HULLUIMMAT aseet

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen panssarivaunujen kehittyksen yhdeksi suuntaukseksi tuli meritaistelun siirtäminen maalle. Tätä tarkoitusta varten kehitettiin useammalla tornilla varustettuja vaunuja joiden tarkoituksena oli toimia taistelulaivan vastineena maasodassa.

Monet armeijat kehittivät näitä vaunuja prototyyppiasteelle mutta Puna-armeija oli ainoa jonka mallit T-28 ja T-35 päätyivät sarjatuotantoon. Idea T-35:n valmistukseen tuli vuonna 1926 valmistuneesta brittiläisen Vickers-tehtaan viisitornisesta A1E1 Independent-vaunusta.

Ensimmäinen prototyyppi malliltaan T-35-1 valmistui Leningradissa elokuusssa 1932. Toinen prototyyppi T-35-2 valmistui huhtikuussa 1933 ja käytti runsaasti yhteisiä osia T-28:n kanssa. T-35-2:n kokeilujen jälkeen vaunun sarjavalmistus päätettiin aloittaa Harkovan veturitehtaassa nimellä T-35A. Harkovassa 1.11.1933 valmistui ensimmäinen vaunu ja tuotanto jatkui huhtikuuhun 1939 saakka, vaunuja valmistui 61 kappaletta. Tuotannon aikana vaunuun tehtiin lukuisia muutoksia ja jo valmistuneita vaunuja päivitettiin huoltojen yhteydessä.

T-35:n tarkoituksena oli tehdä läpimurto vihollisen linjaan ja tätä tarkoitusta varten vaunussa oli päätorni ja 4 sivutornia. Painoa oli alunperin 50t, mutta lisäpanssaroinnin jälkeen painoksi tuli 54t. Laitteen pituus oli 9,7m, leveys 3,2m ja korkeus 3,4m. Panssarointi oli vahvimmillaan keulassa 30mm ja lisäpanssaroinnin jälkeen 70mm. Bensakäyttöinen V-12-moottori tuotti 580hv joka vauhditti vaunun maantiellä 29km/h huippunopeuteen, toimintamatka maantiellä oli 120km. Vaunussa oli miehistöä 11 miestä: johtaja, ajaja, 5 ampujaa, 2 lataajaa, radisti ja mekaanikko.

Päätorni oli sama kuin T-28:n, aseistuksena oli 76,2mm KT-28-tykki ja DT-pikakivääri joka ei ollut yhdistettynä tykkiin. Tornissa oli kolmen hengen miehistö, johtaja/lataaja, ampuja ja radisti. Radiolaitteisto painoi miehekkäät 80kg ja osassa vaunuja oli tornin ympärillä kehä-antenni jonka kantama pysäksyhdissä maksimissaan 30km. Venäläisissä vaunuissa johtaja oli tavallisesti ylityöllistetty mutta T-35:ssä hommaa oli vielä paljon tavallista enemmän. Johtajan tehtävänä oli johtaa vaunua, koordinoida viiden tornin tulta, ampua pikakiväärillä ja ladata tykkiä yhdessä radistin kanssa.

Sivutorneista etuoikealla ja takavasemmalla olleet tornit olivat 45mm tykillä ja DT-pikakiväärillä varustettuja torneja jotka olivat BT-5-vaunusta mutta ilman tornin takauloketta. Kaksi muuta sivutornia olivat DT-pikakivääreillä varustettuja ja identtisiä T-28 konekivääritornien kanssa. Tykkitorneissa oli ampuja/johtaja sekä lataaja. Konekivääritorneissa oli ainoastaan ampuja.

Vaunun telakoneisto muodostui molemmin puolin neljästä kierrejousia käyttävästä telapyöräparista, edessä olevasta johtopyörästä, kuudesta ylätelapyörästä ja takana sijaitsevasta vetopyörästä. Lisäksi johtopyörän ja ensimmäisen telapyörän välissä oli tukipyörä jonka tarkoituksena oli ylläpitää telan jännitystä ylitettäessä pystysuoria esteitä. 526mm leveä ja 16m pitkä telaketju muodostui 135:stä telakengästä ja telan koskettuspintaa oli 6,5m. Ajaja istui vasemmalla ja hänen takanaan vaunun mekaanikko.

