Eurooppalainen taisteluhenki
GREG JOHNSON (suomentanut Timo Hännikäinen)
Puhe Awakening-konferenssissa Helsingissä 8.4.2018
”
Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun / turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin, monta mi Hadeen luo väkivoipaa sielua syöksi / sankarien, heist’ itsestään teki koirien riistan, / lintujen eineen”. Näin alkaa Homeroksen Ilias, länsimaisen sivilisaation ensimmäinen kirja. Akhilleus oli akhaijien mahtavin soturi. Hänen taistelutahtonsa muuttui kuitenkin tuhoisaksi vihaksi, kun Agamemnon häpäisi hänet.
Alkaako länsimaiden tuho sanoista ”Tervetuloa pakolaiset”, kirjoitettuna kyltteihin joita pitelevät soijamaitoa juovat hipsterit valtavine kaulahuiveineen ja tikkumaisista käsivarsista roikkuvine käsilaukkuineen seistessään juna-asemilla osoittamassa raivokkaasti alistumistaan globalismin ja monikulttuurisuuden Koraanille?
Ei, jos me saamme päättää.
Minua on pyydetty puhumaan täällä eurooppalaisesta taisteluhengestä. Tämänhetkinen lännen kriisi on samanaikaisesti nationalismin ja miehisyyden kriisi. On kiintoisaa, että globalistinen vasemmisto pitää sekä maskuliinisuutta että nationalismia myrkyllisenä. Mikä on nationalismin ja maskuliinisuuden välinen yhteys? Nationalismi on rakkautta omaa kansaa, omaa heimoa kohtaan. Nationalismi on oman heimon edun asettamista ulkopuolisten edelle. Nationalismi on halukkuutta puolustaa omiaan taistelussa. Kuka sitten taistelee heimon puolesta?
Miehet taistelevat.
Miehen rooli soturina ei ole pelkkä sosiaalinen konstruktio. Sillä on juurensa biologiassa. Miehet ovat biologisesti alttiimpia taistelemaan. Me olemme aggressiivisempia. Meillä on taistelutahtoa, joka on yhteydessä testosteronin tuotantoon. Miehet ovat myös fyysisesti kyvykkäämpiä taistelemaan. Ja lisääntymisen kannalta miehet ovat helpommin uhrattavissa heimon selviytymisen puolesta. (Mies voi tulla isäksi paljon useammin kuin nainen voi tulla äidiksi, joten yhteiskunnalla on varaa menettää paljon enemmän miehiä kuin naisia.) Niinpä on täysin loogista että globalistit, jotka haluavat häivyttää erot kansojen ja heimojen välillä ja luoda yhtenäisen ja yhdenmukaisen maailman, ovat myös julistaneet sodan miehisyydelle leimaamalla sitä ja edistämällä feminismiä, androgyynisyyttä sekä sukupuoliroolien ja sukupuoli-identiteettien hälvenemistä.
Viime vuosina on ilmestynyt hälyttäviä raportteja kehittyneissä teollisissa yhteiskunnissa elävien valkoisten ja itäaasialaisten miesten hedelmällisyyden ja mieskunnon vähenemisestä. Vähenemistä on mitattu testosteronin ja siittiöiden määrässä. Syyksi on ehdotettu erilaisia ruokavalioon ja ympäristöön liittyviä tekijöitä. Mutta kaikki myrkyt eivät ole kemiallisia. Mieli ja ruumis ovat monimutkaisessa ja vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa. Niinpä ei pitäisi olla yllätys, että leppymätön sota maskuliinisuutta vastaan vaatii myös fyysisen veronsa.
Ideologinen sota miehisyyttä vastaan on vanhempi ilmiö kuin useimmat meistä uskovat. Se alkaa itse modernin maailman myötä. Sen syvimpien juurien ymmärtäminen avaa tien ratkaisuun.
Kuten useimmat aatehistorialliset kertomukset, tämäkin saa alkunsa
Platonista.
Valtiossa Sokrates jakaa ihmissielun kolmeen osaan. On järki – kyky ajatella – joka yhdistyy päähän. On myös intohimo, joka tavoittelee elämän välttämättömyyksiä ja palvelee itsesuojeluviettiä. Intohimo yhdistyy vatsaan ja sen alapuolisiin osiin.
Järki ja intohimo ovat tuttuja meille kaikille. Mutta moniko on kuullut Platonin sielun kolmannesta osasta? Sen nimi on
thumos, ja se käännetään useimmiten ”hengeksi” [Suomenkielisissä käännöksissä usein ”innoksi” tai ”kiivaudeksi”, suom. huom.]. Mutta kyse ei ole aineettomasta hengestä, kuten aaveesta.
