Jos kutsu käy... Miten pärjäät noin omasta mielestä... Rehellisesti...

6 vuotta sitten en tuntenut sotaa kohtaan minkäänlaista pelkoa. Pikku pojasta alkaen sodasta paljon puhuttu kotona. Niin sitä on tullut ajateltua ja nähty painajaisia.
Nyt 26 vuotiaana perheellisenä ajatus hirvittäisi joutua sotaan. Voin kuvitella sen ahdistuksen, oksentelut jännityksestä luultavasti paskatkin housuissa. Jos käsky tulee kaikesta huolimatta paikan päälle menen.
Yksi asia ei ole muuttunut, täällä sen uskallan sanoa ääneen. Edelleenkin olen sitä mieltä että isänmaan puolesta kaatuminen on kunnia asia.

Heitetäänpä pieni kysymys miten luulisin selviävän sodan jälkeisestä elämästä jos henki säilyy?

Tuotakin on tullu mietittyä ja itse en varmaan kovin hyvin pärjäisi henkisten vaurioiden kanssa. Luultavasti olisin erittäin huonossa jamassa sodan jälkeen.
 
Benelli kirjoitti:
Useimmilla on:
Klikkaa laajentaaksesi...
Olisiko jotain lähdettä, kiinnostaisi porautua vähän syvemmin aiheeseen ihan itsepuolustuksen ja maanpuolustuksen näkökulmasta? Ihan järkeenkäyvän oloinen taulukko!
 
herra47 kirjoitti:
Heitetäänpä pieni kysymys miten luulisin selviävän sodan jälkeisestä elämästä jos henki säilyy?

Tuotakin on tullu mietittyä ja itse en varmaan kovin hyvin pärjäisi henkisten vaurioiden kanssa. Luultavasti olisin erittäin huonossa jamassa sodan jälkeen.
Klikkaa laajentaaksesi...
Olen joskus miettinyt asiaa ja saanut kolme vaihtoehtoa: 1) joko koen vielä pahemmin paskana olevien auttamisen niin kannustavaksi että puuhaan sitä täysillä pakollisen leivänhankinnan lisäksi 2) sellainen vähän yhteiskuntaan sopimaton yksilö jolle ei loppupeleissä koidu kauhean mukava loppuelo joko pitkä ja kivulias lähtö(esim kaappijuoppo/katkera yms) tai sitten jää ns vaihde päälle ja tarvitsee seikkailla vaikka pitkin konflikteja (en koe olevani oikeutettu vertaamaan itseäni edes metaforisesti Marokon Kauhuun mutta jotain Papan tapaan kun Papan Syntiset lentäneet pesästään) tai sitten 3) pakkaan kamat purjepaattiin ja nakkaan kakat omaisuuden keräämiselle ja perhe-elämälle. Perheestä lähtee mukaan ne jotka lähtee ja ne jää ketkä jää rannalle. Tuossa vilpitön pohdintani omalta kohdalta mutta paluuta normi uramulkuksi työelämän tarpeisiin en näkisi kovinkaan realistisena vaihtoehtona näin talvilomaa päättävän lauantain saunaviskin vapauttavana tajunnan virtana.
 
MeriTJ kirjoitti:
Lainailin tuohon ylle muutaman mielenkiintoisen osan ja omat ajatukset ovat hivenen samansuuntaisia. Geenithän meillä ei ole tässä ajassa juurikaan muuttuneet, ihminen on sen verran pitkäikäinen elukka että sata-parisataa vuotta ei vielä geneettisesti ihmeitä tee. Mutta uskoisin että tämän asian taustalla on pitkään jatkunut turvallisuuden ja helpon elämän (ei sotia, kulkutauteja tai vaikka maanjäristyksiä jotka pistäisi infran sekaisin täysin yms) aikakausi joka on saanut suuren osan ihmisiä tuudittautumaan kuvaamaasi tilaan jossa poliisi hoitaa päällekarkaajat ja yksilölle riittää kun viitsii käydä töissä eikä liiemmin ryyppää, rällää tai retostele. Tämä peilaa kasvatukseen ja monelle tuntui armeijassa tosiaan olevan (ihan ...tu aikuisten oikeesti!!!) suuri ihmetys että tässä hommassa on todellakin panna vastapuolta arkkuun eikä vain leikkiä sotaa paukkupatruunoin.

