Tässäpä hauska kirjoitus meidän verrattomasta äidinkielestämme... taidanpa pistää tuon kirjan tilaukseen.
DIETER HERMANN SCHMITZ, 54, kohtasi suomalaisuuden ensi kertaa teini-iässä Saksan Reininmaalla.
Hän oli kylässä ystävän luona, jonka kotiin oli hankittu erikoisuus: Suomesta tilattu sauna. Saunan seinällä kerrottiin kuvin ja tekstein, miten saunassa kuuluu käyttäytyä.
Nuoret miehet nauroivat kippurassa yhdelle sanalle, joka kuulosti erityisen hassulta: löyly.
”Se sana jäi jo silloin mieleen. Vasta myöhemmin opin, mitä se tarkoittaa”, Schmitz kertoo.
Se olikin kuin enne. Myöhemmin Schmitz muutti Suomeen, ja hänestä kehkeytyi innokas saunoja – sekä innokas suomen kielen harrastaja.
SCHMITZILTÄ ilmestyi viime syksynä romaani Kun sanat ei kiitä – suomalaisinta sanaa etsimässä (Atena).
Kirja vaikuttaa omaelämäkerralta: päähenkilö on Tampereella asuva saksalainen mies, joka on töissä yliopistolla ja jolla on suomalainen vaimo, kaksi lasta ja itsepäinen kissa, aivan kuten Schmitzilläkin.
Kirjailija ei silti paljasta, mikä kirjassa on totta, mikä keksittyä. ”Raja on aika ohut, ja on siinä paljon tositarinaakin”, hän myöntää.
Kirjan päähenkilö kuuluu työryhmään, jonka tarkoituksena on etsiä kaikkein suomalaisimpia sanoja – mieluiten sellaisia, joille ei ole suoraa vastinetta muissa kielissä.
Loppusuoralle kaikkein suomalaisimman sanan kisassa pääsevät tietysti sauna ja vihta, mutta myös esimerkiksi oho, loska, jeesusteippi, hölökynkölökyn, sohvaperuna, santsikuppi, sikahyvä, hali, puheripuli, mäntysuopaliuos, kossukrapula, kissanpäivät, susiraja, akkavalta, tuulipukukansa ja nirskujuusto.
Sekä känkkäränkkä, joka on kirjan mukaan erittäin kuvaava ja mitä suomalaisin sana.
Vahvoilla on myös sana rakkaus, vaikka kirjailijalla kesti tottua siihen. ”Kun tämän sanan makuun pääsee, sitä ilman ei pärjää ollenkaan. Se on myös soinniltaan kiistattoman suomalainen: alussa kova, pärähtävä r, keskellä töksähtävä kaksoiskonsonantti (kk), jonka jälkeen diftongi (au), ja lopussa vielä sihahtava s”, hän kirjoittaa.
Hän pitää myös sanoista, joiden hilpeyttä monikkomuoto korostaa: kekkerit, penkkarit, synttärit, päättärit, pullakahvit.
On myös eräs sana, jonka esiintyvyys on hyvin tasaista ja riippumatonta vuorokaudenajasta ja viikonpäivästä, Schmitz kirjoittaa.
Se on tietysti vittu. Myös yleisvitutus on kisassa vahvoilla.
KIRJASSA ei päästä yksimielisyyteen suomalaisimmasta sanasta, mutta se ei olekaan lopulta tärkeintä. Schmitzin tapa kuvailla suomalaisia sanoja on hykerryttävän hauska.
Schmitz pääsee esittelemään suosikkejaan. Kuten esimerkiksi tämän: ”Eräs sana on minusta ehdottoman tyypillisesti suomalainen ja kuulostaa mielestäni erittäin kauniilta. Se sana on jäätelötötterö!”
Hän pitää myös sanoista, joiden hilpeyttä monikkomuoto korostaa: kekkerit, penkkarit, synttärit, päättärit, pullakahvit.
Yksi hänen lempi-ilmauksistaan on totta kai, ”joka on paljon enemmän kuin jäykkä kyllä, välinpitämätön joo tai perin päättämätön juu juu. Se, joka vastaa kysymykseen totta kai, tekee epäilyksistä lopun.”
Hän ihastelee pitkiä yhdyssanoja, kuten sunnuntaiyllätyshemmotteluaamiainen ja talvitapahtumatuotanto, joka ”kuulostaa loitsulta, jota lappalainen shamaani mumisee rummun tahdissa”.
Schmitz makustelee myös sanaa iltatähti, joka tarkoittaa iäkkäiden vanhempien saamaa perheenlisäystä, ”tuota odottamatonta, myöhäistä taivaan lahjaa. Mutta se on myös todennäköisesti maailman hunajanmakein kiertoilmaus ei-toivotulle raskaudelle korkeassa riski-iässä”, hän kirjoittaa.
Joistakin sanoista hän pitää ennen kaikkea siksi, että ne kuulostavat hilpeiltä. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi sillä lailla, jompikumpi ja lämpimämpi. ”Kolmikkoa voisi varmasti käyttää tuutulaulun sanoina”, hän kirjoittaa.
Hän pitää myös onomatopoeettisista ilmauksista, kuten höpö höpö, kipin kapin ja vinksin vonksin.
Kaikista suomen sanoista Schmitz ei innostu. ”Jos en jostain pidä, niin sanasta iskä. Minun korvissani iskä kuulostaa huonekaluliikkeeltä.”
Dieter Hermann Schmitz sanoo olevansa ”suoksalainen”. (KUVA: RAMI MARJAMÄKI)
Schmitz on asunut Suomessa yli 20 vuotta. Hän kuvaa itseään termillä suoksalainen, Suomessa asuva saksalainen. Hän arvelee pystyvänsä havainnoimaan suomen kieltä kenties eri lailla kuin syntyperäinen suomalainen. Schmitz hallitsee suomen niin hyvin, että ymmärtää sanojen vivahteetkin.
Harva on ehkä tullut ajatelleeksi, että suomessa on todella terävä ärrä, hän huomauttaa. ”Voimakkaasti pärähtävä ärrä suo suomalaisille sanoille jämeryyttä: riita, röyhkeys, raaka, rikos tai rikki. Siinäpä konsonantti kuin rummunpärinä!”
Schmitz nostaa esiin myös i-päätteiset lainasanat, ”jotka kuulostavat saksalaisen korvaan yksinkertaisesti söpöltä. Ministeri, bordelli tai skandaali.”
Välillä Schmitz ihailee suomen käytännönläheisyyttä. ”Esimerkiksi seinänaapuri on niin käytännöllinen sana, että kaipaisin vastaavaa myös saksan kieleen”, hän sanoo.
Joskus Schmitz on toki huomannut, että jokin asia on helpompi ilmaista saksaksi kuin suomeksi. Tällainen ilmaisu on esimerkiksidoppelt gemoppelt.
”Sitä on vaikea kääntää, se tarkoittaa jotakin sellaista kuin tuplasti tehty, varmuuden vuoksi. Sen voi saksaksi ilmaista todella nasevasti.”
OLI sattumaa, että Schmitz aikoinaan päätyi Suomeen. Valmistuttuaan yliopistosta hän näki lehdessä ilmoituksen, jossa Goethe-instituutti etsi saksan kielen opettajaa vuodeksi Suomeen. Schmitz haki ja pääsi – ja sitten kävi se perinteinen.
”Kuten voit arvata, tapasin täällä tulevan vaimoni ja jäin Suomeen. Sanon aina, että tulin tänne töiden vuoksi mutta jäin naisen vuoksi.”
Suomen kielen hän opetteli sisulla. ”Alusta asti halusin oppia ainakin vähän kieltä. Kävin alkeiskurssin, jossa opeteltiin suurin piirtein numerot, hyvää päivää ja kiitos. Sen jälkeen opettelin itsekseni ja vaimon kanssa puhumalla.”
Saksaa puhuvalle olisi ollut helpompaa opetella ruotsia, Schmitz myöntää. ”Kun kävin kaupassa, ruotsinkieliset tekstit pakkausten kyljessä olivat pelastukseni.”
”Joskus kysyn vaimoltani, miksi tähän ja tähän tulee partitiivi, eikä hänkään tiedä”, hän naurahtaa.
Suomessakin on toki helppoutensa. ”Ääntäminen ja kirjoittaminen on helppoa. Kun sisäistää kieliopin säännöt, asiat sujuvat.”
Mutta sanasto on todella erilainen kuin indoeurooppalaisissa kielissä, Schmitz toteaa. ”Ihmettelen edelleen, miksi suomessa ei sanota esimerkiksi Telefon tai Universität tai jotain sinne päin niin kuin melkein kaikissa muissa kielissä.”
Nykyään Schmitz saattaa pohtia suomen kielessä niin vaikeita asioita, ettei niihin osaa suomalainenkaan välttämättä vastata.
”Joskus kysyn vaimoltani, miksi tähän ja tähän tulee partitiivi, eikä hänkään tiedä”, hän naurahtaa.
