Liekkö kuvanneet uutta Mad Max leffaa samalla?
inhaa itäkalustoa
- Viestiketjun aloittaja baikal
- Aloitus PVM
Liekkö kuvanneet uutta Mad Max leffaa samalla?
Mikfin70
Ylipäällikkö
Yksi vähemmän
ajs178
Respected Leader
Kuvien perusteella heittoistuimet laukaistu? Ei näy kuomuja missään?
mechanicus
Kenraali
MiG-31:ssä ei ole kuomuja, siinä on peltikatto. Etupenkkiläisen sivuikkuna näyttää roikkuvan rungon sivulla, olisiko siitä tultu ulos? Eturunko on katkenut takapenkin kohdalta, joten siinä lienee tilaa poistua. En kyllä tiedä millainen pala kattoa ammutaan pois heittoistuihypyssä, mutta etupenkin päällä ainakin on vielä katto paikallaan.
Edestä ei ainakaan näyttäisi olevan hypätty ja takanakin taitaa olla kuomu/luukku vielä paikallaan?
ak.tied
Greatest Leader
En ryssien vehkeistä tiedä, mutta eikös länsivehkeissä riitä, että toinen vetää kahvasta ja molemmat lähtee? Siltä varalta, että toinen on esim. tajuton syystä tai toisesta.
Se on asetettavista kabiinissa olevasta vivusta.
Russia Considers Developing a New Fleet in the Arctic
The Russian Ministry of Defense reportedly plans to create a new naval formation, an Arctic Fleet, to ensure the safety of Russia’s Northern Sea Route (NSR) and the Arctic littoral region as a whole (TASS, October 7, 2021). According to experts, the creation of this separate Arctic naval unit...
-TripleX-
Respected Leader
Russia Considers Developing a New Fleet in the Arctic
The Russian Ministry of Defense reportedly plans to create a new naval formation, an Arctic Fleet, to ensure the safety of Russia’s Northern Sea Route (NSR) and the Arctic littoral region as a whole (TASS, October 7, 2021). According to experts, the creation of this separate Arctic naval unit...jamestown.org
Kun ei kykene pitämään nykyistäkään fleetiä merikelpoisena niin mihin tarvitsevat lisää. Toki korvaa vanhentuvaa kalustoa, mutta uskon vasta kun näen. 10-20 % aiotusta yleensä tulee valmiiksi ja ominaisuuksista tingitään ainakin kolmasosa.
Tuossa uutisessa ja sen lähteessä ( https://rg.ru/2021/10/08/novuiu-voenno-morskuiu-strukturu-sozdadut-dlia-bezopasnosti-zapoliaria.html)
puhuttiin uudelleen organisoinnista. Uuden laivaston luomisesta "Artic fleet" joka vastuulle tulisi koillisväylä.
(Nyt pohjoisen laivaston vastuulla?)
Ei tuossa uutisessa ollut mainintaa uusista kalusto tilauksista tai niiden suunnitelmista.
Tekniikka & Talous lehden nettisivuilla laaja analyysi Venäjän tämän hetken taistelukoneista.
www.tekniikkatalous.fi
Venäjä jatkaa Suhoi Su-35 -ilmaherruushävittäjän tuotantoa vielä hyvän aikaa. Sen sijaan uudemman viidennen sukupolven Su-57-hävittäjän tilanne näyttää vaikeammalta, uskoo brittiläisen ajatushautomo RUSI:n (Royal United Services Institute) ilmasodan tutkija Justin Bronk.
Bronk puhui vastikään Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-seminaarissa, jonka jälkeen Tekniikka&Talous haastatteli häntä.
Yhteensä Venäjän ilma- ja avaruusvoimilla on 1 000–1 500 taistelukonetta, jos mukaan lasketaan kaikki vanhempi kalusto, pommikoneet, taisteluhelikopterit ja vastaavat. Modernia hävittäjäkalustoa – hankittu tai perusteellisesti päivitetty viimeisen noin kymmenen vuoden aikana – näistä on noin 450–500 kappaletta, ja Bronkin katsaus käsitteli juuri viimeksi mainitun kaluston nykytilannetta ja tulevaisuutta.
Suhoi Su-35, joita on operatiivisessa käytössä 89 kappaletta, on tällä hetkellä maan kyvykkäin ilmaherruushävittäjä.
”Vuonna 2021 konetta tilattiin 24 kappaletta lisää, ja todennäköisesti tilauksia tulee lisääkin”, Bronk uskoo.
Koneen TKS-2/TKS-2M -datalinkki ei ole vielä Naton käyttämän Link-16:n veroinen, mutta se parantaa merkittävästi lentäjän tilannetietoisuutta ja mahdollisesti antaa kyvyn välittää reaaliaikaista tilannekuvaa tavalla, joka ei ole aiempien sukupolvien koneille mahdollinen.
Koneen lasiohjaamon avioniikka oli aiemmin ranskalaisen Thalesin valmistamaa, mutta Venäjän vastaiset pakotteet ovat pakottaneet maan panostamaan kotimaiseen alihankintaan, jonka tilanne on Bronkin mukaan kohentumassa.
”Toisaalta ohjaamossa ei ole sensorifuusiota samassa mielessä kuin länsikoneissa, ja konetyypin lentäjät saavat keskimäärin sata lentotuntia vuodessa, mikä on sangen vähän jo yhden, saati sitten kahden, taisteluroolin kompetenssin ylläpitämiseksi.”
Toisin sanoen Su-35 on tosiasiallisesti pääasiassa ilmataistelukone, vaikka sillä onkin myös ilmasta maahan -kykyä. Sama koskee myös uusimpia 24:ää Su-27SM3 -koneita.
Venäläisen taistelulentäjän keskimääräisiä lentotunteja koko ilmavoimissa arvioitaessa joudutaan yhdistelemään eri lähteiden tietoja.
”Su-35 on yksi Venäjän moderneimmista tyypeistä, sen huollettavuus on todennäköisesti keskivertoa parempi, ja kone palvelee tavallista useammin taistelutehtävissä, joten sen lentäjien lentotuntimäärä on keskivertoa parempi, todennäköisesti 100–120 tuntia.”
Venäjän ilmavoimat allokoi laivueenkomentajille paljon enemmän lentoaikaa kuin muille lentäjille, mikä on täysin vastakkainen tapa kuin lännessä ja vääristää lukuja.
”Myös nuorimmille lentäjille annetaan enemmän tunteja, kun taas keskijoukko, ne kohtuullisen hyvät etulinjan lentäjät, lentävät todennäköisesti hieman alle sata tuntia, mikä on varsin vähän.”
Tunteja tulee melkoisesti enemmän, jos lentäjät palvelevat Syyrian konfliktissa.
”Esimerkiksi Yhdysvaltain ilmavoimien F-15E [Strike Eagle] -yksikkö [Britannian] Lakenheathissa lentää noin 180–240 tuntia vuodessa. Jos koneet lähetetään Lähi-itään, tuntimäärä on 250–500/vuosi. Puhutaan samanlaisesta tuntimäärästä, jos esimerkiksi Su-35-laivueen koneita lähtee Latakiaan.”
Vastaavasti Suhoi Su-30:n uusimmalla SM-variantilla ja tulevalla SM2-variantilla on vähemmän rajoituksia monitoimihävittäjätoiminnassa.
SM-varianttia on ilmavoimilla ja merivoimilla 130 kappaletta. SM2-koneista tehtiin puolestaan viime vuonna noin 25 kappaleen tilaus.
”SM-koneita myös päivitetään SM2-standardiin, mutta ei ole selvää, millä tahdilla. Koneissa on TKS-2/2M-datalinkki, ja uusiin koneisiin tulee mahdollisesti uudempi OSNOD-datalinkki, joka on verrattavissa Link 16:een. Lisäksi konetta operoidaan kahden hengen miehistöllä, mikä helpottaa kömpelöiden tarkkuuspommien käyttöä.”
Toisaalta maalinosoitussäiliön puute vaikeuttaa toimintaa sellaisia maakohteita vastaan, joita ei ole otettu huomioon etukäteissuunnittelussa. Yleisesti kone on Bronkin mukaan verrattavissa muihin edistyneisiin neljännen sukupolven taistelukoneisiin.
Rynnäkkökone/hävittäjäpommittaja Suhoi Su-34:n uusin variantti 34M on Bronkin mukaan jokseenkin verrattavissa F-15E:hen eli Strike Eagleen. Su-34M-versiota on tilattu 124 kappaletta ja lisää on tulossa 76 kappaletta vuoteen 2027 mennessä.
Kone oli mukana jo Georgian sodassa, ja Syyriassa sitä on käytetty säännöllisesti.
”Merkittävä osa Su-34-kalustosta aiotaan päivittää, ja konetyypin lentäjät harjoittelevat usein tarkkuuspommien käyttöä sekä käyttävät niitä taistelussa.”
Maalinosoitusta varten koneessa on sisäinen Platan-järjestelmä, jota ollaan päivittämässä. Nykyinen Platan on vielä osin rajoittunut, mutta Su-34 on hyvin kyvykäs sellaisia kohteita vastaan, jolla on suuri tutkapinta-ala tai jotka ovat kiinteitä ja joihin hyökkäys on mukana ennakkosuunnittelussa.
MiG-31 teki ensilentonsa vuonna 1975, mutta koska Venäjä käyttää merkittävästi rahaa koneiden hyvin laajaan päivitysohjelmaan, Bronk uskoo, että niillä on tulevaisuudessakin suuri rooli ilmavoimille.
”MiG-31BM- ja BSM-versioita on käytössä noin sata, ja toiset sata on varastoitu ei-lentokelpoisina. Lopullinen tarve näyttää olevan noin 150 modernisoidulle koneyksilölle. Kone on suunniteltu päivystämään ilmatorjunnan ensimmäisen muurin takana uhkana ilmatilaan tunkeutuville koneille, kuten myös risteilyohjuksille ja helikoptereille. Lisäksi se kykenee syöttämään dataa maassa oleville torjuntajärjestelmille.”
MiG-29:n uusinkin versio, MiG-29SMT, on Bronkin mukaan tulossa tiensä päähän. Konetta ei juuri nähdä operatiivisessa käytössä.
”Konetyypin heikkous oli lyhyt toimintasäde, edut taas teho-painosuhde sekä ketteryys, mutta lisäämällä koneen sisäisen polttoaineen määrää näistä eduistakin on luovuttu.”
Rynnäkkökone Suhoi Su-25:lla on Bronkin mukaan roolia enää rajoitetusti esimerkiksi yksinkertaisissa maajoukkojen tukitehtävissä. 84 konetta on päivitetty uusimpaan standardiin ja 22 odottaa vielä päivitystä.
Viidennen sukupolven häivekone Suhoi Su-57:n tuotanto on osoittautunut hankalaksi. Vuoden 2010 suunnitelmien mukaan kymmenessä vuodessa Venäjän olisi ollut tarkoitus valmistaa yhteensä 52 koneyksilöä, mutta tähän mennessä koneita on toimitettu neljä.
Uudempien, Bronkin mukaan kyseenalaisten, suunnitelmien mukaan koneita tulisi 76 kappaletta vuoteen 2027 mennessä.
”Modernisoidun version on määrä tulla tuotantoon 2025, ja siihen mennessä koneita toimitettaneen 24 kappaletta.”
Bronk painottaa, että koneen häiveominaisuuksia ei kannata verrata amerikkalaisten F-22:n ja F-35:n vastaaviin, vaan järkevämpää olisi pohtia, kuinka tehokas Su-57 on läntistä sensoriteknologiaa vastaan vuodesta 2027 eteenpäin.
”Venäläisillä on suuria ongelmia siinä, kuinka paljon tutkapinta-alaa voidaan pienentää. Yksi asia on pintamateriaalit, joita he kyllä pystyvät työstämään. Sitten on infrapunasensorin sijainti, patopaineilmanotot, tarpeettomat ja liikehdintää rajoittavat etureunasolakot ja huonosti suojatut [moottorin] puhallinkiekot.”
Bronkin mukaan Su-57:ssä yritetään toteuttaa aiempaa edistyneempää sensorifuusiota.
”On vaikeaa arvioida asiaa ulkopuolelta, mutta ainakin vaikuttaisi siltä, että tulokset ovat huonompia kuin Su-35:n tapauksessa. Tutka-anturien ja infrapuna-anturin datan integroiminen samalle näytölle on erittäin hankalaa, minkä amerikkalaiset ovat huomanneet F-35:n tapauksessa.”
Bronk muistuttaa, että yhdysvaltalaisilla on asiassa pitkä kokemus, massiivisesti parempi mikroelektroniikka ja ohjelmointi sekä kymmenen kertaa suuremmat resurssit.
”Venäläisillä on koneen kanssa monta muutakin ongelmaa ja rajoitettu budjetti.”
Konetta ei ole myyty vientiin, joka on aiemmin tuottanut rahaa erityisesti Su-30-perheen modernisointiin.
”Piiloutuminen galliumnitriditeknologialla toteutetulta suurelta AESA-tutkalta, joka on linkattu neljään-viiteen muuhun sensoriin, on todella vaikeaa. Su-57 on toki massiivisesti vaikeammin havaittava kuin Flankerit (Nato-koodinimi Suhoi Su-27:lle, -30:lle, -33:lle ja -35:lle) ja siinä on AESA-tutka, joka tosin ei vielä toimi, mutta kone ei ole siihen käytetyn rahan arvoinen."
Bronk ei pidä uusimpia venäläisiä kehitysprojekteja, kuten uutta Su-75 Checkmate -hävittäjää uskottavina. Poikkeuksen tekee raskas rynnäkködrone S-70 Okhotnik.
”Kaksi prototyyppiä on lentänyt, ja ensimmäisten toimitusten pitäisi tapahtua 2024, mitä epäilen vahvasti. Se on kuitenkin kiinnostava yritys rikkoa paradigmaa.”
Toistaiseksi S-70:ää ohjataan maasta, mutta tavoitteena olisi lentää sillä yhteistoiminnassa miehitettyjen hävittäjien kanssa, kuten amerikkalaisissa Loyal Wingman -konsepteissa.
”Yksipaikkaisen Su-57:n lentäjällä olisi suuria vaikeuksia tehtäväkuorman kanssa. Länsilentäjillä on enemmän lentotunteja sekä paremmat käyttöliittymät, mutta heilläkin on ongelmia dronejen ohjaamisessa.”
Mikäli S-70 varustetaan uudella Osnod-datalinkillä, siitä voi Bronkin mukaan tulla kuitenkin kiinnostava työkalu.
Venäläisen ilmapuolustuksen ilma- ja maayksiköiden yleinen kyky luoda tilannekuvaa on Bronkin mukaan erittäin vaikuttava, ainakin rauhantilassa.
”Järjestelmään on sijoitettu tarpeeksi rahaa, ja Venäjä on priorisoinut erittäin pitkän matkan maatutkien sekä laajakulmatutkien kehitykseen useilla taajuuskaistan osilla. Lisäksi he ovat kouluttaneet operaattoreita, joiden tehtävänä on yhdistellä eri [tutkatyypeiltä] tulevaa dataa. Kun järjestelmä ei ole paineen alla, se on hyvin vaikuttava.”
Taistelutilanteessa asia ei kuitenkaan välttämättä ole näin.
”Mikä ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti herättää vähemmän luottamusta, on se, kuinka järjestelmä toimii useamman samanaikaisen paineen alla, esimerkiksi tilanteissa, joissa maalinosoitustutkia tulitetaan ja niitä on pakko siirtää. Miten järjestelmä sopeutuu, kun tutkat siirretään pois ennalta suunnitelluista sijainneista, ja maanalaiset tietoliikennekaapelit eivät ole enää niin helposti saatavilla? Mitä tapahtuu, kun vihollinen käyttää häirintälähettimiä, ja venäläiset omia häirintälähettimiään itsepuolustukseen?”
Bronk ei tiedä vastausta kysymyksiin, mutta hän huomauttaa, että Venäjällä tapahtuu säännöllisesti vaaratilanteita, joissa joukot ampuvat omiaan. Esimerkiksi hän nostaa vuoden 2017 tapauksen, jossa MiG-31-hävittäjä ampui alas oman siipimiehensä.
”MiG-31 oli datalinkkien pioneeri, mutta sen datalinkki ei selkeästi toiminut kuten oli tarkoitus tilanteessa, jossa kaksi hävittäjää yrittivät tuhota dronen. Yhdysvalloilla on ongelmia esimerkiksi Red Flag -ilmataisteluharjoituksen kaltaisissa tilanteissa, joissa omia yksiköitä on paljon, vihollisista puhumattakaan. Tästä voisi päätellä, että se on vaikeaa venäläisillekin.”
Moderneimmat venäläishävittäjät on tyypillisesti varustettu työntövoimavektoroinnilla, eli kyvyllä kääntää suihkusuuttimen virtauksen suuntaa. Tämä lisää koneiden liikehtimiskykyä, mutta ei Bronkin mukaan ole ratkaisevaa.
”Pidemmän matkan ilmataistelussa (BVR, beyond visual range) ominaisuus on lähes täysin merkityksetön. Ainoa etu on, että koneen tutkapinta-ala suoraan edestä pysyy pienempänä, jos suurella yliääninopeudella käännökset tehdään työntövoimavektoroinnilla ohjainpintojen liikkeen sijaan.”
Lähitaistelussa liikehtimiskyvystä on hyötyä, jos koneessa on paljon sisäistä polttoainetta ja se on erittäin raskas.
”Siinä tilanteessa kaartonopeus on hyvin korkea. Puhutaan siis nopeudesta, jolla suunta vaihtuu nopeimmin, ei nopeudesta, jolla kaartosäde olisi pienin”, Bronk kertoo.
”Silloin liikehtimiskyky on hyödyksi, mutta en usko siitä olevan valtavaa etua. Modernin lyhyen matkan ilmataisteluohjukset ovat erittäin liikehtimiskykyisiä. Lisäksi kypärätähtäinten olemassaolo tarkoittaa, että molemmat osapuolet ovat toistensa tähtäimessä koko ajan, ilman suurta liikehdintää. Todellisuudessa molemmat tappaisivat toisensa erittäin nopeasti.”
Myöskään Top Gun -tyyppinen ”nostan koneen pystyyn ja vihollinen lentää ohitseni” -liikehdintä ei toimi tosielämässä. Työntövoimavektoroinnin käyttö on Bronkin mukaan erittäin hyvä tapa hidastaa konetta vaarallisen paljon, ja hidas hävittäjä on hyvä maali.
”Yksikään hävittäjälentäjä ei taistele yksin, vaan koneet lentävät vähintäänkin pareittain, yleensä neljän koneen tai suuremmissa parvissa. Siinä joutuisi siipimiehen ampumaksi. Flankerit ovat suuria ja raskaita, joten niiden kiihdyttäminen vie aikaa.”
Toinen venäläiskoneille tyypillinen teknologia on infrapuna-anturi, jonka käyttöönotto on lännessä kestänyt pidempään. Myös modernit häivekoneet ovat joltakin osin haavoittuvaisia ir-sensoreille, vaikka moottoreiden lämpöjälkeä pyritäänkin piilottamaan.
”Neuvostoliiton ja Venäjän ongelma on, että heillä ei ole käytössään yhtä hyvää mikroelektroniikkaa ja jäähdytyskykyä kuin lännessä. Kun sensorin toimintasädettä ja suorituskykyä kasvatetaan, pitää lisätä myös sen herkkyyttä, mikä aiheuttaa enemmän vääriä positiivisia havaintoja”, Bronk kertoo.
Tämä oli ongelmana esimerkiksi Eurofighterin Pirate IRST -anturia kehitettäessä.
”Se oli alussa lähes käyttökelvoton. Nyt anturi toimii, mutta ainoastaan koska prosessointitehoa on kasvatettu tulkitsemaan ja suodattamaan havaintoja. Venäläisten tila/paino/teho/jäähdytysyhtälöt ovat monimutkaisempia. Ir-sensorit toimivat paremmin, kun ne katsovat ylöspäin, joten venäläiskoneet kykenevät lentämään matalalla ja etsimään kohteita 30–40 kilometrin säteellä.”
Lisäksi venäläisillä on käytössään R-27T, keskipitkän matkan infrapunaohjus. Lännessä vastaavaa teknologiaa edustaa vain ranskalainen Mica-ohjus.
”R-27T:n avulla venäläiskoneet voivat teoriassa havaita kohteita ei-näköetäisyydeltä täysin passiivisesti, siis käyttämättä tutkaa.”
Tämä on hyödyllinen ominaisuus, mutta ei Bronkin mukaan läntisten häivekoneiden kannalta tuhoisa.
”F-35 tai F-22 tietää, missä neljän Flankerin parvi on jokseenkin samalla hetkellä, kun ne lähtevät tukikohdastaan.”
Bronk muistuttaa F-35:n DAS-sensorijärjestelmästä, joka tarkkailee ympäristöä 360 astetta koneen ympärillä.
”Passiivisensorit yhdistettynä AESA-tutkaan, jota voi hyvin suurella todennäköisyydellä käyttää tulematta havaituksi yhdistettynä siihen, että Flankereilla on suuri tutkapinta-ala tarkoittaa sitä, että F-35-pilotti, joka osaa hommansa, ehtii yleensä välttämään ja tuhoamaan Flankerin eikä päinvastoin. Käytännössä en usko, että [venäläinen infrapunateknologia] on suuri ongelma.”
Toinen Suomen kannalta merkityksellinen kysymys on, että maamme sijaitsee suoraan venäläisten ohjusjärjestelmien A2/AD (anti-access/area denial) -kuplassa. Tämä herättää kysymyksen siitä, miten F-35 toimii moisessa uhkaympäristössä.
”Toivoisin, että minulla olisi aktiivisen elektronisen sodankäynnin kyvykkyyksiä niin maassa kuin ilmassakin, ja F-35:llä on sellainen kyky. Investoisin myös maahan sijoitettuihin ilmapuolustusjärjestelmiin, jotta Venäjä joutuisi ampumaan enemmän ohjuksia lentotukikohtia vastaan. Lisäksi F-35 pitäisi saada täysin sileäksi (laskuteline ylös, laipat sisään) mahdollisimman nopeasti lentoonlähdön jälkeen. Yleisesti ottaen se, että kohde havaitaan on aika kaukana siitä, että kohde kyetään tuhoamaan, etenkin jos kohde on itsekin äärimmäisen tilannetietoinen ja tuhoisa. Joten kyllä tämä on ongelma, mutta enemmän siinä mielessä, että venäläiset voivat ampua tukikohtia hyvin nopeasti, kuin että he ampuisivat F-35:ää esimerkiksi lentoonlähdössä.”
Auttaisiko tässä redundanssi, siis tukikohtien suuri lukumäärä?
”Tai sitten norjalainen lähestymistapa, jossa keskitetään kaikki yhteen tukikohtaan, jota ympäröi voimakkaan kerrosmainen puolustusjärjestelmä. Venäläiset voivat silti hukuttaa tukikohdan [ohjuksilla], sillä minkä tahansa järjestelmän voi hukuttaa, mutta ohjuksia täytyy käyttää varsin paljon, jos tavoitteena on aiheuttaa suurta vahinkoa.”
Kun Yhdysvallat ampui [syyrialaiseen] Shayratin lentotukikohtaan 58 risteilyohjusta vuonna 2017, syyrialaiskoneet nousivat sieltä ilmaan jo kolme tuntia myöhemmin.
”Toki hyökkääjä oli varovainen sen suhteen, mitä oli tekemässä, mutta jos tukikohdan ympärillä on sellainen ilmapuolustus, että venäläiset joutuisivat käyttämään hyökkäykseen 100–150 ohjusta, sellainen toimenpide vaatisi aikaa, siitä saisi ennakkovaroituksen, ohjukset olisivat poissa muista mahdollisista kohteista ja laukaisualustojen määrällä olisi rajansa.”
Bronkin mukaan keskeisin arvoitus venäläisten kyvykkyydessä on se, miten hyviä venäläisaseiden hakupäät ovat etenkin häivekoneita jäljitettäessä.
