Kumpi on suositumpaa maailmanlaajuisesti, italialainen vai saksalainen tyylisuunta? Entä onko muita merkittäviä historiallisen miekkailun tyylisuuntia näiden lisäksi? Joskus luin, että saksalainen miekkailu on "insinöörimäistä". Jotenkin ei yllätä.. Miekkailu ei minua käytännössä kiinnnosta (tai voisihan sitä kokeilla joskus), mutta sillon tällöin siitä on mielenkiintoista lukea. Varmasti, ainakin minun osalta, historiallinen miekkailu olisi mielekkäämpää kuin nykyinen urheilumiekkailu. Saisipahan tekosyyn opiskella italiaa.
Thaikkua treenasin muutaman kuukauden vuosia sitten. Kiehtova laji sekin. Suomessahan oli ainakin 90-luvulla hyvä taso siinä. Kuinka on nykyään?
Tuo termi miekkailu on sikäli paskamainen termi, että fencing suomenttuu siten mutta oikeammin sillä tarkoitetaan taistelua. Eli fencing saattoi tapahtua painien, nyrkein, keihäin tai vaikka sonnin siittimin.
Eli sikäli tyylisuuntia on niin saatanasti ja miekkalussa ei yhtään sen vähempää. Siis sellaisia joista on säilynty jälkipolville ohjekirjoja yms (unohduksiin painuneita on varmasti valtavat määrät). Mutta keskiajalta selkeimäpänä juuri saksalainen Liechtenauer (sekä ns I.33 manuaali, joka on maailmanhistorian vanhin säilynyt opaskirja kamppailua/taistelua koskien) ja italialainen Fiore dei Liberi. Molemmista alkoi sitten tulla myöheminä aikoina lisää, Saksasta Meyer ja Italiasta Morozzo, mutta nuo ovat jo renesanssin ajantyylisuuntia ja kuten edellisessä viestissä kirjoitin niin tietyt erityispiirteet alkavat hiipiä mukaan. Paljon on muitakin mutta nuo ovat sitten aika maakohtaisia juttuja, edellä mainitut ovat ns perustyylejä joita varmaan jokainen HEMA-harrastaja on joskus kokeillut.
Tuo saksalaisen tyylin teknisyys liittyy ehkä eniten vanhimpaan tyylisuuntaan eli Liechtenauerin pitkämiekkaan. Jotkut ovat sitä mieltä että se on suunniteltu päihittämään Fioren tyylisuuntaus sekä muut aikansa perustyylit. Varmaan sikäli väite pitää paikkaansa että Liechtenauer on pitkälle viety tyyli, eikä varmasti sovellu aloittelijalle (toisin kuin Fiore). Käytännön tasolla tämä näkyi siinä että Liechtenauerin tyylisuunnassa kamppailija saatuaan teräkontaktin vastustajan terään ei irrota terää vaan pyrkii painetuntemusten mukaan saamaan itsensä edullisempaan asemaan.
Tuossa on joitakin oikin hyviä esimerkkejä, eli terä pidetään kiinni vastustajan miekassa kun omia tekniikoita viedään läpi. "Vähän" nopeaa vain joten jos ei tiedä mitä näkee niin ei ehkä osaa juttuja poimia sillä tavalla.
Tässä sitten miekkaa ja kupurakilpeä jossa tuo teräkontaktin ylläpidon merkitys näkyy paremmin. Ylipäätään kauneinta mitä miekalla (ja kilvellä) voi tehdä.
Toisaalta sitten mainitsemani Meyer on juuri päinvastainen, teräkontaktin säilyttämiseen ei pyritä, eli vastustajan terä pyritään ennemmin lyömään pois tieltä tai tekemään uusi isku nopeasti muusta suunnasta ei niinkään pitämään teräkontaktia yllä. Kyseessä on siis renesanssin tyylisuunta ja pistoja ei tehdä.
Näissä kuitenkin on se että mm Fiore kierteli pitkin Eurooppaa opettelemassa ja oppimassa eri paikoissa (Liechtenaureista ei tiedetä edes sitä onko hän ollut yksittäinen henkilö). Eli lopunviimein varsin lähellä toisiaan nämä erilaiset tyylisuunnat ovat olleet ja kun ei se miekkakaan mikään erityisen monimutkainen väline ole. Eurooppalainen kaksiteräinen hyvällä kädensuojalla varustettu miekka edustaa tietyllä tavalla monipuolisuuden ja teknisyyden huipentumaa mutta silti katto tulee äkkiä vastaan. Nyansseja nyansseja.
Itse en Fiorea tunne kuin käsipainin ja tikarin osalta. Miekkailuun olen lähtenyt Meyerin opeilla sekä englantilaiseen pitkämiekkaa koskevaan ohjekirjaan tutustumalla joka on Fiore tyyppistä perusmiekkailua eikä minulla ole ns. perusmiekkailua edemmäksi edetäkään kun ei ole harjoituskavereita... Vähän hankala treenata monimutkaisia hyökäys-vastahyökkäyskuvioista puhumattakaan noista Liechtenauren jutuista.