Jotkut työkaverit ovat joskus kauhistelleet kun olen ollut silmä mustana töissä kamppailuharrastuksen kautta ja saanut kuulla todella outoja kommentteja kyseisestä harrastamisesta. Etenkin vapaaottelu lajina tuntui olevan melko "irrationaalisia" kommentteja irroittava. Mietin hiljaa mielessäni että aikalailla ovat hekin vieraantuneet siitä millainen eläin ihminen on kun sen ympäröivä yhteiskunnallinen pumpuli viedään ja todella kova luotto siihen että kaiken voi aina hoitaa puhuen tai soittaen poliisille kotimaassa tai varsinkin maailmalla. Sanottakoon etten koe fyysistä itsepuolustustaitoa mitenkään arkipäiväiseksi taidoksi mutta kummasti se on mukava olla olemassa taitona jos sattuisi joutumaan väärään paikkaan väärään aikaan vahingossa kun tälläkin viikolla tallustellut Välimeren rannalla olevassa isossa kaupungissa puolison kanssa kämpille iltapalan jälkeen jokaisena iltana.

Olen viime aikoina treenannut itsepuolustuslajitaustaisessa porukassa ja monta kertaa siellä miettinyt että aika monella harrastajalla suurin puute taidossa on se ettei ole ikinä joutunut useampaa kertaa töissä tai kehässä kohtaamaan ihmistä joka on about samaa tasoa ja tulossa tosissaan päälle. Suurimmalle osalle meistä on ihan totaalinen shokki tajuta ensi kerran olevansa kohde/uhri väkivallalle ja tämän tilanteen ylitys sekä riittävän raju aggressiivinen vastatoimi on asian omalta kannalta onnelliseen loppuun saamiseen kaiken a ja o. Uskoisin että psykologisesti tulikasteessa on hyvinkin pitkälti samasta ilmiöstä kiinni, siinä kyseessä vielä rajummat muuttujat sekä ryhmäpsykologiset seikat lisänä. Luulen että ihan samassa suhteessa sieltä kuoriutuu paskahousuja kuin pelottomia sotureita niin kuin ennenkin sillä niinkuin perhekoira karatessaan villiintyy luonnossa, niin ihmisenkin perusominaisuudet eläimenä tulee pintaan sieltä Ikean ja Calvin Kleinin takaan. Erinomainen nosto aiheeseen @pstsika
Klikkaa laajentaaksesi...

Oma kokemukseni on että väkivaltatilanteessa pystyn toimimaan tai siis toimin vaistonvaraisesti takaisin samalla tavalla. Kaksi kertaa sattunut kohdalle ja kone lähti heti käyntiin ensimmäisen nyrkiniskun osuessa. Kerran olen ollut tilanteessa, jossa oletin aika objektiivisesti, että minut aiotaan mahdollisesti tappaa. Tämä oli siis eri juttu kuin nämä nyrkkeilymatsit, joissa meni vain pieniä luita käsistä ja kasvoista poikki. Silloin kun tajusin, että nyt saattaa tulla lähtö tästä maailmasta, homma muuttui noin niinkuin sisäisenä psykologisena kokemuksena hyvin kylmäksi ja tunteettomaksi. Ensimmäisenä piti saada perhe turvaan ja pois paikkakunnalta ja sitten muut toimet päälle.

Yleisesti olen ihmisten suhteen hieman arka ja pelokas. Se kuitenkin katoaa jos joudun tilanteeseen, jossa on pakko esim. suojella onnettomuustilanteessa loukkaantuneita vaikkapa humalaiselta päälle vyöryvältä massalta. Tai sitten kun ollaan jo tilanteessa, jossa pelko ei enää auta.

Nykypäivän uuden liikkuvan tst-tavan mukaisiin operatiivisiin suorituksiin en lainkaan pysty, mutta paikallisjoukkojen sijoituksen mukaiseen tehtävään kyllä ja jonkintasoiseen itsepuolustukseen aseellisesti sekä toimimaan rakentavasti haavoittuneiden / loukkaantuneiden kanssa.
 
Honcho kirjoitti:
Sen verran halusin jättää puskurivyöhykettä että Imatralla en tahtoisi asua :D Mutta ei anneta sieltäkään tuumaakaan tappelematta.
Klikkaa laajentaaksesi...

Tota noin. Ensohan on se paikka, mistä lähtään eteenpäin. Ei sinne jäädä tappelemaan.
 
Varmasti moni meistä lähtisi sotaan vakavana ja tuskaisena. Huoli omasta ja läheisten elämästä veisi yöunet ja vitsit olis vähissä.
Tilanne rintamalla muuttaisi jokaista ihmistä. Kuvitelkaa, että sodan keskellä saatte kuulla, että vihollinen on pommittanut rajusti sitä kaupunkia jossa läheisenne ovat sotaa paossa. Satojen siviilien tiedettäisiin kuolleen. Tämän uutisen jälkeen joutusit tilanteeseen, jossa vihollinen antautuisi sinulle kesken taistelun. Saattaisi viha "voittaa sotilaskurin" ja aseeton vihollinen saisi kokea seuraukset.
Nykyisin sodissa taistelee paljon ammattisotilaita. Kova koulutus ja osaaminen ei anna edes heille 100% varmuutta siihen, että pärjäävät sodassa. Jos Suomi joutuu sotaan niin suurin osa rintamalla taistelevista sotilaista olisi meitä ns. tavallisia reserviläisiä. Luotto omaan armeijaan, omiin johtajiin ja taistelutovereihin yhdistettyinä suomalaiseen rauhallisuuteen tekee suomalaisesta reserviläisestä yllättävän hyvän sotilaan joka pärjää siinä tehtävässä johon hänet on määrätty.
 
Ainahan sitä käsittääkseni täytyy pyrkiä selviään hengissä. Sodissa tuppaa käymään huonosti kun tuleee liikaa sankarivainajia. Kyllähän siinä mielessä amerikkalainen kenraali Patton oli oikeassa. Täytyy selvitä hengissä ja täytyy antaa vihollisille kunnia kuolla isänmaansa puolesta. Se on sitä tervejärkistä uhrimieltä.

Kyllä jopa Clausewitz kirjoituksissaan painotti että laajoissa sodissa kulutussodan elementti nousee esille. Henkilöstötappiot ovat kaikista vaikeimmin korvattavia yleisesti ottaen. Sitä ei pidä vähätellä missään nimessä mielestäni. Tietenkin puhuttaessa vain armeijam kärsimistä tappioista. Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa kärsi huomattavat siviilitappiot natseja vastaan.


Sotilaissa kuitenkin kestää minimissä 18 vuotta 'tuottaa tehtaasta' uusi korvaava tuote. Johtajille vielä enempi kestoa ja johtajakoulutus.

Kallein osa sotilaan kokoonpanosta ei ole yksikään varuste kuten pimeänäkölaite vaan sotilaan henki. Ilman käyttäjää kaikki sotavarusteet ovat hyödyttömiä (poislukien esim. Miinakentät ja lennokit UAV jne...) Vauvasta aikuiseksi ja kaikki koulutukset ja terveydenhuollot ja ylläpito päälle vielä. Kyllä se niin on loppujalopuksi että materia on halpaa ja veri on kallista.

Omasta suvusta kuitenkin omat isovanhemmat kaikki selvisivät. Isoisovanhemmat varmaankin olivat liian vanhoja sotimaan. Toisaalta isän puolelta ei ole tietoja isoisovanhemmista.

Äiten puolelta isoisä alik kenttätykistö jatkosota. Selvisi.

Hänen veli vissiin oli etulinjan rähinöissä talvi ja jatkosodassa. Selvisi.

Hänen sisko selvisi mutten tiedä oliko lottana.

Äidinpuolelta isoäiti oli lottana. Selvisi.

Muistaakseni hänen veli oli nippanappa liian nuori sotimaan jatkosodan elikkä tuuri kävi ettei joutinut Tali-Ihantala rähinöihin yms. Oli maanviljelijänä ja ompi edelleen elossa.



Isän puolelta isopappa oli liian nuori sotimaan. Oli teini-iässä. Hän oli ainoa lapsi perheessä. Meni kapteeniksi maavoimiin rauhanajan armeijassa. Meni sodanjälkeen naimisiin varmaankin kun ajattelee iän puolesta. Eipä hänen vanhemmista ole tietoja minulla. Täytyisi kysyä faijalta enempi jos se tietää.

Jotenkin kuitenkin muistan että isoisä oli joutunut lähtemään Lapista karkuun koska nazit tuhosivat Lapin sodassa asuinpaikat sakujen vetäytymisen yhteydessä.

Elikkä Lapin sodan aikaan hän oli ollut olleet maan sisäisenä pakolaisena jonkin aikaa. Tästä syystä meidän perheessä ei oikein "uljaat aseveljet saksalaiset" jutut eivät olleet kovinkaan suuressa huudossa.
 
Propsit kyllä jollekin jos noista tiedoista onnistuu saamaan esille joko minun nimeni tai sululaisten nimet.

En viitsi paljastaa isoisoisän nimeä koska hän oli kansallisesti merkittävä henkilö josta alaspäin olisi helpompi selvitellä sukujuuria.:D
 
pstsika kirjoitti:
Tähän liittyy muistisairaat väkivaltaisesti käyttäytyvät sotaveteraanit sairaaloissa ja vanhainkodeissa. Ulkoinen habitus voi olla sellainen, että “tuonhan puhaltaa nurin”, mutta mieli on jossain “Vuosalmi 1944”- modissa.

Näitä kohdatessa onkin hyvä tiedostaa, että mikäli tappamiseen liittyy jotain pidäkkeitä, niin näillä herroilla ne pidäkkeet on murrettu jo yli 70 vuotta sitten ja nämä herttaiset isoisät ovat oikeasti pistäneet porukkaa aika konemaisesti kylmäksi... Ja kun mies itse harhoissaan uskoo olevansa reilu kaksikymppinen elämänsä kunnossa oleva konepistoolimies taistelukentällä, niin hän voi toimia hyvinkin rajusti ja ei mahdollisuuden saadessaan epäröi tehdä pahaakin jälkeä.

Siinä on leikki kaukana, kun sairaanhoitajat laittavat vaarille lepositeitä ja mies itse tappelee tosissaan vastaan purren ja lyöden ja huutaa, että "Pojat tulkaa auttamaan. Ryssä vie minut!"
Klikkaa laajentaaksesi...

Muistisairaiden vanhusten kanssa työskentelevänä ja alalla kauankin aikaa työskennelleiden kollegojen kanssa keskustelleena näiden muistisairaiden käyttäytyminen voi olla hyvinkin vaihtelevaa, joukossa on toki sellaisia jotka ovat hyvin aggressiivisia ja jotka ovat valmiit "sotaan". Toisaalta tavattoman monen kohdalla on tilanne se, että sairaus on jo edennyt niin pitkälle, että jäljellä on vain "kuori" siitä ihmisestä - ollaan jo siirrytty jonnekin aikaan ennen sotaa elämän täyttää kysymykset isästä ja äidistä, lapsuuden kodista - todella moni evakko tekee lähtöä kotiin ja kun kysyy, että missä se koti on, niin se on siellä Karjalassa - Kivennavalleha mie.

Ja sitten siellä jossain taustalla on pelko, se tunne jonka on joutunut kätkemään ja tukahduttamaan vuosikymmenten ajan purkautuu elämän viimeisinä vuosina ulos ja reagointi voi olla joillain kovinkin traagista. Vuodenvaihtuessa ja rakettien räjähdellessä se sodan nähnyt veteraani saattaa sulkeutua vessaan ja huutaa, jotta "ryssät tulloo". Tai kuinka jotkut alkaa pakata laukkujaan ja tekevät lähtöä evakkoon kun sota on alkanut - etenkin naiset.

Psykogeriatrian osastot ovat sitten oma maailmansa, vaikka nykyään nämä maailmat "iloisesti" sekoittuvat kun psykogeriatrian osastoja on karsittu ja kaikki potilaat/asukkaat sijoitetaan useilla paikkakunnilla samoihin yksiköihin. Haasteita henkilökunnalle, joiden ensisijainen tehtävä on turvata muiden asukkaiden turvallisuus ja sen jälkeen pyrkiä rauhoittamaan aggressiivinen asukas. Ongelmana on sitten se, että harvalla yksiköllä on edes käytössään lepositeitä tai edes sitomislupaa (siihenkin tarvitaan lääkärin lupa ainakin meillä). Perinteisillä laitososastoilla ja psykogeriatrian osastoilla on käytössään järeimmät keinot, muualla ollaan - "herran haltuun" ja toivotaan ettei mitään tapahdu. Ja sitä tapahtuu...

vlad
 
pstsika kirjoitti:
:

Sotahuutomme soi tuhat kertaa: -
Ei, eivät he milloinkaan
ota maatamme tuuman vertaa -
joka tuumasta taistellaan.
Sinis, veljeni, kun minä kuolen,
minä heilutan tapparaa,
sinis lennätän viuhuvan nuolen,
sinis miekkani leimahtaa.

Sinis ottelen auringon alla,
kun en kättäni nostaa voi.
Punas rintani purppuralla
jo maan - yhä lauluni soi:
Veli, myö veren hintahan miekkas;
mies väisty ei paikaltaan!
Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas
mitä kerran se kertookaan.

Ikikunnia on soma ostaa:
kukin mies, joka kaatuu näin,
jumalissa hän palkkansa nostaa,
hän on seisova seppelpäin.
Sotahuutomme soi yhä maasta: -
Ei, eivät he milloinkaan
yli hautamme käy, sitä raasta -
joka tuumasta taistellaan!
Klikkaa laajentaaksesi...

Thermopylain laulu - Uuno Kailas

Joka tuumasta taisteleminen on ainakin Suomessa vaihtunut joka tuuman myymiseen ulkomaille ja tietysti edulliseen polkuhintaan.
 
Laamanator kirjoitti:
Thermopylain laulu - Uuno Kailas

Joka tuumasta taisteleminen on ainakin Suomessa vaihtunut joka tuuman myymiseen ulkomaille ja tietysti edulliseen polkuhintaan.
Klikkaa laajentaaksesi...


Huutokauppakeisari Aki: "myydään Suomen pohjavesivarannot. Aloitetaan viitosesta. Kuka tarjoaa kympin"?

"hei, me tienataan tälläkin", todetaan takarivistä.

:cool:
 
baikal kirjoitti:
Huutokauppakeisari Aki: "myydään Suomen pohjavesivarannot. Aloitetaan viitosesta. Kuka tarjoaa kympin"?

"hei, me tienataan tälläkin", todetaan takarivistä.

:cool:
Klikkaa laajentaaksesi...

Mutta kun pohjavesijutuista säädetään tiukasti lailla. Ja miksi he lähtisivät mitään kiskontaa tekemään, vakuuttivat viestintäjohtajansa toimesta illanistujaisissa että tässä ollaan nimenomaan pitkäaikaisen ja vakaan kohtuullisen tuoton perässä...ja se toimitusvarmuus... :rolleyes:
 
Enpä ole ikinä sotaan halunnut. Mutta taistelemaan kyllä, joskus nuorna kollina. Se on aika jännä juttu.

Tuolla toisessa kettingissä oli taas puhetta siitä, mitä hyötyä ulkomaanoperaatioista on Suomen puolustukselle. Mulle, kapiselle vartiojääkärille, oli lisäkoulutuksen ohella se hyöty, että pelkäsin pari kertaa kovasti ja kerran aivan perkeleesti. Valehtelematta meinasi paskat tulla housuun, ja se Gallipolin kohtaus ois voinut minua kuvata. Kumminkin sain sitten kamat kuntoon, pannun oven auki ja hyppäsin ulos, ja siitä eteenpäin sit autopilotilla eteenpäin. Nyt tiedän/luulen/toivon, että jatkossakaan en hyytyisi ainakaan ihan täysin, vaikka tosipaikka tulisi eteen. Oksentaa saatan, mutta eipä siellä pyhävaatteissa oltaisi muutenkaan.

Vaan näistä on monta vuotta eikä fyysinen kunto ole enää vaan samaa luokkaa. Huomaa kun joskus temmelsi toiminnallisia lajeja parikymppisten seurassa, ei sitä vaan nopeus enää riitä samaan. Ei tässä enää torjuntavoittoja askaroida, ja suoraan sanottuna hirvittäisi laittaa itteään raketinheittimien tulelle alttiiksi. Ei oo enää kuolemattomuuden harhoja.

Tänne kirjoittavien joukosta oon varmaan se kovin punikkihippi, ja jos ihan totta puhutaan niin monen teidän kanssa ei välttis olisi tuolleen luonnossa ihan loputtomasti yhteisiä puheenaiheita. (Osan kanssa varmana oliskin.) Mutta aina on ollut ihan selvää, että jos käsky käy niin sanon vaan vaimolle että pitää huolta polkupyörästä ja ottaa uuden miehen jos mulle käy hassusti. Monta, monta kertaa olen miettinyt asian läpi, eikä vaan luonto kestäisi olla lähtemättä. Vaikka ei edes kutsuttaisi niin ainakin ilmoittaisin, että minäkin olen käytettävissä jos tarvitaan. Nostelen laatikoita tai pidän kipinää, mitä nyt sitten tarvetta olisikaan.

Vaimo ei tätä oikein ymmärrä, se tässä eniten huolettaa jos pilliin oikeesti vihellettäisiin.
 
Creidiki kirjoitti:
Minä olen nyt 15 vuotta vanhempi kuin Viljam Pylkäs, eli Rokka oli jatkosodan alkaessa, vuodet syö miestä rotan lailla mutta sotilasvala velvoittaa edelleen eli niin kauan kuin minussa voimia on...

Usko omaan kuolemattomuuteen on karissut vuosien varrella, mutta tilalle on toivottavasti tullut viileää harkintakykyä. Semmoiset miehet jotka ei pelkoa tunne on vaarallisia itselleen ja lähipiirilleen.
Klikkaa laajentaaksesi...

Tommonen Pylkäs olis ihan hemmetin terveullut mun ryhmään. Rokkaa tai Linnaa tai Teräsmiestä en ottaisi.

Viljam Pylkäs oli ihan elävä olento. Voidaanko unohtaa se sattanan Linna vaikka parit huonohkot bestsellerit kirjoittikin.
 
Deeiii kirjoitti:
Enpä ole ikinä sotaan halunnut. Mutta taistelemaan kyllä, joskus nuorna kollina. Se on aika jännä juttu.

Tuolla toisessa kettingissä oli taas puhetta siitä, mitä hyötyä ulkomaanoperaatioista on Suomen puolustukselle. Mulle, kapiselle vartiojääkärille, oli lisäkoulutuksen ohella se hyöty, että pelkäsin pari kertaa kovasti ja kerran aivan perkeleesti. Valehtelematta meinasi paskat tulla housuun, ja se Gallipolin kohtaus ois voinut minua kuvata. Kumminkin sain sitten kamat kuntoon, pannun oven auki ja hyppäsin ulos, ja siitä eteenpäin sit autopilotilla eteenpäin. Nyt tiedän/luulen/toivon, että jatkossakaan en hyytyisi ainakaan ihan täysin, vaikka tosipaikka tulisi eteen. Oksentaa saatan, mutta eipä siellä pyhävaatteissa oltaisi muutenkaan.

Vaan näistä on monta vuotta eikä fyysinen kunto ole enää vaan samaa luokkaa. Huomaa kun joskus temmelsi toiminnallisia lajeja parikymppisten seurassa, ei sitä vaan nopeus enää riitä samaan. Ei tässä enää torjuntavoittoja askaroida, ja suoraan sanottuna hirvittäisi laittaa itteään raketinheittimien tulelle alttiiksi. Ei oo enää kuolemattomuuden harhoja.

Tänne kirjoittavien joukosta oon varmaan se kovin punikkihippi, ja jos ihan totta puhutaan niin monen teidän kanssa ei välttis olisi tuolleen luonnossa ihan loputtomasti yhteisiä puheenaiheita. (Osan kanssa varmana oliskin.) Mutta aina on ollut ihan selvää, että jos käsky käy niin sanon vaan vaimolle että pitää huolta polkupyörästä ja ottaa uuden miehen jos mulle käy hassusti. Monta, monta kertaa olen miettinyt asian läpi, eikä vaan luonto kestäisi olla lähtemättä. Vaikka ei edes kutsuttaisi niin ainakin ilmoittaisin, että minäkin olen käytettävissä jos tarvitaan. Nostelen laatikoita tai pidän kipinää, mitä nyt sitten tarvetta olisikaan.

Vaimo ei tätä oikein ymmärrä, se tässä eniten huolettaa jos pilliin oikeesti vihellettäisiin.
Klikkaa laajentaaksesi...

Täytyy kuitenkin muistaa, ettei sodankäynti ole mitään parkouria, ainakin Alpo Reinikainen kirjassaan totesi että jos sodassa on niin kiire että täytyy juosta niin on asiat ketuillaan. Se oli silloin, vaikka jalkamarssien ym merkitys korostuu. Nykyisin sota tuntuu näin jokamiehen havaintoelimin lähinnä väijytysten ja oveluuden täplittämältä peliltä, kun ketään ei kauheasti Zhukov-tyyliset kuusinumeroiset tappiot innosta. Tilannetietoisuus ja harkintakyky korostuvat. Väittäisin että tiettyjä erityisen kovia "lajeja" lukuunottamatta nuoruuden suurin etu on kestää keskimäärin pidempään kehnoja olosuhteita toimintakyky säilyttäen. Itse kylläkin kestäisin niitä nykypäivänä pidempään, varusmiesaikana olin kuin Formula, tietyissä olosuhteissa menin kovaa mutta nykyisin erityisesti kakaralaumojen kanssa kaaoksen pitäminen hallittuna on opettanut miten sitä tulee toimeen vähällä huoltopuolella ja lihaksistoakin on tullut läskin lisäksi tukemaan edelleen varsin OK-tasolla olevaa vaikka ruosteista kestävyyspuolta.

Pakko muuten mainita, että oma paras kaverini on varsin vasemmistohenkinen maailmanparantaja, eräiltä ominaisuuksiltaan ihan "hippi". Tavataan ehkä kerran vuodessa mutta aina juttu luistaa ja yhteistä maaperää löytyy kun vähän päällikerrosta raapaisee. Nykyisin lähdetään liikaa siitä, että jos 90% ajatuksista on samansuuntaisia, mutta 10% eriä (ehkä vain painotuksia ja toimintasuunnitelmia saman maalin saavuttamiseen?) niin halutaan kaivaa hirveää vastakkainasettelua. Tästä on kyllä mielestäni syyttäminen myös politiikkaa, joka hakee toimittajien ohella kovaa vastakkainasettelua näyttääkseen "kiinnostavalta".
 
Viitaten keskusteluunne.

Taistelukenttä
 
Honcho kirjoitti:
Pakko muuten mainita, että oma paras kaverini on varsin vasemmistohenkinen maailmanparantaja, eräiltä ominaisuuksiltaan ihan "hippi". Tavataan ehkä kerran vuodessa mutta aina juttu luistaa ja yhteistä maaperää löytyy kun vähän päällikerrosta raapaisee. Nykyisin lähdetään liikaa siitä, että jos 90% ajatuksista on samansuuntaisia, mutta 10% eriä (ehkä vain painotuksia ja toimintasuunnitelmia saman maalin saavuttamiseen?) niin halutaan kaivaa hirveää vastakkainasettelua. Tästä on kyllä mielestäni syyttäminen myös politiikkaa, joka hakee toimittajien ohella kovaa vastakkainasettelua näyttääkseen "kiinnostavalta".
Klikkaa laajentaaksesi...

Joo. Toi mun teksti lähti ehkä vähän "herkkänopeana" ulos. Tahdoin sanoa sitä, että vaikka oonkin ituhippi maailmanhalaaja, niin to-del-la monessa asiassa meillä tänne kirjoittavilla ja yleisemmin suomalaisilla on rutkasti yhteistä. Ja jos isoon pilliin vihelletään niin otan kiväärin ja menen minne käsketään, kenen kanssa käsketään, ja sen (laillisesti ja asianmukaisesti tehtäväänsä määrätyn) sotapäällikön alaisuudessa kun käsketään. Ja uskon että kaverit siinä vieressä, mahd. maailmankatsomuksellisista erimielisyyksistä huolimatta, tekee samoin.

Tää on minusta suomalaisten vahvuus. Ja jos nyt luulee että kansa on ihan hirmuisasti jakautunut, niin on hyvä ja lueskelee millaista touhu oli sotien jälkeen. Toki nyt ollaan kyllä taas vähän huonoon suuntaan menossa, ja asialle tarttis tehrä jotain.
 
Fyysisesti huonosti. Henkisesti saattaisin pelätä siinä missä muutkin ja saattaisi tulla tunne etten tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, mutta luultavasti pysyisin keskivertoa rauhallisempana, se kun on luonne. Olen myös huomannut että jopa aikoinaan kun kuulasotaa harrastin, eli missä mitään vaaraa ei siis ole, olin aina ensimmäisiä lähimpänä vihollista. Toki sodassa se saattaa muuttua, mutta voi olla että tuollaisesta harrastuksesta näkee vähän sitä miten käyttäytyisi taistelukentällä, kauhua jne lukuunottamatta tietenkin. Ei kukaan kuitenkaan edes harrastuksessa täysin vaarattomilla leikkiaseilla halua tulla ammutuksi, kovin luonnostaan sitä ihmiset välttelevät ammutuksi tulemista.
Minulla on myös luontaisesti paljon fyysistä kestävyyttä, huonokuntoisenakin pystyn paljon pitempään metsässä riehumaan kuin monet. Vaikka juoksenkin hitaasti ja ilman adrenaliinia surkean lyhyen aikaa, silloin kun on kyse semmoisesta rämpimisestä metsässä jaksan sitä koko päivän ilman ongelmia. Raskas varustus tosin saattaa heikentää sitäkin kykyä.
 
Viimeksi muokattu:
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top