StepanRudanskij
Respected Leader
Heh, Kankaanniemi on aina ollut pelimies. Kukaan ei vaan ole kirjoitellut asioita lehtiin, mutta nyt joku alkoi tehdä politiikkaa.
Kärkipoliitikkojen vahtimisketju
- Viestiketjun aloittaja Vonka
- Aloitus PVM
-
- Tagit
- poliitikko
Heh, Kankaanniemi on aina ollut pelimies. Kukaan ei vaan ole kirjoitellut asioita lehtiin, mutta nyt joku alkoi tehdä politiikkaa.
Honcho
SMLNKO M/83
Onko perussuomalaisissa jokin normaalia suurempi tendenssi harrastaa aviorikoksia? Väittäisin että toisinpäin. Hakkarainen ei tietääkseni ole avioliitossa.
Itse asiassa yhdistän tämän melkein enemmän herran aikaisempaan puoluetaustaan. Nämä äärimmäisen itsevarmat ja ekstrovertit "mr. kristilliset perhearvot" -tosimiehet ihan suuressakin maailmassa tuppaavat harrastelemaan kaikenlaista vähän perheen ulkopuolellakin.
KriDejen suhde lestadiolaisiin on täälläkin puhutuista syistä "mutkikas", mutta silti läheltä liippaavana esimerkkinä - se on jo ihan yleistä tietoutta että Suviseurat on Suomen parhaita tapahtumia vaakamamboon ja siemenlinkojen harjoittamiseen. Sieltä niitä aviomiehiä katsellaan ja kun halutaan saada paras niin varmuuden vuoksi käydään kaikki potentiaaliset ehdokkaat läpi. Missä Suviseurat milloinkin pidetään, siellä on lähikaupoista kortongit loppu (en kuseta tai vitsaile).
Honcho
SMLNKO M/83
Ja tähän vielä...vaalit ovat ohi eivätkä kaikki naiset ehkä ihan hirveästi tykkää jostain vanhasta naimisissa olevasta äijästä puolueen etulinjassa joka lähettää limaisia ja rasvaisia viestejä ilmeisen vastentahtoisille vastaanottajille.
Edit: Eli taitaa Toimissa olla allaolevan herran kanssa hieman yhtenäisiä piirteitä:
Viimeksi muokattu:
Kukahan eduskuntaan nousseista kansanedustajista mahtoi nimitellä Anna Kontulaa "herkkulihaksi"?: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015050419622238_uu.shtml
Honcho
SMLNKO M/83
Hyvä pointti.
Coffee Man
Respected Leader
Nussittuna nukkuisit sikeästi... Kankaanniemi vihjaa naiselle.
- Olen ollut tavattoman tyhmä ja harkitsematon. Olen kertonut viesteistä vaimolleni, ja hän tietää ja ymmärtää.
Vaimo ehkä ymmärtää Kankaanniemeä, mutta minä en ymmärrä
Poliitikolla ei todellakaan ole varaa lapsellisiin kikkeliviesteihin. Tämän on oppinut kantapään kautta ay-pomojen lisäksi useampikin poliitikko, kuten esimerkiksi llkka Kanerva ja Matti Vanhanen.
Nyt on Kankaanniemen vuoro...
Kankaanniemi vetäytyy hallitusneuvotteluista!
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1431918789896.html
- Olen ollut tavattoman tyhmä ja harkitsematon. Olen kertonut viesteistä vaimolleni, ja hän tietää ja ymmärtää.
Vaimo ehkä ymmärtää Kankaanniemeä, mutta minä en ymmärrä
Poliitikolla ei todellakaan ole varaa lapsellisiin kikkeliviesteihin. Tämän on oppinut kantapään kautta ay-pomojen lisäksi useampikin poliitikko, kuten esimerkiksi llkka Kanerva ja Matti Vanhanen.
Nyt on Kankaanniemen vuoro...
Kankaanniemi vetäytyy hallitusneuvotteluista!
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1431918789896.html
Viimeksi muokattu:
Vonka
Supreme Leader
Presidentti EK:n seminaarissa. Harvinainen pressa: kykenee myös itsekritiikkiin.
Niinistön puhui myös yhteiskunnan eheydestä, joka hänestä on Suomen paras kilpailuvaltti.
Etelä-Euroopassa eheys on karisemassa, kun valtavat määrät nuoria on työttöminä, presidentti pohti puheessaan. Hän miettii, mitä tapahtuu, kun osaton sukupolvi joskus nousee valtaan.
Eheyden sanoma lienee hallitusneuvottelijoiden pöydällä, Niinistö arvelee. Keskiluokka tarkkailee, miten erittäin hyväosaisille käy, kun yhteiskunta alkaa säästää.
http://yle.fi/uutiset/presidentti_niinisto_ekn_seminaarissa_geopolitiikka_tuli_takaisin/8005308
Niinistö arvioi karusti, että raaka geopoliittinen valtapolitiikka on jyrännyt taloudellisen globalisaation, johon niin vankasti uskottiin. Myös Niinistö uskoi.
Kehitys Venäjällä, Ukrainassa, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa on Niinistön mukaan osoittanut, että Euroopasta - siis EU:sta - onkin tullut omien arvojensa viejän sijasta omien arvojensa puolustaja - eikä erityisemmin hyvällä menestyksellä.
http://yle.fi/uutiset/nakokulma_niiniston_karu_heraaminen/8005589
Niinistön puhui myös yhteiskunnan eheydestä, joka hänestä on Suomen paras kilpailuvaltti.
Etelä-Euroopassa eheys on karisemassa, kun valtavat määrät nuoria on työttöminä, presidentti pohti puheessaan. Hän miettii, mitä tapahtuu, kun osaton sukupolvi joskus nousee valtaan.
Eheyden sanoma lienee hallitusneuvottelijoiden pöydällä, Niinistö arvelee. Keskiluokka tarkkailee, miten erittäin hyväosaisille käy, kun yhteiskunta alkaa säästää.
http://yle.fi/uutiset/presidentti_niinisto_ekn_seminaarissa_geopolitiikka_tuli_takaisin/8005308
Niinistö arvioi karusti, että raaka geopoliittinen valtapolitiikka on jyrännyt taloudellisen globalisaation, johon niin vankasti uskottiin. Myös Niinistö uskoi.
Kehitys Venäjällä, Ukrainassa, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa on Niinistön mukaan osoittanut, että Euroopasta - siis EU:sta - onkin tullut omien arvojensa viejän sijasta omien arvojensa puolustaja - eikä erityisemmin hyvällä menestyksellä.
http://yle.fi/uutiset/nakokulma_niiniston_karu_heraaminen/8005589
Erkki
Ylipäällikkö
Hyvä huomio, vaikkakaan kaikkialla tätä ei vielä ole oikein taidettu ymmärtää.
Erkki
Ylipäällikkö
Nyt olet erehtynyt puolueissa, eihän hän ole kokoomukseen liittynyt.
Honcho
SMLNKO M/83
Eikä Jungnerin tai Mitron puolueeseen...
Ihmisten pitäisi osata käyttäytyä. Tämä on selviö, ja Kanervan Iken "naiskiemuroissa" tämä on se hiertävä juttu.
Toimin tapauksessa tulee päälle reilusti ekstraa kaksinaismoralismista, jota kovinkaan moni ei paljoa arvosta.
Jos itse lyö raamatulla - erittäin vanhurskaiseen malliin - kansalaisia päähän, ja sitten saadaan kuulla kommentteja joista häivähtää erittäin voimakas 'aviorikoksen ajaminen', niin totta *tussa kansa/media/poliittiset viholliset kairaavat takapuoleen. Voipi olla, että kansanedustajan duunia ei tarvitse enää tämän kauden jälkeen tehdä.
Ja hyvä niin. Mielestäni kansanedustajalle on erittäin tärkeää se, että pysyy prikulleen sanojensa takana. Jos jeesustelee, niin sitten elää näiden oppien mukaan. On varsin ikävää, jos kansanedustaja yrittää ajaa tänne arvomaailmaa, jonka takana ei pysty edes itse seisomaan.
