Epätieteellinen IPCC tulisi lakkauttaa
Kirjoittaja Antero Järvinen
Vuosien varrella hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin, IPCC:n, sisäpiiriläisillä olisi ollut asemansa puolesta mainio mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa paneelin toimintaa niin, että tiedeihmiset olisivat lopettaneet siihen kohdistamansa kritiikin. Koska sisäpiiriläiset ovat IPCC-sopan keittäneet, on toiveajattelua, että he alkaisivat itse siivota seteleillä vuorattua pesäänsä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, että IPCC lakkautetaan. IPCC on hyvä esimerkki siitä, että sen kaltaista organisaatiota ei tarvita millään tieteen alalla. Tieteen on oltava vapaata. Kuuluisa tieteenfilosofi Karl Popper (1975) kritisoi tieteen häpäisevien monopolien luomista, jollainen IPCC on. Jos joku kuitenkin järjen vastaisesti haluaisi nostaa IPCC:n tuhkista uudenlaisen tieteellisen ilmasto-organisaation, annan muutaman vihjeen kuinka se pitäisi tehdä. Vihjeet paljastavat lukijalle nykyisen IPCC:n uskottavuutta murentaneet suurimmat heikkoudet.
 |
Täyteen reikiä ammuttu ja tieteen vastainen IPCC
on laukautettava! |
Peruslähtökohta olisi tietysti se, että yhtään vanhassa IPCC:ssä ryvettynyttä henkilöä ei pitäisi ottaa mukaan uuden IPCC:n toimintaan, ei ainakaan sen johtotehtäviin. Johtotehtävät tulisi olla lyhytaikaisia, korkeintaan kolmivuotisia, ja ilman uudelleen valinnan mahdollisuutta. Konsensuksesta puhuminen ja eri miltä olevien tiedeihmisten mustaaminen olisi tyystin loputtava. Ne jos mitkä paljastavat organisaation epätieteellisyyden. Päinvastoin, jos kerran kyseessä on ihmiskunnan kohtalonkysymys, uuden IPCC:n kuin myös oppilaitosten tulisi kannustaa ja rahoittaa tiedeyhteisöä etsimään hypoteesista heikkouksia ja iloita niiden löytymisestä. Jos konsensus kuuluisi tieteen standardeihin, me uskoisimme yhä, että Maa on litteä.
Jatkuvista ja vääriksi osoittautuvista kauhukuvien ’ennustamisesta’ pitäisi myös luopua kasvojen säilyttämiseksi. Klimatologisten aineistojen rukkaaminen haluttuun suuntaan pitäisi tehdä mahdottomaksi purkamalla aineistojen haltijoiden monopolit, mikä estäisi tarkoitushakuisen maalitolppien siirtämisen eli datan muuttamisen tukemaan alati vaihtuvia hypoteeseja. Uuden IPCC:n sääntöihin tulisi kirjata tärkeä pykälä, jossa heidän edustajansa eri maissa velvoitettaisiin tulemaan riippumattoman tahon vähintään kerran vuodessa järjestämään kriittiseen mediatapahtumaan, jonka sisältöön ja kysymyksiin he eivät voisi vaikuttaa. Ilmastopolitiikassa olisi vältettävä nykyisen kaltaista populismia ja totalitarismia, joiden tunnuspiirre on vaihtoehtojen etsimisen karttaminen.
Vuodesta 1990 IPCC on tuottanut 5-6 vuoden välein raportteja, joissa ihmisen aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen (CO₂) ilmastovaikutusten argumentit ovat muuttuneet raportista toiseen. IPCC ei ole koskaan myöntänyt, että aikaisemmat epäonnistuneet selitykset olisivat olleet vääriä, vaan se on jatkuvasti keksinyt uusia selityksiä. Avaruusfyysikko Fred Singer (2013) on laatinut selityksistä lyhyen yhteenvedon (
IPCC’s Bogus Evidence for Global Warming), joka löytyy netistä. Jos haluat laajemman yhteenvedon, katso McKitrickin ja kumppaneiden kirjoitus (
Independent Summary for the Policymakers, 2007).
Toinen kuuluisa astrofyysikko, Malcolm Ross, on sanonut, että ajatus siitä, että ihminen on merkittävästi lämmittänyt ilmastoa on ylivoimaisesti suurin tieteellinen väärinkäyttö, jonka hän koskaan nähnyt. Singerin ja monien muiden perusteltu kanta on, että IPCC ei ole onnistunut osoittamaan, että ihmisen toiminta, erityisesti CO₂-päästöt, vaikuttaisi merkittävästi ilmastoon. Tärkeä syy tähän onnettomaan tilanteeseen on se, että IPCC:n raportit eivät arvioi suurempaa ja oleellisempaa kokonaisuutta, sitä mitä tiede sanoo ilmastonmuutosten syistä ylipäätään, vaan keskittyy pelkästään ihmisen vaikutuksiin. Tämän vuoksi IPCC:n johtopäätöksiä ei pidä käyttää ilmasto- tai energiapolitiikan perusteena.