Thumos on fyysinen. Se on ryhmähenkeä tai taisteluhenkeä. Platon sijoittaa sen rintaan, jossa tunnemme suuttumusta ja ylpeyttä.
Platonille
thumos on kiihkeää rakkautta omaa kohtaan: omaa kunniaa, omaa perhettä, omaa heimoa.
Thumos on aina puolueellista, erityistä, tribaalista. Platonille ja
Aristoteleelle – ja myöhemmin
Carl Schmittille –
thumos on perusta politiikalle, joka sisältää aina puolueellisuutta, jakoa meihin ja muihin. Naisillakin on
thumos, mutta
thumos on erityisesti kytköksissä miehisyyteen, koska juuri miehet taistelevat etulinjassa kunnian, perheen ja heimon puolesta.
Platon väitti, että jos sielu jakaantuu kolmeen osaan, ihmisetkin jakaantuvat kolmeen perustyyppiin riippuen siitä, mikä sielun osa on hallitseva: järki,
thumos vai intohimo. Sielun eri osat voivat myös joutua ristiriitaan keskenään. Intohimo saattaa esimerkiksi houkutella juomaan liikaa, mutta järki sanoo ”ei”. Itsesuojeluvietti saattaa houkutella pakenemaan taistelusta, mutta ylpeys kieltäytyy. Ylpeys saattaa vaatia taistelua, mutta järki käyttää veto-oikeuttaan, koska on strategisesti viisaampaa perääntyä. Se sielun osa, joka yleensä voittaa tällaisissa konfliktitilanteissa, on hallitseva ja määrittää yksilön perusluonteen.
Suuren saksalaisen idealistifilosofin,
Hegelin, mukaan
thumos on historian käyttövoima. Hegelille historian alkupiste on kunnian puolesta kuolemaan saakka käyty kaksintaistelu. Niitä, jotka arvostavat kunniaa enemmän kuin itse elämää, hallitsee
thumos. Niitä, jotka ovat valmiita kestämään häpeän säilyttääkseen henkensä, hallitsee intohimo. Se, jolle kuolema on häpeää parempi, on vapaa. Se, joka häpeää mieluummin kuin kuolee, on luonnostaan orja.
Hegelin mielestä historia alkaa kun ihmiset alistavat elämän valtaansa ja tavoittelevat sielun korkeampia osia: järkeä, mielikuvitusta, henkeä. Intohimo on itsesäilytykseen tarkoitettu vaisto.
Thumos on tarkoitettu itsensä kehittämiseen, jopa itsensä uhraamiseen. Intohimo tavoittelee elämän välttämättömyyksiä. Järki ja
thumos avaavat näkymän ei-tarpeelliseen: ylellisyyteen, kauniisiin ja hyödyttömiin asioihin joista kulttuurin sfääri muodostuu. Tietenkin kulttuuri on ”hyödytöntä” vain intohimon näkökulmasta. Mutta sillä on korkeampia käyttötarkoituksia: se on välittäjä, jonka avulla järki ja henki, sielun erityisen inhimilliset osat, ilmaisevat ja ymmärtävät itseään.
Ihmisen historia on kamppailua totuutta ja autuutta kohti. Sitä ei voi ymmärtää puhtaan materialistisista lähtökohdista. Ja kuitenkin useimmat meistä eivät ole koskaan kuulleetkaan
thumoksesta. Emme oikeasti tiedä, mitä kunnia ja isänmaallisuus tarkoittavat. Rakkaus omaa kohtaan – perheemme, heimomme, kansamme ja rotumme suosiminen – häiritsee meitä. Ajatus itsensä uhraamisesta tuntuu mielipuoliselta fanaattisuudelta. Emme ole samoja ihmisiä, jotka kävivät kaksintaisteluita kunnian takia ja pystyttivät muistomerkkejä sankareille. Mitä meille on tapahtunut?
Vastataksemme tähän kysymykseen meidän täytyy ymmärtää modernin liberalismin alkuperä. Platon opetti, että valtio on sielu laajemmassa muodossa. Aivan kuten yksilöä voi hallita järki, henki tai intohimo, yhteiskunnan hallitsijatkin seuraavat järkeään, henkeään tai intohimoaan. Minkä tahansa hallintomuodon perustana on viime kädessä kansan moraalinen koostumus. Niinpä, pysyäkseen vallassa hallinnon täytyy lyödä leimansa kansalaisten luonteeseen, ja kun kansalaisten luonteenlaatu muuttuu, hallinnon vaihtuminen ei ole kaukana.
