Sotahistorian operaatio Barbarossaa käsittelevässä ketjussa tulikin jo tämä mainittua. Australialainen sotahistorioitsija David Stahel on epäilemättä yksi johtavia nykyisiä Saksan Wehrmachtin tuntijoita. Aivan erityisesti tämä on erikoistunut Saksan kesällä 1941 käynnistämän idän sotaretken tutkimukseen ja onkin julkaissut useammankin aihetta käsittelevän teoksen. Stahel tuntee selvästikin Saksan sota-arkistot ja käyttää arkistolähteiden lisäksi mm. sotilaiden päiväkirjoja ja yksityistä kirjeenvaihtoa. Nämä tuovat mukaan elävyyttä kun arvioidaan saksalaisten etulinjan sotilaiden taistelumoraalia.
Stahelin hyvin perusteltu pääteesi on, että Barbarossa oli huono, epäselkeä ja täysin epärealistinen suunnitelma. Saksan sodanjohto lähti siitä, että Neuvostoliiton rajalle sijoittamat armeijat lyötäisiin nopeasti. Tämä johtaisi neuvostovaltion romahdukseen nopealla aikataululla ja sitten ei olisi tarvinnut kuin enää ajella leppoisasti panssareilla Leningradiin, Moskovaan, Donetskin teollisuusalueille, sekä Kaukaasian öljykentille.
Saksalaiset yliarvioivat pahasti omat kykynsä ja vastaavasti aliarvioivat todella pahasti Neuvostoliiton sodankäyntipotentiaalin. Sen elävän voiman määrän minkä maa saisi hädän hetkellä kaavittua kasaan, sekä teollisen sodankäyntipotentiaalin. Saksalaiset tajusivat, että heidän olisi voitettava ratkaisevat taistelut nopeasti. Mitään varsinaista varasuunnitelmaa ei ollut sen varalta jos jokin menisi pieleen. Lisäksi Saksan oma sotataloudellinen ja sotateollinen kyky ja kapasiteetti eivät kestäisi pitkittynyttä sotaa.
Stahel argumentoi, että jo loppukesällä ja alkusyksystä operaatio Barbarossa alkoi nikotella. Omat tappiot olivat reilusti suurempia mitä oli ennakkoon laskettu. Venäläiset polkaisivat aina vaan kasaan uusia armeijoita, vaikka aiempia oli lyöty ja tuhottu kerta toisensa jälkeen massiivisissa saarrostusoperaatioissa (esim. Minsk, Smolensk, Kiova). Ja silti mitään merkkejä Neuvostoliiton lopullisesta romahduksesta ei näkynyt. Se näytti sietävän valtavat määrät tappioita ja vastoinkäymisiä. Stahelin mukaan tässä vaiheessa myös Saksan keskisen armeijaryhmän huolto alkoi takkuilla pahemman kerran. Moskovaan oli vielä matkaa Smolenskin tasalta.
Lyhyesti sanottuna, tarkkaa ja taitavasti argumentoitua sotahistoriaa.
Craigin Stalingrad-teos ilmestyi 70-luvulla. Otteeltaan kirja on populaarihistoriallinen. Perustuu valtaosalta saksalaisiin lähteisiin ja muistuttaa melko lailla Paul Carrellin sotakirjoja. Sanoisin että sisältää osittain vanhentunutta tietoa, mutta tämä johtunee ilmestymisajankohdasta, jolloin lännessä oli saatavilla käytännössä vain saksalaisia lähteitä. Neuvostoarkistot pysyivät suurelta osin tavoittamattomissa. Ihan luettavaa tasoa, joskin Beevorin reilusti tuoreempi Stalingrad-tutkimus on parempi.
