrä miten alla olevan lainauksen tyyppiset VEH-tapahtumat palvelevat sotilaallista suorituskykyä...ei ihme jos kapiaiset näkevät MPK toiminnan puuhasteluna ja makkaranpaistona.
Klikkaa laajentaaksesi...

Entäs kaikenmaailman vuosipäivien ja muiden patsastelujuhlien järjestäminen? Miten ne palvelevat sotilaallista suorituskykyä? Tuollaiset kinkerit ovat vieläpä mitä suuremmissa määrin upseerikunnan järjestämiä ja vaalimia tilaisuuksia. Ihme, että muilla aloilla pärjätään ilmankin.
 
Viimeksi muokattu:
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top