Neukkujen pora ns myyrä
https://tekniikanmaailma.fi/tallain...superase-nayttanyt-vihollisille-kuzman-aidin/
https://tekniikanmaailma.fi/tallain...superase-nayttanyt-vihollisille-kuzman-aidin/
HULLUIMMAT aseet
- Viestiketjun aloittaja late347
- Aloitus PVM
Kiitos!
Onko kellään tietoa ammuttiinko tällä koskaan vastustajaa tai edes varoituslaukausta? Mustihan haukkuu ihan kivasti.
John Hilly
Ylipäällikkö
Musti oli asennettuna vain leikillään ja pelottelumielessä. Ei sillä ollut tarkoituskaan ampua.
JR49
Respected Leader
@Juna112Porojetsiin , löytänet sen kertomuksesi kaverille luettavaksi?
Kiitos, nyt löysinkin jo sen.
Mieleen tuli tuosta Karin mustilla ampumisesta yksi huvittava yksityiskohta;Kiitos, nyt löysinkin jo sen.
kun olimme saaneet joukkuetoverin kanssa sovittua ampumiseen liittyvän protokollan (siis kun sitä saamarin vermettä ei saanut varmistettua ja fillarin kahva laukaisimena sekä ristinivel vakaimena oli sen verran hutera systeemi, että aivan varmaan olisi kova lähtenyt vahingossa, jos olisi vähänkin tärähtänyt vaunu johonkin. Ja todennäköisesti kansiluukussa keikkuva kaveri olisi ilman päätä.), eli:
kansiluukusta ylös > lukko auki > lataa ammuksen > lukko puoleen väliin kiinni > vetää itsensä alas ja luukun kiinni > sekä läppäisee minua jalkaan.
Minä käännyn sen verran, että saan lukon kiinni ja sitten tähtäämään. (tähtäys meni muuten niin, että otin sivusuunnan kohdilleen ja annoin aseen painua maalin alle, sitten nostin ja ammuin, kun mielessä asettamani ennakkopiste oli maalin keskellä.
No - juuri kun käännyin laittamaan sitä lukkoa kiinni, niin oman porukan "yleisöosasta" lähti majuri, taisi olla viestitoimiston päällikkö, juoksemaan takaa päin vaunua kohtia viittoen mulle jotain. Juoksi suoraan siihen painealueelle ja huusi jotain; nostin nakkipipon korvallista ja tämä huutaa että "sulla on lukko auki!!"... sanoin jotain ystävällistä kuten "niin on ja nyt painu vittuun siitä". En sitten jäänyt katselemaan mihin se sukelsi, kun piti antaa se näytöskin. Molemmat laakit sitten osui ja laukausten väliin ei -yllättäen- tullut enään ketään kuuloetäisyydelle.
... en tosin olisi mitään kuullutkaan sen ekan laukauksen jälkeen.
Normimustissa ampujan paikka ei ole pahin, koska ampuja on niin kiinni aseessa että se paineaalto ei iske yhtä pahasti kuin lähellä olijoihin. Pahin on valmiiksi kaivetussa poterossa muistaakseni ammusmies 3 jonka potero on lyhyt pätkä juoksuhautaa, jossa paineaalto kohtaa seinän.
Tuo roikkunivel vaikuttaa samansuuntaiselta kuin ruotsalaisten mustinvastineessa Pansarvärnspjäs 1110, jossa putki roikkuu nivelen päässä, jolloin maaston epätasaisuus ei vaikuta siihen onko se suorassa. Postasin juuri markkinointifilmin tuosta 1110:sta tuonne Panssarintorjunta ketjuun.
Eli laitteessa ei ollut varsinaista tähtäintä, jota olisi voinut käyttää?
Majureita en edes viitsi kommentoida....