Toimin tapauksessa tulee päälle reilusti ekstraa kaksinaismoralismista, jota kovinkaan moni ei paljoa arvosta.
Jos itse lyö raamatulla - erittäin vanhurskaiseen malliin - kansalaisia päähän, ja sitten saadaan kuulla kommentteja joista häivähtää erittäin voimakas 'aviorikoksen ajaminen', niin totta *tussa kansa/media/poliittiset viholliset kairaavat takapuoleen. Voipi olla, että kansanedustajan duunia ei tarvitse enää tämän kauden jälkeen tehdä.
Ja hyvä niin. Mielestäni kansanedustajalle on erittäin tärkeää se, että pysyy prikulleen sanojensa takana. Jos jeesustelee, niin sitten elää näiden oppien mukaan. On varsin ikävää, jos kansanedustaja yrittää ajaa tänne arvomaailmaa, jonka takana ei pysty edes itse seisomaan.
https://instagram.com/p/20uQFEL8tq/
Toimi Kankaanniemi on myös siemenlinko.
Eivät ainakaan turhaan mieti puolueen mainetta vaan ovat rehellisiä ja avoimia äänestäjiä kohtaan?
Toimi Kankaanniemi on myös siemenlinko.
Viimeksi muokattu:
Honcho
SMLNKO M/83
Yök. Pilaa meidän hyvän maineen naaraiden parissa.
Minuteman
Eversti
Suomi sairasti kekkosvallan lopulla
ALPO RUSI / Iltalehti Perjantai 22.5.2015
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori.
Urho Kekkosen valtakauden lopulla sairastivat niin presidentti kuin Suomen poliittinen järjestelmäkin - joka kärsii edelleen jälkitaudeista. Kylmän sodan aika kuvataan usein Suomelle menestystarinaksi, jonka penkominen on tarpeetonta. Toisaalta kavahdetaan arkistoja, joista paljastuisi suomettumisen luurankoja.
Ironiaa liittyy siihen, että kommunistit, jotka ajoivat neuvostointressejä Suomessa, ovat selvitelleet omia tekemisiään varsin avoimesti. Tietokirjailija Jarmo Korhonen on teoksessaan Valtataistelu - Mauno Koivisto murskaa Suomen porvarit hyödyntänyt aiemmin julkaisematonta aineistoa Orimattilan UKK-arkistosta.
Kirjassa on käyty läpi Paavo Väyrysen 300 Urho Kekkoselle lähettämää kirjettä, mutta myös Kalevi Sorsan kirjeitä sekä KGB-tapaamisista laadittuja muistioita ja puolueiden sekä ulkoministeriön arkistoja.
Kirja vahvistaa käsitystä, että lähihistoria tulee selvittää pohjamutia myöten. Korhonen keskittyy kirjassaan "maan tavan" arkeen ja käsittelee Kekkosen kauden viimeisiä vuosia ja siirtymää Mauno Koiviston aikaan 1980-luvun alussa.
Virkaansa tarrautunut presidentti Kekkonen oli vuosia sairas, mutta sairauden tilassa oli myös poliittinen järjestelmä, eikä paraneminen tapahtunut ilman jälkitauteja, joista pahin on muistisairaus ja unohtaminen.
Katkoksia jo 1972
"Jos en tule valituksi presidentiksi, minusta tulee juoppohullu". Urho Kekkosen spontaani ärähdys avaa kunnianhimoisen poliitikon psyyken sisintä presidentinvaalin alla 1956. Tasavallan presidentti Kekkosen sairaskertomus alkaa silti vasta maaliskuulta 1970, jolloin hän saa lievän sydänkohtauksen vaaliyön ryyppäjäisissä. Vuonna 1972 alkavat muistikatkokset.
Viidennen kauden alkaessa 1978 myös näkö heikkenee ja kyky hoitaa presidentintehtäviä vaikeutuu ratkaisevasti. Presidentti haparoi yhä useammin virkatehtävissään.
Kekkonen pakenee kala- ja hiihtoreissuille ja Lappiin myös peitelläkseen terveyshaittojaan. Tärkeitä tapaamisia perutaan "koska hiihtämässä Porojärvellä". Henkilääkärit eivät puhalla peliä poikki. Kekkonen on kuitenkin viimeiset kolme vuotta 1978-81 lähes työkyvytön, mutta vasta 1981 sairaus nousee julkiseksi puheenaiheeksi - liian myöhään.
Kääriäiselle kehut
Valtataistelu kertoo karusti, miten "suomettuminen" konkretisoitui 1970-luvulla, kun lännen tiedusteluelimet saivat KGB-loikkareiden kautta ensikäden tietoja Suomen luisusta karhun syleilyyn.
KGB:n upseerit pääsivät Suomessa sisä- ja ulkopolitiikan ohjaimiin. Aidon parlamentarismin oli korvannut presidentin diktaatti, johon liittyi hallituksia muodostettaessa Neuvostoliiton (käytännössä KGB:n Helsingin asemapäällikön) kanssa etukäteen käydyt konsultaatiot. Tänään tällaista vaikuttamista nimitetään "hybridisodaksi".
KGB rengasti tarkasti yhteistyökumppanit, joita poimittiin neuvostoystävällisistä puolueista. Maaliskuussa 1981 ulkoministeri Väyrynen tapasi KGB:n Helsingin-residentin Viktor Vladimirovin Lapissa.
"Neuvostovieraat olivat vakuuttaneet suhtautuvansa Väyryseen myönteisesti. Lisäksi he olivat esittäneet (Seppo) Kääriäisestä erittäin myönteiset kommentit", kirjoitti Väyrynen tapaamisesta presidentille.
Kääriäinen oli päässyt KGB:n suosioon, mutta miten? Ehkä keskustan avainpoliitikkona ja kovana Nato-jäsenyyden vastustajana vielä 2015 toimiva Kääriäinen voisi kertoa jotain KGB-yhteyksistään, aikanaan saavuttamansa KGB-suosion taustasta.
NL vaalirahoittajana
Neuvostoliitto puuttui peliin myös rahalla. Korhosen mukaan Suomen suurin vaali- ja puoluerahoituksen lähde oli Neuvostoliitto.
"Kommunistit saivat suoraan Moskovasta rahaa, kommunistien tukisummat olivat valtavia".
Todellakin vuosina 1971-89 jopa 160 miljoonaa. Korhosen mukaan Suojelupoliisi ja keskusrikospoliisi sulkivat silmänsä vaikka havaitsivat laittomuudet.
Puolueet turvautuivat myös Neuvostoliiton-kauppaa harjoittavien yritysten anteliaaseen käteen. Kostamus-projekti yksistään oli arvoltaan 26 miljardia markkaa, josta voittoa rakennusliikkeet saivat yli kuusi miljardia.
Korhosen mukaan Espoon ja Vantaan rakennusmaat siirtyivät rakennusliikkeille Kostamus-voitoilla. Myös puolueet hyötyivät näistä voitoista, kun pimeät tilit pullottivat rakennusliikkeiden tukirahoista. Ovatko vaalirahoitussotkut 2000-luvulla oireita kylmän sodan jälkitaudeista?
Valta virkamiehille
Presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä presidentiksi presidentin paikalle nousivat tasavallan presidentin kanslian (TPK) kaksi avainvirkamiestä: ensin syksystä 1973 Kalevi Sorsan esityksestä ulkopoliittinen erityisavustaja Jaakko Kalela (sd).
Kalelan nimitys liittyi Kekkosen ja SDP:n 1973 alkaneeseen yhteistyöhön. Tavallaan saman yhteistyön jatkeena TPK:n kansliapäälliköksi nimitettiin lokakuussa 1976 demarimielinen Juhani Perttunen (kesk).
Hänet poimi tehtävään keskustan aitokekkoslaisen siiven, K-linjan pääideologi, agrologi Eino Uusitalo, joka otti tohtori Ahti Karjalaisen paikan viimeistään 1977 Kekkosen luottomiehenä keskustapuolueessa.
Perttunen ja Kalela mustamaalasivatkin heti alkuvuodesta 1977 Kekkoselle ulkoministeri Keijo Korhosta. Mustamaalauksen sylttytehdas oli Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Stepanov, joka halusi leikata siivet Korhoselta, joka oli suivaantunut röyhkeän Stepanovin otteista.
Presidentti taipui ja nimitti toukokuussa 1977 keskustalaisen vähemmistöhallituksen tilalle Kalevi Sorsan II hallituksen, johon ulkoministeriksi nousi keskustapuolueen varapuheenjohtaja Väyrynen.
Perttunen oli kertonut Kekkoselle "Neuvostoliiton toivovan Väyrysen nimittämistä ulkoministeriksi". Todistetta tästä toivomuksesta ei tosin ole olemassa. Suomi sai 31-vuotiaan ulkoministerin, joka oli joutua eroamaan jo vuoden päästä aiheuttamiensa kriisien seurauksena. Väyrynen osasi luoda kriisejä tyhjästä ei vain omassa puolueessaan, vaan myös hallituksissa, joissa oli ministerinä.
Suurkeskustahanke
Tietokirjailija Korhonen osoittaa, että Kekkosen yhtenä motiivina demarien suosimiselle oli pelko, että keskustalaiset puolueet ja kokoomus yhdistyisivät ja nostaisivat presidentiksi 1974 vaaleissa ulkoministeri Karjalaisen.
Salaisesta "suurkeskustahankkeesta" kertoi SDP:n johdolle, ja Kekkoselle, ilmeisesti Kalela. Alkoholisoitunut Karjalainen oli kesästä 1973 sekä Tamminiemen että SDP:n, mutta myös tasavallan presidentin kansliasta johdetun suoranaisen vainon kohde.
"Maan tapaan" kuului myös perättömien juorujen levittely ei vain pahansuopien totuuksien kieliminen. Tästä maan tavasta ei ole päästy kokonaan eroon vielä 2015. Porvariyhteistyön pelko iski uudestaan vasta 1980-luvun puolivälissä, tällä kertaa demareiden piirissä, jonka seurauksena Sorsa käynnisti sinipunayhteistyön - ja selätti taas keskustan.
KGB vahvisti otettaan
Mutta Suomen perusongelma kylmässä sodassa oli Neuvostoliitto, joka halusi vetää rajanaapurinsa tiukemmin etupiiriinsä. Tässä keskeisiä keinoja oli YYA-sopimus, jonka toimeenpanoa valvoi salainen palvelu KGB ja sotilastiedustelu GRU.
Kekkosen sairaus oli Moskovan tiedossa, kun Suomeen saapui KGB:n päälliköksi kesällä 1977 kokenut Vladimirov.
Korhonen pystyy osoittamaan, miten Vladimirov puuttui sekä sisä- että ulkopolitiikkaan. Kärjistettynä: Vladimirov oli hallituksen neuvostoliittolainen ulkojäsen, mutta monissa asioissa vaikutusvaltaisempi kuin yksikään varsinainen hallituksen jäsen.
Vladimirov tapasi presidentin useammin kuin kukaan hallituksen ministereistä. Hän oli Kekkosen seuraajakysymyksen pääarkkitehti ja navigoi ystävänsä Mauno Koiviston Kekkosen seuraajaksi 1982.
Huvittavaa on, että Väyrynen sai yhdestä syyskuussa 1981 kirjoittamastaan kömpelöstä Vladimirov-kirjeestä maanpetturin maineen, mutta vt. presidenttinä Koivisto tapasi syksyllä 1981 joka viikko Vladimirovin. Näistä tapaamisista ei ole tosin käytettävissä muistiinpanoja, mutta eiköhän keskusteluissa hoidettu myös valtiollisia asioita.
Vladimirov piti luottamuksellista yhteyttä Koiviston ohella myös Sorsaan ja kokoomuksen Harri Holkeriin yhtä lailla kuin talouselämän johtajiin, Perttuseen ja keskustan silmäätekeviin.
Orimattilan arkistojen valossa Sorsa ja Holkeri sen paremmin kuin Koivistokaan eivät Vladimirov-tapaamisistaan Kekkoselle kuitenkaan raportoineet.
Väyrysen vanki
Tietokirjailija Korhonen käy lopuksi parin sadan sivun verran läpi vuosia 1982-83, jolloin Väyrynen palasi takaisin ulkoministeriksi Sorsan IV hallitukseen. Puolueesta tuli Väyrysen vanki, mikä kostautui 1987, kun syntyi sinipunahallitus eikä Väyrysen sopimuksellisesti suunnittelema porvarikoalitio.
Keskusta ei ole kyennyt saamaan presidentiksi omaa miestä tai naista paljolti siksi, että ehdolla vielä 2012 vaalissa oli Väyrynen. Muutoin vallan ydin on siirtynyt lopullisesti pääministerin kansliaan 2000-luvulla.
ALPO RUSI / Iltalehti Perjantai 22.5.2015
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori.
Urho Kekkosen valtakauden lopulla sairastivat niin presidentti kuin Suomen poliittinen järjestelmäkin - joka kärsii edelleen jälkitaudeista. Kylmän sodan aika kuvataan usein Suomelle menestystarinaksi, jonka penkominen on tarpeetonta. Toisaalta kavahdetaan arkistoja, joista paljastuisi suomettumisen luurankoja.
Ironiaa liittyy siihen, että kommunistit, jotka ajoivat neuvostointressejä Suomessa, ovat selvitelleet omia tekemisiään varsin avoimesti. Tietokirjailija Jarmo Korhonen on teoksessaan Valtataistelu - Mauno Koivisto murskaa Suomen porvarit hyödyntänyt aiemmin julkaisematonta aineistoa Orimattilan UKK-arkistosta.
Kirjassa on käyty läpi Paavo Väyrysen 300 Urho Kekkoselle lähettämää kirjettä, mutta myös Kalevi Sorsan kirjeitä sekä KGB-tapaamisista laadittuja muistioita ja puolueiden sekä ulkoministeriön arkistoja.
Kirja vahvistaa käsitystä, että lähihistoria tulee selvittää pohjamutia myöten. Korhonen keskittyy kirjassaan "maan tavan" arkeen ja käsittelee Kekkosen kauden viimeisiä vuosia ja siirtymää Mauno Koiviston aikaan 1980-luvun alussa.
Virkaansa tarrautunut presidentti Kekkonen oli vuosia sairas, mutta sairauden tilassa oli myös poliittinen järjestelmä, eikä paraneminen tapahtunut ilman jälkitauteja, joista pahin on muistisairaus ja unohtaminen.
Katkoksia jo 1972
"Jos en tule valituksi presidentiksi, minusta tulee juoppohullu". Urho Kekkosen spontaani ärähdys avaa kunnianhimoisen poliitikon psyyken sisintä presidentinvaalin alla 1956. Tasavallan presidentti Kekkosen sairaskertomus alkaa silti vasta maaliskuulta 1970, jolloin hän saa lievän sydänkohtauksen vaaliyön ryyppäjäisissä. Vuonna 1972 alkavat muistikatkokset.
Viidennen kauden alkaessa 1978 myös näkö heikkenee ja kyky hoitaa presidentintehtäviä vaikeutuu ratkaisevasti. Presidentti haparoi yhä useammin virkatehtävissään.
Kekkonen pakenee kala- ja hiihtoreissuille ja Lappiin myös peitelläkseen terveyshaittojaan. Tärkeitä tapaamisia perutaan "koska hiihtämässä Porojärvellä". Henkilääkärit eivät puhalla peliä poikki. Kekkonen on kuitenkin viimeiset kolme vuotta 1978-81 lähes työkyvytön, mutta vasta 1981 sairaus nousee julkiseksi puheenaiheeksi - liian myöhään.
Kääriäiselle kehut
Valtataistelu kertoo karusti, miten "suomettuminen" konkretisoitui 1970-luvulla, kun lännen tiedusteluelimet saivat KGB-loikkareiden kautta ensikäden tietoja Suomen luisusta karhun syleilyyn.
KGB:n upseerit pääsivät Suomessa sisä- ja ulkopolitiikan ohjaimiin. Aidon parlamentarismin oli korvannut presidentin diktaatti, johon liittyi hallituksia muodostettaessa Neuvostoliiton (käytännössä KGB:n Helsingin asemapäällikön) kanssa etukäteen käydyt konsultaatiot. Tänään tällaista vaikuttamista nimitetään "hybridisodaksi".
KGB rengasti tarkasti yhteistyökumppanit, joita poimittiin neuvostoystävällisistä puolueista. Maaliskuussa 1981 ulkoministeri Väyrynen tapasi KGB:n Helsingin-residentin Viktor Vladimirovin Lapissa.
"Neuvostovieraat olivat vakuuttaneet suhtautuvansa Väyryseen myönteisesti. Lisäksi he olivat esittäneet (Seppo) Kääriäisestä erittäin myönteiset kommentit", kirjoitti Väyrynen tapaamisesta presidentille.
Kääriäinen oli päässyt KGB:n suosioon, mutta miten? Ehkä keskustan avainpoliitikkona ja kovana Nato-jäsenyyden vastustajana vielä 2015 toimiva Kääriäinen voisi kertoa jotain KGB-yhteyksistään, aikanaan saavuttamansa KGB-suosion taustasta.
NL vaalirahoittajana
Neuvostoliitto puuttui peliin myös rahalla. Korhosen mukaan Suomen suurin vaali- ja puoluerahoituksen lähde oli Neuvostoliitto.
"Kommunistit saivat suoraan Moskovasta rahaa, kommunistien tukisummat olivat valtavia".
Todellakin vuosina 1971-89 jopa 160 miljoonaa. Korhosen mukaan Suojelupoliisi ja keskusrikospoliisi sulkivat silmänsä vaikka havaitsivat laittomuudet.
Puolueet turvautuivat myös Neuvostoliiton-kauppaa harjoittavien yritysten anteliaaseen käteen. Kostamus-projekti yksistään oli arvoltaan 26 miljardia markkaa, josta voittoa rakennusliikkeet saivat yli kuusi miljardia.
Korhosen mukaan Espoon ja Vantaan rakennusmaat siirtyivät rakennusliikkeille Kostamus-voitoilla. Myös puolueet hyötyivät näistä voitoista, kun pimeät tilit pullottivat rakennusliikkeiden tukirahoista. Ovatko vaalirahoitussotkut 2000-luvulla oireita kylmän sodan jälkitaudeista?
Valta virkamiehille
Presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä presidentiksi presidentin paikalle nousivat tasavallan presidentin kanslian (TPK) kaksi avainvirkamiestä: ensin syksystä 1973 Kalevi Sorsan esityksestä ulkopoliittinen erityisavustaja Jaakko Kalela (sd).
Kalelan nimitys liittyi Kekkosen ja SDP:n 1973 alkaneeseen yhteistyöhön. Tavallaan saman yhteistyön jatkeena TPK:n kansliapäälliköksi nimitettiin lokakuussa 1976 demarimielinen Juhani Perttunen (kesk).
Hänet poimi tehtävään keskustan aitokekkoslaisen siiven, K-linjan pääideologi, agrologi Eino Uusitalo, joka otti tohtori Ahti Karjalaisen paikan viimeistään 1977 Kekkosen luottomiehenä keskustapuolueessa.
Perttunen ja Kalela mustamaalasivatkin heti alkuvuodesta 1977 Kekkoselle ulkoministeri Keijo Korhosta. Mustamaalauksen sylttytehdas oli Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Stepanov, joka halusi leikata siivet Korhoselta, joka oli suivaantunut röyhkeän Stepanovin otteista.
Presidentti taipui ja nimitti toukokuussa 1977 keskustalaisen vähemmistöhallituksen tilalle Kalevi Sorsan II hallituksen, johon ulkoministeriksi nousi keskustapuolueen varapuheenjohtaja Väyrynen.
Perttunen oli kertonut Kekkoselle "Neuvostoliiton toivovan Väyrysen nimittämistä ulkoministeriksi". Todistetta tästä toivomuksesta ei tosin ole olemassa. Suomi sai 31-vuotiaan ulkoministerin, joka oli joutua eroamaan jo vuoden päästä aiheuttamiensa kriisien seurauksena. Väyrynen osasi luoda kriisejä tyhjästä ei vain omassa puolueessaan, vaan myös hallituksissa, joissa oli ministerinä.
Suurkeskustahanke
Tietokirjailija Korhonen osoittaa, että Kekkosen yhtenä motiivina demarien suosimiselle oli pelko, että keskustalaiset puolueet ja kokoomus yhdistyisivät ja nostaisivat presidentiksi 1974 vaaleissa ulkoministeri Karjalaisen.
Salaisesta "suurkeskustahankkeesta" kertoi SDP:n johdolle, ja Kekkoselle, ilmeisesti Kalela. Alkoholisoitunut Karjalainen oli kesästä 1973 sekä Tamminiemen että SDP:n, mutta myös tasavallan presidentin kansliasta johdetun suoranaisen vainon kohde.
"Maan tapaan" kuului myös perättömien juorujen levittely ei vain pahansuopien totuuksien kieliminen. Tästä maan tavasta ei ole päästy kokonaan eroon vielä 2015. Porvariyhteistyön pelko iski uudestaan vasta 1980-luvun puolivälissä, tällä kertaa demareiden piirissä, jonka seurauksena Sorsa käynnisti sinipunayhteistyön - ja selätti taas keskustan.
KGB vahvisti otettaan
Mutta Suomen perusongelma kylmässä sodassa oli Neuvostoliitto, joka halusi vetää rajanaapurinsa tiukemmin etupiiriinsä. Tässä keskeisiä keinoja oli YYA-sopimus, jonka toimeenpanoa valvoi salainen palvelu KGB ja sotilastiedustelu GRU.
Kekkosen sairaus oli Moskovan tiedossa, kun Suomeen saapui KGB:n päälliköksi kesällä 1977 kokenut Vladimirov.
Korhonen pystyy osoittamaan, miten Vladimirov puuttui sekä sisä- että ulkopolitiikkaan. Kärjistettynä: Vladimirov oli hallituksen neuvostoliittolainen ulkojäsen, mutta monissa asioissa vaikutusvaltaisempi kuin yksikään varsinainen hallituksen jäsen.
Vladimirov tapasi presidentin useammin kuin kukaan hallituksen ministereistä. Hän oli Kekkosen seuraajakysymyksen pääarkkitehti ja navigoi ystävänsä Mauno Koiviston Kekkosen seuraajaksi 1982.
Huvittavaa on, että Väyrynen sai yhdestä syyskuussa 1981 kirjoittamastaan kömpelöstä Vladimirov-kirjeestä maanpetturin maineen, mutta vt. presidenttinä Koivisto tapasi syksyllä 1981 joka viikko Vladimirovin. Näistä tapaamisista ei ole tosin käytettävissä muistiinpanoja, mutta eiköhän keskusteluissa hoidettu myös valtiollisia asioita.
Vladimirov piti luottamuksellista yhteyttä Koiviston ohella myös Sorsaan ja kokoomuksen Harri Holkeriin yhtä lailla kuin talouselämän johtajiin, Perttuseen ja keskustan silmäätekeviin.
Orimattilan arkistojen valossa Sorsa ja Holkeri sen paremmin kuin Koivistokaan eivät Vladimirov-tapaamisistaan Kekkoselle kuitenkaan raportoineet.
Väyrysen vanki
Tietokirjailija Korhonen käy lopuksi parin sadan sivun verran läpi vuosia 1982-83, jolloin Väyrynen palasi takaisin ulkoministeriksi Sorsan IV hallitukseen. Puolueesta tuli Väyrysen vanki, mikä kostautui 1987, kun syntyi sinipunahallitus eikä Väyrysen sopimuksellisesti suunnittelema porvarikoalitio.
Keskusta ei ole kyennyt saamaan presidentiksi omaa miestä tai naista paljolti siksi, että ehdolla vielä 2012 vaalissa oli Väyrynen. Muutoin vallan ydin on siirtynyt lopullisesti pääministerin kansliaan 2000-luvulla.
Minuteman
Eversti
Tämä kirja pistää niin vihaksi, että tekee mieli lähteä repimään Kekkoselle vuoden 1978 vaaleissa annettu äänestyslippu
Kulttuuri 22.5.2015 2:00 Päivitetty: 22.5.2015 12:52
Työpöydällä on kaksi kirjaa, vanha, pehmeäkantinen ja ohut sekä upouusi, kovakantinen ja muhkean paksu.
Jarmo Korhosen kirja Valtataistelu kertoo laveasti 1970-luvun ja 1980-luvun alun politiikasta. Kirja perustuu arkistotyöhön ja dokumentointiin.
Intohimoinenkin poliittisen historian lukija väsyy välillä ja kyselee tuskastuneena, eikö kirja koskaan lopu.
Ei kirjaa silti malta jättää kesken. Presidentti Urho Kekkosen valtakauden loppuvuosien kuvaus on liian kiehtovaa lukemista. On vain jaksettava, ja onneksi raataja palkitaan pienillä historian herkuilla.
Korhonen on iältään liian nuori, jotta hän pystyisi antamaan aikalaiskuvausta. Tutkijana hän on vielä liian kokematon, jotta hän pystyisi kirjoittamaan viiltävää analyysiä.
Hänessä on kuitenkin yksi verraton ominaisuus. Korhonen on uuttera ja väsymätön, todellinen historiantutkimuksen lapiomies. Hän tomuttaa arkistoja ja ravistelee vanhoja paperikasoja, josko sieltä vielä jotain uutta löytyisi. Hän kerää ja jalostaa ansiokkaasti raaka-ainetta lähes valmiiksi tuotteeksi.
Kypsyttely jää vielä tekemättä, mutta hyvä näinkin.
Korhosen kirjan antama kuva Urho Kekkosen loppuvuosista on lohduton, masentava. Välillä pistää niin vihaksi, että tekee mieli lähteä Kansallisarkistoon, etsiä Kekkoselle vuoden 1978 presidentinvaaleissa annettu äänestyslippu ja repiä se.
Levätköön lippu arkistossa.
Kekkonen oli sentään aikakautensa ylivertainen valtiomies ja hänen ansionsa ovat suuret.
Presidentti sai kuitenkin liikaa valtaa eduskunnan ja hallituksen kustannuksella. Se menetteli niin kauan, kun viimeisen sanan sanoi Kekkonen eikä joku muu.
Ote rupesi 1970-luvun lopulla herpaantumaan. Korhosen laskelmien mukaan vuosi 1979 oli taitekohta: Kekkosen sairaudet verottivat voimia ja niin alkoi synkkä aika, loppuluisu.
Käyttämätön presidentin valtaa liukui presidentin lähipiirille. Valtapyramidi pysyi vielä pystyssä, vaikka pyramidin huipulla oli tyhjää.
Linnassa ei tapahtunut äkkinäistä palatsikaappausta, pikemminkin siellä tehtiin arkinen vallansiirto.
Korhonen nostaa kaksi miestä ylitse muiden: ulkoministeri Paavo Väyrysen ja presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen. He ryhtyivät vaivihkaa käyttämään presidentin valtaa ja edistivät siinä sivussa omaa uraansa.
Kaksikon diplomityö oli Johannes Virolaisen syrjäyttäminen ja Väyrysen nousu keskustapuolueen puheenjohtajaksi kesällä 1980.
On etua tutkimukselle, että he olivat kynämiehiä. Ulkoministerin ja kansliapäällikön oli nimittäin pantava asiat paperille ja lähetettävä ne kirjeinä presidentille, koska Kekkonen ei pystynyt enää loppuvuosina muistamaan suullisia keskustelujaan.
Kirjassa julkaistaan näistä kirjeistä niin paljon otteita, että lukija saa ihan itse päätellä, mitä peliä pelattiin.
Lähipiri ei silti ollut monoliitti. Keijo Korhonen, ulkoministeriön alivaltiosihteeri, karsasti Väyrystä ja Perttusta.
Korhonen oli kainuulainen ja kekkoslainen mutta itsenäinen. Presidentin voimien hiipuessa Korhosen yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Hän keskittyi Kekkosen elämäntyön arvokkaimman osan, Suomen puolueettomuuspolitiikan, puolustamiseen.
Paljolti Korhosen ansiota oli, ettei yya-sopimuksesta ei tullut koko Suomen ulkopolitiikan perustaa, kuten suurlähettiläs Vladimir Stepanov vaati. Stepanov sai tyytyä siihen, että yya-sopimus oli idänsuhteiden perusta. Sekin oli paljon.
Kaiken takana vaikutti kamppailu Kekkosen seuraajasta. Kekkosen tukijoukko, keskustapuolueen sisäinen K-linja, oli hajalla. Vanha kaarti yritti ajaa Kekkosen seuraajaksi Ahti Karjalaista.
Väyrynen kannatti Karjalaista enää vain muodon vuoksi. Korhonen pystyy uskottavasti todistamaan, että Väyrysen todellinen tavoite oli nousta itse uudeksi kekkoseksi vuonna 1984, jolloin viidennen presidenttikauden piti päättyä.
Kekkoselta ehtyi voima syksyllä 1981, ja niin Väyryseltä loppui aika kesken. Toteutui Väyrysen pahin painajainen: Mauno Koivistosta tuli presidentti.
Korhonen kuvaa myös demarien sisäistä taistelua. Siitä ei ole julkaistu yhtä luotettavia ja herkullisia dokumentteja kuin keskustapuolueen kisasta.
Kalevi Sorsa olisi mielellään ryhtynyt Kekkosen seuraajaksi ja valmistautui siihen tehtävään. Suosio ei siihen riittänyt, ja Sorsa järjesti keväällä 1979 Koiviston pääministeriksi, jotta tämä pystyi kamppailemaan presidentin paikasta. Jos Koivisto olisi epäonnistunut, olisi tullut Sorsan vuoro. Ei tullut.
Muut puolueet olivat Kekkosen seuraajakamppailussa vain statisteja – jos ei oteta lukuun Neuvostoliiton kommunistista puoluetta, joka kaitsi kotikommunistien lisäksi myös muita Suomen puolueita.
KGB:n kenraali, Tehtaankadun ministerineuvos Viktor Vladimirov saa kirjassa paljon tilaa, ansioittensa mukaisesti. Vladimirovin pitäisi päästä Suomen kansallisbiografiaan, niin vahva hänen asemansa oli.
Palataan vielä niihin kahteen kirjaan, kovakantiseen, uuteen ja paksuun sekä siihen pehmeäkantiseen, vanhaan ja ohueen.
Olen pitänyt jo 33 vuotta tapanani vertailla uusien kirjojen tietoja klassikkoon, joka on aina käden ulottuvilla hyllyssäni.
Korhosen teoksella on ansionsa: kirja tarkentaa 1970- ja 1980-luvun politiikan yksityiskohtia. Uusi kirja ei silti onnistu järkyttämään, saati mullistamaan sitä käsitystä, joka syntyi noiden vuosien tapahtumista, kun luin syksyllä 1981 nimimerkki Lauantaiseuran pehmeäkantisen ja ohuen kirjan nimeltään Tamminiemen pesänjakajat.
Kulttuuri 22.5.2015 2:00 Päivitetty: 22.5.2015 12:52
Työpöydällä on kaksi kirjaa, vanha, pehmeäkantinen ja ohut sekä upouusi, kovakantinen ja muhkean paksu.
Jarmo Korhosen kirja Valtataistelu kertoo laveasti 1970-luvun ja 1980-luvun alun politiikasta. Kirja perustuu arkistotyöhön ja dokumentointiin.
Intohimoinenkin poliittisen historian lukija väsyy välillä ja kyselee tuskastuneena, eikö kirja koskaan lopu.
Ei kirjaa silti malta jättää kesken. Presidentti Urho Kekkosen valtakauden loppuvuosien kuvaus on liian kiehtovaa lukemista. On vain jaksettava, ja onneksi raataja palkitaan pienillä historian herkuilla.
Korhonen on iältään liian nuori, jotta hän pystyisi antamaan aikalaiskuvausta. Tutkijana hän on vielä liian kokematon, jotta hän pystyisi kirjoittamaan viiltävää analyysiä.
Hänessä on kuitenkin yksi verraton ominaisuus. Korhonen on uuttera ja väsymätön, todellinen historiantutkimuksen lapiomies. Hän tomuttaa arkistoja ja ravistelee vanhoja paperikasoja, josko sieltä vielä jotain uutta löytyisi. Hän kerää ja jalostaa ansiokkaasti raaka-ainetta lähes valmiiksi tuotteeksi.
Kypsyttely jää vielä tekemättä, mutta hyvä näinkin.
Korhosen kirjan antama kuva Urho Kekkosen loppuvuosista on lohduton, masentava. Välillä pistää niin vihaksi, että tekee mieli lähteä Kansallisarkistoon, etsiä Kekkoselle vuoden 1978 presidentinvaaleissa annettu äänestyslippu ja repiä se.
Levätköön lippu arkistossa.
Kekkonen oli sentään aikakautensa ylivertainen valtiomies ja hänen ansionsa ovat suuret.
Presidentti sai kuitenkin liikaa valtaa eduskunnan ja hallituksen kustannuksella. Se menetteli niin kauan, kun viimeisen sanan sanoi Kekkonen eikä joku muu.
Ote rupesi 1970-luvun lopulla herpaantumaan. Korhosen laskelmien mukaan vuosi 1979 oli taitekohta: Kekkosen sairaudet verottivat voimia ja niin alkoi synkkä aika, loppuluisu.
Käyttämätön presidentin valtaa liukui presidentin lähipiirille. Valtapyramidi pysyi vielä pystyssä, vaikka pyramidin huipulla oli tyhjää.
Linnassa ei tapahtunut äkkinäistä palatsikaappausta, pikemminkin siellä tehtiin arkinen vallansiirto.
Korhonen nostaa kaksi miestä ylitse muiden: ulkoministeri Paavo Väyrysen ja presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen. He ryhtyivät vaivihkaa käyttämään presidentin valtaa ja edistivät siinä sivussa omaa uraansa.
Kaksikon diplomityö oli Johannes Virolaisen syrjäyttäminen ja Väyrysen nousu keskustapuolueen puheenjohtajaksi kesällä 1980.
On etua tutkimukselle, että he olivat kynämiehiä. Ulkoministerin ja kansliapäällikön oli nimittäin pantava asiat paperille ja lähetettävä ne kirjeinä presidentille, koska Kekkonen ei pystynyt enää loppuvuosina muistamaan suullisia keskustelujaan.
Kirjassa julkaistaan näistä kirjeistä niin paljon otteita, että lukija saa ihan itse päätellä, mitä peliä pelattiin.
Lähipiri ei silti ollut monoliitti. Keijo Korhonen, ulkoministeriön alivaltiosihteeri, karsasti Väyrystä ja Perttusta.
Korhonen oli kainuulainen ja kekkoslainen mutta itsenäinen. Presidentin voimien hiipuessa Korhosen yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Hän keskittyi Kekkosen elämäntyön arvokkaimman osan, Suomen puolueettomuuspolitiikan, puolustamiseen.
Paljolti Korhosen ansiota oli, ettei yya-sopimuksesta ei tullut koko Suomen ulkopolitiikan perustaa, kuten suurlähettiläs Vladimir Stepanov vaati. Stepanov sai tyytyä siihen, että yya-sopimus oli idänsuhteiden perusta. Sekin oli paljon.
Kaiken takana vaikutti kamppailu Kekkosen seuraajasta. Kekkosen tukijoukko, keskustapuolueen sisäinen K-linja, oli hajalla. Vanha kaarti yritti ajaa Kekkosen seuraajaksi Ahti Karjalaista.
Väyrynen kannatti Karjalaista enää vain muodon vuoksi. Korhonen pystyy uskottavasti todistamaan, että Väyrysen todellinen tavoite oli nousta itse uudeksi kekkoseksi vuonna 1984, jolloin viidennen presidenttikauden piti päättyä.
Kekkoselta ehtyi voima syksyllä 1981, ja niin Väyryseltä loppui aika kesken. Toteutui Väyrysen pahin painajainen: Mauno Koivistosta tuli presidentti.
Korhonen kuvaa myös demarien sisäistä taistelua. Siitä ei ole julkaistu yhtä luotettavia ja herkullisia dokumentteja kuin keskustapuolueen kisasta.
Kalevi Sorsa olisi mielellään ryhtynyt Kekkosen seuraajaksi ja valmistautui siihen tehtävään. Suosio ei siihen riittänyt, ja Sorsa järjesti keväällä 1979 Koiviston pääministeriksi, jotta tämä pystyi kamppailemaan presidentin paikasta. Jos Koivisto olisi epäonnistunut, olisi tullut Sorsan vuoro. Ei tullut.
Muut puolueet olivat Kekkosen seuraajakamppailussa vain statisteja – jos ei oteta lukuun Neuvostoliiton kommunistista puoluetta, joka kaitsi kotikommunistien lisäksi myös muita Suomen puolueita.
KGB:n kenraali, Tehtaankadun ministerineuvos Viktor Vladimirov saa kirjassa paljon tilaa, ansioittensa mukaisesti. Vladimirovin pitäisi päästä Suomen kansallisbiografiaan, niin vahva hänen asemansa oli.
Palataan vielä niihin kahteen kirjaan, kovakantiseen, uuteen ja paksuun sekä siihen pehmeäkantiseen, vanhaan ja ohueen.
Olen pitänyt jo 33 vuotta tapanani vertailla uusien kirjojen tietoja klassikkoon, joka on aina käden ulottuvilla hyllyssäni.
Korhosen teoksella on ansionsa: kirja tarkentaa 1970- ja 1980-luvun politiikan yksityiskohtia. Uusi kirja ei silti onnistu järkyttämään, saati mullistamaan sitä käsitystä, joka syntyi noiden vuosien tapahtumista, kun luin syksyllä 1981 nimimerkki Lauantaiseuran pehmeäkantisen ja ohuen kirjan nimeltään Tamminiemen pesänjakajat.
Minuteman
Eversti
Jarmo Korhonen repii auki Kekkosen ajan viimeiset valtapelit
22.05.2015 /Annukka Kantola, Suomenmaa
Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen möyhi viime syksynä ilmestyneessä Väyrysen valtakunta -kirjassaan sitä, mitä keskustapuolueessa tapahtui vuosina 1984–1988.
Perjantaina painosta tuleva Valtataistelu ei jatka siitä mihin ensimmäinen kirja jäi, vaan palaa yllättäen ykkösosaa edeltäviin vuosiin.
Korhonen penkoo tuoreessa kirjassaan 1970-luvun viimeisiä vuosia ja 1980-luvun alkua.
Keskipisteenä on kaksi toisiin kytkeytyvää valtataistelua: kamppailut keskustan puheenjohtajuudesta ja Urho Kekkosen seuraajasta.
Korhonen kuvaa, kuinka Paavo Väyrynen, Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen taistelivat keskustan ja maan herruudesta ja miten Mauno Koivisto lopulta päihitti porvarit.
KIRJA lähtee liikkeelle haurastuvasta presidentti Kekkosesta, mutta pääosaan nousee pian Väyrynen, Korhosen sanoin ”nuori julma mies”.
Esipuhe lupaa kirjan kertovan ensimmäisen kerran, miten Väyrynen voitti Virolaisen Turun puoluekokouksen puheenjohtajataistossa kesällä 1980.
Kuusitoista vuotta keskustaa johtaneen Virolaisen syrjäyttäminen oli Korhosen mukaan pitkä ketju takinkääntöjä ja likaisia temppuja.
Samat miehet, jotka olivat nostaneet Virolaisen puheenjohtajaksi vuonna 1964, olivat nyt kaatamassa häntä. Muun muassa Ahti Pekkala, Eino Uusitalo ja Martti Miettunen loikkasivat Väyrysen leiriin.
Väyrynen sai taakseen koko keskustan K-linjan, kun taas Virolaisen kannalla oli puolueen oikeistosiipi, musta tusina, lukuunottamatta joukosta livennyttä Taisto Tähkämaata.
KORHOSEN mukaan Väyrysen menestys perustui armottoman kovaan työhön, jota presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen teki hänen hyväkseen. Lisäksi Väyrynen varmisti heti alkuun Neuvostoliiton myötämielisyyden ehdokkuudelleen, Korhonen kirjoittaa.
Kirjailijan mukaan Väyrynen osasi myös likasankokampanjoinnin.
Yksi keinoista oli Kekkosen mielen myrkyttäminen Virolaista kohtaan, Korhonen kirjoittaa.
Korhosen mukaan Väyrysen ja tukijoukkojen keinovalikoimaan kuuluivat myös tekaistut osastot ja väärennetyt valtakirjat. Kirjailija kertoo toiminnan olleen keskustanuorten ja kansanedustaja Markku Kauppisen vastuulla.
VIROLAISEN avioeroa ja uutta rakkautta hyödynnettiin niin ikään ahkerasti puoluekokousedustajien käännyttämisessä, Korhonen kuvaa. Kokouspaikalle oli kutsuttu Virolaisen entinen puoliso Kaarina.
– Väyrysen tukijoukot olivat organisoineet jopa V. J. Sukselaisen saattamaan Kaarina Virolaisen saliin käsikynkässä, jotta kaikille olisi selvää, että Virolainen piti kaataa, Korhonen kirjoittaa.
Väyrynen voitti Virolaisen silti vain niukasti. Maakuntien hiljaiset miehet ja naiset eivät hylänneet pitkäaikaista puheenjohtajaansa.
ULKOMINISTERINÄ ja keskustan puheenjohtajana Väyrynen tukeutui kirjan mukaan vahvasti Kekkoseen.
Väyrynen ja muut johtavat poliitikot tiesivät Kekkosen terveyden heikkenemisestä jo varhaisessa vaiheessa, Korhonen kirjoittaa. Silti ahkera kirjelmöinti ja puhelinsoitot jatkuivat.
– Niin pientä asiaa ei ollutkaan, ettei sillä vaivattu Tamminiemen isäntää, Korhonen toteaa.
Presidentin kunnon heikentyessä hänen lähipiirinsä otti Korhosen mukaan yhä enemmän valtaa omiin käsiinsä. Ulkopolitiikkaa johti käytännössä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen, kun taas kansliapäällikkö Perttunen pyöritti maan ja keskustan sisäisiä asioita.
Kekkonen jäi sairauslomalle ja erosi tehtävästään syksyllä 1981. Presidentistä oli viimein päästettävä irti.
VIROLAISEN kampittaminen sai Korhosen mukaan jatkoa keskustan presidenttiehdokkaasta käydyssä taistelussa.
Kekkonen ei ollut enää siinä kunnossa, että olisi pystynyt kommentoimaan seuraajansa, mutta siitä huolimatta häntä käytettiin Korhosen mukaan surutta hyväksi valtapelissä.
Martti Miettunen kaivoi esiin Kekkosen kaksi vuotta aiemmin lähettäneen kirjeen, jossa presidentti esitti käsityksiään Virolaisen ulkopoliittisesta kyvyttömyydestä.
– Miettusen tavoite oli teurastaa Virolainen täysin kesän 1979 tapahtumilla ja tehdä Virolaisesta mahdoton ehdokas ulkopoliittisesti, Korhonen kirjoittaa.
Vaikka puolue-eliitti oli Väyrysen johdolla lähes yksituumaisesti Ahti Karjalaisen takana, Kuopioon kokoontuneet puoluekokousedustajat nostivat ehdokkaakseen Virolaisen.
Korhosen mukaan Väyrynen kynäili jäähallin pukuhuoneessa onnittelupuheen Virolaiselle. Karjalaista varten kirjoitettu puhe olisi ollut taskussa valmiina.
KIRJA EI käsittele itse presidentinvaalitaistelua eikä juuri tarjoa esipuheessa lupailtua selitystä Mauno Koiviston voitolle. Korhonen viittaa lähinnä SDP:n ja NKP:n hyviin suhteisiin sekä Koiviston ja Viktor Vladimirovin ystävyyteen.
– Koivisto voitti Suomen porvarit Viktor Vladimirovin ja Suomen kansan kanssa, kirjailija toteaa.
Presidentinvaalien sijaan Korhonen kuvaa yksityiskohtaisesti Ahti Karjalaisen viimeiset vaiheet Suomen Pankissa. Karjalainenkaan ei saanut Korhosen mukaan pitkään nauttia puoluejohdon suosiosta.
KIRJAN mukaan Karjalaisen kaatamisen aloitti Suomenmaa. Lehti julkaisi jutun, jonka mukaan keskustan johto oli käynyt Karjalaisen luona pyytämässä tätä jäämään eläkkeelle alkoholinkäytön vuoksi.
Uutinen levisi muihin tiedotusvälineisiin, ja poliittinen myrsky oli valmis.
Karjalainen kieltäytyi jättämästä tehtäväänsä ja joutui presidentti Koiviston erottamaksi. Hän syytti kohtalostaan Väyrysen ohella erityisesti puoluesihteeri Seppo Kääriäistä.
KORHOSEN kirja on 624-sivuinen järkäle, jota ei lue yhdessä illassa edes Väyrynen.
Varsinkin kirjan alkuosa on hengästyttävää nimien ja päivämäärien, kirjeiden ja tapaamisten tykitystä. Suuret linjat peittyvät yksityiskohtien vyöryyn.
Loppupuolella teksti jouhevoituu ja poliittinen analyysi syvenee. Viimeistelyssä tosin vaikuttaa tulleen kiire.
KORHONEN on kertomansa mukaan päässyt kirjaa varten tutustumaan keskustan ja sen johtavien poliitikkojen salaisiin arkistoihin.
Lähdeaineiston monipuolisuuden arviointia vaikeuttaa se, ettei lähdeviitteitä ole merkitty. Korhonen ei tosin väitäkään olevansa historioitsija, vaan ”historian tekijä”.
Korhonen vertailee eri aineistoja keskenään ja tuo esille useita kohtia, joissa Väyrysen muistelmat poikkeavat Kekkosen päiväkirjoista ja muusta materiaalista – kirjailijan mielestä aina Väyrysen tappioksi.
Teoksen päähenkilöistä voi olla monta mieltä, mutta ainakin yksi Korhosen antama lupaus pitää: kirjan perusteella valtataistelun pimeisiin vuosiin ei tahdo takaisin.
22.05.2015 /Annukka Kantola, Suomenmaa
Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen möyhi viime syksynä ilmestyneessä Väyrysen valtakunta -kirjassaan sitä, mitä keskustapuolueessa tapahtui vuosina 1984–1988.
Perjantaina painosta tuleva Valtataistelu ei jatka siitä mihin ensimmäinen kirja jäi, vaan palaa yllättäen ykkösosaa edeltäviin vuosiin.
Korhonen penkoo tuoreessa kirjassaan 1970-luvun viimeisiä vuosia ja 1980-luvun alkua.
Keskipisteenä on kaksi toisiin kytkeytyvää valtataistelua: kamppailut keskustan puheenjohtajuudesta ja Urho Kekkosen seuraajasta.
Korhonen kuvaa, kuinka Paavo Väyrynen, Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen taistelivat keskustan ja maan herruudesta ja miten Mauno Koivisto lopulta päihitti porvarit.
KIRJA lähtee liikkeelle haurastuvasta presidentti Kekkosesta, mutta pääosaan nousee pian Väyrynen, Korhosen sanoin ”nuori julma mies”.
Esipuhe lupaa kirjan kertovan ensimmäisen kerran, miten Väyrynen voitti Virolaisen Turun puoluekokouksen puheenjohtajataistossa kesällä 1980.
Kuusitoista vuotta keskustaa johtaneen Virolaisen syrjäyttäminen oli Korhosen mukaan pitkä ketju takinkääntöjä ja likaisia temppuja.
Samat miehet, jotka olivat nostaneet Virolaisen puheenjohtajaksi vuonna 1964, olivat nyt kaatamassa häntä. Muun muassa Ahti Pekkala, Eino Uusitalo ja Martti Miettunen loikkasivat Väyrysen leiriin.
Väyrynen sai taakseen koko keskustan K-linjan, kun taas Virolaisen kannalla oli puolueen oikeistosiipi, musta tusina, lukuunottamatta joukosta livennyttä Taisto Tähkämaata.
KORHOSEN mukaan Väyrysen menestys perustui armottoman kovaan työhön, jota presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttunen teki hänen hyväkseen. Lisäksi Väyrynen varmisti heti alkuun Neuvostoliiton myötämielisyyden ehdokkuudelleen, Korhonen kirjoittaa.
Kirjailijan mukaan Väyrynen osasi myös likasankokampanjoinnin.
Yksi keinoista oli Kekkosen mielen myrkyttäminen Virolaista kohtaan, Korhonen kirjoittaa.
Korhosen mukaan Väyrysen ja tukijoukkojen keinovalikoimaan kuuluivat myös tekaistut osastot ja väärennetyt valtakirjat. Kirjailija kertoo toiminnan olleen keskustanuorten ja kansanedustaja Markku Kauppisen vastuulla.
VIROLAISEN avioeroa ja uutta rakkautta hyödynnettiin niin ikään ahkerasti puoluekokousedustajien käännyttämisessä, Korhonen kuvaa. Kokouspaikalle oli kutsuttu Virolaisen entinen puoliso Kaarina.
– Väyrysen tukijoukot olivat organisoineet jopa V. J. Sukselaisen saattamaan Kaarina Virolaisen saliin käsikynkässä, jotta kaikille olisi selvää, että Virolainen piti kaataa, Korhonen kirjoittaa.
Väyrynen voitti Virolaisen silti vain niukasti. Maakuntien hiljaiset miehet ja naiset eivät hylänneet pitkäaikaista puheenjohtajaansa.
ULKOMINISTERINÄ ja keskustan puheenjohtajana Väyrynen tukeutui kirjan mukaan vahvasti Kekkoseen.
Väyrynen ja muut johtavat poliitikot tiesivät Kekkosen terveyden heikkenemisestä jo varhaisessa vaiheessa, Korhonen kirjoittaa. Silti ahkera kirjelmöinti ja puhelinsoitot jatkuivat.
– Niin pientä asiaa ei ollutkaan, ettei sillä vaivattu Tamminiemen isäntää, Korhonen toteaa.
Presidentin kunnon heikentyessä hänen lähipiirinsä otti Korhosen mukaan yhä enemmän valtaa omiin käsiinsä. Ulkopolitiikkaa johti käytännössä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen, kun taas kansliapäällikkö Perttunen pyöritti maan ja keskustan sisäisiä asioita.
Kekkonen jäi sairauslomalle ja erosi tehtävästään syksyllä 1981. Presidentistä oli viimein päästettävä irti.
VIROLAISEN kampittaminen sai Korhosen mukaan jatkoa keskustan presidenttiehdokkaasta käydyssä taistelussa.
Kekkonen ei ollut enää siinä kunnossa, että olisi pystynyt kommentoimaan seuraajansa, mutta siitä huolimatta häntä käytettiin Korhosen mukaan surutta hyväksi valtapelissä.
Martti Miettunen kaivoi esiin Kekkosen kaksi vuotta aiemmin lähettäneen kirjeen, jossa presidentti esitti käsityksiään Virolaisen ulkopoliittisesta kyvyttömyydestä.
– Miettusen tavoite oli teurastaa Virolainen täysin kesän 1979 tapahtumilla ja tehdä Virolaisesta mahdoton ehdokas ulkopoliittisesti, Korhonen kirjoittaa.
Vaikka puolue-eliitti oli Väyrysen johdolla lähes yksituumaisesti Ahti Karjalaisen takana, Kuopioon kokoontuneet puoluekokousedustajat nostivat ehdokkaakseen Virolaisen.
Korhosen mukaan Väyrynen kynäili jäähallin pukuhuoneessa onnittelupuheen Virolaiselle. Karjalaista varten kirjoitettu puhe olisi ollut taskussa valmiina.
KIRJA EI käsittele itse presidentinvaalitaistelua eikä juuri tarjoa esipuheessa lupailtua selitystä Mauno Koiviston voitolle. Korhonen viittaa lähinnä SDP:n ja NKP:n hyviin suhteisiin sekä Koiviston ja Viktor Vladimirovin ystävyyteen.
– Koivisto voitti Suomen porvarit Viktor Vladimirovin ja Suomen kansan kanssa, kirjailija toteaa.
Presidentinvaalien sijaan Korhonen kuvaa yksityiskohtaisesti Ahti Karjalaisen viimeiset vaiheet Suomen Pankissa. Karjalainenkaan ei saanut Korhosen mukaan pitkään nauttia puoluejohdon suosiosta.
KIRJAN mukaan Karjalaisen kaatamisen aloitti Suomenmaa. Lehti julkaisi jutun, jonka mukaan keskustan johto oli käynyt Karjalaisen luona pyytämässä tätä jäämään eläkkeelle alkoholinkäytön vuoksi.
Uutinen levisi muihin tiedotusvälineisiin, ja poliittinen myrsky oli valmis.
Karjalainen kieltäytyi jättämästä tehtäväänsä ja joutui presidentti Koiviston erottamaksi. Hän syytti kohtalostaan Väyrysen ohella erityisesti puoluesihteeri Seppo Kääriäistä.
KORHOSEN kirja on 624-sivuinen järkäle, jota ei lue yhdessä illassa edes Väyrynen.
Varsinkin kirjan alkuosa on hengästyttävää nimien ja päivämäärien, kirjeiden ja tapaamisten tykitystä. Suuret linjat peittyvät yksityiskohtien vyöryyn.
Loppupuolella teksti jouhevoituu ja poliittinen analyysi syvenee. Viimeistelyssä tosin vaikuttaa tulleen kiire.
KORHONEN on kertomansa mukaan päässyt kirjaa varten tutustumaan keskustan ja sen johtavien poliitikkojen salaisiin arkistoihin.
Lähdeaineiston monipuolisuuden arviointia vaikeuttaa se, ettei lähdeviitteitä ole merkitty. Korhonen ei tosin väitäkään olevansa historioitsija, vaan ”historian tekijä”.
Korhonen vertailee eri aineistoja keskenään ja tuo esille useita kohtia, joissa Väyrysen muistelmat poikkeavat Kekkosen päiväkirjoista ja muusta materiaalista – kirjailijan mielestä aina Väyrysen tappioksi.
Teoksen päähenkilöistä voi olla monta mieltä, mutta ainakin yksi Korhosen antama lupaus pitää: kirjan perusteella valtataistelun pimeisiin vuosiin ei tahdo takaisin.
Panssari Salama
Respected Leader
Jussi Niinistöstä odotetusti puolustusministeri. Suap nähä, jotenkin en ole lainkaan varma hänen kompetenssistaan...
Puuttuuko lillukanvarsiin "poliittisen ohjauksen" merkeissä, vai antaako raamit joissa Puolustusvoimien asiantuntijat toimivat?
Laitetaanpa mies seurantaan
Puuttuuko lillukanvarsiin "poliittisen ohjauksen" merkeissä, vai antaako raamit joissa Puolustusvoimien asiantuntijat toimivat?
Laitetaanpa mies seurantaan