Erkki Tuomioja vastaa, lähinnä siksi että hänet on mainittu:
Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijan vakanssilla ja infosota-asiantuntijana esiintyvä Saara Jantunen on viimeisimmässä blogissaan nostanut minutkin tikun nokkaan esimerkkinä ”suomettumisajan myöntyvyyspolitiikasta” ja siitä, miten “aina kun journalisti, tutkija tai asiantuntija käsittelee Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kriittisesti, heihin kohdistetaan varmuudella arvostelua yksipuolisuudesta jota saatetaan jopa luonnehtia ”provokaatioksi””.
Aiheen tähän on hänelle antanut Yleisradion haastattelu joitain viikkoa sitten, jossa mm. totesin sotaretoriikasta: ”Se ei tarkoita sitä, että kumpikaan osapuoli uhkaisi tai suunnittelisi sotaa. En usko tietenkään, että yksikään Nato-maa olisi lähdössä hyökkäämään Venäjälle. Enkä myöskään usko, että Venäjä suunnittelisi hyökkäyksiä Nato-maihin. Ennen kaikkea näissä Itä-Euroopan maissa on aito pelko siitä, että Venäjä voisi hyökätä. – Ja Venäjällä on myöskin aito pelko siitä, että Natolla olisi sotilaallisesti vihamielisiä tarkoituksia ja tästä syntyy tällainen kierre, jota media omalta osalta lietsoo.”
Sitä miksi ja missä tarkoituksessa Jantunen halusi lainata juuri tätä lausumaani en tiedä, sitä on kysyttävä häneltä. Toinen hänen rekisteröimänsä syntini on, että olin Sveitsin radion ohjelmassa, jossa haastateltiin (erikseen) meitä molempia, todennut vastauksena minulle esitettyyn kysymykseen että hänen ”Infosota” kirjansa ei ole tasapainoinen, kun se käsittelee vain Venäjän infosotaa Suomessa eikä mainitse mitään siitä, että länsimailla ja Baltian mailla voi olla yhtä lailla pyrkimyksiä vaikuttaa mielipiteisiin Suomessa. Jantusen kommentista selviää, ettei hän tätä yksipuolisuutta suinkaan kiistä, vaan pitää sitä kirjansa suurena ansiona, kun se on ensimmäinen ja ainoa suomenkielinen teos, jossa tätä Venäjän infosotaa käsitellään tai ”yleensäkään informaatiosotaa”.
En ole Jantusen kirjaa lukenut enkä siitä muuta lausunut kuin yllä olevan Jantusen itsensä oikeaksi vahvistaman toteamuksen, että se käsittelee vain Venäjän infosodankäyntiä. Olen kyllä lukenut kommentteja ja arvioita Jantusen kirjasta, jossa hän kirjan esittelyn mukaan ”on tehnyt myös tietoisen ratkaisun siitä, että hän ottaa nimeltä esille useita Suomen julkisuudessa toimivia henkilöitä, joiden toiminta näyttää joko tahattomalta tai tahalliselta Kremlin asialistan ajamiselta ja joskus jopa suoranaiselta suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteiden vahingoittamiselta”. Monet ovat pitäneet tätä haluna leimata Venäjän asialla oleviksi kaikki, jotka eivät hänen näkemyksiinsä yhdy.
En siis ota kantaa Jantusen kirjaan sinänsä ja olen valmis luottamaan siihen, että se mitä hän siinä dokumentoidusti esittää esimerkkeinä Venäjän infosodasta – erotuksena tulkinnoista koskien kaikkia julkisia esiintymisiä – on paikkansapitävää. Tällainen infosota on tietenkin asia, johon Suomessa täytyy olla valmius ja kyky vastata.
Tutkija voi vapaasti valita aiheensa ja näkökulmansa eikä hänellä ole velvollisuutta “esittää poliittisesti tasapainotettuja johtopäätöksiä, palvella myöntyvyyspolitiikkaa tai olla diplomaattinen”, kuten Jantunen haluaa korostaa. Muilla, niin tutkijoilla kuin poliitikoilla, on kuitenkin yhtäläinen oikeus arvioida tutkijan työtä samalla tavoin avoimesti ja kriittisesti kuin tutkija on ottanut oikeudekseen arvioida muita.
Jantusen mukaan esittämäni toteamus epätasapainosta on ”diplomaattinen tapa sanoa, että jos tutkijat arvostelevat Venäjää, niiden tulisi kohdistaa sama määrä kritiikkiä myös muihin valtiollisiin toimijoihin. Näin alkaa poliittinen kasvojenpesu: ´tasapaino” tarkoittaa sitä, että kun tosiasiat ovat poliittisesti epämieluisia, niin ne pehmennetään esittämällä kollektiivisia tuomioita. Tämän tarkoitus on pohjimmiltaan pelastaa Venäjän kasvot´.”
Tällainen on poliittinen mielipide siinä missä mikä mielipide tahansa ja sellaisena otettava vastaan, mutta tutkijana esiintyvän kirjoittajan kynästä se on käsittämätöntä roskaa. Kukaan ei tietääkseni ole, enkä minä ainakaan, edellyttänyt määrällisesti tasapainotettua kritiikkiä, vaan sitä, että kaikkia toimijoita on arvioitava samoin kriteerein.
Vielä käsittämättömämpää seuraa, kun Jantunen kysyy olisiko kukaan poliitikko voinut kasvojaan menettämättä syyttää Irakin mediaa Yhdysvaltain provosoinnista ja maitten suhteiden vahingoittamisesta vuonna 2003, tai että olisiko kukaan väittänyt, että mikään Yhdysvaltain hyökkäys historiassa olisi johtunut USA:n demonisoimisesta mediassa. Tällainen argumentaatio on Jantusen mielestä huolestuttavaa ja oireellista, jos poliitikot tällä tavoin pyrkivät ohjaamaan journalisteja, asiantuntijoita ja tutkijoita demokraattisessa yhteiskunnassa. Voi vain kysyä mistä tällainen ”tutkijanäkemys” puolestaan on oire.
Olen sitä mieltä että vaarallisinta on, jos ulko- ja turvallisuuspolitiikasta vastuulliset eivät pyri kaiken sen mahdollisimman laaja-alaiseen ja tasapainoiseen tarkasteluun mitä maailmassa tapahtuu ja mikä Suomen asemaan vaikuttaa.
En siis todellakaan tunne luottamusta sellaisiin tutkijoina esiintyviin ihmisiin, jotka eivät osaa tai halua perehtyä Venäjän historiaan ja ymmärtää sitä, miksi se katsoo pitkälti vain reagoineensa lännen toimiin kylmän sodan päättymisen jälkeen. Venäjällä voi olla haavekuvia Neuvostoliiton tai peräti Venäjän imperiumin rajojen palauttamisesta, mutta se ei tarkoita että sillä olisi mahdollisuutta, kykyä tai haluakaan tähän.
On arvioitava kriittisesti myös lännen, niin Nato-maiden kuin Euroopan unioninkin toimia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Se että voidaan osoittaa myös lännen tehneen tahattomia tai tahallisen provokatorisia virheitä ei tietenkään anna minkäänlaista oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän voimapolitiikalle ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksille. Se ei myöskään poista tarvetta varautua ja vastata Venäjän – tai minkä tahansa muun tahon – informaatiosodankäyntiin.
Lännen toimien läpikäynti on kuitenkin edellytys sille, että vastakkainasettelujen kierre voidaan katkaista ja palata rakentamaan yhteistyövaraista turvallisuutta. Sen tarve ei ole minnekään kadonnut eikä onneksi kokonaan tahto ja kyky siihen, kuten Venäjän ja Yhdysvaltojen kulissientakainen yhteistyö terroriuhan ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi osoittaa.
Ja vielä kerran, koska tämä näyttää olevan joillekin niin vaikea ymmärtää: tämän toteaminen ei anna minkäänlaista hyväksyntää sen enempää Putinin Venäjän sisäiselle kehitykselle kuin ulkoisille toimille. On tärkeätä että puhumme avoimesti kaikista näihin Venäjän kehitykseen ja toimiin liittyvistä ongelmista, soveltaen samoja kriteereitä kaikkien muidenkin toimiin.
Ymmärrän kuitenkin, että Jantusen reaktioissa näkyy myös se siivoton höykytys ja täysin asiaton kohtelu uhkailuineen ja herjauksineen, jonka kohteeksi hän on todellisten trollien taholta joutunut. Siihen ei kannata vastata laajentamalla loukattujen piiriä.