Lisäksi on muistettava, että IPCC on poliittinen propagandajärjestö pikemminkin kuin tiedejärjestö. Vaikka raportteja on ollut laatimassa tiedeihmisiä (tosin myös ympäristöaktivisteja ja gradulaisia), kansalliset hallitukset valitsevat niiden kirjoittajat usein ideologisin perustein. Hallitusten edustajat editoivat raporttien luetuimman osan, lyhyen yhteenvedon Summaries for the Policymakers, suljettujen ovien takana viikkoja käytävän politikoinnin jälkeen. Sitten raportin paksua tieteellistä osaa rukataan jälkikäteen poliitikkojen haluamaan suuntaan! Lopuksi poliitikot väittävät, että koko raportti edustaa tieteen käsitystä ilmastonmuutoksesta! Ja media tiedetoimittajineen nielaisee poliittisen yhteenvedon sellaisenaan.
 |
Kun ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos ovat
vetäneet vesiperän, ilmastohysterian ylläpitäjät ovat
löytäneet uuden, hennon oljenkorren, sään ääri-ilmiöt,
jolla he yrittävät saada toivottomalle asialleen jatkoaikaa. |
IPCC:n raporteissa esiintyvät prosenttiarviot ihmisen vaikutuksesta ilmastoon perustuvat muutamien henkilöiden subjektiivisiin mielipiteisiin eli arvauksiin eivätkä todennettavissa oleviin tilastollisiin analyyseihin. Samaan aikaan kasaantuu painavaa tieteellistä näyttöä katastrofaalista ilmastonmuutospropagandaa vastaan. Ennen internet-aikakautta IPCC:n ja poliitikkojen massiivinen työ olisi luultavasti myynyt hetkessä läpi heidän hullunkurisen sanomansa, elämälle välttämättömän hivenkaasu CO₂:n tuhoamisen tärkeyden. Kun asianosaiset huomasivat, että ilmasto ei lämpenekään mallien mukaisesti, he hylkäsivät ilmaston lämpenemishullutuksen ja alkoivat propagoida epämääräisen ilmastonmuutoksen puolesta, jota on mahdotonta testata tieteellisesti. Kun kansalaiset näkivät senkin onttouden (ilmastohan muuttuu jatkuvasti), propagandistit alkoivat puhua sään ääri-ilmiöistä. Ainahan jossakin päin maailmaa havaitaan jokin satunnainen äärevä sääilmiö, jota kauhistella.
Tilastot eivät kuitenkaan tue väitteitä ääri-ilmiöiden runsastumisesta.
Tieteessä käytetään tieteellistä metodia, jossa hypoteesia testataan vertaamalla reaalimaailmasta kerättyä dataa kulloisenkin hypoteesin johtopäätöksiin. IPCC karttaa tieteellistä metodia. Jos johtopäätökset ja reaalimaailma eivät vastaa toisiaan, hypoteesi hylätään. Tieteelliseltä kannalta on täysin epäoleellista, kuinka monta tiedeihmistä, järjestöä, presidenttiä, rautatie-insinööriä, kirkonmiestä tai filmitähteä kannattaa jotakin hypoteesia. Ne jotka itsepintaisesti jatkavat väärän hypoteesin puolustamista etsimällä sille konfirmaatioharhan mukaisesti tukea, osoittavat joko tietämättömyytensä tieteellisestä metodista tai taipumuksensa tieteen väärinkäyttöön. Katastrofilla pelottelijoiden pitää itse osoittaa, että lämpenemishypoteesia ei voida tieteellisesti kumota. Mikään muu ei kelpaa todisteeksi. IPCC:n tapa luetella argumentteja, kuten jään sulamista tai merenpinnan nousua, ei käy, sillä ne kertovat pelkästään siitä, että luonto muuttuu, mutta ei mitään muutosten syistä.