Siinä oli Mustin normaali tähtäin, olkapäätä vasten oli rakennettu ylösalaisen U:n muotoinen olkatuki(muistaakseni) ja suuntaus tapahtui, tietenkin pitämällä olkapäällä tukea paikallaan, fillarin tangolla(mallia Helkama
) jossa laukaisimena oli fillarin jarrukahva. Haaste siinä tähtäämisessä oli se, että vapaasti heiluvaa raskasta putkea on todella vaikea pitää suunnassa fillarin kahvalla, pienenkin liikkeen vääntömomentit on sen verran isoja. Mutta antamalla raskaan putken liikkua niin, että liikerata on vain yhteensuuntaan, saa osumaan kunhan ottaa huomioon ennakon.Olin itse sitä mieltä että moisella virityksellä ei voi osua tai edes ampua, ja suhtauduin Karin aseeseen panssarivaunumiehen arroganssilla.. joten niinhän siinä kävi, että kun piti löytää sopiva mies ampumaan - niin minähän sieltä itseni sen putken kanssa löysin.
Meillä ei tosiaan ollut tässä koreografiassa ammusmies numero kolmosta, ainoa ammusmies oli Pasin kannen alla. Paitsi tietenkin se majuri, joka kovasti oli tulossa kolmosen paikalle.
Sen verran selvitykseksi; kuuluin pst-koulutettuihin ja joukkueen -ryhmään, eli meillä oli ihan normaali Mustikin ja sille muutamat asemat ammuspoteroineen ja kantalinnoitteineen. Tehtävänä oli torjua iippojen panssarikärki, jos näin korskeasti asian ilmaisee. (tämän suunnitelman järkeä voi pohtia erikseen.) Mutta siis olimme ampuneet Mustilla Niinisalossa ja tämä erikoiskoulutus lankesi minulle koska oli taisteluvaunumies - sehän on melkein sama
Viimeksi muokattu:
Hanski
Ylipäällikkö
On lähes epäluonnollisen vaikeaa uskoa, että löytyy henkilö, joka on ampunut tuolla vekottimella ja erityisen ihmeellistä on, että kaveri on vielä ammunnan jälkeen tolkuissaan!Siinä oli Mustin normaali tähtäin, olkapäätä vasten oli rakennettu ylösalaisen U:n muotoinen olkatuki(muistaakseni) ja suuntaus tapahtui, tietenkin pitämällä olkapäällä tukea paikallaan, fillarin tangolla(mallia Helkama
Olin itse sitä mieltä että moisella virityksellä ei voi osua tai edes ampua, ja suhtauduin Karin aseeseen panssarivaunumiehen arroganssilla.. joten niinhän siinä kävi, että kun piti löytää sopiva mies ampumaan - niin minähän sieltä itseni sen putken kanssa löysin.
Meillä ei tosiaan ollut numero tässä koreografiassa ammusmies kolmosta, ainoa ammusmies oli Pasin kannen alla. Paitsi tietenkin se majuri, joka kovasti oli tulossa kolmosen paikalle.
Sen verran selvitykseksi; kuuluin pst-koulutettuihin ja joukkueen -ryhmään, eli meillä oli ihan normaali Mustikin ja sille muutamat asemat ammuspoteroineen ja kantalinnoitteineen. Tehtävänä oli torjua iippojen panssarikärki, jos näin korskeasti asian ilmaisee. (tämän suunnitelman järkeä voi pohtia erikseen.) Mutta siis olimme ampuneet Mustilla Niinisalossa ja tämä erikoiskoulutus lankesi minulle koska oli taisteluvaunumies - sehän on melkein sama
Tolkuissaan ja tolkuissaan 
..
..
taantumu
Ylipäällikkö
Toisen maailmansodan keskivaiheilla briteillä oli ongelmana panssarivaunujensa tykkien riittämätön läpäisy saksalaisvaunujen panssaroinnin parantuessa. Ratkaisuksi tuli 17-paunan tykki jonka väljyytenä oli 3 tuumaa eli 76,2mm. Ison tykin asentaminen käytössä oleviin panssarivaunuihin tuotti vaikeuksia ja Sherman Firefly saatiin käyttöön vasta Normandian maihinnousuun. Hätäratkaisuksi ennen Fireflyta keksittiin laite nimeltään Self Propelled 17pdr, Valentine, Mk I, Archer.
