Mikoyan
Ylipäällikkö
http://siivet.fi/sotilasilmailu/f-35-hidas-kallis-paras/ TAMMIKUU 21, 2015
F-35 – HIDAS, KALLIS, PARAS
F-35. Kuva: Lockheed Martin
Lockheed Martin F-35:n ensilennosta tuli joulukuussa kuluneeksi kahdeksan vuotta, mutta konetyypin lastentaudit ja ongelmat jatkuvat. Tehoton ja epäluotettava moottori, ominaisuuksien mukana kasvanut paino, heikko aseistus, liian pieni siipipinta-ala, hinta, käytön kalleus, hankala huollettavuus ja matala käytettävyys eivät tiedä hyvää tyypin käyttäjille, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.
Biljoonan dollarin suihkuhävittäjäksi haukuttu F-35 on asetettu lentokieltoon 13 kertaa sitten vuoden 2007, keskimäärin kaksi kertaa vuodessa. Suurimmat ongelmat ovat olleet Pratt & Whitney F135 -moottorissa. Syynä on todennäköisesti se, että koko F-35:n kehityskaaren ajan tyyppiin on lisäämällä lisätty yhä uusia ominaisuuksia, mikä on merkinnyt jatkuvasti kasvavaa painoa. F-35 on erittäin raskas yksimoottoriseksi hävittäjäksi: 35 tonnia täydessä polttoainelastissa. Vertailun vuoksi Suomen F/A-18:n maksimi lentoonlähtöpaino on 23,5 tonnia ja USAF:n F-15:n 40 tonnia, mutta niissä molemmissa on kaksi moottoria.
F-35:tä on kuvattu ylipainoiseksi ja alitehoiseksi. Jo varsin varhaisessa kehitysprojek tin vaiheessa tutkimuslaitos RAND Corporationin mukaan F-35 ”ei pysty kaartamaan, ei ottamaan korkeutta eikä pakenemaan”. Kaikesta huolimatta koneesta on tulossa Yhdysvaltojen runsaslukuisin hävittäjätyyppi: 2 400 konetta arvioituun 400 miljardin dollarin hintaan. Ja on muistettava, että Venäjä, Kiina, Etelä-Korea, Japani, Intia ja Turkki ovat tulossa perässä viidennen sukupolven projekteillaan.
Toissavuonna toukokuun lopussa annettu tyypin projektiaikataulu on näyttänyt pitävän jo kohta kaksi vuotta – ensimmäistä kertaa tyypin koko kehitys- ja tuotantohistoriassa. F-35B-versiolle määritellään todennäköisesti alustava operatiivinen kyky ensi vuonna. Kesäkuussa ilmi tulleen moottoriongelman ratkaisussa kerrotaan edistyneen ja aseiden käyttöjärjestelmissä kielletään olleenkaan mitään ongelmia, toisin kuin vielä viime vuoden puolella väitettiin.
Näyttää siltä, että F-35 saavuttaa tärkeimmät sille asetetut suoritusparametrit, mutta se ei anna aihetta henkselien paukutteluun. Jättimäiset kehityskustannukset, vuosien myöhästyminen aikataulusta, suuret hankinta- ja operointikustannukset ovat olleet kaukana ennalta asetetuista luvuista. Numerot kaunistuvat hieman ajan kuluessa, mutta jäävät kauas alkuperäisistä tavoitteista. Vuoteen 2019 mennessä koneen perushinta yritetään painaa 4. sukupolven hävittäjän tasolle, 80 miljoonaan dollariin, mikä on kunnianhimoinen tavoite.
USA:n ilmavoimat on joutunut F-35:n ja budjettikaton vuoksi jäädyttämään F-16-päivityksensä, mikä on johtanut käytettävyysongelmiin. Lisäksi jo koulutuskäyttöön tullut, noin 100 koneen F-35-laivasto nielee paljon kaikkein kokeneinta tukihenkilöstöä, jota tarvittaisiin muuallakin.
Värvätty mekaanikko maskaa korjattavaa aluetta F-35:ssä. Konetyyppi on kallis ja hidas huollettava, minkä vuoksi sen käytettävyys ei ole yhtä kuin neljännen sukupolven koneilla. Kuva: USAF / Bennie Davis
Yli 700 F-35-konetta on myyty Yhdysvaltojen ulkopuolelle, mutta ne ovat vasta aiesopimuksia. Myyntisopimuksia on alle viisi prosenttia tuosta määrästä, joka tarvitaan, jotta päästäisiin suunniteltuihin tuotantovauhteihin ennen vuosikymmenen loppua.
F-35:n ostajat ja ostajakandidaatit pälyilevät budjettejaan ja tuotantoaikatauluja sekä haluavat tietää, mitä seuraava Block 4A/4B-päivitys pitää sisällään. Block 4A:n kehitys alkaa ensi vuonna ja 4B:n suunnitellaan tulevan operatiiviseksi vuonna 2024. Päivityksen toivelista on pitkä: ydinasekyky, norjalaiset ja turkkilaiset risteilyohjukset, Ison-Britannian Brimstone- ja Meteor-ohjukset, USA:n merivoimien AIM-9X Block 3 sekä USA:n merijalkaväen datavuoyhteys neljännen sukupolven koneiden kanssa ja lähi-ilmatukijärjestelmät. Luonnollisesti
4A/4B:ssä korjataan operatiivisessa testauksessa havaitut viat, mutta muuten ostajat saavat todennäköisesti valmistautua kompromisseihin.
F-35B asekuilun luukut auki. Asekuiluun mahtuu vain kaksi isompaa tai neljä pienempää pommia tai neljä keskimatkan ilmataisteluohjusta.
Riskejä ja mahdollisuuksia
Ohjelmaan mukaan lähteneet tilaajat joutuvat nielemään sen riskit. HUDin korvaaminen kokonaan kypäränäytöllä on esimerkki yhdestä suurimmista F-35:n kanssa otetui ta riskeistä. Nyt koulutuslaivueisiin on alettu toimittaa kolmannen sukupolven kypärä- näyttöjä viimeisiin käyttötesteihin.
Seuraava riskitaso on operatiivinen. Vastahäiveteknologia muuttui teoriasta käytännöksi vuonna 2013, kun Venäjä toi näytille 55Zh6ME-tutkajärjestelmän. Viime vuonna Kiinalla oli jo kopio siitä ja väitteitä häiveteknologian voittamisesta tuli muiltakin inf rapuna- ja tutkajärjestelmien kehittäjiltä.
Kuluvana vuonna samaa on tulossa lisää ja edullisimmillaan häivekoneita näkee vaikkapa venäläisen, meiltäkin jo museoista löytyvän, venäläisen P18-tutkan digitoidulla versiolla. Juuri tämän vuoksi Yhdysvaltojen merivoimat keskittyy tällä hetkellä ottamaan käyttöön lisää ja parempia Boeing EA-18G Growler -elektronisen sodankäynnin suihkukoneita, jotka häiritsevät vihollisen tutkia niiden välttämisen sijasta.
”Häiveteknologiasta on tulossa hävittäjiin yhtä normaali varustus kuin radiosta tai tutkasta.”
Onko häiveteknologia siis kuollut ja samalla F-35:n operatiivinen etulyöntiasema kuopattu? Ei ole. Nykyisten sensorien aika- kaudella ilman häiveteknologiaa lentävät hävittäjät ovat joka tapauksessa huomattavasti helpompia havaita ja siksi myös ampua alas niin maasta kuin ilmastakin. Sen vuoksi jopa F/A-18E/F Super Horneteihin on lisätty häiveteknologiaa ja Advanced Super Horneteissa sitä on vielä enemmän. Häiveteknologiasta on tulos- sa hävittäjiin yhtä normaa- li varustus kuin radiosta tai tutkasta.
Vaikka F-35:tä ei ole veistetty niin kaarevalinjaiseksi kuin F-22-hävittäjää tai B-2-pommikonetta, jotka on suunniteltu välttämään eri suunnilta tulevaa tutkasäteilyä, niin se on tehty niitä paremmin säteilyä absorboivasta materiaalista. Lisäksi koneen oman järjestelmän tiedetään pysty vän häiritsemään vihollisen tutkia niiden käyttämistä aallonpituuksista riippumatta ja ylikuormittamaan lähestyvien ohjusten ohjausjärjestelmät – siis ainakin teoriassa. Mutta eipä ole tietoa siitäkään,miten Venäjän uuden sukupolven ilmatorjuntajärjestelmät – S-300:sta lähtien – toimivat tositilanteessa, koska niitä ei ole koskaan vihassa laukaistu. Vielä ei myöskään tiedetä, mitä F-35:n mahdollistama verkot tunut sodankäynti merkitsee käytännössä.
Mutta korvaako häiveteknologian, ulottuvamman tutkan ja elso-ominaisuuksien yhdistelmä sen tosiasian, että F-35 on pääosin hidas ja menettää ketteryytensä ylisoonisen nopeuden saavutettuaan pienen siipi- pinta-alan vuoksi? Lisäksi sen asekuiluun mahtuu vain kaksi isompaa tai neljä pienempää pommia tai enintään neljä keskimatkan ilmataisteluohjusta. Koska näillä ohjuksilla osuminen nopeasti liikkuvaan maaliin on nykyäänkin vaikeaa, on niitä uusissa venäläiskoneissa vähintään kahdeksan. Entä jos ja kun F-35:llä joudutaankin kaartotaisteluun? En löisi vetoa F-35:n puolesta vaikkapa Suhoi Su-30:tä vastaan – saati Su-35:tä. F-35:n voi toki varustaa myös ulkoisin ripustimin, mutta niiden käytön mukana katoaa viimeinenkin häiveominaisuuksista saatu hyöty.
Suurilla nopeuksilla F-35:n kerrotaan menettävän ketteryytensä.
F-35:n puutteet ovat yksi syy, miksi Yhdys- vallat kehittää nyt kovalla kiireellä hypersoonisia – yli viisi kertaa ääntä nopeampia – pitkän kantaman aseita, jolloin erittäin vaikeasti torjuttava ase voitaisiin laukaista ilmatorjunnan kantaman ulkopuolelta. Silloin ei olisi väliä, vaikka lennettäisiin antiikkisella B-52-pom- mikoneella, jossa ei ole häiveteknologian häivääkään. Hypersooniset aseet ovat vain osoittautuneet hyvin vaikeiksi kehitettäviksi.
Koska F-35 on kallis, niitä myös hankitaan vähemmän. Koska se on kallis lentää ja huoltaa, niillä lennetään vähemmän. Tämä ei ehkä ole ongelma Yhdysvalloille, jolle tulee 2400 konetta ja jolla resursseja on lähes rajattomasti ja tarvittaessa F-22 siivoaa taivaan vihollisista, mutta monille pienemmille maille tämä voi merkitä ilmapuolustuksen selvää heikkenemistä.
”Kuvitellaan, että meillä olisi nykyisten Hornetien tilalla 40 F-35-hävittäjää, joista käytettävissä olisi 27 konetta (69 %): hävittäjävoimamme lähes puolittuisi nykyisestä.”
Käytettävyyden tiedetään muodostuvan F-35:n yhdeksi ongelmaksi. USAF:n koneiden käytettävyys on ollut noin 75 prosenttia, mutta B-2-häivepommittajien vain 47 prosenttia ja F-22:ien 69 prosenttia. Suomessa Ilmavoimien tavoitteena on ollut pitää Hornetien käytettävyys yli 70 prosentissa ja tiedän sen olleen ainakin ajoittain jopa yli 80 prosenttia, mikä on huippuluokkaa maailmassa.
Se merkitsee, että 62 hävittäjästä 44-52 on ollut koko ajan käytettävissä. Kuvitellaan, että meillä olisi nykyisten Hornetien tilalla 40 F-35-hävittäjää, joista käytettävissä olisi 27 konetta (69 %): hävittäjävoimamme lähes puolittuisi nykyisestä.
Vaikka Pratt & Whitneyn F135 on tehokas, se joutuu työntämään yhä raskaampaa konetta. Myös turpiinin siipien kestävyyden kanssa on ollut erityisen paljon ongelmia. Kuva: Pratt & Whitney
Väärälle tielle
F-35:n kovin kritiikki tulee yllättävältä taholta: Yhdysvaltain ilmavoimien hankintapäällikkö, kenraaliluutnantti Charles Davis, sanoi vuosi sitten, että Joint Strike Fighter oli tuomittu samana päivänä, kun hankintasopimus allekirjoitettiin. Hän ei sanonut sitä viime vuosien tyypissä havaittujen teknisten ongelmien, puolustusbudjettikaton tai Kiinan häivehävittäjä-kehityksen takia, vaan tyyppi oli hänen mielestään tuomittu jo alusta pitäen.
Tilanne oli hänen mukaansa selvä jo vuonna 1996, kun kahden kilpailevan ehdotuksen monimutkaisuus, hinta ja kehitysaikataulu olivat ensi kertaa nähtävissä. Kaikki viittasivat harkitsemattoman suureen, hintavaan ja hitaaseen ponnistukseen, joka tulisi maksamaan enemmän, kestämään kauemmin ja tuottamaan vähemmän kuin luvattiin. Ongelmat olivat ennustettavissa – ja ennen kaikkea – vältettävissä.
Miksi JSF-ohjelma räjäytti budjettinsa ja aikataulunsa, kun samaan aikaan merivoimien Virginia-luokan sukellusveneohjelma alitti budjettinsa, oli edellä aikataulustaan ja ylittää nyt odotukset suorituskykynsä suhteen? Davisin mukaan heti JSF-projektin alussa valittiin vääränlainen tie: perustettiin massiivinen byrokratia, asetettiin valmistumispäivä liian kauas tulevaisuuteen, tehtiin liian suuri budjetti ja valittiin liian monimutkainen tekninen arkkitehtuuri. Tämä ruokki laajenevaa toimintakulttuuria, jossa nousevat hinnat ja loittonevat virstanpylväät nähtiin vääjäämättömiksi ja jossa pääasiallinen ongelmanratkaisustrategia oli venyttää aikataulua, maksaa lisää rahaa ja lisätä projektin monimutkaisuutta.
Näin ei tarvinnut käydä. Olisi voitu toimia samalla tavoin kuin sukellusveneprojektissa, joka suunniteltiin alun perin kustannustehokkaaksi. Lähdettiin liikkeelle siitä, että on muutettava sitä tapaa, jolla sukellusveneitä on tähän asti rakennettu. Budjettia ei rakennettu projektin merkityksen perusteella, vaan sen perusteella, miten saadaan tehtyä eniten mahdollisimman vähällä.
Samalla periaatteella toiminut USAF:n tutkimuslaboratorio rakensi maailmanluokan supertietokoneen, joka päihitti suorituskyvyssä kaikki Pentagonin supertietokoneet, käyttäen 1760:tä PlayStation 3 –pelikonsolia. Hinnaksi tuli 10 prosenttia supertietokoneen normaalista hinnasta.
Ei vaihtoehtoja?
Onko JSF-projekti liian myöhäistä lopettaa? Ehkä on käymässä samalla tavoin kuin aikanaan Concorde-matkustajakoneen kanssa, johon oli pantu jo niin paljon aikaa ja rahaa, että projektia ei voitu enää lopettaa. Näin tuntuvat ainakin ajattelevan peräti neljä Yhdysvaltojen kongressin puolustuspaneelia, jotka kaikki mukisematta hyväksyivät F-35-ohjelman rahoituksen ja suunnitelmat kuluvalle vuodelle. Heitä ei haitannut yhtään viimekesäinen moottoripalo ja sitä seurannut lentokielto, jonka vuoksi ensiesiintyminen Farnborough’n ilmailunäyttelyssä piti perua.
Totuus on, että Yhdysvalloilla ei ole vaihtoehtoja. Ilma-aseen nykyiset työhevoset, F-16- ja F/A-18C/D-hävittäjät ovat auttamattomasti vanhenemassa eikä niitä voida pitää kunnossa loputtomiin. Jos nyt alettaisiin jälleen suunnitella uutta hävittäjää puhtaalta pöydältä, ehtisi hävittäjäkantaan syntyä melkoinen kuoppa, ennen kuin uusi kone olisi käytössä – ja kuka takaa, että se olisi yhtään parempi kuin F-35? USA:n merivoimat pystyy sinnittelemään ehkä pitkäänkin Super Hornetien kanssa, mutta ilmavoimilla ja merijalkaväellä ei tätä mahdollisuutta ole.
Onko sitten Yhdysvaltojen liittolaisilla ja monilla muillakaan hävittäjiään uusivilla mailla vaihtoehtoja? Se jää nähtäväksi. Useat länsimaat näyttävät laittaneen kaikki munat samaan F-35-koriin. Muutama projektimaa saattaa kuitenkin olla kääntämässä takkiaan. Lokakuun lopussa Boeing vuoti tiedon allekirjoitetuista F/A-18 Super Hornet-tarjouksen vastakauppasopimuksista tanskalaisen puolustusteollisuuden toimijoiden kanssa, vaikka maa ei ole vielä tehnyt virallista päätöstä hävittäjähankinnastaan. Kanada, joka on kiemurrellut F-35:n hankinnan kanssa jo pitkään, on löytänyt lisäargumentin, joka puoltaa Super Hornetien hankkimista: maa ei tarvitse hävittäjää, jonka pitäisi toimia vahvan ilmatorjunnan vaikutuspiirissä.
Mutta mitä muita hävittäjiä on tarjolla amerikkalaisten F-35:n ja Super Hornetin lisäksi? Dassault Rafale ja Eurofighter Typhoon ovat 2000-luvun alun hävittäjiä ja alkavat olla jo kypsässä iässä ensi vuosikymmenellä. JAS Gripenin uudempi malli on tulossa tuotantoon muutaman vuoden päästä, mutta sen kyvyt eivät ole vielä selvillä. Edellinen malli hävisi testeissä sekä Rafalelle että Typhoonille ja sillä oli myös ongelmia yhteisoperaatioissa NATO-koneiden kanssa, koska se käyttää eri polttoainetta. Etelä-Korean, Japanin, Intian ja Turkin 2020-luvulla ehkä valmistuvista hävittäjäprojekteista tiedetään vielä vähemmän kuin Gripen E:stä.
Venäjän hävittäjäteollisuuden tuotteiden perään haikailevien on syytä muistaa, että Venäjä ei myy ulkomaille koneita yhtä hyvällä varustuksella kuin kotimaahan; niiden moottorit ja sensorit ovat kaikki heikompia. Ainakin NATO-maille tämä vaihtoehto on joka tapauksessa pois suljettu. Kiinalaiset hävittäjät ovat tuskin vaihtoehto millekään länsimaalle, jos niitä edes heille myytäisiin. Amerikkalaisilla on siis varsin vahva jalansija 2020-luvun hävittäjämarkkinoilla, mutta voi vain toivoa, että syntyvät kaupat palvelevat ostajia yhtä hyvin kuin myyjiä.
Artikkeli on julkaistu alkujaan Siivet 2015/1:ssä.
Teksti: Pentti Perttula
Kuvat: Lockheed Martin
Pohjoismaiden ilmavoimien nykyinen ja tuleva koko. Pohjoismailla on yhdessä huomattavan voimakas ilma-ase, johon kuuluu yli 300 konetta. Tilanne on muuttumassa, kun ilmavoimat saavat uudet konetyypit: Ruotsin, Norjan ja Tanskan ilmavoimat pienenevät keskimäärin 37 prosenttia. uusien konetyyppien yhä nousevien hintojen vuoksi konemäärän lasku on odotettavissa Suomessakin. Pohjoismainen ilmavoima heikkenee oletettavasti yli sadalla koneella ja samaan aikaan Venäjän ilma-ase kasvaa.
F-35 – HIDAS, KALLIS, PARAS
F-35. Kuva: Lockheed Martin
Lockheed Martin F-35:n ensilennosta tuli joulukuussa kuluneeksi kahdeksan vuotta, mutta konetyypin lastentaudit ja ongelmat jatkuvat. Tehoton ja epäluotettava moottori, ominaisuuksien mukana kasvanut paino, heikko aseistus, liian pieni siipipinta-ala, hinta, käytön kalleus, hankala huollettavuus ja matala käytettävyys eivät tiedä hyvää tyypin käyttäjille, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.
Biljoonan dollarin suihkuhävittäjäksi haukuttu F-35 on asetettu lentokieltoon 13 kertaa sitten vuoden 2007, keskimäärin kaksi kertaa vuodessa. Suurimmat ongelmat ovat olleet Pratt & Whitney F135 -moottorissa. Syynä on todennäköisesti se, että koko F-35:n kehityskaaren ajan tyyppiin on lisäämällä lisätty yhä uusia ominaisuuksia, mikä on merkinnyt jatkuvasti kasvavaa painoa. F-35 on erittäin raskas yksimoottoriseksi hävittäjäksi: 35 tonnia täydessä polttoainelastissa. Vertailun vuoksi Suomen F/A-18:n maksimi lentoonlähtöpaino on 23,5 tonnia ja USAF:n F-15:n 40 tonnia, mutta niissä molemmissa on kaksi moottoria.
F-35:tä on kuvattu ylipainoiseksi ja alitehoiseksi. Jo varsin varhaisessa kehitysprojek tin vaiheessa tutkimuslaitos RAND Corporationin mukaan F-35 ”ei pysty kaartamaan, ei ottamaan korkeutta eikä pakenemaan”. Kaikesta huolimatta koneesta on tulossa Yhdysvaltojen runsaslukuisin hävittäjätyyppi: 2 400 konetta arvioituun 400 miljardin dollarin hintaan. Ja on muistettava, että Venäjä, Kiina, Etelä-Korea, Japani, Intia ja Turkki ovat tulossa perässä viidennen sukupolven projekteillaan.
Toissavuonna toukokuun lopussa annettu tyypin projektiaikataulu on näyttänyt pitävän jo kohta kaksi vuotta – ensimmäistä kertaa tyypin koko kehitys- ja tuotantohistoriassa. F-35B-versiolle määritellään todennäköisesti alustava operatiivinen kyky ensi vuonna. Kesäkuussa ilmi tulleen moottoriongelman ratkaisussa kerrotaan edistyneen ja aseiden käyttöjärjestelmissä kielletään olleenkaan mitään ongelmia, toisin kuin vielä viime vuoden puolella väitettiin.
Näyttää siltä, että F-35 saavuttaa tärkeimmät sille asetetut suoritusparametrit, mutta se ei anna aihetta henkselien paukutteluun. Jättimäiset kehityskustannukset, vuosien myöhästyminen aikataulusta, suuret hankinta- ja operointikustannukset ovat olleet kaukana ennalta asetetuista luvuista. Numerot kaunistuvat hieman ajan kuluessa, mutta jäävät kauas alkuperäisistä tavoitteista. Vuoteen 2019 mennessä koneen perushinta yritetään painaa 4. sukupolven hävittäjän tasolle, 80 miljoonaan dollariin, mikä on kunnianhimoinen tavoite.
USA:n ilmavoimat on joutunut F-35:n ja budjettikaton vuoksi jäädyttämään F-16-päivityksensä, mikä on johtanut käytettävyysongelmiin. Lisäksi jo koulutuskäyttöön tullut, noin 100 koneen F-35-laivasto nielee paljon kaikkein kokeneinta tukihenkilöstöä, jota tarvittaisiin muuallakin.
Värvätty mekaanikko maskaa korjattavaa aluetta F-35:ssä. Konetyyppi on kallis ja hidas huollettava, minkä vuoksi sen käytettävyys ei ole yhtä kuin neljännen sukupolven koneilla. Kuva: USAF / Bennie Davis
Yli 700 F-35-konetta on myyty Yhdysvaltojen ulkopuolelle, mutta ne ovat vasta aiesopimuksia. Myyntisopimuksia on alle viisi prosenttia tuosta määrästä, joka tarvitaan, jotta päästäisiin suunniteltuihin tuotantovauhteihin ennen vuosikymmenen loppua.
F-35:n ostajat ja ostajakandidaatit pälyilevät budjettejaan ja tuotantoaikatauluja sekä haluavat tietää, mitä seuraava Block 4A/4B-päivitys pitää sisällään. Block 4A:n kehitys alkaa ensi vuonna ja 4B:n suunnitellaan tulevan operatiiviseksi vuonna 2024. Päivityksen toivelista on pitkä: ydinasekyky, norjalaiset ja turkkilaiset risteilyohjukset, Ison-Britannian Brimstone- ja Meteor-ohjukset, USA:n merivoimien AIM-9X Block 3 sekä USA:n merijalkaväen datavuoyhteys neljännen sukupolven koneiden kanssa ja lähi-ilmatukijärjestelmät. Luonnollisesti
4A/4B:ssä korjataan operatiivisessa testauksessa havaitut viat, mutta muuten ostajat saavat todennäköisesti valmistautua kompromisseihin.
F-35B asekuilun luukut auki. Asekuiluun mahtuu vain kaksi isompaa tai neljä pienempää pommia tai neljä keskimatkan ilmataisteluohjusta.
Riskejä ja mahdollisuuksia
Ohjelmaan mukaan lähteneet tilaajat joutuvat nielemään sen riskit. HUDin korvaaminen kokonaan kypäränäytöllä on esimerkki yhdestä suurimmista F-35:n kanssa otetui ta riskeistä. Nyt koulutuslaivueisiin on alettu toimittaa kolmannen sukupolven kypärä- näyttöjä viimeisiin käyttötesteihin.
Seuraava riskitaso on operatiivinen. Vastahäiveteknologia muuttui teoriasta käytännöksi vuonna 2013, kun Venäjä toi näytille 55Zh6ME-tutkajärjestelmän. Viime vuonna Kiinalla oli jo kopio siitä ja väitteitä häiveteknologian voittamisesta tuli muiltakin inf rapuna- ja tutkajärjestelmien kehittäjiltä.
Kuluvana vuonna samaa on tulossa lisää ja edullisimmillaan häivekoneita näkee vaikkapa venäläisen, meiltäkin jo museoista löytyvän, venäläisen P18-tutkan digitoidulla versiolla. Juuri tämän vuoksi Yhdysvaltojen merivoimat keskittyy tällä hetkellä ottamaan käyttöön lisää ja parempia Boeing EA-18G Growler -elektronisen sodankäynnin suihkukoneita, jotka häiritsevät vihollisen tutkia niiden välttämisen sijasta.
”Häiveteknologiasta on tulossa hävittäjiin yhtä normaali varustus kuin radiosta tai tutkasta.”
Onko häiveteknologia siis kuollut ja samalla F-35:n operatiivinen etulyöntiasema kuopattu? Ei ole. Nykyisten sensorien aika- kaudella ilman häiveteknologiaa lentävät hävittäjät ovat joka tapauksessa huomattavasti helpompia havaita ja siksi myös ampua alas niin maasta kuin ilmastakin. Sen vuoksi jopa F/A-18E/F Super Horneteihin on lisätty häiveteknologiaa ja Advanced Super Horneteissa sitä on vielä enemmän. Häiveteknologiasta on tulos- sa hävittäjiin yhtä normaa- li varustus kuin radiosta tai tutkasta.
Vaikka F-35:tä ei ole veistetty niin kaarevalinjaiseksi kuin F-22-hävittäjää tai B-2-pommikonetta, jotka on suunniteltu välttämään eri suunnilta tulevaa tutkasäteilyä, niin se on tehty niitä paremmin säteilyä absorboivasta materiaalista. Lisäksi koneen oman järjestelmän tiedetään pysty vän häiritsemään vihollisen tutkia niiden käyttämistä aallonpituuksista riippumatta ja ylikuormittamaan lähestyvien ohjusten ohjausjärjestelmät – siis ainakin teoriassa. Mutta eipä ole tietoa siitäkään,miten Venäjän uuden sukupolven ilmatorjuntajärjestelmät – S-300:sta lähtien – toimivat tositilanteessa, koska niitä ei ole koskaan vihassa laukaistu. Vielä ei myöskään tiedetä, mitä F-35:n mahdollistama verkot tunut sodankäynti merkitsee käytännössä.
Mutta korvaako häiveteknologian, ulottuvamman tutkan ja elso-ominaisuuksien yhdistelmä sen tosiasian, että F-35 on pääosin hidas ja menettää ketteryytensä ylisoonisen nopeuden saavutettuaan pienen siipi- pinta-alan vuoksi? Lisäksi sen asekuiluun mahtuu vain kaksi isompaa tai neljä pienempää pommia tai enintään neljä keskimatkan ilmataisteluohjusta. Koska näillä ohjuksilla osuminen nopeasti liikkuvaan maaliin on nykyäänkin vaikeaa, on niitä uusissa venäläiskoneissa vähintään kahdeksan. Entä jos ja kun F-35:llä joudutaankin kaartotaisteluun? En löisi vetoa F-35:n puolesta vaikkapa Suhoi Su-30:tä vastaan – saati Su-35:tä. F-35:n voi toki varustaa myös ulkoisin ripustimin, mutta niiden käytön mukana katoaa viimeinenkin häiveominaisuuksista saatu hyöty.
Suurilla nopeuksilla F-35:n kerrotaan menettävän ketteryytensä.
F-35:n puutteet ovat yksi syy, miksi Yhdys- vallat kehittää nyt kovalla kiireellä hypersoonisia – yli viisi kertaa ääntä nopeampia – pitkän kantaman aseita, jolloin erittäin vaikeasti torjuttava ase voitaisiin laukaista ilmatorjunnan kantaman ulkopuolelta. Silloin ei olisi väliä, vaikka lennettäisiin antiikkisella B-52-pom- mikoneella, jossa ei ole häiveteknologian häivääkään. Hypersooniset aseet ovat vain osoittautuneet hyvin vaikeiksi kehitettäviksi.
Koska F-35 on kallis, niitä myös hankitaan vähemmän. Koska se on kallis lentää ja huoltaa, niillä lennetään vähemmän. Tämä ei ehkä ole ongelma Yhdysvalloille, jolle tulee 2400 konetta ja jolla resursseja on lähes rajattomasti ja tarvittaessa F-22 siivoaa taivaan vihollisista, mutta monille pienemmille maille tämä voi merkitä ilmapuolustuksen selvää heikkenemistä.
”Kuvitellaan, että meillä olisi nykyisten Hornetien tilalla 40 F-35-hävittäjää, joista käytettävissä olisi 27 konetta (69 %): hävittäjävoimamme lähes puolittuisi nykyisestä.”
Käytettävyyden tiedetään muodostuvan F-35:n yhdeksi ongelmaksi. USAF:n koneiden käytettävyys on ollut noin 75 prosenttia, mutta B-2-häivepommittajien vain 47 prosenttia ja F-22:ien 69 prosenttia. Suomessa Ilmavoimien tavoitteena on ollut pitää Hornetien käytettävyys yli 70 prosentissa ja tiedän sen olleen ainakin ajoittain jopa yli 80 prosenttia, mikä on huippuluokkaa maailmassa.
Se merkitsee, että 62 hävittäjästä 44-52 on ollut koko ajan käytettävissä. Kuvitellaan, että meillä olisi nykyisten Hornetien tilalla 40 F-35-hävittäjää, joista käytettävissä olisi 27 konetta (69 %): hävittäjävoimamme lähes puolittuisi nykyisestä.
Vaikka Pratt & Whitneyn F135 on tehokas, se joutuu työntämään yhä raskaampaa konetta. Myös turpiinin siipien kestävyyden kanssa on ollut erityisen paljon ongelmia. Kuva: Pratt & Whitney
Väärälle tielle
F-35:n kovin kritiikki tulee yllättävältä taholta: Yhdysvaltain ilmavoimien hankintapäällikkö, kenraaliluutnantti Charles Davis, sanoi vuosi sitten, että Joint Strike Fighter oli tuomittu samana päivänä, kun hankintasopimus allekirjoitettiin. Hän ei sanonut sitä viime vuosien tyypissä havaittujen teknisten ongelmien, puolustusbudjettikaton tai Kiinan häivehävittäjä-kehityksen takia, vaan tyyppi oli hänen mielestään tuomittu jo alusta pitäen.
Tilanne oli hänen mukaansa selvä jo vuonna 1996, kun kahden kilpailevan ehdotuksen monimutkaisuus, hinta ja kehitysaikataulu olivat ensi kertaa nähtävissä. Kaikki viittasivat harkitsemattoman suureen, hintavaan ja hitaaseen ponnistukseen, joka tulisi maksamaan enemmän, kestämään kauemmin ja tuottamaan vähemmän kuin luvattiin. Ongelmat olivat ennustettavissa – ja ennen kaikkea – vältettävissä.
Miksi JSF-ohjelma räjäytti budjettinsa ja aikataulunsa, kun samaan aikaan merivoimien Virginia-luokan sukellusveneohjelma alitti budjettinsa, oli edellä aikataulustaan ja ylittää nyt odotukset suorituskykynsä suhteen? Davisin mukaan heti JSF-projektin alussa valittiin vääränlainen tie: perustettiin massiivinen byrokratia, asetettiin valmistumispäivä liian kauas tulevaisuuteen, tehtiin liian suuri budjetti ja valittiin liian monimutkainen tekninen arkkitehtuuri. Tämä ruokki laajenevaa toimintakulttuuria, jossa nousevat hinnat ja loittonevat virstanpylväät nähtiin vääjäämättömiksi ja jossa pääasiallinen ongelmanratkaisustrategia oli venyttää aikataulua, maksaa lisää rahaa ja lisätä projektin monimutkaisuutta.
Näin ei tarvinnut käydä. Olisi voitu toimia samalla tavoin kuin sukellusveneprojektissa, joka suunniteltiin alun perin kustannustehokkaaksi. Lähdettiin liikkeelle siitä, että on muutettava sitä tapaa, jolla sukellusveneitä on tähän asti rakennettu. Budjettia ei rakennettu projektin merkityksen perusteella, vaan sen perusteella, miten saadaan tehtyä eniten mahdollisimman vähällä.
Samalla periaatteella toiminut USAF:n tutkimuslaboratorio rakensi maailmanluokan supertietokoneen, joka päihitti suorituskyvyssä kaikki Pentagonin supertietokoneet, käyttäen 1760:tä PlayStation 3 –pelikonsolia. Hinnaksi tuli 10 prosenttia supertietokoneen normaalista hinnasta.
Ei vaihtoehtoja?
Onko JSF-projekti liian myöhäistä lopettaa? Ehkä on käymässä samalla tavoin kuin aikanaan Concorde-matkustajakoneen kanssa, johon oli pantu jo niin paljon aikaa ja rahaa, että projektia ei voitu enää lopettaa. Näin tuntuvat ainakin ajattelevan peräti neljä Yhdysvaltojen kongressin puolustuspaneelia, jotka kaikki mukisematta hyväksyivät F-35-ohjelman rahoituksen ja suunnitelmat kuluvalle vuodelle. Heitä ei haitannut yhtään viimekesäinen moottoripalo ja sitä seurannut lentokielto, jonka vuoksi ensiesiintyminen Farnborough’n ilmailunäyttelyssä piti perua.
Totuus on, että Yhdysvalloilla ei ole vaihtoehtoja. Ilma-aseen nykyiset työhevoset, F-16- ja F/A-18C/D-hävittäjät ovat auttamattomasti vanhenemassa eikä niitä voida pitää kunnossa loputtomiin. Jos nyt alettaisiin jälleen suunnitella uutta hävittäjää puhtaalta pöydältä, ehtisi hävittäjäkantaan syntyä melkoinen kuoppa, ennen kuin uusi kone olisi käytössä – ja kuka takaa, että se olisi yhtään parempi kuin F-35? USA:n merivoimat pystyy sinnittelemään ehkä pitkäänkin Super Hornetien kanssa, mutta ilmavoimilla ja merijalkaväellä ei tätä mahdollisuutta ole.
Onko sitten Yhdysvaltojen liittolaisilla ja monilla muillakaan hävittäjiään uusivilla mailla vaihtoehtoja? Se jää nähtäväksi. Useat länsimaat näyttävät laittaneen kaikki munat samaan F-35-koriin. Muutama projektimaa saattaa kuitenkin olla kääntämässä takkiaan. Lokakuun lopussa Boeing vuoti tiedon allekirjoitetuista F/A-18 Super Hornet-tarjouksen vastakauppasopimuksista tanskalaisen puolustusteollisuuden toimijoiden kanssa, vaikka maa ei ole vielä tehnyt virallista päätöstä hävittäjähankinnastaan. Kanada, joka on kiemurrellut F-35:n hankinnan kanssa jo pitkään, on löytänyt lisäargumentin, joka puoltaa Super Hornetien hankkimista: maa ei tarvitse hävittäjää, jonka pitäisi toimia vahvan ilmatorjunnan vaikutuspiirissä.
Mutta mitä muita hävittäjiä on tarjolla amerikkalaisten F-35:n ja Super Hornetin lisäksi? Dassault Rafale ja Eurofighter Typhoon ovat 2000-luvun alun hävittäjiä ja alkavat olla jo kypsässä iässä ensi vuosikymmenellä. JAS Gripenin uudempi malli on tulossa tuotantoon muutaman vuoden päästä, mutta sen kyvyt eivät ole vielä selvillä. Edellinen malli hävisi testeissä sekä Rafalelle että Typhoonille ja sillä oli myös ongelmia yhteisoperaatioissa NATO-koneiden kanssa, koska se käyttää eri polttoainetta. Etelä-Korean, Japanin, Intian ja Turkin 2020-luvulla ehkä valmistuvista hävittäjäprojekteista tiedetään vielä vähemmän kuin Gripen E:stä.
Venäjän hävittäjäteollisuuden tuotteiden perään haikailevien on syytä muistaa, että Venäjä ei myy ulkomaille koneita yhtä hyvällä varustuksella kuin kotimaahan; niiden moottorit ja sensorit ovat kaikki heikompia. Ainakin NATO-maille tämä vaihtoehto on joka tapauksessa pois suljettu. Kiinalaiset hävittäjät ovat tuskin vaihtoehto millekään länsimaalle, jos niitä edes heille myytäisiin. Amerikkalaisilla on siis varsin vahva jalansija 2020-luvun hävittäjämarkkinoilla, mutta voi vain toivoa, että syntyvät kaupat palvelevat ostajia yhtä hyvin kuin myyjiä.
Artikkeli on julkaistu alkujaan Siivet 2015/1:ssä.
Teksti: Pentti Perttula
Kuvat: Lockheed Martin
Pohjoismaiden ilmavoimien nykyinen ja tuleva koko. Pohjoismailla on yhdessä huomattavan voimakas ilma-ase, johon kuuluu yli 300 konetta. Tilanne on muuttumassa, kun ilmavoimat saavat uudet konetyypit: Ruotsin, Norjan ja Tanskan ilmavoimat pienenevät keskimäärin 37 prosenttia. uusien konetyyppien yhä nousevien hintojen vuoksi konemäärän lasku on odotettavissa Suomessakin. Pohjoismainen ilmavoima heikkenee oletettavasti yli sadalla koneella ja samaan aikaan Venäjän ilma-ase kasvaa.
Viimeksi muokattu:
