tässä olen kyllä aika lailla Kapiaisen linjoilla, vaikka meillä on toisista asioista ihan eri käsitys
noska kirjoitti:
1) Tämä kun ei toteudu mitenkään koska jo pienimpienkin osastojen välillä on havaittavissa valtavia eroja pelisäännöissä, toimintatavoissa ja toimintakulttuurissa. Joukko-osastotasolla nämä erot ovat sitten jo valtavia.
en pidä esittämääsi paikkansapitävänä.
perustehtävät onnistuvat kyllä riippumatta miten pakkaa sekoitetaan. jos sen lisäksi saadaan hieman harjoitteluvaihetta, vaikeammatkin asiat onnistuvat erinomaisesti. en ole havainnut että eri asoita tehdään eri tavoin eri joukoissa.
tätä perustelen eri reservin tehtävissä harjoituksia kokeneena vuosikymmenien kokemuksella. nämä kaikki pv:n reservin harjoituksissa.
noista harrastejutskista en tiedä. kerran olin erään aliupseeriston ja upseeriston harjoituksen jälkeen saunaillassa samalla porukalla. ei ollut minkään järjestön, eikä saanut mua liittymään.
2) ja myös kolmas näkökulma. Kyse on vapaaehtoisten kouluttamisesta. Jos vapaaehtoiset tulevat joukoittain harjoituksiin ja harjoittelevat innokaasti kun heitä kohdellaan yksilönä, on se käsittääkseni kuitenkin parempi kuin se että heit' kohdellaan numeroina/massana/joukkona ja heitä ei paikalla näy. Vapaaehtoinen muuttuukin äkkiä vähemmän vapaaehtoiseksi ja joukon koulutuksella ei saaviuteta niitä yhteneväisiä toimintatapoja kun yli 90% porukasta puuttuu. Aiemmin kyselit mistä niitä vapaaehtoisia riittäisi kodinturvajoukkoihin kun ei riitä maakuntajoukkoihinkaan. EHkäpä niitä riittäisi juuri sen toiminta- ja johtamiskulttuurin muutoksella. Nöyrryttäisiin ottamaan vähän mallia ruotsalaisista ja diskuteerattaisiin enemmän. Sitä paitsi interaktiivinen koulutus on yleensä tehokasta ja koulutettavat oppivat usein enemmän ja osallistuvat innokkaammin kuin heille jätetään vastuuta ja annetaan itse ratkaista toimintatapoja kuin silloin kun käsketään suoraan ja toimintatavat määrätään tarkoin.
joukkona kuitenkin tehtävät suoritetaan, mutta parhaimman länsimaisen perinteen (suomalaisen, jonkin verran saksalaisen) mukaan tehtävät annetan tavoitteina, ei orjallisina sätkimisinä. johtajan on luvallista kuulla alijohtajiakin, riippumatta kuuluuko henkilökuntaan vai ei. lopullisen päätöksen tehtävästä tekee kuitenkin suorittava johtaja.
missään (en aikanaan taistelujoukoissa enkä nykyisessä tehtävässä) en ole kokenut että ylempää tulee stavkamaisia jäykkiä tehtäviä.
peruskolutuksessa tietenkin tietyt toiminnat on opeteltava mekaanisesti, mutta se on eri asia kuin soveltamisessa taistelutehtävässä.
toki, jos mennään ihan ryhmän tasolle, siellä on vähemmän tilaa soveltamiselle.
intiaanien (vrt päälliköiden) saaminen vapaaehtoisiin tehtäviin on martkkinointitehtävä. muistetaan nyt miten maakuntakomppaniat ovat syntyneet. ne ovat vapaaehtoisen toiminnan päälle varovasti rakennettuja juttuja.
jos homma otetaan eri tavalla, ja myyydään vastuuta ja tervettä harrastusta, oletan että luvut voivat olla ihan muuta. toki silloin pitää myös markkinointi ja tehtävien mielekkyys myös määrittää intiaaneille eikä vain päälliköille (johtajille ja alijohtalille)
3) ongelma ei ratkea sillä että auktoriteetti vaihdetaan sotilasarvosta tehtävään. Ongelman ratkaisu on se, että kussakin tilanteessa johtaa pätevin henkilö ja ratkaisun hakemisessa hyödynnetään koko porukan kykyjä ja voimavaroja.
mulla tulee se käsitys että arvon herra toimitusjohtaja on hankkinut hieman osaamista siviilissä, joka ei aivan korreloi aikanaan saadun sotilasarvon kanssa, ja kun olet ollut eri zydeemeissä, sua v*tuttaa, että tyhmemmät ja sähläävät ovat organisaatiossa päättämässä.
voin kertoa että that's life. niin käy usein eri organisaatioissa, paitsi sinun organisaatiossa, jossa olet ykkönen.
kun Kapiainen kirjoitti että homma toimii tehtävän, ei sotilasarvon määräämässa järjestyksessä, voin vahvistaa tuon. eräässä harjoituksesa katselin kun päällikkö oli yliluti, varapäällikkö majuri ja seuraava kapu. kaikki reserviläisiä ja reservin arvoja.
voin myös kertoa että tässä pv:n alaisessa systeemissä olen nähnyt että sähläystaso tehtävässä (inkompetenssi) saa aikaan siirtymisen varalisään tai jopa sijoittamattomaan reserviin.
Ymmärrän että sotavaltion edustajalle nämä saattavat tuntua radikaaleilta ja mahdottomilta vaihtoehdoilta, mutta näihin malleihin ihan oikeasti joissain organisaatioissa pyritään ja niillä tehdään hyviä tuloksia.
äärimmäisessä stressissä, eli taisteluolosuhteissa ei voida vapaasti diskuteerata, vaan johtaja vastaa. kuten aiemmin kirjoitin, ainakain viime sodissa parhaimmissa yksiköissä päälliköt kuuntelivat alaisiaan ja mukauttivat toimintaansa hyvien esitysten mukaan.
se ei kuitenkaan toimi niin, että komppapääll juoksee kyselemässä tai hakee kaikki miehet kuultavaksi. hän keskustelee niiden kanssa jotka ovat saatavilla, ja ensisijaiseti j-johtajien ja vastaavien kanssa.
kun toimii taistelutehtävässä parinsadan miehen kanssa, äärimmäisessä stressissä ei toimita ensin hakien parhaita kykyjä joka hommaan, vaan ensin toimitaan annettujen resurssien kanssa. kun joko koulutuksessa tai toiminnassa havaitaan, että organisaation toimintakyvyn kannalta pitää vaihtaa jonkun tehtävää. se tehdään. se on päällikön oikeus.
ja lopulta aiheesen; kaikki siviilijohtaminen ei sovellu taistelujohtamiseen, vaikka jo aikanaan ilman managementkäsikirjoja on nimenomaan suomalaisissa joukoissa kuultu alaisia.
se ei kuitenkaan tarkoita että mahdollisissa kodinturvajoukoissa pidettäisiin huutoäänestyksiä punakaartin menetelmien mukaisesti. muista että yksi syy punakaartien huonoon menestykseen 1918 oli, että miehistö päätti itse, erilaisia arvioita kuin päälliköt, ja mm. hävisivät pidettävistä paikoista. ei jäykkä systeemi kiinnostanut .