Archer oli samankaltainen saksalaisten Panzerjäger-vaunujen kanssa eli kevyesti panssaroitu mutta raskaasti aseistettu laite kiinteällä tykillä. Archerin erikoisuutena oli tykin sijoittelu sillä ase osoitti kohti vaunun perää. Erikoinen rakenne johtui hätäratkaisusta jossa 17-paunan tykki sijoitettiin suoraan Valentine-panssarivaunun alustalle ja vehje olisi ollut aivan liian etupainoinen sekä pitkä jos tykki olisi osoittanut normaaliin tapaan eteen. Taktisesti tykin sijoittelu kohti perää ei tuottanut suurta ongelmaa sillä vaunua pyrittiin käyttämään väijytyksissä ja tuliasemasta poistuminen onnistui nopeasti.
Painoa Archerilla oli 15 tonnia ja panssarointi oli paksuimmillaankin vain 20mm. Taistelutila oli päältä avoin, miehistöä oli 4 johtaja, ampuja, lataaja ja ajaja. Ajajan paikka ei ollut erityisen miellyttävä sillä se sijaitsi suoraan tykin takana ja tykki kävi joidenkin kymmenien senttien päässä ajajan päästä rekyylin aikana. Puolustusaseena vaunussa oli Bren-pikakivääri.
Archer tuli käyttöön vuoden 1943 toisella puoliskolla ja valmistus jatkui sodan päättymiseen asti jolloin 655 suunnitellusta 800 kappaleen tuotannosta oli valmistunut. Sodan jälkeen vaunuja annettiin Egyptiin ja Jordaniaan. Viimeiseksi Archerin sodaksi jäi vuoden 1956 Sinain sota. Brittien palveluksessa Archer oli 50-luvun puoliväliin saakka.
Egyptiläinen Archer edestä.
Archer takaa.
Archer oli samankaltainen saksalaisten Panzerjäger-vaunujen kanssa eli kevyesti panssaroitu mutta raskaasti aseistettu laite kiinteällä tykillä. Archerin erikoisuutena oli tykin sijoittelu sillä ase osoitti kohti vaunun perää. Erikoinen rakenne johtui hätäratkaisusta jossa 17-paunan tykki sijoitettiin suoraan Valentine-panssarivaunun alustalle ja vehje olisi ollut aivan liian etupainoinen sekä pitkä jos tykki olisi osoittanut normaaliin tapaan eteen. Taktisesti tykin sijoittelu kohti perää ei tuottanut suurta ongelmaa sillä vaunua pyrittiin käyttämään väijytyksissä ja tuliasemasta poistuminen onnistui nopeasti.
Painoa Archerilla oli 15 tonnia ja panssarointi oli paksuimmillaankin vain 20mm. Taistelutila oli päältä avoin, miehistöä oli 4 johtaja, ampuja, lataaja ja ajaja. Ajajan paikka ei ollut erityisen miellyttävä sillä se sijaitsi suoraan tykin takana ja tykki kävi joidenkin kymmenien senttien päässä ajajan päästä rekyylin aikana. Puolustusaseena vaunussa oli Bren-pikakivääri.
Archer tuli käyttöön vuoden 1943 toisella puoliskolla ja valmistus jatkui sodan päättymiseen asti jolloin 655 suunnitellusta 800 kappaleen tuotannosta oli valmistunut. Sodan jälkeen vaunuja annettiin Egyptiin ja Jordaniaan. Viimeiseksi Archerin sodaksi jäi vuoden 1956 Sinain sota. Brittien palveluksessa Archer oli 50-luvun puoliväliin saakka.
Egyptiläinen Archer edestä.
Archer takaa.
Tuosta Karin mustista tulee elävästi mieleen M50 Ontos, joka palveli USAn merijalkaväkeä Vietnamissa. Kenraalit eivät koskaan laitteesta tykänneet, mutta käyttäjät pitivät. Kyllä kuudestilaukeava (ilman lataustaukoja) kelpaisi varmaan kenelle tahansa panssarintorjujalle. Nopea paikkolaukaus on kultaa.
taantumu
Ylipäällikkö
Ranskalainen René Leduc aloitti patoputkimoottorilla varustetun lentokoneen kehittelyn 1930-luvulla. Sota katkaisi kehittelytyön mutta sodan jälkeen kehittely jatkui ja vuonna 1949 Leduc 0.10 teki ensilentonsa, ilmeisesti ensimmäisenä pelkkää patoputkimoottoria käyttävänä lentokoneena. Leduc 0.10 kuten sen seuraaja vuonna 1953 ensilentonsa tehnyt Leduc 0.20 eivät kyenneet nousemaan omin voimin vaan ne piti laukaista toisen lentokeoneen selästä.