T-35 esiintyi näyttävästi Puna-armeijan paraateissa läpi 30-luvun mutta armeijan johdolle kävi jo ennen sotaa selväksi vaunun vähäinen taisteluarvo. Vaunun suuri pituus tuotti odotetusti kääntymisvaikeuksia ja vaunun voimansiirron kestävyys oli heikko. Vuonna 1940 ehdotettiin vaunun käyttöä ainoastaan paraateissa mutta T-35 päätettiin pitää palveluskäytössä loppuunkulumiseen saakka.

T-35 ei osallistunut Talvisotaan ja ensimmäisen kerran vaunut pääsivät tositoimiin Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941. Sodan alkaessa 48 vaunua oli 34. Panssaridivisioonan kahden rykmentin käytössä Horodokissa n. 25km Lvivin länsipuolella. 5 vaunua oli Harkovassa korjattavana, 6 kpl Saratovin panssarikoulussa ja 2 kpl Moskovan sotilasakatemian käytössä.

34. Panssaridivisioona menetti kaikki 48 vaunua kahdessa viikossa 24.6.-9.7.1941 välisenä aikana. Vain 7 vaunuista menetettiin taistelussa vihollisen kanssa. Suurimpana syynä menetyksiin olivat erilaiset mekaaniset ongelmat joista tärkemmät olivat vaihteisto (12 kpl) ja kytkin (4kpl), lisäksi ainakin jarru- ja moottoriviat aiheuttivat menetyksiä. Kahdeksan vaunua jäi viholliselle kenttäkorjaamon valtauksessa, kaksi juuttui suohon ja kaksi tippui sillalta. Toinen sillalta tippuneista vaunuista syttyi tuleen tappaen koko miehistön, vaunu oli ylösalaisin eikä pohjassa ollut pakoluukkua.

Harkovan veturitehtaassa korjattavana olleet vaunut osallistuivat ja tuhoutuivat kaupungin valtauksessa lokakuun lopulla. Moskovassa koulutuskäytössä olleet kaksi vaunua osallistuivat kaupungin puolustukseen loppuvuonna -41 ja loput vaunut menetettiin tai romutettiin vuonna 1942 lukuuottamatta yhtä Saratovin panssarikoulun vaunua.

Barbarossan aikana saksalaisten valtaamista vaunutyypeistä T-35 oli ainoa jota armeija ei ottanut käyttöönsä. Berliinin eteleäpuolelle Kummersdorfin koealueelle tuotiin Lvivissa 29.6.1941 hylätty vaunu tutkittavaksi ja samalla vaunutyyppi sai saksalaisen nimensä Panzerkampfwagen T 35 A 751 (r). Huhtikuussa 1945 T-35 osallistui viimeisen kerran taisteluun kun sitä käytettiin panssaroituna tähystyspaikkana/tientukkeena Zossenissa Berliinin eteläpuolella.

Sodasta selvisi yksi Saratovin panssarikoulun T-35 mallia 1938 joka ei koskaan osallistunut taisteluun ja se siirettiin 1946 Kubinkan harjoitusalueelle jonka kokoelma muutettiin museoksi 70-luvulla. Vuonna 2012 vaunu entisöitiin ajokuntoon TV-dokumenttia varten.

Katso liite: 43438
11. pansssaridivisioonan 24.6.1941 tuhoama T-35 mallia 1938 Verban kylän pohjoispuolella. Vaunu sai ainakin kuusi osumaa.

Katso liite: 43439
Luftwaffen täysosumalla tuhoama T-35 Verban kylän pohjoispuolella, takana näkyy edellisen kuvan vaunu. Kaikki Verban kylän taisteluun osallistuneet neljä vaunua tuhoutuivat.

Katso liite: 43437
Reilusti osiaan menettänyt T-35 esittelee jousitustaan.

Katso liite: 43436
Viimeinen valmistunut T-35 mallia 1939 jonka matka päättyi 2.7.1941 kampiakselin katkeamiseen. Viimeisissä valmistuneissa vaunuissa tornipanssarit olivat viistoja ja telakoneiston pannssarilevy ei peittänyt vetopyörää..

Katso liite: 43440
T-35 Moskovassa marras-/joulukuussa 1941.


Tärkeimpänä lähteenä Jochen Vollertin kirja T-35.
Ja videota mokomasta:
 
Suomalaiset pääsivät tutustumaan talvisodassa venäläisten SMK panssarivaunun prototyyppiin jota auliisti esiteltiin suomalaisille.
SA-kuva 2912

Kuvassa ainoa koskaan valmistettu SMK-panssarivaunu. Vaunu oli prototyyppi, joka tehtiin raskaan T-35 tankin alustalle. Kyseinen panssarivaunu tunkeutui linjojen läpi Summan kylässä, mutta vaunu ajoi miinaan ja se hylättiin.
 
