Jos kutsu käy... Miten pärjäät noin omasta mielestä... Rehellisesti...
- Viestiketjun aloittaja jormas2000
- Aloitus PVM
Laamanator
Eversti
Vastauksena ketjun alkuperäiseen kysymykseen:
Kun keskustelussa on nyt päästy alkuun, niin turha vaatimattomuus ei kaunista. Kyllä Mannerheim-risti vähintään tulee!
Tai vaihtoehtoisesti puuristi.
Bushmaster
Greatest Leader
Niin se on mahdollista tai sitten ei saa kumpaakaan mutta saakin "puujalan" eli proteesin tai jopa kaksi...jos saa...?
Sodassa kaikki on mahdollista...vähän niikuin lotossa, mutta vain lotossa toivoo että osuu kohdalle...
Nenialas Idook
Kapteeni
Tuossa Ukrainan juttujen alkaessa jouduin issekseni funtsimaan tätä systeemiä ja tulin siihen lopputulokseen, että kyllä lähtisin.
Arvelin myös pärjääväni hommassani, sillä minulla oli hyvä aavistus sijoituksestani. Reserviläiskirje sitten varmisti aavistukseni. Kaakossa asuvana jäisi kyllä huoli perheestä.
Arvelin myös pärjääväni hommassani, sillä minulla oli hyvä aavistus sijoituksestani. Reserviläiskirje sitten varmisti aavistukseni. Kaakossa asuvana jäisi kyllä huoli perheestä.
chigeen'a
Kapteeni
Lapset lähtee riviin jo nykyään ja itse jään pelkäämään kellariin musketin piippu tuuletus räppänästä ulos työnnettynä.
"Arjalaisia en ammu mutta, jos tulee joku muu,....meillä on täällä mangnumit aina valmiina"
Fencer
Kenraali
Ajatuksia herättävä ja rohkea avaus, luulisi samat mietteet olevan kaikilla perheellisillä. Ei kai sitä tosipaikan tullen auta kuin toimia käskyn mukaan. Tätä meidän kansanarmeijaa soisi pidettävän riittävän uskottavana pelotteena, että ei tarvitsisi koskaan jättää niitä viimeisiä hyvästejä.
Victor Charlie
Kapteeni
Ihan hyvin pärjäisin.
Tonkisin tsekkarilla mummojen ostoskasseja ja tavallisten ihmisten auton periä ja kuuntelisin vittuilua.
Ei se kovin vaikeaa voi olla.
Tonkisin tsekkarilla mummojen ostoskasseja ja tavallisten ihmisten auton periä ja kuuntelisin vittuilua.
Ei se kovin vaikeaa voi olla.
Bushmaster
Greatest Leader
Benelli
Respected Leader
pstsika
Haukka
Me kaikki tai ainakin suurin osa elämme aikakautta, jossa naiset ovat kasvattaneet miehet ja elämämme on ollut kulutusyhteiskunnan säännöillä luotua ilman, että sille olisi ollut mitään tarvetta. Miksi keräilijä-metsästäjää tai viikinkisoturia kiinnostaisi Calvin Kleinin bokserit tai Hugo Bossin EDT ja ovatko nuo yhteisölle tärkeitä? Enää ruokaakaan ei tarvitse itse tappaa ja hengissä säilymiseen riittää se, että raahautuu pajalle aamulla ja lähtee iltapäivällä kotiin lukemaan IKEA-kuvastoa vaimon kanssa. Viimeisten sukupolvien aikana miesten geeniperimässä on pakostakin tapahtunut jotain mullistavaa eikä suinkaan hyvässä mielessä.
Taistelunhalu muodossa tai toisessa on sisäänrakennettu vietti. Ei välttämättä tappaminen, mutta ainakin nokkimisjärjestyksen katsominen. Viikinkisotureille taistelu ja kuolema oli osa elämää ja kaatuminen taistelussa oli kunnia, josta läheiset olivat ylpeitä! Missä kohtaa se virhe geeneissä on tältä osin tapahtunut, sillä vasta viime viikonloppuna saimme velipojan kanssa ihmettelyä osaksemme mm. avokilta ja anopilta sen takia, että olemme toistuvasti isän kanssa vetäneet toisiamme turpaan kehässä. Tuo aiheutti ihan vitusti kummeksuntaa, vaikka koitimme perustella sitä mm. luottamuksen rakentamisella sekä sillä, että näinhän on tehty tuhansia vuosia! Sellaisiin jätkiin on nimittäin aika helppo luottaa joiden kanssa on ollut kehässä, itkenyt, dokannut ja saunonut. Meillä tuo bokraaminen on ollut ihan "urheilua", jossa pointti ei ole "urheilu" vaan se, että katsotaan kuka on kukin.
Mitä taas tulee oikeaan sotaan, niin suurimmalla osalla foorumilaisista sekä oma persoona, että isät ovat ilman sitä kokemusta, joka isoisillä ja heidän isillään on ollut. Meillehän ei ole edes tarjottu mahdollisuuksia saada samoja kokemuksia, joissa leipä pitää itse hankkia, tupa lämmittää omalla työllä ja perhettä puolustaa muultakin kuin verottajlta. On pitänyt olla mies!
Ja koska olemme pehmeiden naisten kasvattamia (äidit, päiväkotien tädit, opettajat), niin meiltä ei enää edes edellytetä noita ominaisuuksia vaan leipä ja lämpö tulee paperien kirjoittelusta saatavana palkkana ja kaikkiin uhkiin vastaavat valtion turvallisuusorganisaatiot. Miehet kasvattavat miehiä nykyään enää oikeastaan vain armeijassa ja jos 20 vuotta on halattu ja leikitty pehmoleluilla leikkiaseiden sijaan, niin puolessa vuodessa ei tehdä taistelijoita. Jos joku koittaa snagarin jonossa vetää kuokkaan, niin lähtökohtanahan on opetetusti juosta karkuun ja soittaa 112 eikä vetää sitä kunnolla turpaan saati eläimellisesti karjuen purra kaulavaltimot poikki ja lyödä sormia silmiin. Mitä vittua??? Aivan luonnoton ratkaisu vaikkapa 500 vuotta sitten eläneille esi-isille saati viikinkisotureille. Tässähän on ihan suora syy-seuraussuhde masennuksen yleisyyteen. Miehet eivät saa olla miehiä, vaikka geeneissä kummittelee edelleen tarve olla mies. Osalla pää ei kestä tämänkaltaista henkistä ruunausta ja siksipä masennusluvut ovat ennätysmäisiä.
Noin omalta kohdaltani en tietenkään voi tietää mitkä ovat reaktiot ja toiminta sodan aikana, mutta minä haluan olla samanlainen mies kuin isoisä tai hänen isänsä. Isoisän veljistä 4 kaatui lapsettomina poikamiehinä. Heidät muistetaan yhä yli 70 vuotta kuolemansa jälkeen, vaikka elossa ei ole enää ketään läheistä, joka olisi tavannut heidät. Gone but not forgotten. Uhri on ollut kova, mutta ei varmastikaan turha. Itseasiassa sankarikuolema tekee heistä marttyyrejä, joiden muisto ei katoa yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaikka siitä onkin matkaa kuolemattomuuteen. Katsokaa jouluisin hautaismailta hautakivien kynttilämääriä jos ette usko. Minulle on tärkeää saada oma geeniperintöni siirrettyä uuteen generaatioon. Tuon jälkeen kaikki muu on toisarvoista ja elämäni perustehtävä on täytetty.
Taistelunhalu muodossa tai toisessa on sisäänrakennettu vietti. Ei välttämättä tappaminen, mutta ainakin nokkimisjärjestyksen katsominen. Viikinkisotureille taistelu ja kuolema oli osa elämää ja kaatuminen taistelussa oli kunnia, josta läheiset olivat ylpeitä! Missä kohtaa se virhe geeneissä on tältä osin tapahtunut, sillä vasta viime viikonloppuna saimme velipojan kanssa ihmettelyä osaksemme mm. avokilta ja anopilta sen takia, että olemme toistuvasti isän kanssa vetäneet toisiamme turpaan kehässä. Tuo aiheutti ihan vitusti kummeksuntaa, vaikka koitimme perustella sitä mm. luottamuksen rakentamisella sekä sillä, että näinhän on tehty tuhansia vuosia! Sellaisiin jätkiin on nimittäin aika helppo luottaa joiden kanssa on ollut kehässä, itkenyt, dokannut ja saunonut. Meillä tuo bokraaminen on ollut ihan "urheilua", jossa pointti ei ole "urheilu" vaan se, että katsotaan kuka on kukin.
Mitä taas tulee oikeaan sotaan, niin suurimmalla osalla foorumilaisista sekä oma persoona, että isät ovat ilman sitä kokemusta, joka isoisillä ja heidän isillään on ollut. Meillehän ei ole edes tarjottu mahdollisuuksia saada samoja kokemuksia, joissa leipä pitää itse hankkia, tupa lämmittää omalla työllä ja perhettä puolustaa muultakin kuin verottajlta. On pitänyt olla mies!
Ja koska olemme pehmeiden naisten kasvattamia (äidit, päiväkotien tädit, opettajat), niin meiltä ei enää edes edellytetä noita ominaisuuksia vaan leipä ja lämpö tulee paperien kirjoittelusta saatavana palkkana ja kaikkiin uhkiin vastaavat valtion turvallisuusorganisaatiot. Miehet kasvattavat miehiä nykyään enää oikeastaan vain armeijassa ja jos 20 vuotta on halattu ja leikitty pehmoleluilla leikkiaseiden sijaan, niin puolessa vuodessa ei tehdä taistelijoita. Jos joku koittaa snagarin jonossa vetää kuokkaan, niin lähtökohtanahan on opetetusti juosta karkuun ja soittaa 112 eikä vetää sitä kunnolla turpaan saati eläimellisesti karjuen purra kaulavaltimot poikki ja lyödä sormia silmiin. Mitä vittua??? Aivan luonnoton ratkaisu vaikkapa 500 vuotta sitten eläneille esi-isille saati viikinkisotureille. Tässähän on ihan suora syy-seuraussuhde masennuksen yleisyyteen. Miehet eivät saa olla miehiä, vaikka geeneissä kummittelee edelleen tarve olla mies. Osalla pää ei kestä tämänkaltaista henkistä ruunausta ja siksipä masennusluvut ovat ennätysmäisiä.
Noin omalta kohdaltani en tietenkään voi tietää mitkä ovat reaktiot ja toiminta sodan aikana, mutta minä haluan olla samanlainen mies kuin isoisä tai hänen isänsä. Isoisän veljistä 4 kaatui lapsettomina poikamiehinä. Heidät muistetaan yhä yli 70 vuotta kuolemansa jälkeen, vaikka elossa ei ole enää ketään läheistä, joka olisi tavannut heidät. Gone but not forgotten. Uhri on ollut kova, mutta ei varmastikaan turha. Itseasiassa sankarikuolema tekee heistä marttyyrejä, joiden muisto ei katoa yhdessä tai kahdessa sukupolvessa, vaikka siitä onkin matkaa kuolemattomuuteen. Katsokaa jouluisin hautaismailta hautakivien kynttilämääriä jos ette usko. Minulle on tärkeää saada oma geeniperintöni siirrettyä uuteen generaatioon. Tuon jälkeen kaikki muu on toisarvoista ja elämäni perustehtävä on täytetty.
koponen
Kenraali
Omassa tehtävässä uskon pärjääväni. Aiemman sijoituksen mukaisessa kohtuullisesti, mutta vaatisi kiivasta tuoreuttamista, vaikka sain sitäkin harjoitella kovin ahkerasti. Heitettynä johonkin satunnaiseen saman puolustushaaran tehtävään... No joo, sitä se reserviläisyys on. Parhaimmillaan oikein hyvä rajatussa tehtävässä. Meidän puolustusratkaisumme vahvuus.
Kuten varmasti monella mpnet-kirjoittelijalla, taustajärjestelyt eri tilanteisiin on varsin hyvin viritetty.
Kuten varmasti monella mpnet-kirjoittelijalla, taustajärjestelyt eri tilanteisiin on varsin hyvin viritetty.
Sijoituspaikkani jokin logistiikka huolto, vaikka olin laivakokkina monella paatilla. Etulinjassa tuskin pärjäisin enkö välttämättä edes uskaltaisi mennä. Sen verran on noita Venäjän suorittamia iskuja Syyriassa tullut katsottua. Etulinja kuin helvetin pätsi.
Honcho
SMLNKO M/83
Tätä asiaa on tullut minulle rakkaaseen Etelä-Karjalaan muuton ja Krimin valtauksen jälkeen ihan eri tavalla mietittyä. Ajatus taistelemisesta ja kuolemisesta - sekä mahdollisesti tuskallisesta haavoittumisesta - on sinällään v-tanut ja tekee sitä edelleen (fyysistä kipua ottaisin mielelläni vain hyvin pieninä annoksina erittäin korkealaatuiselta Dominalta 
), mutta mitä enemmän tuota on miettinyt, niin kyllä olisin valmis menemään vaikka vapaaehtoisesti mihin sitten käskettäisiinkään. Käytännössä olen reserviläisenä "nostoväen 1.luokkaa" eli aika hyväkuntoinen ja puolustustahtoinen, joten lienee mahdollisuuksien rajoissa että löytyisi tehtäviä missä olisi hengenvaarassa. Noin viikon-kahden koulutuksella olisin samalla korkealla tasolla kuin varusmiespalveluksen jälkeen (KRH on yksinkertainen aselaji) ja paremmassa fyysisessä iskussa sen takia, että hommani ei koskaan ollut ihanteellinen 60kg vinttikoiralle kuten silloin olin, vaan juurikin tällaiselle 15kg paremmalle keskikokoisemmalle kamakyrdelle joka nykyisin olen.
Kun kämppä sijaitsee 50km "etulinjasta" niin ajatuksena on aina ollut, että jos se minusta on kiinni niin perhe lähtee autolla säilykepurkit kyydissä länteen ja minä kyselen minne voisi ilmoittautua. Raja Kymijoella on sen verran vituttava ajatus, että aivan rehellisesti haluaisin mieluummin maatua jonnekin kuutostien läheiseen maastoon. Omia lähisukulaisia ei missään sankarien suurimmissa annaaleissa viime kähinöissä ollut (paitsi yksi nimensä puolesta hyvinkin läheinen herra SOTEVAn johdossa "vaaran vuosina"), äidin puolelta olivat pääosin sen ikäisiä että eivät olleet ihan ykköslinjan väkeä tai sitten liian nuoria ja isän puolelta oltiin mm. päämajan viestintähommissa jne. Mutta minulle riittää herkistämään jo sankarihautausmaan näkeminen, kotikunnan pienet vierekkäiset kivet (N.N. / VALKEASAARI - N.N. / TAIPALEENJOKI - N.N. / LOTINAPELTO...jne) tuntuu lähes pyhältä paikalta Isänmaalle. Oikeasti tämä maa syntyi KANSAKUNTANA vasta Talvisodan myötä enemmän kuin v. 1917. Ja ihan jokainen voi käydä Venäjän Karjalassa toteamassa onko uhri ollut sen arvoinen. ON. Ja se olisi sitä tänäkin päivänä. Jos joku räkänokka väittää Pietarin hienoissa paikoissa käytyään muuta, niin se on "vähän" väärin valittu verrokki. Ukrainassa puhutaan huomattavasti vähemmästä minkä puolesta taistellaan, silti siellä on vanhat ressut heikolla johdolla, heikolla kalustolla ja 25-40 vuotta vanhalla neuvostoajan koulutuksella ollut taistelutehtävissä. Ällöttää kaikki defaitistinen skeida mitä viljellään siitä, miten Suomi mukamas on olemassa ikään kuin Venäjän armosta, vaikka tilanteemme on valovuosia parempi.
En osaa sanoa miten sitä reagoisi taistelutilanteeseen, voi olla että olisi paskat housussa ja voi olla että tekisin hommat ihan robottimaisesti kaikesta huolimatta. Mahdollisesti sekä-että. Sen minä tiedän että elämänkokemus on tuonut, jos ei nyt tyyneyttä niin ennemminkin rohkeutta. Ja itsevarmuutta. En ota yleensä pulttia herkästi, toisaalta neljän alle kouluikäisen pojan tapauksessa kämppä raikuu harva se päivä niin että ikkunat helisee
), mutta mitä enemmän tuota on miettinyt, niin kyllä olisin valmis menemään vaikka vapaaehtoisesti mihin sitten käskettäisiinkään. Käytännössä olen reserviläisenä "nostoväen 1.luokkaa" eli aika hyväkuntoinen ja puolustustahtoinen, joten lienee mahdollisuuksien rajoissa että löytyisi tehtäviä missä olisi hengenvaarassa. Noin viikon-kahden koulutuksella olisin samalla korkealla tasolla kuin varusmiespalveluksen jälkeen (KRH on yksinkertainen aselaji) ja paremmassa fyysisessä iskussa sen takia, että hommani ei koskaan ollut ihanteellinen 60kg vinttikoiralle kuten silloin olin, vaan juurikin tällaiselle 15kg paremmalle keskikokoisemmalle kamakyrdelle joka nykyisin olen.Kun kämppä sijaitsee 50km "etulinjasta" niin ajatuksena on aina ollut, että jos se minusta on kiinni niin perhe lähtee autolla säilykepurkit kyydissä länteen ja minä kyselen minne voisi ilmoittautua. Raja Kymijoella on sen verran vituttava ajatus, että aivan rehellisesti haluaisin mieluummin maatua jonnekin kuutostien läheiseen maastoon. Omia lähisukulaisia ei missään sankarien suurimmissa annaaleissa viime kähinöissä ollut (paitsi yksi nimensä puolesta hyvinkin läheinen herra SOTEVAn johdossa "vaaran vuosina"), äidin puolelta olivat pääosin sen ikäisiä että eivät olleet ihan ykköslinjan väkeä tai sitten liian nuoria ja isän puolelta oltiin mm. päämajan viestintähommissa jne. Mutta minulle riittää herkistämään jo sankarihautausmaan näkeminen, kotikunnan pienet vierekkäiset kivet (N.N. / VALKEASAARI - N.N. / TAIPALEENJOKI - N.N. / LOTINAPELTO...jne) tuntuu lähes pyhältä paikalta Isänmaalle. Oikeasti tämä maa syntyi KANSAKUNTANA vasta Talvisodan myötä enemmän kuin v. 1917. Ja ihan jokainen voi käydä Venäjän Karjalassa toteamassa onko uhri ollut sen arvoinen. ON. Ja se olisi sitä tänäkin päivänä. Jos joku räkänokka väittää Pietarin hienoissa paikoissa käytyään muuta, niin se on "vähän" väärin valittu verrokki. Ukrainassa puhutaan huomattavasti vähemmästä minkä puolesta taistellaan, silti siellä on vanhat ressut heikolla johdolla, heikolla kalustolla ja 25-40 vuotta vanhalla neuvostoajan koulutuksella ollut taistelutehtävissä. Ällöttää kaikki defaitistinen skeida mitä viljellään siitä, miten Suomi mukamas on olemassa ikään kuin Venäjän armosta, vaikka tilanteemme on valovuosia parempi.
En osaa sanoa miten sitä reagoisi taistelutilanteeseen, voi olla että olisi paskat housussa ja voi olla että tekisin hommat ihan robottimaisesti kaikesta huolimatta. Mahdollisesti sekä-että. Sen minä tiedän että elämänkokemus on tuonut, jos ei nyt tyyneyttä niin ennemminkin rohkeutta. Ja itsevarmuutta. En ota yleensä pulttia herkästi, toisaalta neljän alle kouluikäisen pojan tapauksessa kämppä raikuu harva se päivä niin että ikkunat helisee
Viimeksi muokattu:
pstsika
Haukka
Olisi mielenkiintoista nähdä nykyaikaisen sodan kuluessa tiedostuspätkiä PV:n youtube-kanavalla vrt. esimerkiksi Puolustusvoimien katsaus nro. 3 kesältä 1941, jossa on paatosta hieman enemmän kuin voin ikinä kuvitella Jone Nikulan saavuttavan.
Hiiltyneet rauniot viitoittivat tien, jota pitkin aasialainen Venäjä vetäytyi pois eurooppalaisen Suomen kamaralta!
***
Tätä maata asuu ja viljelee kansa, joka yhteisen sosiaalisen vastuunsa tuntien haluaa vain rauhassa vaalia isiensä perintöä. Mutta joka vihaan yllytettynä murskaa ja lyö, yhdessä mahtavan liittolaisensa kanssa jokaisen vieraan sortajan!
***
Luotisateessa, savun ja tulen seassa painuu kärkijoukko vääjäämättömästi vihollisen varustuksia vasten. Luotituiskussa tarjoaa isänmaan kultainen kamara suojan, mutta vain hetkeksi. Ylös jälleen! Syöksyyn! Eteenpäin! Eteenpäin! Tulella ja raudalla valtaa Suomen mies jokaisen kapan alan, minkä vieras on siltä anastanut!
***
Vihollinen on peräytynyt Värtsilästä jättäen jälkeensä venäläisen kulttuurin hyvin tunnetun leiman. Hiiltyneittein raunioiden keskellä törröttävät savupiiput ovat sodan virstapylväitä ja sellaisena välttämätön paha, jota ilman ei sodanjumala voi liikua. Mutta kun nuo rauniot kertovat vain hillittömästä, barbaarisesta hävitysvimmasta, tarkoituksettomasta tuhoamishalusta - silloin ne ovat samalla kuin pyhiä uhrikarsikkoja, joitten ääressä jokainen suomalainen saa uutta voimaa ja vannoo:
Sotahuutomme soi tuhat kertaa: -
Ei, eivät he milloinkaan
ota maatamme tuuman vertaa -
joka tuumasta taistellaan.
Sinis, veljeni, kun minä kuolen,
minä heilutan tapparaa,
sinis lennätän viuhuvan nuolen,
sinis miekkani leimahtaa.
Sinis ottelen auringon alla,
kun en kättäni nostaa voi.
Punas rintani purppuralla
jo maan - yhä lauluni soi:
Veli, myö veren hintahan miekkas;
mies väisty ei paikaltaan!
Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas
mitä kerran se kertookaan.
Ikikunnia on soma ostaa:
kukin mies, joka kaatuu näin,
jumalissa hän palkkansa nostaa,
hän on seisova seppelpäin.
Sotahuutomme soi yhä maasta: -
Ei, eivät he milloinkaan
yli hautamme käy, sitä raasta -
joka tuumasta taistellaan!
Hanski
Ylipäällikkö
Mielenkiintoinen ketju!
Takavuosina 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tätä asiaa tuli oikeasti pohdittua. Silloin olisin ollut nuorena poikana jalkaväkikomppanian päällikkönä tai varapäällikkönä vastuussa puolentoistasadan vastaavan pelkäävän nuoren miehen kohtalosta. Onneksi ei tarvinnut testata käytännössä, miten sotatyö olisi onnistunut! Henkisesti siihen kuitenkin yritin varautua.
Nyt oma sijoitus on jo takalinjoilla ja elämän kokemuksen ja harjoittelun myötä uskon, että omat tehtävät tulisi hoidettua kunnialla.
Toisaalta pitää muistaa, että tavallisia suomalaisia miehiä ne talvi- ja jatkosodassa taistelleet veteraanitkin olivat. Oman lähipiirin veteraaneista ainakin tuntuu, että hommat hoidettiin, kun ne pakko oli hoitaa ja ei ollut mahdollisuutta miettiä rahkeiden riittävyyttä. Isoisä oli kanta-aliupseerina ässärykmentin mukana ja varmasti oli työnsä kautta sotaan paremmin valmistautunut. Eno lähti juuri 18 vuotta täyttäneenä kesällä 1944 Läskelään. Tavallinen maatalon poika hän oli ja ilmeisesti sotahommat tulivat hoidettua, mutta hän ei kyllä koskaan enää palannut jutuissaan sota-aikoihin. Vaimon isoisä lähti tehtaalta nuorena miehenä Kannakselle jatkosodan loppuvaiheisiin, hommat tuli hoidettua ja hänkään ei sota-asioista puhunut kenellekään, ennen kuin kyselin niistä kahden kesken mökkisaunassa muutaman Koskenkorvan jälkeen.
Takavuosina 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tätä asiaa tuli oikeasti pohdittua. Silloin olisin ollut nuorena poikana jalkaväkikomppanian päällikkönä tai varapäällikkönä vastuussa puolentoistasadan vastaavan pelkäävän nuoren miehen kohtalosta. Onneksi ei tarvinnut testata käytännössä, miten sotatyö olisi onnistunut! Henkisesti siihen kuitenkin yritin varautua.
Nyt oma sijoitus on jo takalinjoilla ja elämän kokemuksen ja harjoittelun myötä uskon, että omat tehtävät tulisi hoidettua kunnialla.
Toisaalta pitää muistaa, että tavallisia suomalaisia miehiä ne talvi- ja jatkosodassa taistelleet veteraanitkin olivat. Oman lähipiirin veteraaneista ainakin tuntuu, että hommat hoidettiin, kun ne pakko oli hoitaa ja ei ollut mahdollisuutta miettiä rahkeiden riittävyyttä. Isoisä oli kanta-aliupseerina ässärykmentin mukana ja varmasti oli työnsä kautta sotaan paremmin valmistautunut. Eno lähti juuri 18 vuotta täyttäneenä kesällä 1944 Läskelään. Tavallinen maatalon poika hän oli ja ilmeisesti sotahommat tulivat hoidettua, mutta hän ei kyllä koskaan enää palannut jutuissaan sota-aikoihin. Vaimon isoisä lähti tehtaalta nuorena miehenä Kannakselle jatkosodan loppuvaiheisiin, hommat tuli hoidettua ja hänkään ei sota-asioista puhunut kenellekään, ennen kuin kyselin niistä kahden kesken mökkisaunassa muutaman Koskenkorvan jälkeen.
D
Deleted member 1079
Guest
Itsemurha iskussa hyvin, muuten tämä sairaus on vienyt liikkumiskyvyn melko tehokkaasti. Mutta toivoa on....
Sardaukar on kiertänyt maailmaa jonkin verran.
Kuva on israelilaisen ystävän ottama 90-luvulla ja olin paikalla itsekin. Voisin laittaa paikalta toisenkin kuvan, mutta en halua. Tuossa kuvassa oleva tummatukkainen nainen joka on vainaja oli muuten ehjä..mutta...naula päässä...kirjaimellisesti. Kaveri duunasi aikoinaan Magen David Adomille ja ja on sattumalta myös israelilaisen ex-tyttöystävän velipoika. Oltiin kävelemässä kun tuo baari poksahti ja oltiin <100m.
Kaikenlaista ampuma-asettakin on tullut nähtyä edestäpäin.
Kannattaa muistaa, että "ei voi olla rohkea jos ei pelkää". Ja "ei kannata sormi suussaan tappamistaan odottaa".
Kuva on israelilaisen ystävän ottama 90-luvulla ja olin paikalla itsekin. Voisin laittaa paikalta toisenkin kuvan, mutta en halua. Tuossa kuvassa oleva tummatukkainen nainen joka on vainaja oli muuten ehjä..mutta...naula päässä...kirjaimellisesti. Kaveri duunasi aikoinaan Magen David Adomille ja ja on sattumalta myös israelilaisen ex-tyttöystävän velipoika. Oltiin kävelemässä kun tuo baari poksahti ja oltiin <100m.
Kaikenlaista ampuma-asettakin on tullut nähtyä edestäpäin.
Kannattaa muistaa, että "ei voi olla rohkea jos ei pelkää". Ja "ei kannata sormi suussaan tappamistaan odottaa".
Huhhuh! Pistää hiljaiseksi. miten Israel sai nuo pommi-iskut käytännössä loppumaan? Muistan vielä, kun jatkuvasti uutisissa oli näitä.Sardaukar on kiertänyt maailmaa jonkin verran.
Kuva on israelilaisen ystävän ottama 90-luvulla ja olin paikalla itsekin. Voisin laittaa paikalta toisenkin kuvan, mutta en halua. Tuossa kuvassa oleva tummatukkainen nainen joka on vainaja oli muuten ehjä..mutta...naula päässä...kirjaimellisesti. Kaveri duunasi aikoinaan Magen David Adomille ja ja on sattumalta myös israelilaisen ex-tyttöystävän velipoika. Oltiin kävelemässä kun tuo baari poksahti ja oltiin <100m.
Kaikenlaista ampuma-asettakin on tullut nähtyä edestäpäin.
Kannattaa muistaa, että "ei voi olla rohkea jos ei pelkää". Ja "ei kannata sormi suussaan tappamistaan odottaa".
Fremen
Greatest Leader
Maailman vanhin teknologia otettiin kayttoon... rakennettiin muuri. Eufemistisesti nimetty "security fence"...