Aiemmista koekoneista rohkaistuneena Ranskan ilmavoimat pyysi Leducia kehittämään palveluskäyttöön sopivan patoputkimoottorisen torjuntahävittäjän joka kykenisi nousemaan 275 m/s. Tuloksena kehittelystä oli Leduc 0.22 joka edeltäjistään poiketen kykeni nousemaan omin voimin ilmaan sillä koneessa oli sekä suihkumoottori että patoputkimoottori. Leduc 0.22 lensi ensikerran patoputkimoottorin voimin keväällä 1957. Laskujen mukaan koneen piti ylittää 2 machia ja nousta 370 m/s. Todellisuudessa kone ei kyennyt ylittämään äänennopeutta ja moottori käytti polttoainetta aivan liikaa sillä 1800 kg riitti vain 30 minuutin lentoon. Vuonna 1958 Leduc 0.22 kehitys lopetettiin ja patoputkimoottorisen hävittäjän kehittely keskittyi tavanomaisempaan North 1500 Griffoniin.
Futuristisen näköinen hävittäjä Leduc 0.22.
Ohjaamo sijaitsi nokassa moottorin akselilla. Hätätilanteessa lentäjä pystyi irrottamaan koneen nokan pelastautuakseen.
Vehje lennossa.
Aiemmista koekoneista rohkaistuneena Ranskan ilmavoimat pyysi Leducia kehittämään palveluskäyttöön sopivan patoputkimoottorisen torjuntahävittäjän joka kykenisi nousemaan 275 m/s. Tuloksena kehittelystä oli Leduc 0.22 joka edeltäjistään poiketen kykeni nousemaan omin voimin ilmaan sillä koneessa oli sekä suihkumoottori että patoputkimoottori. Leduc 0.22 lensi ensikerran patoputkimoottorin voimin keväällä 1957. Laskujen mukaan koneen piti ylittää 2 machia ja nousta 370 m/s. Todellisuudessa kone ei kyennyt ylittämään äänennopeutta ja moottori käytti polttoainetta aivan liikaa sillä 1800 kg riitti vain 30 minuutin lentoon. Vuonna 1958 Leduc 0.22 kehitys lopetettiin ja patoputkimoottorisen hävittäjän kehittely keskittyi tavanomaisempaan North 1500 Griffoniin.
Futuristisen näköinen hävittäjä Leduc 0.22.
Ohjaamo sijaitsi nokassa moottorin akselilla. Hätätilanteessa lentäjä pystyi irrottamaan koneen nokan pelastautuakseen.
Vehje lennossa.
Viimeksi muokattu:
Meleko kyrväkkään oloinen kampe.
Thunderbolt
Kersantti
Saattaa olla jo postattu johonkin muuhun ketjuun, mutta ansaitsee tulla mainituksi myös täällä: Hellfire-ohjus ilman taistelukärkeä, varustettuna kuudella juuri ennen osumaa aukeavalla veitsenterällä.
https://www.businessinsider.com/us-...ill-terrorists-not-civilians-2019-5?r=US&IR=T
Tekee auton kattoon osuessaan mahdollisesti tällaista jälkeä:
https://www.thedrive.com/the-war-zo...dQPv57UxNfWpD3virpG501EU1V7pa0Ph-gtrVp0ygD7AI
Mikähän mahtaa olla osumaprosentti ihmisen kokoiseen maaliin?
https://www.businessinsider.com/us-...ill-terrorists-not-civilians-2019-5?r=US&IR=T
Tekee auton kattoon osuessaan mahdollisesti tällaista jälkeä:
https://www.thedrive.com/the-war-zo...dQPv57UxNfWpD3virpG501EU1V7pa0Ph-gtrVp0ygD7AI
Mikähän mahtaa olla osumaprosentti ihmisen kokoiseen maaliin?
