28.6.2018 02:24 1
1 Jussi Kuosmanen
Juhani Kuosmanen,
Krista Kiuru,
Li Andersson,
Orpo,
politiikka,
Rinne,
Sipilä,
sote,
Touko Aalto
Että minä sitten inhoan politiikkaa. Se kerää piiriinsä kaikki kaksinaamaiset narsistivenkoilijat, joilla ei oikeasti ole mitään muuta agendaa kuin kosiskella kuviteltuja äänestäjiään – joiden (heidänkään) arvostelukykyä ei todellakaan voi koskaan aliarvioida liikaa.
Katsokaa tekohymyjä, kuunnelkaa maireita sanavalintoja, laskekaa lupaukset – ja nähkää aikaansaannokset. Tyhjän ei pitäisi paukahtaa, mutta niin vain näköjään tekee. Politiikassa. Jo intiaanit sanoivat: valkoisella miehellä on käärmeen kieli. Tarkoittivat sen ajan poliitikkoja. Minä lisään: myös naispuolisilla on sama halkio, usein jopa pahempi.
Ajatelkaa, sote-jähnäys alkoi jo kymmenen vuotta sitten!
Ja ei tule valmiiksi minun eläessäni, sanokaa minun sanoneen. Elän enää maksimissaan kaksikymmentä vuotta. Niin vaivaisen ajan
Krista Kiuru ja kumppanit kykenevät aivan lonkalta viivyttämään uudistusta. Se on niin nähty. Ja perustuslakiasiantuntijoiksi ehditään valita nykyisten vasemmistoproffien tilalle heidän vielä vasemmistolaisemmat lastenlapsensa.
Että onnittelut vain voitosta viivytystaistelijoille jo etukäteen. En enää sitten itse ole sanomassa, kun Trump-juniorista tulee Yhdysvaltain presidentti, Marsiin on matkustettu ja anteeksiannetuilla velkarahoilla rikkaaksi keinotellut Kreikka takaa vuorostaan meidän lainojamme.
Että näillä nykyisillä terveys- ja sosiaalipalveluilla mennään meidän perheessä hautaan asti.
Samapa tuo. En ole käynyt terveyskeskuksessa sen jälkeen, kun kaksikymmentä vuotta sitten yksi lääkärikokelas epäili minulla olevan ms-taudin, kun menin valittamaan satunnaisia rytmihäiriöitä. Arvaus oli väärä.
Sosiaalitoimistossa kävin viimeksi katuhamppiaikoinani. Yritin saada paluulippurahoja Helsinkiin. Olin jo yöpynyt Kuopion rautatieaseman vessassa talvipakkasilla muutaman yön, joten lähtökuopissa oltiin.
Eivät antaneet markkaakaan. Silloin oli vahvan markan aikaa. Mutta ei niin vahvan, että työttömälle ja asunnottomalle pummille olisi herunut. Onneksi en saanut, joten jäin Kuopioon. Kai loppuelämäksi. Ja omillaan on tultu toimeen, mikä lienee nykyisin yhtä harvinaista kuin nähdä kaksipäinen liito-orava.
Koko sotefarssi on venynyt vain siksi, että jokainen poliittinen pelle on vuorollaan vängännyt vastaan, koska on halunnut esittää a) kansalaisten parhaasta huolestunutta vaikuttajaa b) ihmisrakasta vastuunkantajaa – jota kumpaakaan hän ei taatusti ole, mutta molempia feikkaa. Toistan itseäni: Katsokaa tekohymyjä, kuunnelkaa maireita sanavalintoja, laskekaa lupaukset – ja nähkää aikaansaannokset.
Toistan vielä toisenkin kohdan: Ajatelkaa, sote-jähnäys alkoi jo kymmenen vuotta sitten!
Voi helvetti mitä venkoilua ja vätystelyä. Jos yrityselämä – tai mikä tahansa ihmisen luonnollinen toiminta – etenisi samalla tavoin, meillä olisi vielä tuuhea karvapeite. Ehkä häntäkin. Evoluution säännöillä neuvottomat ja joutilaat tarvitsevat jotakin, mikä pitää lämpimänä talvella, ja jotakin, millä huiskia kesällä kärpäsiä.
Vietän nykyisin paljon aikaani metsässä. Ihan siitä syystä, etten häiritsisi naapureita. Alan nimittäin kirkumaan joka kerran, kun
Antti Rinne tai
Li Andersson ilmestyy lässyttämään maailman historian tuhoisimmaksi osoittautuneen ideologiansa nykykielelle käännettyjä sloganeita.
Tai kun
Touko Aalto munaa kaikki isot miehet puhumalla kuin angstinen kuusitoistavuotias – joihin hän samaistuu niin täysillä, että ehdottaa heille äänioikeutta. Siis äänioikeus yksisarvisista ja instagram-kuvista innostuneille lapsukaisille! Kirkumiseni voimistuu.
Ja muuttuu mölinäksi, kun
Orpo tai
Sipilä alkavat puhua arvoistaan. En ikinä ole kuullut kierompaa lätinää aikuisilta miehiltä.
Heille ei kelvannut hallituskumppaniksi reilusti poliittisen ohjelmansa ilmaisseet persut, mutta ylevien arvojen sisään solahtivat kirkkaasti
Timo Soini,
Simon Elo ja kumppanit. Kaikki pyhät lupauksensa ja jokaikisen äänestäjänsä pettänyt porukka luiskahti arvopohjahallitukseen saranapuolelta kuin autokauppias Korkalainen taivaaseen. Valehtelemalla ikänsä, nimensä, osoitteensa ja ammattinsa.
Siellä he nyt istuvat, siniset. Lähinnä kokoomuksen ja kepun pierutyynyinä. Päästävät epämääräisiä ääniä vasta, jos päälle istutaan. Operaatio Siniset oli ehkä poliittisen historiamme röyhkein.
Että sellaiset arvot.
Sanon kuin
Andy McCoy: Jengi, kelatkaa! Sinisten kannatus on suurin piirtein sama kuin arvioitu muunsukupuolisten määrä väestöstä (
n. 0,3 %). Silti heikäläisiä jököttää pokkana peräti
viisi tyyppiä ministereinä täydentämässä kivojen arvopohjakamujen hallitusta!
En kestä. Lähden metsään.
Jussi Juhani