Suomalaiset pääsivät tutustumaan talvisodassa venäläisten SMK panssarivaunun prototyyppiin jota auliisti esiteltiin suomalaisille.
SA-kuva 2912

SMK sai nimensä vuonna 1934 murhatun Leningradin puoluejohtaja Sergei Mironovitš Kirovin mukaan. Painoa vaunulla oli 56t, panssarin vahvuus rungon edessä 60mm. Miehistöön kuului 7 miestä, päätornissa aseena oli 76,2mm tykki ja pienemmässä tornissa 45mm. Vaunu oli ensimmäinen Neuvostoliitossa kehitetty tyyppi jossa oli sauvajousitus.

SMK, T-100 ja KV-1 vaunujen prototyyppejä kokeiltiin tositoimissa Summassa 17.12.1939. SMK:ta ajoi tehtaan koeajaja V. Ignatiev, johtajana toimi yliluutnantti Petin. Venäläislähteiden mukaan Suomalaiset pioneerit olivat yöllä asettaneen miinoja asemien eteen ja joitakin miinoja oli tehostettu lisäämällä TNT-panoksia. Syynä lisäräjähteisiin oli miinojen heikko teho raskaita vaunuja vastaan. SMK ajoi tällaiseen tehostettuun miinaan ja sen telakoneisto vaurioitui pahoin estäen venäläisten hinausyritykset. Vaunu sai lisävaurioita tykistötulesta maatessaan linjojen välissä ja ilmeisesti romutettiin taistelujen lakattua.
 
1950-luvun puolivälissä amerikkalaiset ottivat käyttöön M65 Atomic Annie-tykin joka ampui 274 kilogramman ydinkranaatteja maksimissaan 28 km etäisyydelle. Tykin siirtely tapahtui roikottamalla sitä kahden kuljetusauton varassa.

Venäläiset halusivat liikkuvamman version ydintykistä ja vuonna 1954 aloitettiin 406mm telatykin ja 420mm telaketjuilla liikkuvan kranaatinheittimen suunnittelu. Molemmat käyttivät yhden telapyörän verran pidennettyä raskaan panssarivaunu T-10:n alustaa.

406mm telatykki sai nimekseen 2A3 Kondensator 2P. Laitteen 16m pitkä tykki osoitti taaksepäin, tykki siis ladattiin vaunun edestä ja kuljettajan paikka oli oikean lokasuojan päällä. Vaunussa ei ollut paikkoja kuin kuljettajalle muu miehistö kulki kuorma-autolla, samoin ammukset sillä vaunun mukana kulki vain yksi ammus. Tykki kykeni ampumaan 570 kg:n painoisen ammuksen 25,6 kilometrin etäisyydelle, tulinopeutena oli yksi laukaus viidessä minuutissa. Vaunun pituus oli 20m, leveys 3,34m ja korkeus 5,75m. Painoa kertyi 64 tonnia.

420mm kranaatinheitinversion nimeksi tuli 2B1 Oka. Kranaatinheittimen putki oli 20m pitkä ja osoitti taaksepäin. Telatykkiversiosta poiketen kuljettaja istui keskellä, muu miehistö seurasi kuorma-autoilla. Kranaatinheitin ampui 670kg:n painoisen ammuksen maksimissaan 45 kilometrin etäisyydelle. Vaunun pituus oli 23m, leveys 3,08m ja korkeus 5,73m. Paino 55 tonnia.

Molempia vaunuja valmistettiin vuoteen 1957 mennessä 4kpl ja nämä 8 vaunua sijoitettiin Leningradin eteläpuolelle Lugaan (Ylä-Laukaa) 2. tykistörykmentin käyttöön. Rykmentti esiintyi 1957-1961 Moskovan sotilasparaateissa vaunujen kanssa. Käytössä molemmat vaunutyypit osoittautuivat kelvottomiksi. Molemmat kärsivät kovasta rekyylistä, vaunu liikkui useamman metrin rekyylin vaikutuksesta joka johti vaihteisto- ja voimansiirtorikkoihin. Kaksikymmenmetrisen vaunun ajaminen oli haastavaa ja kauas vaunun taakse ulottuva tykinputki tuhosi telaketjut nopeasti. Ammuksissa käytetyistä ydinlatauksista ei ilmeisesti ole vieläkään julkista tietoa.