USA kehitti "Ninja-pommin" - tappaa lentävillä veitsillä, ei sivullisia uhreja
Pommilla on tapettu jo ainakin kaksi jihadistia.
www.iltalehti.fi
Aika jytky miina...
www.warhistoryonline.com
The 7 Ton Nuclear Landmine to be Triggered by CHICKENS to Stop the Soviet Army
Landmine: The Cold War was a tense time for Europeans, caught as they were between the military behemoths of the USSR and the USA.
taantumu
Ylipäällikkö
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen panssarivaunujen kehittyksen yhdeksi suuntaukseksi tuli meritaistelun siirtäminen maalle. Tätä tarkoitusta varten kehitettiin useammalla tornilla varustettuja vaunuja joiden tarkoituksena oli toimia taistelulaivan vastineena maasodassa.
Monet armeijat kehittivät näitä vaunuja prototyyppiasteelle mutta Puna-armeija oli ainoa jonka mallit T-28 ja T-35 päätyivät sarjatuotantoon. Idea T-35:n valmistukseen tuli vuonna 1926 valmistuneesta brittiläisen Vickers-tehtaan viisitornisesta A1E1 Independent-vaunusta.
Ensimmäinen prototyyppi malliltaan T-35-1 valmistui Leningradissa elokuusssa 1932. Toinen prototyyppi T-35-2 valmistui huhtikuussa 1933 ja käytti runsaasti yhteisiä osia T-28:n kanssa. T-35-2:n kokeilujen jälkeen vaunun sarjavalmistus päätettiin aloittaa Harkovan veturitehtaassa nimellä T-35A. Harkovassa 1.11.1933 valmistui ensimmäinen vaunu ja tuotanto jatkui huhtikuuhun 1939 saakka, vaunuja valmistui 61 kappaletta. Tuotannon aikana vaunuun tehtiin lukuisia muutoksia ja jo valmistuneita vaunuja päivitettiin huoltojen yhteydessä.
T-35:n tarkoituksena oli tehdä läpimurto vihollisen linjaan ja tätä tarkoitusta varten vaunussa oli päätorni ja 4 sivutornia. Painoa oli alunperin 50t, mutta lisäpanssaroinnin jälkeen painoksi tuli 54t. Laitteen pituus oli 9,7m, leveys 3,2m ja korkeus 3,4m. Panssarointi oli vahvimmillaan keulassa 30mm ja lisäpanssaroinnin jälkeen 70mm. Bensakäyttöinen V-12-moottori tuotti 580hv joka vauhditti vaunun maantiellä 29km/h huippunopeuteen, toimintamatka maantiellä oli 120km. Vaunussa oli miehistöä 11 miestä: johtaja, ajaja, 5 ampujaa, 2 lataajaa, radisti ja mekaanikko.
Päätorni oli sama kuin T-28:n, aseistuksena oli 76,2mm KT-28-tykki ja DT-pikakivääri joka ei ollut yhdistettynä tykkiin. Tornissa oli kolmen hengen miehistö, johtaja/lataaja, ampuja ja radisti. Radiolaitteisto painoi miehekkäät 80kg ja osassa vaunuja oli tornin ympärillä kehä-antenni jonka kantama pysäksyhdissä maksimissaan 30km. Venäläisissä vaunuissa johtaja oli tavallisesti ylityöllistetty mutta T-35:ssä hommaa oli vielä paljon tavallista enemmän. Johtajan tehtävänä oli johtaa vaunua, koordinoida viiden tornin tulta, ampua pikakiväärillä ja ladata tykkiä yhdessä radistin kanssa.
Sivutorneista etuoikealla ja takavasemmalla olleet tornit olivat 45mm tykillä ja DT-pikakiväärillä varustettuja torneja jotka olivat BT-5-vaunusta mutta ilman tornin takauloketta. Kaksi muuta sivutornia olivat DT-pikakivääreillä varustettuja ja identtisiä T-28 konekivääritornien kanssa. Tykkitorneissa oli ampuja/johtaja sekä lataaja. Konekivääritorneissa oli ainoastaan ampuja.