Ennen liberalismin nousua Eurooppaa hallitsi valtaistuimen ja alttarin liitto. Aristokraateille kunnia on korkein hyvä. Ja vaikkei kristinusko ole varsinaisesti rationaalinen maailmankatsomus, se on ideakokonaisuus, joka alisti intohimon ja
thumoksen käskyvaltaansa. Liberalismin keksijät ymmärsivät, että kumotakseen yhteiskuntajärjestyksen heidän oli ensin kumottava sielullinen järjestys: nujerrettava järjen ja thumoksen valta ja korvattava se intohimon vallalla.
Järki lakkasi olemasta mahti, joka voi säätää ja luoda arvoja, ja muuttui teknis-välineelliseksi kyvyksi täyttää intohimon vaatimukset. Kuten
Thomas Hobbes sanoi, järki on haluille kuin ”tiedustelijat ja vakoojat” ovat kenraalille. Kuten
David Hume sanoi, ”järki on ja sen pitäisikin aina olla intohimojen orja.”
Thumoksen Hobbes sivuutti silkkana ”ylpeytenä ja turhamaisuutena.” Liberalismin tarkoitus oli
John Locken mukaan suojella ”ahkeria ja rationaalisia” (niitä jotka käyttävät järkeä halujensa tyydyttämiseen) ”itsepäisiltä ja riitaisilta” (niiltä jotka ottavat aatteet ja kunnian tosissaan).
Tämän sielullisen uudelleenvirittämisen seurauksena oli moderni porvarillinen ihminen, jonka maailmassa aineellinen vauraus, henkilökohtainen turvallisuus ja pitkä elämä menevät kaiken periaatteellisuuden ja patriotismin edelle. Vuonna 2016 Yhdysvallat kävi kovan vaalikamppailun, jonka keskeinen kiistakysymys oli se, onko kansallisen identiteetin säilyttäminen tärkeämpää kuin halvat tuotteet ja palvelut. Hyvät voittivat hiuksenhienosti. Mutta on selvää, että monet amerikkalaiset eivät uhraisi muutamaa dollaria pelastaakseen kansakuntansa, hengen uhraamisesta puhumattakaan.
Aristokraattisesta näkökulmasta porvarillinen ihminen on luonnostaan orja. Hän kestää minkä tahansa häpeän, kunhan vain saa pitää eläkkeensä ja luottotietonsa. Hän kupsahtaisi mieluummin golfkentällä kuin kuolisi taistelukentällä.
Tämänhetkiset vallanpitäjämme luottavat tähän. Etninen syrjäyttämisemme riippuu tästä.
Millainen paikka miehisyydelle on varattu modernissa porvarillisessa yhteiskunnassa? Sitä ei voi hävittää kokonaan. Oligarkit kyllä vetoavat siihen, kun heidän täytyy käydä jokin sota. Niinpä miehisyyttä täytyy hallinnoida. Kamppailu kunnian puolesta voidaan kanavoida taloudelliseen kilpailuun, urheilufaniuteen ja aineellisten statussymbolien tavoitteluun.
Mutta suurimmaksi osaksi miehisyys pitää yksinkertaisesti tukahduttaa. Meille ei opeteta sanoja, joita tarvitsemme ymmärtääksemme kunniaa ja sen roolia sivilisaatiossa. Kunnian tavoittelu patologisoidaan ”egoksi” ja ”narsismiksi”. Kiivasluontoiset pojat saavat ADHD-diagnoosin ja lääkityksen. Kuten
C. S. Lewis pani merkille, modernit porvarit ovat ”rintakehättömiä miehiä”. Tai, raflaavammin ilmaistuna, munattomia miehiä. Kunnian ja miehisyyden paikalla on tyhjä tila.
Kuinka voimme elvyttää eurooppalaisen taisteluhengen? Ensimmäinen askel on ymmärtää, mitä meiltä on otettu pois. Platonin psykologiassa on paljon enemmän totuutta ja selitysvoimaa kuin missään, mitä
Freud tai
Jung voivat tarjota. Kunhan olemme elvyttäneet
thumoksen käsitteen ja kunnian kielen, ymärrämme että voimme olla enemmän kuin nokkelia tuottaja-kuluttajia, luontaisia orjia behavioristisessa taloudessa. Me voimme olla myös sotureita ja idealisteja, jotka ovat valmiita taistelemaan ja kuolemaan kunnian, periaatteen ja isänmaallisuuden kaltaisten asioiden puolesta. Ollaksenne vapaita teidän täytyy tietää, mitä vaihtoehtoja teillä on. Nyt tiedätte, että voitte valita. Suomesta, black metallin kotimaasta, ei varmastikaan puutu
thumosta, ja jos olette täällä tänään, minulla ei ole epäilystäkään siitä, minkälaisia miehiä päätätte olla.
Greg Johnson on yhdysvaltalainen filosofian tohtori ja Counter-Currents -verkkojulkaisun päätoimittaja.
https://sarastuslehti.com/2018/04/16/eurooppalainen-taisteluhenki/