Molemmat vaunutyypit poistettiin käytöstä vuonna 1961 taktisten ydinohjusten tehdessä kehitystyön jatkamisen tarpeettomaksi. Yksi 2A3 Kondensator 2P on museoituna Moskovassa ja yksi 2B1 Oka Pietarissa.

Ko1.jpg

Kaksi 2A3 Kondensator 2P:tä edessä ja perässä tulee yksi 2B1 Oka. Selvimpänä erona ohjaamon paikka.

Ko2.jpg

2A3 takaa.

Oka1.jpg

2B1 Oka edestä.

Oka2.jpg

Paraatiin valmistautuva 2B1 takaa.
 
Suomalaiset pääsivät tutustumaan talvisodassa venäläisten SMK panssarivaunun prototyyppiin jota auliisti esiteltiin suomalaisille.
SA-kuva 2912

Tuo vaunu olisi voinut muuttaa maailmansotaa jos se olisi saatu raahattua omalle puolelle turvaan.

Sakuilla ei ollut tietoa ennen 1941 kesäkuuta ja törmäämistä KV ja T-34 vaunuihin että NL on raskaasti panssaroituja vaunuja. En tarkoita T-35 vaan vaunuja joissa keula on turhan hyvin suojattu.

Kesällä 1940 moinen sotasaalis sakuille esiteltynä olisi voinut pistää vipinää (=tuli perseen alle 12kk etuajassa) heidän AT ja vaunu-aseistuksen kehitykseen. Ehkä? Möyrysihän siellä myös KV-1 ja erehtyykö muistini vai oliko sekin vaarassa menettää valkobandiiteille?
 
Oliko tämä värkki täällä jo?

"Comrad Tukachewchki, you are good a good mashall, but also a great dreamer"

 
Täällä on mainittu yläviistoon ampuva schräge musik. Tässä olisi Tu-2Sh 'hedge hog', pommittajan kuilusta alas ampuva 88 kappaleen PPSh-41 konepistooli-patteristo:
tu2sh_03.jpg
ps: jos työsi tuntuu yksitoikkoiselta, niin mieti sen "toverin" duunia joka on joutunut lataamaan noita lippaita.
 
Neuvostoliitto kokeili kevyen T-60 -vaunun yhdistämistä Antonov- liitokoneeseen. Yksi mutka matkassa oli riittävän tehokkaan vetokoneen puuttuminen. 1644923993247.png Myöhemmin myös Japani innostui ajatuksesta siirtää näin panssareita ilmateitse. Sielläkään homma ei edennyt kovin pitkälle. 1644924096667.png
 
Laitan tämän tänne hullujen osastolle.
Tarrant Taborin tuhouduttua ensilennolla 1919 sen suunnittelija William H. Barling siirtyi Yhdysvaltoihin ja sai USA:n armeijan innostumaan strategisesta pommittajasta. Barling suunnitteli kolmetasoisen kuudella 400 hv moottorilla varustetun pommittajan nimeltään XNBL-1 (Experimental, Night Bomber, Long Range). Koneita valmistui lopulta vain yksi ja tämä 20m pitkä, 36m leveä ja 8m korkea kone oli todella alitehoinen ja 270 km kantama jätti paljon toivomisen varaa. XNBL-1:n maksiminopeus oli 150km/h ja maksimikorkeus reilut 2000m.

XNBL-1.jpg
 
Tarrant Taborin tuhouduttua ensilennolla 1919 sen suunnittelija William H. Barling siirtyi Yhdysvaltoihin ja sai USA:n armeijan innostumaan strategisesta pommittajasta. Barling suunnitteli kolmetasoisen kuudella 400 hv moottorilla varustetun pommittajan nimeltään XNBL-1 (Experimental, Night Bomber, Long Range). Koneita valmistui lopulta vain yksi ja tämä 20m pitkä, 36m leveä ja 8m korkea kone oli todella alitehoinen ja 270 km kantama jätti paljon toivomisen varaa. XNBL-1:n maksiminopeus oli 150km/h ja maksimikorkeus reilut 2000m.

Katso liite: 56617
Laitetaan jatkoa tälle.
 
Menee ehkä hieman OT, sillä ei tämä ehkä hulluimpia ole eikä varsinaisesti myöskään ase.
 
Back
Top