Vaunun telakoneisto muodostui molemmin puolin neljästä kierrejousia käyttävästä telapyöräparista, edessä olevasta johtopyörästä, kuudesta ylätelapyörästä ja takana sijaitsevasta vetopyörästä. Lisäksi johtopyörän ja ensimmäisen telapyörän välissä oli tukipyörä jonka tarkoituksena oli ylläpitää telan jännitystä ylitettäessä pystysuoria esteitä. 526mm leveä ja 16m pitkä telaketju muodostui 135:stä telakengästä ja telan koskettuspintaa oli 6,5m. Ajaja istui vasemmalla ja hänen takanaan vaunun mekaanikko.
T-35 esiintyi näyttävästi Puna-armeijan paraateissa läpi 30-luvun mutta armeijan johdolle kävi jo ennen sotaa selväksi vaunun vähäinen taisteluarvo. Vaunun suuri pituus tuotti odotetusti kääntymisvaikeuksia ja vaunun voimansiirron kestävyys oli heikko. Vuonna 1940 ehdotettiin vaunun käyttöä ainoastaan paraateissa mutta T-35 päätettiin pitää palveluskäytössä loppuunkulumiseen saakka.
T-35 ei osallistunut Talvisotaan ja ensimmäisen kerran vaunut pääsivät tositoimiin Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941. Sodan alkaessa 48 vaunua oli 34. Panssaridivisioonan kahden rykmentin käytössä Horodokissa n. 25km Lvivin länsipuolella. 5 vaunua oli Harkovassa korjattavana, 6 kpl Saratovin panssarikoulussa ja 2 kpl Moskovan sotilasakatemian käytössä.
34. Panssaridivisioona menetti kaikki 48 vaunua kahdessa viikossa 24.6.-9.7.1941 välisenä aikana. Vain 7 vaunuista menetettiin taistelussa vihollisen kanssa. Suurimpana syynä menetyksiin olivat erilaiset mekaaniset ongelmat joista tärkemmät olivat vaihteisto (12 kpl) ja kytkin (4kpl), lisäksi ainakin jarru- ja moottoriviat aiheuttivat menetyksiä. Kahdeksan vaunua jäi viholliselle kenttäkorjaamon valtauksessa, kaksi juuttui suohon ja kaksi tippui sillalta. Toinen sillalta tippuneista vaunuista syttyi tuleen tappaen koko miehistön, vaunu oli ylösalaisin eikä pohjassa ollut pakoluukkua.
Harkovan veturitehtaassa korjattavana olleet vaunut osallistuivat ja tuhoutuivat kaupungin valtauksessa lokakuun lopulla. Moskovassa koulutuskäytössä olleet kaksi vaunua osallistuivat kaupungin puolustukseen loppuvuonna -41 ja loput vaunut menetettiin tai romutettiin vuonna 1942 lukuunottamatta yhtä Saratovin panssarikoulun vaunua.
Barbarossan aikana saksalaisten valtaamista vaunutyypeistä T-35 oli ainoa jota armeija ei ottanut käyttöönsä. Berliinin eteleäpuolelle Kummersdorfin koealueelle tuotiin Lvivissa 29.6.1941 hylätty vaunu tutkittavaksi ja samalla vaunutyyppi sai saksalaisen nimensä Panzerkampfwagen T 35 A 751 (r). Huhtikuussa 1945 T-35 osallistui viimeisen kerran taisteluun kun sitä käytettiin panssaroituna tähystyspaikkana/tientukkeena Zossenissa Berliinin eteläpuolella.
Sodasta selvisi yksi Saratovin panssarikoulun T-35 mallia 1938 joka ei koskaan osallistunut taisteluun ja se siirettiin 1946 Kubinkan harjoitusalueelle jonka kokoelma muutettiin museoksi 70-luvulla. Vuonna 2012 vaunu entisöitiin ajokuntoon TV-dokumenttia varten.
11. pansssaridivisioonan 24.6.1941 tuhoama T-35 mallia 1938 Verban kylän pohjoispuolella. Vaunu sai ainakin kuusi osumaa.
Luftwaffen täysosumalla tuhoama T-35 Verban kylän pohjoispuolella, takana näkyy edellisen kuvan vaunu. Kaikki Verban kylän taisteluun osallistuneet neljä vaunua tuhoutuivat.
Reilusti osiaan menettänyt T-35 esittelee jousitustaan.
Viimeinen valmistunut T-35 mallia 1939 jonka matka päättyi 2.7.1941 kampiakselin katkeamiseen. Viimeisissä valmistuneissa vaunuissa tornipanssarit olivat viistoja ja telakoneiston pannssarilevy ei peittänyt vetopyörää.
T-35 Moskovassa marras-/joulukuussa 1941.
Tärkeimpänä lähteenä Jochen Vollertin kirja T-35.
Monet armeijat kehittivät näitä vaunuja prototyyppiasteelle mutta Puna-armeija oli ainoa jonka mallit T-28 ja T-35 päätyivät sarjatuotantoon. Idea T-35:n valmistukseen tuli vuonna 1926 valmistuneesta brittiläisen Vickers-tehtaan viisitornisesta A1E1 Independent-vaunusta.
Ensimmäinen prototyyppi malliltaan T-35-1 valmistui Leningradissa elokuusssa 1932. Toinen prototyyppi T-35-2 valmistui huhtikuussa 1933 ja käytti runsaasti yhteisiä osia T-28:n kanssa. T-35-2:n kokeilujen jälkeen vaunun sarjavalmistus päätettiin aloittaa Harkovan veturitehtaassa nimellä T-35A. Harkovassa 1.11.1933 valmistui ensimmäinen vaunu ja tuotanto jatkui huhtikuuhun 1939 saakka, vaunuja valmistui 61 kappaletta. Tuotannon aikana vaunuun tehtiin lukuisia muutoksia ja jo valmistuneita vaunuja päivitettiin huoltojen yhteydessä.
T-35:n tarkoituksena oli tehdä läpimurto vihollisen linjaan ja tätä tarkoitusta varten vaunussa oli päätorni ja 4 sivutornia. Painoa oli alunperin 50t, mutta lisäpanssaroinnin jälkeen painoksi tuli 54t. Laitteen pituus oli 9,7m, leveys 3,2m ja korkeus 3,4m. Panssarointi oli vahvimmillaan keulassa 30mm ja lisäpanssaroinnin jälkeen 70mm. Bensakäyttöinen V-12-moottori tuotti 580hv joka vauhditti vaunun maantiellä 29km/h huippunopeuteen, toimintamatka maantiellä oli 120km. Vaunussa oli miehistöä 11 miestä: johtaja, ajaja, 5 ampujaa, 2 lataajaa, radisti ja mekaanikko.
Päätorni oli sama kuin T-28:n, aseistuksena oli 76,2mm KT-28-tykki ja DT-pikakivääri joka ei ollut yhdistettynä tykkiin. Tornissa oli kolmen hengen miehistö, johtaja/lataaja, ampuja ja radisti. Radiolaitteisto painoi miehekkäät 80kg ja osassa vaunuja oli tornin ympärillä kehä-antenni jonka kantama pysäksyhdissä maksimissaan 30km. Venäläisissä vaunuissa johtaja oli tavallisesti ylityöllistetty mutta T-35:ssä hommaa oli vielä paljon tavallista enemmän. Johtajan tehtävänä oli johtaa vaunua, koordinoida viiden tornin tulta, ampua pikakiväärillä ja ladata tykkiä yhdessä radistin kanssa.
Sivutorneista etuoikealla ja takavasemmalla olleet tornit olivat 45mm tykillä ja DT-pikakiväärillä varustettuja torneja jotka olivat BT-5-vaunusta mutta ilman tornin takauloketta. Kaksi muuta sivutornia olivat DT-pikakivääreillä varustettuja ja identtisiä T-28 konekivääritornien kanssa. Tykkitorneissa oli ampuja/johtaja sekä lataaja. Konekivääritorneissa oli ainoastaan ampuja.
Vaunun telakoneisto muodostui molemmin puolin neljästä kierrejousia käyttävästä telapyöräparista, edessä olevasta johtopyörästä, kuudesta ylätelapyörästä ja takana sijaitsevasta vetopyörästä. Lisäksi johtopyörän ja ensimmäisen telapyörän välissä oli tukipyörä jonka tarkoituksena oli ylläpitää telan jännitystä ylitettäessä pystysuoria esteitä. 526mm leveä ja 16m pitkä telaketju muodostui 135:stä telakengästä ja telan koskettuspintaa oli 6,5m. Ajaja istui vasemmalla ja hänen takanaan vaunun mekaanikko.