”Jos seurataan vaikkapa F-35-muodostelman liikkeitä, kuinka lähelle niitä pitäisi päästä ennen kuin esimerkiksi pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksella tai [ilmataisteluohjus] R-77:llä olisi hyvä mahdollisuus osua? Tämä olisi erittäin arvokas tieto. Toinen vastaava asia olisi, jos tietäisimme kuinka tehokas on venäläinen elso-aseistus, kun sitä käytetään sotamoodissa. Emme yksinkertaisesti tiedä.”
Häivekone Su-57 vaikeuksissa, MiG-31 ampui oman siipimiehensä – Tällaiset ovat nyky-Venäjän jopa 1500 taistelukoneen ilmavoimat, joita ilmasodan tutkija ei kuitenkaan aliarvioisi
Su-35 on Venäjän ilmaherruushävittäjien keihäänkärki, vaikka Su-57 onkin vaikeuksissa. Kävimme brittiläisen ilmasodan tutkijan kanssa läpi kaikki Venäjän ilmavoimien keskeiset hävittäjät. Hän myös kertoo, miten suomalaiset lentotukikohdat voisi suojata ohjuksilta.
Venäjä jatkaa Suhoi Su-35 -ilmaherruushävittäjän tuotantoa vielä hyvän aikaa. Sen sijaan uudemman viidennen sukupolven Su-57-hävittäjän tilanne näyttää vaikeammalta, uskoo brittiläisen ajatushautomo RUSI:n (Royal United Services Institute) ilmasodan tutkija Justin Bronk.
Bronk puhui vastikään Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-seminaarissa, jonka jälkeen Tekniikka&Talous haastatteli häntä.
Yhteensä Venäjän ilma- ja avaruusvoimilla on 1 000–1 500 taistelukonetta, jos mukaan lasketaan kaikki vanhempi kalusto, pommikoneet, taisteluhelikopterit ja vastaavat. Modernia hävittäjäkalustoa – hankittu tai perusteellisesti päivitetty viimeisen noin kymmenen vuoden aikana – näistä on noin 450–500 kappaletta, ja Bronkin katsaus käsitteli juuri viimeksi mainitun kaluston nykytilannetta ja tulevaisuutta.
Suhoi Su-35, joita on operatiivisessa käytössä 89 kappaletta, on tällä hetkellä maan kyvykkäin ilmaherruushävittäjä.
”Vuonna 2021 konetta tilattiin 24 kappaletta lisää, ja todennäköisesti tilauksia tulee lisääkin”, Bronk uskoo.
Koneen TKS-2/TKS-2M -datalinkki ei ole vielä Naton käyttämän Link-16:n veroinen, mutta se parantaa merkittävästi lentäjän tilannetietoisuutta ja mahdollisesti antaa kyvyn välittää reaaliaikaista tilannekuvaa tavalla, joka ei ole aiempien sukupolvien koneille mahdollinen.
Koneen lasiohjaamon avioniikka oli aiemmin ranskalaisen Thalesin valmistamaa, mutta Venäjän vastaiset pakotteet ovat pakottaneet maan panostamaan kotimaiseen alihankintaan, jonka tilanne on Bronkin mukaan kohentumassa.
”Toisaalta ohjaamossa ei ole sensorifuusiota samassa mielessä kuin länsikoneissa, ja konetyypin lentäjät saavat keskimäärin sata lentotuntia vuodessa, mikä on sangen vähän jo yhden, saati sitten kahden, taisteluroolin kompetenssin ylläpitämiseksi.”
Toisin sanoen Su-35 on tosiasiallisesti pääasiassa ilmataistelukone, vaikka sillä onkin myös ilmasta maahan -kykyä. Sama koskee myös uusimpia 24:ää Su-27SM3 -koneita.
Venäläisen taistelulentäjän keskimääräisiä lentotunteja koko ilmavoimissa arvioitaessa joudutaan yhdistelemään eri lähteiden tietoja.
”Su-35 on yksi Venäjän moderneimmista tyypeistä, sen huollettavuus on todennäköisesti keskivertoa parempi, ja kone palvelee tavallista useammin taistelutehtävissä, joten sen lentäjien lentotuntimäärä on keskivertoa parempi, todennäköisesti 100–120 tuntia.”
Venäjän ilmavoimat allokoi laivueenkomentajille paljon enemmän lentoaikaa kuin muille lentäjille, mikä on täysin vastakkainen tapa kuin lännessä ja vääristää lukuja.
”Myös nuorimmille lentäjille annetaan enemmän tunteja, kun taas keskijoukko, ne kohtuullisen hyvät etulinjan lentäjät, lentävät todennäköisesti hieman alle sata tuntia, mikä on varsin vähän.”
Tunteja tulee melkoisesti enemmän, jos lentäjät palvelevat Syyrian konfliktissa.
”Esimerkiksi Yhdysvaltain ilmavoimien F-15E [Strike Eagle] -yksikkö [Britannian] Lakenheathissa lentää noin 180–240 tuntia vuodessa. Jos koneet lähetetään Lähi-itään, tuntimäärä on 250–500/vuosi. Puhutaan samanlaisesta tuntimäärästä, jos esimerkiksi Su-35-laivueen koneita lähtee Latakiaan.”
Vastaavasti Suhoi Su-30:n uusimmalla SM-variantilla ja tulevalla SM2-variantilla on vähemmän rajoituksia monitoimihävittäjätoiminnassa.
SM-varianttia on ilmavoimilla ja merivoimilla 130 kappaletta. SM2-koneista tehtiin puolestaan viime vuonna noin 25 kappaleen tilaus.
”SM-koneita myös päivitetään SM2-standardiin, mutta ei ole selvää, millä tahdilla. Koneissa on TKS-2/2M-datalinkki, ja uusiin koneisiin tulee mahdollisesti uudempi OSNOD-datalinkki, joka on verrattavissa Link 16:een. Lisäksi konetta operoidaan kahden hengen miehistöllä, mikä helpottaa kömpelöiden tarkkuuspommien käyttöä.”
Toisaalta maalinosoitussäiliön puute vaikeuttaa toimintaa sellaisia maakohteita vastaan, joita ei ole otettu huomioon etukäteissuunnittelussa. Yleisesti kone on Bronkin mukaan verrattavissa muihin edistyneisiin neljännen sukupolven taistelukoneisiin.
