Eikä asia miksikään muuttunut sodan jälkeen. Mielenterveyspotilaiden kohtalo on kaikkialla ollut karu. Lobotomiat (ja paljon pahemmat operaatiot myös) sähköshokit, rauhoittaminen lääkinnällä, pahoinpitelyt, eristäminen, suora tappaminen jne. ovat olleet mielenterveyspuolella normia aina viime vuosikymmeniin asti kaikkialla ja on sitä edelleen monissa paikoin.
Olen työskennellyt 90-luvulla suljetulla osastolla mielisairaalassa, sieltä jäi yksi hoitaja eläkkeelle ja kertoi miten ala muuttui sen työuran aikana.
Alkuaikoina insuliinishokit olivat moderni hoitomenetelmä. Yöhoitaja tuikkasi potilaaseen ison annoksen insuliinia, ja aamuvuoro sitten laittoi nenä-mahaletkun kautta sokeriliuosta joka virvoitti potilaan koomasta. Koomasta virotessaan psykoottinen potilas oli yleensä hetken tietoinen ympäristöstään ja pystyi keskustelemaan jotenkin järkevästi.
Ennen insuliinin käyttöä samaa tehtiin kylmähoidoilla, eli kooma tuotettiin upottamalla potilas kääreissä jäiseen veteen.
Klorpromatsiini eli "larkku" muutti kaiken. Varsinkin alkuun se tuntui olevan kuin taikaa, potilaiden tila parani ihan silmissä. Hyvät kokemukset johtivat yli-innostukseen, sitä tungettiin potilaille kaikissa mahdollisissa muodoissa (pillerinä, piikkinä, ruoan seassa, siveltiin jopa potilaiden iholle).
Tulokset oli niin hyviä että larkun sivuvaikutuksilta (rytmihäiriöt, hormonitason häiriöt, pakkoliikkeet, valkosolukato) ummistettiin silmät ihan liian pitkäksi aikaa. Mutta kun potilaita alkoi kuolemaan niin käyttö melkein kiellettiin.
Sama tarina toistui useamman kerran 60- ja 70-luvuilla. Eli tuli uusi lääke jolla saatiin alkuun mullistavia tuloksia, mutta jokaisella lääkkeellä oli myös yhtä rajuja sivuvaikutuksia.
Eli insuliinishokit, kylmähoidot, sähköshokit ja jopa se lobotomia olivat aikanaan parasta mitä osattiin. Niitä käytettiin koska mitään muutakaan ei ollut.