T-35 esiintyi näyttävästi Puna-armeijan paraateissa läpi 30-luvun mutta armeijan johdolle kävi jo ennen sotaa selväksi vaunun vähäinen taisteluarvo. Vaunun suuri pituus tuotti odotetusti kääntymisvaikeuksia ja vaunun voimansiirron kestävyys oli heikko. Vuonna 1940 ehdotettiin vaunun käyttöä ainoastaan paraateissa mutta T-35 päätettiin pitää palveluskäytössä loppuunkulumiseen saakka.
T-35 ei osallistunut Talvisotaan ja ensimmäisen kerran vaunut pääsivät tositoimiin Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941. Sodan alkaessa 48 vaunua oli 34. Panssaridivisioonan kahden rykmentin käytössä Horodokissa n. 25km Lvivin länsipuolella. 5 vaunua oli Harkovassa korjattavana, 6 kpl Saratovin panssarikoulussa ja 2 kpl Moskovan sotilasakatemian käytössä.
34. Panssaridivisioona menetti kaikki 48 vaunua kahdessa viikossa 24.6.-9.7.1941 välisenä aikana. Vain 7 vaunuista menetettiin taistelussa vihollisen kanssa. Suurimpana syynä menetyksiin olivat erilaiset mekaaniset ongelmat joista tärkemmät olivat vaihteisto (12 kpl) ja kytkin (4kpl), lisäksi ainakin jarru- ja moottoriviat aiheuttivat menetyksiä. Kahdeksan vaunua jäi viholliselle kenttäkorjaamon valtauksessa, kaksi juuttui suohon ja kaksi tippui sillalta. Toinen sillalta tippuneista vaunuista syttyi tuleen tappaen koko miehistön, vaunu oli ylösalaisin eikä pohjassa ollut pakoluukkua.
Harkovan veturitehtaassa korjattavana olleet vaunut osallistuivat ja tuhoutuivat kaupungin valtauksessa lokakuun lopulla. Moskovassa koulutuskäytössä olleet kaksi vaunua osallistuivat kaupungin puolustukseen loppuvuonna -41 ja loput vaunut menetettiin tai romutettiin vuonna 1942 lukuunottamatta yhtä Saratovin panssarikoulun vaunua.
Barbarossan aikana saksalaisten valtaamista vaunutyypeistä T-35 oli ainoa jota armeija ei ottanut käyttöönsä. Berliinin eteleäpuolelle Kummersdorfin koealueelle tuotiin Lvivissa 29.6.1941 hylätty vaunu tutkittavaksi ja samalla vaunutyyppi sai saksalaisen nimensä Panzerkampfwagen T 35 A 751 (r). Huhtikuussa 1945 T-35 osallistui viimeisen kerran taisteluun kun sitä käytettiin panssaroituna tähystyspaikkana/tientukkeena Zossenissa Berliinin eteläpuolella.
Sodasta selvisi yksi Saratovin panssarikoulun T-35 mallia 1938 joka ei koskaan osallistunut taisteluun ja se siirettiin 1946 Kubinkan harjoitusalueelle jonka kokoelma muutettiin museoksi 70-luvulla. Vuonna 2012 vaunu entisöitiin ajokuntoon TV-dokumenttia varten.
11. pansssaridivisioonan 24.6.1941 tuhoama T-35 mallia 1938 Verban kylän pohjoispuolella. Vaunu sai ainakin kuusi osumaa.
Luftwaffen täysosumalla tuhoama T-35 Verban kylän pohjoispuolella, takana näkyy edellisen kuvan vaunu. Kaikki Verban kylän taisteluun osallistuneet neljä vaunua tuhoutuivat.
Reilusti osiaan menettänyt T-35 esittelee jousitustaan.
Viimeinen valmistunut T-35 mallia 1939 jonka matka päättyi 2.7.1941 kampiakselin katkeamiseen. Viimeisissä valmistuneissa vaunuissa tornipanssarit olivat viistoja ja telakoneiston pannssarilevy ei peittänyt vetopyörää.
T-35 Moskovassa marras-/joulukuussa 1941.
Tärkeimpänä lähteenä Jochen Vollertin kirja T-35.
Viimeksi muokattu: