Follow along with the video below to see how to install our site as a web app on your home screen.
Note: This feature may not be available in some browsers.
Sotaelokuva ilman propagandaa
TIMO HÄNNIKÄINEN
–
Kun Christopher Nolanin tuore sotaelokuva Dunkirk sai ensi-iltansa, USA Today -lehden Brian Truitt kehui sitä mukaansatempaavaksi ja uraauurtavaksi, mutta löysi siitä kuitenkin yhden puutteen. Elokuvassa nähtiin vain pari naishahmoa ja kaikki keskeiset henkilöt olivat valkoisia. Ja näin tosiaan on: joukkoja kotiin kuljettavalla aluksella nähdään jokunen naissairaanhoitaja ja ainoa musta henkilöhahmo on parin sekunnin ajan kuvassa vilahtava Ranskan siirtomaajoukkojen sotilas.
Kriitikko ei vain maininnut, että Dunkerquen rantakaistalle alkukesästä 1940 saarretut Britannian siirtoarmeijan joukot koostuivat käytännössä kokonaan valkoisista miehistä. Sama pätee heitä Englannin kanaalin toiselta puolelta pelastamaan saapuneisiin siviileihin sekä heitä piirittäneisiin saksalaisjoukkoihin. Truittin aivopierua kommentoinut John Nolte kiteytti sattuvasti:
Naisten ja vähemmistönäyttelijöiden puutteesta valittaminen Dunkirkin kaltaisen elokuvan tapauksessa on kuin valittaisi ettei Straight Outta Comptonissa ollut Sinatran musiikkia, ihmettelisi miksei Philadelphiassa annettu tilaa myös syövän uhreille tai moittisi Hollywoodia realististen seksikohtausten puutteesta Toy Storyssa.
Mutta historiallinen tarkkuus ei ole koskaan pidätellyt niitä, jotka haluavat ”vahvoja naishahmoja” ja ”monimuotoisuutta”. ”Trigger warningien” esittäjien mielestä sotaelokuvalla on moraalinen velvollisuus propagoida monikulttuurista liberalismia. Niinpä liittoutuneiden joukot pitää kuvata mahdollisimman kirjaviksi, koska päinvastainen viittaisi etniseen nationalismiin, joka on tietenkin vain pahojen natsien ominaisuus. Natsien teot osoittavat tämän eetoksen mukaan vääriksi ja moraalittomiksi kaikenlaiset nationalistiset tunteet – jopa niiden, jotka taistelivat natseja vastaan.
Dunkirk ei tällaiseen propagandaan alennu, mikä on jo sinänsä syy käydä katsomassa se. Sen lähestymistapa tuntuu hämmästyttävän raikkaalta, koska nykyään useimmat historialliset elokuvat tärvellään ahtamalla niihin väkisin rakennettuja vähemmistörooleja ja anakronistista naisasiaa. Koska nykyään myydään geenimuuntelusta vapaita vihanneksia, luomulihaa ja lisäaineettomia makeisia, markkinoita luulisi löytyvän myös poliittisesti korrektista vääristelystä vapaille elokuville.
Mutta Dunkirkin poikkeuksellisuus ei suinkaan rajoitu tähän. Elokuva edustaa sellaista tarkkaa ja tehokasta sotajännäriä, jollaista ei enää juuri osata tehdä. Selittävät ja sentimentaaliset pohdiskelut on jätetty kokonaan pois, ja dialogi on muutenkin niukkaa. Henkilöhahmojen taustoista ei kerrota oikeastaan mitään, eikä useimpien heistä nimiäkään mainita, mikä tekee elokuvasta yksilöitä ja heidän pulmiaan suuremman – henkilöt paljastavat luonteensa toiminnallaan. Dunkirk onkin eräänlainen toiminnallinen sinfonia: sotatapahtumat yhdistyvät matemaattisella täsmällisyydellä säveltäjä Hans Zimmerin musiikkiin, joka sekoittaa elektronisen musiikin elementtejä perinteiseen orkesterisävellykseen.
Tähän saakka parhaassa teoksessaan Nolan on onnistunut luomaan eeppisen historiallisen elokuvan ilman lajityypille ominaisia rasitteita kuten mahtipontisuutta, kitschmäisiä tietokonetehosteita tai ylipitkää kestoa. Koko massiivisen evakuointioperaation kiemurat tehdään selväksi muutamien henkilöiden toimia lyhyissä jaksoissa seuraamalla. Kolmea tarinalinjaa (rannalla olevien sotilaiden, evakuointia suojaavien hävittäjälentäjien ja pelastuslaivastoon liittyvän pienen kalastusveneen miehistön) leikataan ristiin eivätkä tapahtumat seuraa toisiaan kronologisesti, vaan ne on pilkottu noudattamaan monimutkaisempaa draamallista logiikkaa. Dunkirkistamuodostuu eräänlainen elokuvataiteen mahdollisuuksien manifesti: sen näkökulmia ja tilanteita tiheään vaihtava kerronta tuo mieleen reportaasiromaanin, mutta tekee suuremmalla esteettisellä ja emotionaalisella teholla kaiken mikä reportaasiromaanissa voidaan tehdä.
Sisällöllisesti kiinnostavinta Dunkirkissa on kenties se, että elokuva ei lainkaan viittaa toisen maailmansodan ideologisiin vastakkainasetteluihin. Saksalaiset ovat läsnä hyökkäävien lentokoneiden ja rantahiekalla räjähtävien kranaattien muodossa, vain loppukohtauksessa näkyy epämääräisinä hahmoina muutama saksalainen sotilas. Saksalaisiin viitataan vain ”vihollisena”, eikä yhdessäkään kohtauksessa näy hakaristiä. ”Demokratian ja fasismin vastaisen taistelun” sijaan Nolan kuvaakin nationalistista yhteenkuuluvuutta. Se nostaa häpeilemättä esiin patrioottisuuden, työteliäisyyden, luokkarajat ylittävän solidaarisuuden, urheuden ja kekseliäisyyden kaltaisia hyveitä ja antaa ymmärtää niiden heräävän erityisesti vakavan kriisin hetkellä, yhteisen vihollisen edessä. Näin ollen lopussa siteerattu Churchillin puhekin sopii kokonaisuuteen, vaikka se hiukan särähtääkin korvaan muuten paisuttelua välttävässä elokuvassa. Kuvattu kansankokonaisuus ei ole rikkumaton, mikä näkyy erityisesti kohtauksessa, jossa sotilasjoukkueen jäsenet ovat valmiita uhraamaan joukkoonsa liittyneen toisen yksikön miehen viholliselle, koska tämä ei kuulu omaan porukkaan. Mutta keskinäisistä riidoistaan ja raadollisista puolistaan huolimatta jokainen henkilöistä haluaa nähdä Doverin valkoiset kalliot ja jokainen heistä tuntee päässeensä turvaan saadessaan pelastusaluksella kuumaa teetä. Heitä sitovat toisiinsa maa, sen tavat ja maisema.
Aluksi paheksuin sitä, että elokuvan nimi on suomalaisessa teatterilevityksessä jätetty englanninkieliseen muotoonsa, vaikka tapahtumapaikan nimi on niin ranskaksi kuin suomeksi Dunkerque. Mutta kenties Dunkirk on nimenä sittenkin perusteltu, koska kyseessä on ennen kaikkea elokuva Englannista ja englantilaisille yhteisestä kokemuksesta.
Nu låtar du ju som en vanha jäärä ! Ehkä Haminan multi-cineplex ei saanut rainasta kaikkia tehoja irti...?Minä kritisoin sitä että elokuvassa ei käynyt selväksi että evakuointi kesti yli viikon ja siihen osallistui monta sataa venettä. Sen sijaan hukattiin minuutteja näyttämällä monta kohtausta uudestaan pari-kolme kertaa eri näkökulmista, en digannut sitäkään.
Oli ymmärtääkseni myös historiallinen fakta? Siis tämän ukon osalta.Elokuvan lopun patrioottinen kliimaksi oli myös läppä. Korkein laivaston upseeri ei astunutkaan viimeiseen evakuointi paattiin, vaan kertoi jäävänsä auttamaan vielä ranskalaisia. Laittoipa vielä kättä lippaaseen ja se oli sitten siinä.
Kenneth Branagh’s character, Commander Bolton, seems to have been inspired by the real-life Captain William Tennant
Tennant stayed right up until the last ships left on 2 June, patrolling the beaches of Dunkirk with a megaphone searching for British troops. Tennant was lauded for his efforts at Dunkirk, and was appointed Companion of the Order of the Bath on 7 June 1940.
Olipa kerrankin lukemisen arvoinen "arvostelu", kiitos reserviläisveli @miheikki ! Pidin itse kovasti elokuvasta, tarjoamasi lukukokemus avasi itsellekin vähän enemmän miksi. Hieno juttu.
VMP... Sikhi-sotilaita meni monta elokuvan alussa kameran ohi, ml. ainakin yksi kersantti ja yksi upseeri... mutta koska sikhit ovat syystä hyvin hapokkaasti anti-islam, tämä ei sopinut Guardianin (Guardian of what?? Western values, liberalism, freedom... give me a break to catch my fucking breath!) agendaan ollenkaan.Ja täällä sitten oikein kunnon nillitystä kun ei näkynyt tummaihoisia eikä intialaisia sotilaita. VMP !
https://www.theguardian.com/comment...dunkirk-history-whitewash-attitudes?CMP=fb_gu
Christopher Nolan’s movie is an inadvertently timely, thinly veiled Brexiteer fantasy in which plucky Britons heroically retreat from the dangerous shores of Europe. Most importantly, it pushes the narrative that it was Britain as it exists today – and not the one with a global empire – that stood alone against the “European peril”.
Käväisin katsomassa Christopher Nolanin juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan Dunkirk. Aamulehti antoi sille viisi tähteä ja luokitteli mestariteokseksi.
Minä pidin sitä hyvänä. Elokuva ei näytä neljääsataatuhatta sotilasta vaan tekee pienemmän tarinan pienestä kaistaleesta rantaa, parista lentäjästä, evakuoitavasta sotilaasta ja ikämiehestä, joka poikineen tulee pienveneellä hakemaan.
Lopussa on pieni sentimentaalisuuden häivähdys ja yksi liian pitkä ja taiteellinen hävittäjäkoneen liito sen polttoaineen loputtua, mutta muuten elokuva toimii askeetttisesti ja tehokkaasti. Miesten ahdistava ja mykkä väsymys tuntuu realistiselta.
Elokuva miellytti minua sikälikin, että se myötäilee käsitystäni, että aseet ja sotilaat ovat vain yksi osa, joka ei pelaa ilman koko kansakunnan yhteistä ponnistusta ja tukea. Ilman siviilialuksia metrisestä rantavedestä ei olisi liiemmin haettu väkeä, ja sotalaivat olivat pommittajien ja vedenalaisten ensisijaisia maaleja eikä Churchill voinut liikaa uhrata niitä.
Traileri eli spoileri:
Realistisena pidettyä sotaelokuva Dunkirkia arvostellaan toisen maailmansodan valkopesusta – tärkeässä roolissa olleet intialaisjoukot unohdettiin kokonaan
http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005313561.html
Siihen nähden elokuvassa on räikeä puute: siinä ei ole yhtään intialaista hahmoa, vaikka evakuointi ei olisi onnistunut ilman intialaisjoukkoja.
More than 14, 500 Indian soldiers were killed ( wounded NOT counted ) during this Dunkirk battle —holding off the advancing Germans.
Napola.Onkos tuttu elokuva kenellekkään?Jkl:n Anttilasta löytyi joskus muutamalla eurolla niin tuli ostettua.Saksan kieli on kyllä komentokielenä hmmm...sanotaanko vaikuttavan kuuloista.Arvosanaksi antaisin 8.