Nykyään Schmitz työskentelee Tampereen yliopiston saksan kielen lehtorina. Hän viihtyy Mansessa.
”Minulle tämä on tosi kiva asuinpaikka. On harjua ja metsää, missä ulkoilla. Tampere on tarpeeksi iso, että täällä tapahtuu kaikenlaista, ja kuitenkin suht koht pieni.”
Perhe asuu Ylöjärvellä. Sieltä käsin hän on alkanut käydä Eppu Normaalin konserteissakin.
”Aluksi ihmettelin heidän musiikkiaan, eihän siinä ole mitään kovin erikoista. Mutta myöhemmin opin ymmärtämään, että salaisuus on teksteissä.”
Saksalaisen on ollut helppo sopeutua Suomeen. Schmitz puhuu lähes virheetöntä suomea, toki pienellä aksentilla.
”Vitsailen aina, että olen akustinen ulkomaalainen – minut huomataan ulkomaalaiseksi vasta, kun alan puhua.”
LÖYLY. Se oli siis ensimmäinen suomalainen asia, jonka Schmitz oppi. Nyt hän nauttii löylyistä sekä kotisaunassaan, avantouintipaikalla Ylöjärvellä että tamperelaisessa Rajaportin saunassa. Rajaportin yleisellä saunalla on tärkeä merkitys myös hänen kirjassaan. Saunassa käydään kiihkeitä keskusteluja.
”On yllättävää, kuinka puheliaita miehet ovat saunassa. Erityisesti julkisissa saunoissa keskustellaan vilkkaasti, vieraat ihmiset keskenään. Rajaportin miesten saunassa puhutaan kaikesta mahdollisesta: jalkapallosta, krapulasta, naisista, Venäjän tilanteesta... Olen kuullut vaikka mitä.”
Sekin on hänestä klisee, että suomalaiset olisivat erityisen hiljaisia.
”Kyllä Suomessa naiset ovat yleensä puheliaita, ja heitähän on puolet kansasta. Myös lapset ja vanhukset puhuvat paljon, samoin kaupunkilaiset. Hiljaisten maine tulee ehkä keski-ikäisistä miehistä, jotka asuvat maalla”, hän pohtii.
Sitten hän peruu vähän. ”Okei, small talk ei ole Suomessa pakollista. Täällä kestetään se, jos kukaan ei sano mitään.”
Joskus Schmitz ihmettelee, miten vähillä sanoilla täällä toimitaan. Joku saattaa mennä kahvilan kassalle ja sanoa vain yhden ainoan sanan: kahvi.
”Se on hämmästyttävää.”
Kuka?
Dieter Hermann Schmitz on saksalaissyntyinen, Suomessa asuva kirjailija ja opettaja. Tampereen yliopiston saksan kielen lehtori.
Kotoisin Dürenistä Saksan länsirajalta. Asuu perheineen Ylöjärvellä omakotitalossa. On asunut Suomessa myös Joensuussa ja Haapajärvellä Pohjois-Pohjanmaalla.
Suomalainen vaimo, kaksi lasta. Lapset on kasvatettu kaksikielisiksi.
Mistä tunnetaan?
On kirjoittanut kaksi Suomeen sijoittuvaa romaania. Täällä pohjoisnavan alla – Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi ilmestyi vuonna 2013 (alkuperäinen Die spinnen, die Finnen vuonna 2011), Kun sanat ei kiitä – suomalaisinta sanaa etsimässä vuonna 2017.
Näiden lisäksi on kirjoittanut romaanin ja lastenkirjan, jotka on julkaistu Saksassa vuonna 2016.
Mistä ei tunneta?
Esittää yhden miehen nukketeatteria lapsille saksaksi, esiintyy esimerkiksi kirjastoissa ja saksankielisissä kouluissa. On esiintynyt vuosia myös Pyhänä Nikolauksena 6. joulukuuta eri tilaisuuksissa Tampereen seudulla.
Näistä en luovu
Kunnon talvi
”Tammikuu on ollut Tampereen seudulla enimmäkseen talvinen ja kuin satukirjasta otettu. Jos Suomen talvet muuttuisivat pysyvästi synkiksi ja sateisiksi, harkitsisin muuttoa takaisin Saksaan.”
Runebergintorttu, laskiaispulla, mämmi ja tippaleipä
”Suomen sesonkierikoisuudet ovat kuin kulinaarinen vuosikello. Aina on jotain, mitä voi odottaa vesi kielellä.”
