Ilmastonmuutos kaipaisi sankareita, mutta suurta osaa miehistä ei kiinnosta
Miksi rintamakarkuruutta ei pidetä yleisesti säälittävänä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, kysyy kolumnissaan Timo Peltonen.
Timo Peltonen
Julkaistu: 5.5. 2:00 , Päivitetty: 5.5. 6:20
TILANNE on tämä: Superroisto aikoo surmata miljoonia. Suunnitelmaa torjumaan lähetetään salainen agentti. Kello tikittää.
Tilanne on tämä: Vänrikki Koskelan pitäisi järkevällä ja rohkealla toiminnalla pitää yllä miestensä taistelumoraalia. Muuten sekalainen konekiväärijoukkue ei kykene yhteistoimintaan.
Ja oikeasti tilanne on tämä: Ilmastonmuutos voimistuu. Ihmiskunnan täytyy pysäyttää se.
Tosielämän sankareita tarvitaan. Vuonna 2014 maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että 2030- ja 2040-luvuilla ilmastonmuutoksen vuoksi kuolee neljännesmiljoona ihmistä per vuosi. New England Journal of Medicinessa tammikuussa julkaistussa tutkimuksessa arviota pidettiin varovaisena.
Tosielämän sankareita tarvitaan, mutta suurta osaa miehistä ei kiinnosta. Sukupuolten ero näkyi selvänä julkisen liikenteen käyttäjiä tarkastelleessa HS:n artikkelissa 13. helmikuuta. Tutkija
Tiina Männistö-Funk puki jutussa epäsuhdan sanoiksi näin: ”Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen.”
Autottomuuden valinneena perheenisänä tämä herättää kysymään: mitä on miehenä oleminen?
PERINTEISESTI miehekkyys on liittynyt läheisten suojelemiseen; sinnikkyyteen, jolla hankittiin kivikautinen elanto tai puolustettiin heimoa. Sama päti talvisotaan ja jatkosotaan.
Kun
Stalin aloitti hyökkäyksen Suomeen marraskuussa 1939, käytännössä kukaan suomalainen mies ei omistanut autoa. Vuonna 1940 maamme väkiluku oli 3 695 617 ja henkilöautojen määrä 8 824.
Olivatko tuolloin miehekkäämpiä autolliset vai autottomat? Joukko-osastojen ohi suhauttava päällystö vai sotilaat, jotka tekivät pitkiä marsseja kävellen, suksin ja polkupyörillä? Vastaus lienee ilmiselvä.
Miten veltostuttavasta autoilusta tuli miehisenä pidettyä?
Mainostamalla. Vetoamalla ”naismaisesti” tunteisiin.
Järkiperusteitakin toki oli, mutta menneinä aikoina kaikkia haittoja ei tiedetty. Nyt täytyy olla kloppimaisen mukavuudenhaluinen väittääkseen omien hyötyjen oikopäätä ohittavan muiden haitat.
Onko miehekkyyden ydin sitten muuttanut muotoaan? Ei. Autoilun ”miehisyys” ei ole siten selitettävissä.
Fiktiossa miesten osoittama sankaruus toistuu samanlaisena kuin
Homeroksen aikaan. Epäitsekäs rohkeus vetoaa yhä yleisöihin, koska sitä pidetään oikeana tapana reagoida vaaratilanteeseen.
Tuntemattoman sotilaan sankarihahmoja kunnioitetaan vuosikymmenestä toiseen.
Jos tarinoiden sankareista etsii muutosta, huomaa, että naisheerosten määrä on lisääntynyt. Tämä johtuu niin asennemuutoksesta kuin uutistapahtumistakin: olipa kyse maailmalla ääri-islamia tai ilmastonmuutosta vastustavista tytöistä, Euroopan puolia pitävistä liittokanslereista tai vainotuista suomalaistoimittajista, usein rohkeimpina erottuvat lajimme naispuoliset edustajat.
Tosielämässäkin näkyy, että miehekkyyden idea on säilynyt entisellään – esimerkiksi kunnioituksessa, jonka aseeton
Abdul Aziz keräsi ajettuaan Uudessa-Seelannissa moskeijaan hyökänneen asemiehen pakosalle.
Perinteistä sankarin viittaa arvosti myös se suomalainen miesjuontaja, joka perusteli radiossa maastoauton omistamista sillä, että lumimyräkän jälkeen hän voi vetää ojaan suistuneita tielle.
Ojasta vedettyjen lukumäärä jäänee julkistamatta. Sen kuitenkin tiedämme, että jos maailmassa maastureita ostettaisiin vain aitoon tarpeeseen, Suomessa olisi tänä talvena todennäköisesti satanut vähemmän lunta. Ilmastonmuutos kun lisää maamme sademääriä etenkin talvisin.
VAAN jos sankaruuden arvostus on ennallaan, miksi rintamakarkuruutta ei pidetä yleisesti säälittävänä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa?
Yksi syy on luolamiesmäinen hahmotusongelma: ilmastonmuutoksesta kärsivät ovat niin kaukana, että he eivät tunnu miltään.
Tähän vänrikki Koskela saattaisi todeta, että torjuntataistelua käydään myös suomalaisten suojaksi.
Punkkitauteja todetaan Suomessa laboratoriotutkimuksin noin 2 200 ihmisellä vuodessa, kun 25 vuotta sitten luku oli 350. Viime kesän hellejakso aiheutti lähes 400 ennenaikaista kuolemaa.
Talvi- ja jatkosodassa kuoli yhteensä 2 086 suomalaissiviiliä. Viiden poikkeuksellisen hellekesän verran.
Toiseksi: Vihollinen on tavallaan näkymätön. Paahdetta ei voi ampua eikä hirmumyrskyä räjäyttää. Tosielämän superroistot, joilla on suurin vastuu ilmastotuhoista, eivät jää kiinni saaripäämajoissa sormi laukaisunapilla.
Näkyviä ovat kuitenkin uutiset sääilmiöiden kuolonuhreista ja Punaisen Ristin toistuvat avunpyynnöt.
Kolmanneksi: Eriasteisia kätyreitä on valtavasti. Heihin lukeudumme käytännössä katsoen kaikki me, jotka emme elä omavaraistaloudessa. Mutta ei tämäkään ole kestävä peruste persiillään istumiselle.
VÄNRIKKIKOSKELAMAINENsuoraselkäisyys ei vaadi monimutkaista pohdintaa. Suomalaisia puolustava voi ajatella: kun vähennän tänään autoiluni minimiin, suojelen tänään lähiseudun lasten hengitysteitä pienhiukkasilta.
Jos kykenee agenttimaailman globaaliin ajatteluun – kuten kaikkien rationaalisten miesten pitäisi pystyä –, ymmärtää elämäntapojaan parantamalla pelastavansa ihmishengen sieltä, toisen tuolta. Joko huomenna tai vuosikymmenten päästä. Voi pelastaa jonkun, joka syntyy sen jälkeen, kun itse on jo kuollut.
Se on aitoa miehekkyyttä. Eikä yhtään fiktiivistä.