 |
Tietokonemallien mielikuvitusmaailma, lämpötilaennusteet
(climate predictions), ovat vuosi vuodelta yhä kauampana
todellisuudesta, mitatuista lämpötiloista (actual temperatures). |
IPCC on siis epätieteellisesti pyrkinyt todistamaan oikeaksi yksipuolisen hypoteesinsa,
ihmisen aiheuttaman katastrofaalisen ilmaston
lämpenemisen, eikä tieteen mukaisesti kumoamaan sitä. Vaikka IPCC olisi oikeassa väitteissään, mikä näyttää faktojen perusteella vuosi vuodelta yhä epätodennäköisemmältä, se että se ei ole koskaan yrittänyt kumota hypoteesiaan tarkoittaa, että sitä ei ole voitu myöskään hyväksyä. Tietokonepohjaiset ilmastomallit voivat olla käyttökelpoisia apuvälineitä, mutta niiden avulla hypoteesia ei voida kumota eikä hyväksyä. Mallit eivät vertaa hypoteesien seurauksia reaalimaailmasta kerättyyn dataan muulla tavalla kuin vertaamalla menneen ajan lämpötilatietoja, joita matkimaan mallit on alun perin viritetty. Kun kerran ilmastomallit eivät kykene ennustamaan tulevaisuutta, se osoittaa, että ilmaston muutosten kaikkia syitä ei tunneta. Tieteen kultaisen säännön mukaan surkeat mallit kuuluu heittää romukoppaan.
IPCC:n ilmastomalleihin perustuvalla ihmisperäisellä lämpenemisväitteellä on mittavat sosiaaliset, taloudelliset ja ympäristölliset vaikutukset. Poikkeuksellisten väitteiden tueksi on syytä vaatia poikkeuksellisen vahvaa näyttöä, jota IPCC ei ole pystynyt antamaan. Yksi halpa keino, josta IPCC voisi aloittaa, on ensimmäisten IPCC:n raporttien (1990, 1995) mallien oikeaan osuvuuden testaaminen havainnoilla, jotka on tehty mallien rakentamisen jälkeen, siis verrata mallien povaamaa tulevaisuutta meidän menneisyyteen (lähes 30 vuoden ajanjakso).
Näitä vanhoja malleja pidettiin luotettavina, kun ne luotiin. Niiden hyvyyden testaaminen välivuosina kertyneellä datalla antaisi edes vähän pohjaa arvioida, onko meillä nyt riittävän vahvoja todisteita ryhtyä radikaaleihin, lähes kaikki voimavarat vieviin, poliittisiin ilmastotalkoisiin huterien mallien perusteella. Reaalimaailmassa on aina vaihtoehtoja ja niiden riskejä pitää arvioida. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lämpöaallot tappoivat 8589 ihmistä, mutta kylmäaallot 16313 ihmistä 1979-2002 (ks. Tšekin tasavallan presidentin, 2003-2013, Václav Klausin kirja
Blue Planet in Green Shackles, 2008).
Pelkkä onnistunut ennustus lämpötilan noususta on riittämätön, naiivi ennustus, koska maailma on lämmennyt pikku jääkauden jälkeen hitaasti ja melko tasaisesti jo 200 vuotta. Sen sijaan vuoden 1990 mallien pitäisi pystyä ennustamaan vaikkapa lämpenemisen loppuminen noin 1998-2015. Ennen mallien kunnollista testaamista niillä on turha povata lämpötiloja sadan vuoden päähän! IPCC:n ennustukset ulottuvat poikkeuksetta kauas tulevaisuuteen. Miksei vaikkapa 10 vuoden päähän, jolloin ennustajat olisivat vielä elossa? IPCC:llä pitkän ajan ennusteiden virhemarginaalit ovat vain asteen kymmenyksiä ja pienempiä kuin lyhyen ajan ennusteiden marginaalit. Toisin kuin muilla tieteen aloilla, klimatologiassa ennusteiden ketjuttaminen näyttää jollakin mystisellä tavalla lisäävän niiden luotettavuutta.
Muut kuin IPCC, jolle asia kuuluisi ja jolla olisi siihen mittavat resurssit, ovat testanneet ilmastonlämpenemishypoteesia (esim.
Carlin 2011). Useat testit ovat kumonneet hypoteesin. Jo yksi kumoaminen on tietysti tieteellisesti riittävä. Tavallinen kansalainenkin voi helposti tarkistaa IPCC:n erehdyksen esimerkiksi vertaamalla netissä maapallon lämpötilan kehitystä viimeisen 20 vuoden aikana suhteessa IPCC:n ennustuksiin. Jos IPCC olisi tieteellinen organisaation, se olisi kauan sitten todennut olleensa väärässä, pahoitellut rahan ja resurssien tuhlausta ja lakkauttanut itse itsensä.
 |
Tietokoneiden suoltamien ilmastomallien ennustuskyky
on ollut huvittavan heikko. |
Äiti Luonto on puhunut: vain ideologia/uskonto tukee katastrofaalista ilmaston lämpenemistä. IPCC:n pseudotieteelle on olemassa tieteellisiä vaihtoehtoisia hypoteeseja, jotka ovat toistaiseksi läpäisseet tieteelliset kumoamisyritykset kuten esimerkiksi, että
ilmastonmuutokset ovat riippumattomia hivenkaasu hiilidioksidista, erityisesti ihmisen tuottamasta hiilidioksidista. Uusien tutkimusten mukaan
hiilidioksidin ja globaalin lämpötilan kohoaminen johtuu geofysikaalisista tekijöistä eikä ihmisestä. Data ei tue oletusta, että
ilmakehän hiilidioksidi olisi sään/ilmaston säätelijä ja että ihmisen CO₂-päästöt kontrolloisivat ilmakehän CO₂-pitoisuutta. IPCC:hen käytetyistä sadoista miljoonista osa olisi pitänyt käyttää vaihtoehtoisten hypoteesien testaamiseen eikä laittaa kaikkia munia yhteen koriin. Jos ilmastonmuutokset olisivat pääsääntöisesti ihmisen aiheuttamia, IPCC:n olisi pitänyt aluksi osoittaa, että ihmisen aiheuttamaksi väitetty muutos ylittää luonnon luonnollisen vaihtelun suuruuden, mitä se ei tee.
IPCC:llä ei ole empiirisiä todisteita siitä, että ihmisen CO₂-päästöt ovat pääsyy ilmaston lämpenemiseen. IPCC-tiedeihmisten ainoa ’todiste’ on se, että he eivät ole 30 vuoden aherruksen jälkeen keksineet asialle muutakaan selitystä. Harjoitettu deduktiivinen logiikka ei ole tässä tapauksessa tieteellisesti pätevä, koska päättelyketjusta puuttuu induktiivinen, havaintoihin perustuva osa. Murheellista on myös se, että IPCC:n ja poliitikkojen ’
settled science’ perustuu tälle epätieteelliselle logiikalle, jonka perusteella he lapsellisesti pilkkaavat kriittisiä tiedeihmisiä mm. holokaustin kieltäjiksi. Epätieteellisempää ajatusta kuin ’
settled science’, päätökseen saatettu tiede, on mahdotonta löytää.
IPCC:n katastrofiennusteet lepäävät heikon ja toistaiseksi todistamattoman oljenkorren varassa: muut tekijät kuten vesihöyry muka moninkertaistaisivat hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ns. positiivisten eli vahvistavien takaisinkytkentämekanismien kautta. IPCC:n uskottavuuden kannalta on valitettavaa, että yhtään tällaista positiivista takaisinkytkentämekanismia ei ole löydetty luonnosta ja että on olemassa suurempi todennäköisyys että nämä mekanismit ovat negatiivisia eli CO₂:n lämmittävää vaikutusta hillitseviä. Elämälle välttämätöntä hiilidioksidia on ilmakehässä niukasti. Jo nyt on nähtävissä, että CO₂:n lisäyksestä on ollut hyötyäkin: kasvillisuus on alkanut kukoistaa karuillakin mailla. IPCC on aiheetta pelotellut hiilidioksidilla mm. väittämällä, että sen kiertoaika olisi satoja vuosia, kun se todellisuudessa on vain kymmenkunta vuotta. Virhettään IPCC ei ole korjannut.
Olennaisia kysymyksiä ovat kuinka paljon ilmasto muuttuu, mikä siitä on ihmisen osuus, onko muutos pahaksi vai hyväksi ja voimmeko me tehdä asialle jotakin taantumatta kivikauteen ja tappamatta miljoonia ihmisiä? IPCC väittää, että viimeisen 150 vuoden aikana maapallon keskiarvoistettu ilmasto on lämmennyt luonnollisista ja ihmisen aiheuttamista syistä arviolta 0,8 astetta verrattuna esiteolliseen poikkeukselliseen kylmään aikaan. Se ei kuitenkaan kerro, että mittaussarjan 95 %:n luottamusväli on ±1 astetta, mikä tarkoittaa, että mainittua 0,8 asteen muutosta ei voida tilastollisesti erottaa nollasta (
Frank 2011). Ihmiset voivat pitää uskonnolliset/ideologiset uskomuksensa niin halutessaan, mutta heidän ei pitäisi väittää, että ne perustuvat tieteeseen, jos uskomuksia ei voida vahvistaa tieteellisen metodin mukaisesti. Väärää hypoteesia ei myöskään pitäisi käyttää argumenttina energiatuotannon tuhoamiseksi, joka tulee meille erittäin kalliiksi.