Rynnäkkökone/hävittäjäpommittaja Suhoi Su-34:n uusin variantti 34M on Bronkin mukaan jokseenkin verrattavissa F-15E:hen eli Strike Eagleen. Su-34M-versiota on tilattu 124 kappaletta ja lisää on tulossa 76 kappaletta vuoteen 2027 mennessä.
Kone oli mukana jo Georgian sodassa, ja Syyriassa sitä on käytetty säännöllisesti.
”Merkittävä osa Su-34-kalustosta aiotaan päivittää, ja konetyypin lentäjät harjoittelevat usein tarkkuuspommien käyttöä sekä käyttävät niitä taistelussa.”
Maalinosoitusta varten koneessa on sisäinen Platan-järjestelmä, jota ollaan päivittämässä. Nykyinen Platan on vielä osin rajoittunut, mutta Su-34 on hyvin kyvykäs sellaisia kohteita vastaan, jolla on suuri tutkapinta-ala tai jotka ovat kiinteitä ja joihin hyökkäys on mukana ennakkosuunnittelussa.
MiG-31 teki ensilentonsa vuonna 1975, mutta koska Venäjä käyttää merkittävästi rahaa koneiden hyvin laajaan päivitysohjelmaan, Bronk uskoo, että niillä on tulevaisuudessakin suuri rooli ilmavoimille.
”MiG-31BM- ja BSM-versioita on käytössä noin sata, ja toiset sata on varastoitu ei-lentokelpoisina. Lopullinen tarve näyttää olevan noin 150 modernisoidulle koneyksilölle. Kone on suunniteltu päivystämään ilmatorjunnan ensimmäisen muurin takana uhkana ilmatilaan tunkeutuville koneille, kuten myös risteilyohjuksille ja helikoptereille. Lisäksi se kykenee syöttämään dataa maassa oleville torjuntajärjestelmille.”
MiG-29:n uusinkin versio, MiG-29SMT, on Bronkin mukaan tulossa tiensä päähän. Konetta ei juuri nähdä operatiivisessa käytössä.
”Konetyypin heikkous oli lyhyt toimintasäde, edut taas teho-painosuhde sekä ketteryys, mutta lisäämällä koneen sisäisen polttoaineen määrää näistä eduistakin on luovuttu.”
Rynnäkkökone Suhoi Su-25:lla on Bronkin mukaan roolia enää rajoitetusti esimerkiksi yksinkertaisissa maajoukkojen tukitehtävissä. 84 konetta on päivitetty uusimpaan standardiin ja 22 odottaa vielä päivitystä.
Viidennen sukupolven häivekone Suhoi Su-57:n tuotanto on osoittautunut hankalaksi. Vuoden 2010 suunnitelmien mukaan kymmenessä vuodessa Venäjän olisi ollut tarkoitus valmistaa yhteensä 52 koneyksilöä, mutta tähän mennessä koneita on toimitettu neljä.
Uudempien, Bronkin mukaan kyseenalaisten, suunnitelmien mukaan koneita tulisi 76 kappaletta vuoteen 2027 mennessä.
”Modernisoidun version on määrä tulla tuotantoon 2025, ja siihen mennessä koneita toimitettaneen 24 kappaletta.”
Bronk painottaa, että koneen häiveominaisuuksia ei kannata verrata amerikkalaisten F-22:n ja F-35:n vastaaviin, vaan järkevämpää olisi pohtia, kuinka tehokas Su-57 on läntistä sensoriteknologiaa vastaan vuodesta 2027 eteenpäin.
”Venäläisillä on suuria ongelmia siinä, kuinka paljon tutkapinta-alaa voidaan pienentää. Yksi asia on pintamateriaalit, joita he kyllä pystyvät työstämään. Sitten on infrapunasensorin sijainti, patopaineilmanotot, tarpeettomat ja liikehdintää rajoittavat etureunasolakot ja huonosti suojatut [moottorin] puhallinkiekot.”
Bronkin mukaan Su-57:ssä yritetään toteuttaa aiempaa edistyneempää sensorifuusiota.
”On vaikeaa arvioida asiaa ulkopuolelta, mutta ainakin vaikuttaisi siltä, että tulokset ovat huonompia kuin Su-35:n tapauksessa. Tutka-anturien ja infrapuna-anturin datan integroiminen samalle näytölle on erittäin hankalaa, minkä amerikkalaiset ovat huomanneet F-35:n tapauksessa.”
Bronk muistuttaa, että yhdysvaltalaisilla on asiassa pitkä kokemus, massiivisesti parempi mikroelektroniikka ja ohjelmointi sekä kymmenen kertaa suuremmat resurssit.
”Venäläisillä on koneen kanssa monta muutakin ongelmaa ja rajoitettu budjetti.”
Konetta ei ole myyty vientiin, joka on aiemmin tuottanut rahaa erityisesti Su-30-perheen modernisointiin.
”Piiloutuminen galliumnitriditeknologialla toteutetulta suurelta AESA-tutkalta, joka on linkattu neljään-viiteen muuhun sensoriin, on todella vaikeaa. Su-57 on toki massiivisesti vaikeammin havaittava kuin Flankerit (Nato-koodinimi Suhoi Su-27:lle, -30:lle, -33:lle ja -35:lle) ja siinä on AESA-tutka, joka tosin ei vielä toimi, mutta kone ei ole siihen käytetyn rahan arvoinen."
Bronk ei pidä uusimpia venäläisiä kehitysprojekteja, kuten uutta Su-75 Checkmate -hävittäjää uskottavina. Poikkeuksen tekee raskas rynnäkködrone S-70 Okhotnik.
”Kaksi prototyyppiä on lentänyt, ja ensimmäisten toimitusten pitäisi tapahtua 2024, mitä epäilen vahvasti. Se on kuitenkin kiinnostava yritys rikkoa paradigmaa.”
Toistaiseksi S-70:ää ohjataan maasta, mutta tavoitteena olisi lentää sillä yhteistoiminnassa miehitettyjen hävittäjien kanssa, kuten amerikkalaisissa Loyal Wingman -konsepteissa.
”Yksipaikkaisen Su-57:n lentäjällä olisi suuria vaikeuksia tehtäväkuorman kanssa. Länsilentäjillä on enemmän lentotunteja sekä paremmat käyttöliittymät, mutta heilläkin on ongelmia dronejen ohjaamisessa.”
Mikäli S-70 varustetaan uudella Osnod-datalinkillä, siitä voi Bronkin mukaan tulla kuitenkin kiinnostava työkalu.
Venäläisen ilmapuolustuksen ilma- ja maayksiköiden yleinen kyky luoda tilannekuvaa on Bronkin mukaan erittäin vaikuttava, ainakin rauhantilassa.
”Järjestelmään on sijoitettu tarpeeksi rahaa, ja Venäjä on priorisoinut erittäin pitkän matkan maatutkien sekä laajakulmatutkien kehitykseen useilla taajuuskaistan osilla. Lisäksi he ovat kouluttaneet operaattoreita, joiden tehtävänä on yhdistellä eri [tutkatyypeiltä] tulevaa dataa. Kun järjestelmä ei ole paineen alla, se on hyvin vaikuttava.”
Taistelutilanteessa asia ei kuitenkaan välttämättä ole näin.
”Mikä ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti herättää vähemmän luottamusta, on se, kuinka järjestelmä toimii useamman samanaikaisen paineen alla, esimerkiksi tilanteissa, joissa maalinosoitustutkia tulitetaan ja niitä on pakko siirtää. Miten järjestelmä sopeutuu, kun tutkat siirretään pois ennalta suunnitelluista sijainneista, ja maanalaiset tietoliikennekaapelit eivät ole enää niin helposti saatavilla? Mitä tapahtuu, kun vihollinen käyttää häirintälähettimiä, ja venäläiset omia häirintälähettimiään itsepuolustukseen?”
Bronk ei tiedä vastausta kysymyksiin, mutta hän huomauttaa, että Venäjällä tapahtuu säännöllisesti vaaratilanteita, joissa joukot ampuvat omiaan. Esimerkiksi hän nostaa vuoden 2017 tapauksen, jossa MiG-31-hävittäjä ampui alas oman siipimiehensä.
”MiG-31 oli datalinkkien pioneeri, mutta sen datalinkki ei selkeästi toiminut kuten oli tarkoitus tilanteessa, jossa kaksi hävittäjää yrittivät tuhota dronen. Yhdysvalloilla on ongelmia esimerkiksi Red Flag -ilmataisteluharjoituksen kaltaisissa tilanteissa, joissa omia yksiköitä on paljon, vihollisista puhumattakaan. Tästä voisi päätellä, että se on vaikeaa venäläisillekin.”
Moderneimmat venäläishävittäjät on tyypillisesti varustettu työntövoimavektoroinnilla, eli kyvyllä kääntää suihkusuuttimen virtauksen suuntaa. Tämä lisää koneiden liikehtimiskykyä, mutta ei Bronkin mukaan ole ratkaisevaa.
”Pidemmän matkan ilmataistelussa (BVR, beyond visual range) ominaisuus on lähes täysin merkityksetön. Ainoa etu on, että koneen tutkapinta-ala suoraan edestä pysyy pienempänä, jos suurella yliääninopeudella käännökset tehdään työntövoimavektoroinnilla ohjainpintojen liikkeen sijaan.”
Lähitaistelussa liikehtimiskyvystä on hyötyä, jos koneessa on paljon sisäistä polttoainetta ja se on erittäin raskas.
”Siinä tilanteessa kaartonopeus on hyvin korkea. Puhutaan siis nopeudesta, jolla suunta vaihtuu nopeimmin, ei nopeudesta, jolla kaartosäde olisi pienin”, Bronk kertoo.
”Silloin liikehtimiskyky on hyödyksi, mutta en usko siitä olevan valtavaa etua. Modernin lyhyen matkan ilmataisteluohjukset ovat erittäin liikehtimiskykyisiä. Lisäksi kypärätähtäinten olemassaolo tarkoittaa, että molemmat osapuolet ovat toistensa tähtäimessä koko ajan, ilman suurta liikehdintää. Todellisuudessa molemmat tappaisivat toisensa erittäin nopeasti.”
Myöskään Top Gun -tyyppinen ”nostan koneen pystyyn ja vihollinen lentää ohitseni” -liikehdintä ei toimi tosielämässä. Työntövoimavektoroinnin käyttö on Bronkin mukaan erittäin hyvä tapa hidastaa konetta vaarallisen paljon, ja hidas hävittäjä on hyvä maali.
”Yksikään hävittäjälentäjä ei taistele yksin, vaan koneet lentävät vähintäänkin pareittain, yleensä neljän koneen tai suuremmissa parvissa. Siinä joutuisi siipimiehen ampumaksi. Flankerit ovat suuria ja raskaita, joten niiden kiihdyttäminen vie aikaa.”
Toinen venäläiskoneille tyypillinen teknologia on infrapuna-anturi, jonka käyttöönotto on lännessä kestänyt pidempään. Myös modernit häivekoneet ovat joltakin osin haavoittuvaisia ir-sensoreille, vaikka moottoreiden lämpöjälkeä pyritäänkin piilottamaan.
”Neuvostoliiton ja Venäjän ongelma on, että heillä ei ole käytössään yhtä hyvää mikroelektroniikkaa ja jäähdytyskykyä kuin lännessä. Kun sensorin toimintasädettä ja suorituskykyä kasvatetaan, pitää lisätä myös sen herkkyyttä, mikä aiheuttaa enemmän vääriä positiivisia havaintoja”, Bronk kertoo.
Tämä oli ongelmana esimerkiksi Eurofighterin Pirate IRST -anturia kehitettäessä.
”Se oli alussa lähes käyttökelvoton. Nyt anturi toimii, mutta ainoastaan koska prosessointitehoa on kasvatettu tulkitsemaan ja suodattamaan havaintoja. Venäläisten tila/paino/teho/jäähdytysyhtälöt ovat monimutkaisempia. Ir-sensorit toimivat paremmin, kun ne katsovat ylöspäin, joten venäläiskoneet kykenevät lentämään matalalla ja etsimään kohteita 30–40 kilometrin säteellä.”
Lisäksi venäläisillä on käytössään R-27T, keskipitkän matkan infrapunaohjus. Lännessä vastaavaa teknologiaa edustaa vain ranskalainen Mica-ohjus.
”R-27T:n avulla venäläiskoneet voivat teoriassa havaita kohteita ei-näköetäisyydeltä täysin passiivisesti, siis käyttämättä tutkaa.”
Tämä on hyödyllinen ominaisuus, mutta ei Bronkin mukaan läntisten häivekoneiden kannalta tuhoisa.
”F-35 tai F-22 tietää, missä neljän Flankerin parvi on jokseenkin samalla hetkellä, kun ne lähtevät tukikohdastaan.”
Bronk muistuttaa F-35:n DAS-sensorijärjestelmästä, joka tarkkailee ympäristöä 360 astetta koneen ympärillä.
”Passiivisensorit yhdistettynä AESA-tutkaan, jota voi hyvin suurella todennäköisyydellä käyttää tulematta havaituksi yhdistettynä siihen, että Flankereilla on suuri tutkapinta-ala tarkoittaa sitä, että F-35-pilotti, joka osaa hommansa, ehtii yleensä välttämään ja tuhoamaan Flankerin eikä päinvastoin. Käytännössä en usko, että [venäläinen infrapunateknologia] on suuri ongelma.”
Toinen Suomen kannalta merkityksellinen kysymys on, että maamme sijaitsee suoraan venäläisten ohjusjärjestelmien A2/AD (anti-access/area denial) -kuplassa. Tämä herättää kysymyksen siitä, miten F-35 toimii moisessa uhkaympäristössä.
”Toivoisin, että minulla olisi aktiivisen elektronisen sodankäynnin kyvykkyyksiä niin maassa kuin ilmassakin, ja F-35:llä on sellainen kyky. Investoisin myös maahan sijoitettuihin ilmapuolustusjärjestelmiin, jotta Venäjä joutuisi ampumaan enemmän ohjuksia lentotukikohtia vastaan. Lisäksi F-35 pitäisi saada täysin sileäksi (laskuteline ylös, laipat sisään) mahdollisimman nopeasti lentoonlähdön jälkeen. Yleisesti ottaen se, että kohde havaitaan on aika kaukana siitä, että kohde kyetään tuhoamaan, etenkin jos kohde on itsekin äärimmäisen tilannetietoinen ja tuhoisa. Joten kyllä tämä on ongelma, mutta enemmän siinä mielessä, että venäläiset voivat ampua tukikohtia hyvin nopeasti, kuin että he ampuisivat F-35:ää esimerkiksi lentoonlähdössä.”
Auttaisiko tässä redundanssi, siis tukikohtien suuri lukumäärä?
”Tai sitten norjalainen lähestymistapa, jossa keskitetään kaikki yhteen tukikohtaan, jota ympäröi voimakkaan kerrosmainen puolustusjärjestelmä. Venäläiset voivat silti hukuttaa tukikohdan [ohjuksilla], sillä minkä tahansa järjestelmän voi hukuttaa, mutta ohjuksia täytyy käyttää varsin paljon, jos tavoitteena on aiheuttaa suurta vahinkoa.”
Kun Yhdysvallat ampui [syyrialaiseen] Shayratin lentotukikohtaan 58 risteilyohjusta vuonna 2017, syyrialaiskoneet nousivat sieltä ilmaan jo kolme tuntia myöhemmin.
”Toki hyökkääjä oli varovainen sen suhteen, mitä oli tekemässä, mutta jos tukikohdan ympärillä on sellainen ilmapuolustus, että venäläiset joutuisivat käyttämään hyökkäykseen 100–150 ohjusta, sellainen toimenpide vaatisi aikaa, siitä saisi ennakkovaroituksen, ohjukset olisivat poissa muista mahdollisista kohteista ja laukaisualustojen määrällä olisi rajansa.”
Bronkin mukaan keskeisin arvoitus venäläisten kyvykkyydessä on se, miten hyviä venäläisaseiden hakupäät ovat etenkin häivekoneita jäljitettäessä.
”Jos seurataan vaikkapa F-35-muodostelman liikkeitä, kuinka lähelle niitä pitäisi päästä ennen kuin esimerkiksi pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksella tai [ilmataisteluohjus] R-77:llä olisi hyvä mahdollisuus osua? Tämä olisi erittäin arvokas tieto. Toinen vastaava asia olisi, jos tietäisimme kuinka tehokas on venäläinen elso-aseistus, kun sitä käytetään sotamoodissa. Emme yksinkertaisesti tiedä.”
Viimeksi muokattu:
mechanicus
Kenraali
Mitähän tällä tarkoitetaan? Millä perustella solakot ovat tarpeettomat ja vielä oikein rajoittavat liikehdintää? Ja onko SU-57:ssä oikeasti solakot? Ei ole omaan silmääni videoilta yms. sattunut.
Armchair pilot
Kapteeni
Meniköhän sillä solakot ja karnadit sekaisin?
"Suhoi Su-35, joita on operatiivisessa käytössä 89 kappaletta, on tällä hetkellä maan kyvykkäin ilmaherruushävittäjä.
”Vuonna 2021 konetta tilattiin 24 kappaletta lisää, ja todennäköisesti tilauksia tulee lisääkin"
Noita tuotanto koneita pitäisi olla 103 ja tilauksia 29
Nuo siis Internetin mukaan yleisesti.
(Onko sitten sana operatiivinen tässä se pihvi)
”Vuonna 2021 konetta tilattiin 24 kappaletta lisää, ja todennäköisesti tilauksia tulee lisääkin"
Noita tuotanto koneita pitäisi olla 103 ja tilauksia 29
Nuo siis Internetin mukaan yleisesti.
(Onko sitten sana operatiivinen tässä se pihvi)
fulcrum
Greatest Leader
Emt. Bronk juttelee tuossa melko sekavia, eikä ole ensimmäinen kerta. Hän on se joka pari vuotta sitten pisti liikkeelle uutisankan että Su-57 -ohjelma on peruttu.
Sensei142
Majuri
Venäläiseen tapaan on voinut laueta myös itsestään, tunti kolarin jälkeen
Sillä tarkoitetaan sitä, mitä noissa teksteissä aina sanotaan: "Meidän laitteemme ovat ylivertaisia, kaikki mitä toinen tekee on sikulia ja roskaa".
Ihan samaa höpinää tulee venakoiden vastaavissa haastatteluissa.