Tässähän se on koko juttu.
Meidän ammattisotilaiden tulisi laajentaa näkemystämme ja ymmärtää, että yhteiskunnan erilaisissa kriisitilanteissa puolustusvoimat ja sen palveluksessa olevat henkilöt eivät toimi irrallisesti, vaan tärkeänä osana yhteiskuntaa kokonaismaanpuolustuksen käsitteen mukaisesti.
Kokemukseni mukaan ammattisotilaat kokevat usein sotilaalliseksi koulutukseksi vain varusmiespalveluksen, sotilasopetuslaitoksissa annettavan koulutuksen,
kertausharjoitukset, kriisinhallintatehtäviin liittyvän perehdyttämiskoulutuksen ja kriisinhallinnallisissa koulutusoperaatioissa (esimerkiksi European Union Training Mission in Mali) annetun koulutuksen. Vastaavan kaltainen näkemys oli myös itselläni ennen kuin työtehtävieni kautta perehdyin paremmin vapaaehtoiseen maanpuolustukseen. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen loppuraportissa viitataan myös osiltaan ammattisotilaiden ongelmalliseen suhtautumiseen MPK:een.
Tässä on nimenomaan se näkemys ja vallalla oleva mielikuva, jota olen itsekin tässä ketjussa aikaisemissa viesteissä tuonut esille. Kommenteista päätellen sanoma on mennyt vaihtelevasti perille, sillä asian perinpohjainen ymmärtäminen on ilmeisesti haastava pähkinä purtavaksi. Asia on juuri näin ja yllä kuvatun kaltainen käsitys nauttii virkamiessotilaiden keskuudessa suurinta mahdollista kansansuosiota. Se on paitsi lakiin ja asetuksiin perustuva virallinen totuus, myös epävirallisen organisaation (ns. "omissa porukoissa") yleisesti hyväksymä käsitys.
Tätä yleistä käsitystä myös mielellään vielä ruokitaan ja tietoisesti ylläpidetään, koska se edistää virkamiessotilaskunnan yhtenäisyyttä ja sotilasammattien statusta sekä arvostusta yhteiskunnassa. Suomen kaltaisessa asevelvollisuusmaassa, jossa lähes jokainen miespuolinen kansalainen on jossain vaiheessa saanut jonkinlaisen sotilaskoulutuksen ja monet myös upseeritasoisen koulutuksen tarvitaan riittäväksi katsotun statuksen saamiseen selkeää erottautumista. Sen kannalta on tärkeää tehdä selkeä miekalla piirretty raja ammattilaisten ja harrastelijoiden välille. Kuka kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse? Jos hännän nostaminen paljastaa muille jotain epämiellyttävää katseltavaa, niin kauneus on aina katsojan silmissä. Asia ei suinkaan ole mikään uusi ilmiö, vaan samanlainen asetelma oli aikanaan myös SK-järjestön ja vakinaisen armeijan palkatun henkilökunnan välillä.
Seuraavaksi joku tietysti esittää kysymyksen, miksi sotilasammattien status ja arvostus yhteiskunnassa ovat niin tärkeitä. Vastaan siihen kuitenkin, että kysymys on typerä, jonka jälkeen kehoitan käyttämään vähän omaa järkeä ja miettimään vastauksen itse.
Suomessa on
normaaliolojen aikana
ammattiarmeija. Reserviläisten asema on siinä eräänlaisella harmaalla vyöhykkeellä. Tavallaan he ovat sotilaiden henkilöstöryhmä, mutta eivät kuitenkaan ole. He eivät ole osallisina normaaliolojen puolustusvoimien toiminnassa, paitsi käskettynä kertausharjoituksiin, jolloin heidän asemansa löyhästi siviilimaailman yritykseen rinnastettuna vastaa lähinnä harjoittelijaa tai koululaista. Virkamiessotilaan maailmankuvassa on vain upseereita, opistoupseereita, erikoisupseereita ja aliupseereita sekä asevelvollisia, joista koulutetaan sa-joukkoja joukkotuotantotehtävän mukaisesti. Kaikki muut ovat sitten jotain ihan muuta.
Asevelvolliset ovat vähän niin kuin oppilaat peruskoulussa. Eivät opettajan, tieteenharjoittajan tai edes talonmiehen tasolla eivätkä he kuulu koulun henkilökuntaan ja siten ole myöskään varsinaisesti henkilöstöryhmä, vaan he ovat koulussa suorittamassa lakisääteisen oppivelvollisuuden sisältämää oppimäärää. Peruskoulun jälkeen voi sitten jatkaa sopivalla opintopolulla kouluttautumista vaikka opettajaksi. Sen jälkeen voi sitten vaikka erikoistua tai ylentyä rehtoriksi, jos vain tuuri ja laukausyhdistelmät riittävät. Jokainen rehtorikin on joskus ollut ekaluokkalainen.
Tutkielmaa tehdessä tuli esille Suomen historiaan liittyvä seikka, etteivät MPK:n johto ja toimijat halua, että MPK rinnastettaisiin millään tavoin Suojeluskuntajärjestöön. MPK:n puheenjohtaja Juha Korkeaoja sanoi, että ”MPK:n yllä leijuu Suojeluskuntien haamu tai varjo”.
Tämähän on tosiaan vain toimihenkilöiden ja tämän kepuli-pj Korkeaojan näkemys ja toive, mutta v o i olla, että se eroaa taaskin vähän kentän äänestä tai näkemyksestä.
Kun vapaaehtoista maanpuolustusta hiljalleen perustettiin suomettuneen YYA-Suomen Tehtaankadun löylyjen jälkihiessä 90-luvun alussa, niin SK-mörkö ja sen potentiaalisesti nostattama poliittinen vastarinta olivat todellinen uhkakuva, minkä vuoksi kaiken SK-järjestöön, militarismiin, äärioikeistolaisuuteen tai mihin tahansa poliittisia negaatioita herättäviin viitteisiin suhtauduttiin äärimmäisellä sensitiivisyydellä. Lisäksi toiminnasta oli tehtävä populaaria, eli sille oli saatava mahdollisimman laaja hyväksyntä kaikissa kansan kerroksissa ja yhteiskuntaluokissa.
Nykyään MPK:n ja maanpuolustusjärjestöjen toiminta on jo vakiintunut ja sillä on julkisoikeudellinen asema, mutta vielä 90-luvulla toiminnan ja eri paikallisosastojen/-komppanioiden perustamisvaiheessa se oli vielä todella haavoittuva ja olisi huonossa tapauksessa myös voinut pysähtyä alkuunsa. Erityisesti vasemmisto pyrki tekemään kaikkensa "uusien suojeluskuntien" perustamisen ja "aseistamisen" (case Norinco 56S) estämiseksi.
Innokkaiden reserviläisten suureksi onneksi samaan aikaan myös puolustusvoimien kertausharjoitusmäärät romahtivat, mikä antoi valtiovallalle yhden pätevän perusteen vapaaehtoisen maanpuolustuksen perustamiselle ja kehittämiselle. Pariisin pakkorauhansopimuksessa kuopattu Fenix-lintu nousi tuhkasta ja homma lähti vastustamattomaan nousuun.