Suomen kieli
”Onhan se edelleen minulle vaikeaa, joskus jopa kiusallista, mutta se on kaunis kieli ja muualla maailmalla todellinen salakieli. Valitettavasti suomen kielen asema tiedekielenä on vaarassa, monissa isoissa firmoissa käytetään enimmäkseen englantia. Ja jopa Tampereella on baareja, joissa saa palvelua vain englanniksi.”
Schmitzin lempisanoja suomen kielessä
Aatonaatto. ”Mahtava idea keksiä jouluaatolle vielä varta vasten ikioma aatto. Kuulemma jopa aatonaatonaatto on olemassa!”
Itämeri. ”Epäilemättä lainauskäännös. Suomen kansan näkökulmasta tämän meren nimi pitäisi ehdottomasti olla Lounaismeri.”
Mäyräkoira. ”Onko jo tutkittu, tuleeko enemmistölle suomalaisista ensiksi eläin vai olutpullopakkaus mieleen?”
Taskumatti. ”Onko taskumatti nukkumatin veli? Tai matti meikäläisen sukua? Kuuluuko mattimyöhäinen samaan ryhmään? Onko Matti Nykäsestä tullut jo elävä sananlasku?”
Kalsarikänni. ”Miespuolinen henkilö viettää ryyppyillan yksin alusvaatteissa... Todennäköisesti osuva käsite, ja hauska ilmaisu sille.”
Omituisia asioita Suomessa
Joulupukin muori. Minusta on huomionarvoista, että Suomessa on joulupukin lisäksi myös joulupukin muori. Joulupukkihan on monissa maailman maissa vannoutunut vanhapoika.
Mitä missä milloin -kirjat. Saksassa isänpäivälahjaksi annetaan sukkia, solmioita ja brandykonvehteja. Suomessa annetaan sukkien lisäksi myös Mitä missä milloin. Isien mielipidettä kirjasta ei ole koskaan tilastollisesti tutkittu.
Marimekko. Marimekon design-sisustusturhake ei ole kaunis mutta on varmasti ollut sitäkin kalliimpi. Sitä en vapaaehtoisesti laittaisi hyllyyn pölyä keräämään.
Äänen mataluus. Mielenkiintoista on sekin, että lapseni ääni on suomeksi vähintään yhden oktaavin matalampi kuin saksaksi.
Kop, kop, kop. On todella huvittavaa, että Suomessa voi koputtaa sanoilla. Työhuoneeni ovi on aina auki, mutta kun suomalaiset kollegat käyvät luonani, he sanovat ovensuussa "kop kop kop". Se naurattaa minua joka kerta.
Pyhäpäivien rauhattomuus. Sunnuntaina asuinalueellamme ajetaan jatkuvasti ruohoa, sahataan puunrunkoja ja hakataan halkoja. Sekä hiotaan, kiillotetaan, porataan, naulataan, kolkutetaan tai painepestään aina jotain.
Mansikkahulluus. Tiedän kokemuksesta, että mansikat saavat jokaisen suomalaisen sykkimään kiivaammin. Siksi kakunpala maksaa suomalaisessa kahvilassa kaksi euroa enemmän, jos sen päällä on yksi mansikka.
Yhteisten aterioiden puute. Monissa suomalaisissa perheissä on sellainen tapa, että kukin ottaa jääkaapista mitä mielii ja syö silloin kun on nälkä ja sattuu huvittamaan. Me arvostamme yhteisiä aterioita.
Autojen rekisterikilvet. Miksei autojen rekisterikilvistä näe, mistä sitä tullaan – onko kotikaupunki esimerkiksi Köln, Koblenz tai Düsseldorf. Suomalaisten rekisterikilpien umpimähkäisyys on suoranaista anarkiaa!
Syntymäpäiväsankarit. Olen aina oudoksunut suomalaista tapaa kutsua sankariksi myös jokaista, jolla on syntymäpäivä.
Linnojen vähyys. Vanhempani ovat tottuneet siihen, että jokaisessa joenmutkassa on linna ja jokaisen kukkulan laella linnake ja että luostarit ja tuomiokirkot ovat vähintään tuhat vuotta vanhoja. Heistä on söpöä, että Suomessa on vain kourallinen linnoja ja linnoituksia. Se tekee elämästä selkeää.
(Poimintoja Kun sanat ei kiitä -kirjasta.)
Schmitzin kirjassa ihmetellään myös muun muassa elintarvikkeiden kalliita hintoja, kukan muotoisia suomalaisia pipareita ja sitä, että makaronilaatikko on ”kaikkien alle 32-vuotiaiden suomalaislasten suurinta herkkua”.