On tärkeää, että tiede ohjaa ympäristölinjauksia eivätkä polittiikka ja ideologia. Ero on siinä, että tiede perustuu, tai ainakin sen pitäisi perustua, reaalimaailman ilmiöiden vertailuun tavalla, joka on toistettavissa ja todistettavissa. Kun ympäristölinjaukset perustuvat ideologiaan tai polittiikkaan, vaarana on, että ne eivät kykene tuottamaan tieteellisesti pätevää ja siten käyttökelpoista tulosta. Ilmaston lämpeneminen on tästä oppikirjaesimerkki. Vuosi vuodelta aika on tieteen puolella, koska yksikään katastrofaalisista ilmastomuutosennustuksista ei ole toteutunut. Kuinka kauan tuhon kauppiaat voivat vielä myydä apokalypsistaan ilman todisteita? Valtiot ovat syytäneet IPCC:lle ja muille ilmasto-organisaatioille suunnattomasti rahaa mm. tietokonemallinnukseen, jotka eivät osoita muuta kuin sen, että tietokonemallinnus on kallista ja vähäarvoista tieteellisten hypoteesien testaamisessa, varsinkin kun kyseessä on kaaottinen monimuuttujajärjestelmä.
Miksi tiedepolittiikka ja -hallinto ovat niin kehnoja alalla, jossa niiden oletetaan olevan päteviä? Eräs syy on se, että on synnytetty laaja ja byrokraattinen järjestelmä, jossa tiedeihmiset jättävät tutkimushakemuksia erilaisiin (poliittisiin) tiedeohjelmiin, joissa hanke-esitykset vertaisarvioidaan. Ilmastotutkimuksessa ongelmana on se, että vertaiset ovat usein tutkijoita, jotka ovat harjoittaneet huonoa tiedettä vuosikymmeniä ja hyväksyvät siksi vain hankkeita, jotka tukevat heidän omia hypoteesejaan. Ja tätä epätoivottavaa tieteellistä tilaa on vuodesta 1988 pahentanut IPCC, jonka tehtävänä on alusta alkaen ollut edistää huonoa tiedettä, sillä tieteen periaatteiden vastaisesti se on arvioinut vain ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä ja sen vaikutuksia. Ennen kuin asiaa oli edes kunnolla tutkittu, oltiin varmoja, että lämpeneminen oli totta ja että se oli ihmisen syytä.
Vuosina 2009 ja 2011 Climategate-tietovuodot paljastivat IPCC:n ja ilmastotutkimuksen mädännnäisyyden. IPCC:n ajama ilmaston lämpeneminen alias ilmastonmuutos alias sään ääri-ilmiöt täyttää ideologian tunnuspiirteet: epäilyksen puute, väittelyn suvaitsemattomuus, auktoriteettiin vetoaminen ja halu rangaista eri mieltä olevia. Naisiin kohdistuneen seksuaalisen häirinnän vuoksi helmikuussa 2015 eroamaan joutunut IPCC:n pitkäaikainen puheenjohtaja, rautatie-insinööri Rajendra Pachauri, puhui erokirjeessään jopa uskonnosta:
”For me the protection of Planet Earth, the survival of all species and sustainability of our ecosystems is more than a mission. It is my religion and my dharma.”
Vääriksi osoittautuneet katastrofiennustukset ovat olleet IPCC:n tavaramerkki. Koska järjestön olemassaolo perustuu pelotteluun, sen on epätieteellisesti keksittävä jatkuvasti uusia uhkakuvia. Kuvassa IPCC:n pitkäaikainen (2002-2015) puheenjohtaja, rautatie-insinööri Rajendra Pachauri, joka joutui myöntämään IPCC:n olleen väärässä povatessaan Himalajan jäätiköiden sulamista vuoteen 2035 mennessä. Jäätiköiden sulamisen sijasta IPCC toivottavasti sulaa jo paljon ennen vuotta 2035.
Täyteen reikiä ammuttu IPCC on lakkautettava. Kun vielä poliitikotkin ovat sitä mieltä, että ”science is settled” eli ilmastonmuutoksissa ei ole enää mitään tutkittavaa, niin IPCC:tä on turha elättää ja pitää hengissä. IPCC:hen voisi jättää muutaman viskaalin, joiden ainoa tehtävä olisi harjoittaa oikeaa tiedettä, yrittää kumota teoria katastrofaalisesta ilmaston lämpenemisestä eikä etsiä todisteita sen puolesta.
www.kauppalehti.fi
ilmastorealismia.blogspot.com
ilmastorealismia.blogspot.com
www.thegwpf.com
arojouni.puheenvuoro.uusisuomi.fi
