Kirjat

uutuuskirja Salateitse Saksaan (2019, Otava) kertoo niistä noin tuhannesta naisesta, jotka alkoivat paeta natsi-Saksan kolmanteen valtakuntaan heti, kun Suomi syyskuun 3. päivänä 1944 ilmoitti irtautuvansa sotaliittolaisuudestaan sen kanssa. Siitä kuukauden päästä alkoivat Lapin sodan taistelut.

Suomi solmi rauhan entisen vihollisensa, kommunistisen Neuvostoliiton kanssa. Vuosia kestänyt rinnakkaiselo oli hetkessä ohi. Tilanne pohjoisessa oli kaoottinen.

Tyypillisin suomalainen maasta lähtijä oli nuori ja naimaton nainen, joka oli sota-aikana työskennellyt saksalaisille. Osa seurusteli tai oli kihloissa saksalaisen miehen kanssa. Moni heistä jo odotti lasta tai huomasi olevansa raskaana pian lähdön jälkeen. Lasten isät olivat lähes poikkeuksetta saksalaisia tai itävaltalaisia miehiä.

Osa lähti huijattuina
Rakkaus tai raskaus eivät olleet ainoita syitä naisten lähtöön. Moni oli tottunut Suomen rintamalla saksalaisten palveluksessa hyvään palkkaan, ja he uskoivat samojen etujen seuraavan mukana myös Saksassa.

Ilmassa oli myös pelkoa. Mitä sodan voittanut Neuvostoliitto tekisi saksalaisia palvelleille naisille? Moni myös aisti, että kotimaan ilmapiiri saattaisi muuttua vihamieliseksi heitä kohtaan.

Kaikki naiset eivät lähteneet vapaaehtoisesti, sillä luhistuvalla Hitlerin Saksalla oli halu saada naisia mukaansa työvoimaksi. Heille saatettiin luvata paluu Ruotsin kautta kotimaahan, mutta rajan ylityksen jälkeen naisten oli toteltava diktatuuria ja ryhdyttävä työntekoon.

Lottien ja saksalaisen propagandakomppanian sotilaiden yhteinen kahvihetki elokuussa 1941

Lottien ja saksalaisen propagandakomppanian sotilaiden yhteinen kahvihetki elokuussa 1941

Lottien ja saksalaisen propagandakomppanian sotilaiden yhteinen kahvihetki elokuussa 1941 SA-KUVA

....

 
Nettikiusaamisen käsikirja – Jessikka Aron teos kertoo miten hirveillä tavoilla ihmisten elämän voi pilata verkossa

Kirja-arvostelu

Toimittajan ja ansioituneen luennoitsijan Jessikka Aron odotettu kirja ”Putinin Trollit” (Johnny Kniga, 2019) on vaikuttavaa luettavaa. Kirja on kattava kokoelma eri alojen asiantuntijoiden kokemuksia siitä, millaiseksi helvetiksi kenen tahansa elämä voi muuttua, kun nettikiusaajien armadat hyökkäävät kimppuun.

Ihmissuhteet murenevat, perättömätkin juorut jäävät yleisön muistiin, likaisimmatkin valeet, kantelut ja juorut haittaavat työuraa, ja joka suunnasta loanheiton takia tuleva psyykkinen kuormitus ajaa lopulta vahvimmatkin ihmiset lähelle hajoamispistettä.

Solvaamisen, mielenvikaiseksi leimaamisen ja nöyryyttämisen hyökyä täydennetään kyberrikollisuuden keinolla, identiteettivarkauksilla ja tietomurtoyrityksillä. Jotkut verkon pimeät toimijat ovat valmiita käyttämään suhteettomasti rahaa ja aikaa yksilön virtuaaliseen häpäisemiseen ja tuhoamiseen.




Lue lisää








Näitä nykyaikaisia inkvisition keinoja esitellessään kirja on kaunistelematon ja pelottava kuvaus virtuaallisen pahuuden eri ilmenemismuodoista.

Läpi teoksen kantavana teemana Aro kuvaa omaa tositarinaansa. Hän itse koki yksityiselämässään järkyttävää, vuosia jatkunutta törkeää nettivainoa, joka pakotti hänet lopulta luopumaan hetkeksi päivätyöstään Yleisradion toimittajana ja muuttamaan ulkomaille tätä kirjaa tekemään.

Aron mukaan vainon syynä olivat hänen Yleisradiolle tekemänsä netti- ja televisiojutut, joissa esiteltiin Venäjän informaatiosodankäynnin keinoja ja avattiin länteen suunnattua disinformaatiota.

Näistä, osin joukkoistettuina nettikyselyinä toteutetuista jutuista, haastatteluista ja Pietarissa tehdystä trollitehdas-reportaasista Aro käyttää ilmaisua ”tutkimukseni”, ja ne antoivat alkusysäyksen ilmiöön perehtymiselle. Hän saikin keväällä 2016 uutisoinnistaan Bonnierin Suuren journalistipalkinnon.

En ihmettelisi, jos tämäkin kirja voittaisi ainakin jotain tiedonjulkistamispalkintoja tai saisi aikanaan englanniksi käännettynä jopa kansainvälisiä tunnustuksia.

Lähdekriittisyys parantaisi jälkeä
Yleisradiolle tehdyt jutut eivät tietenkään olisi kantaneet kokonaiseksi kirjaksi asti. Putinin trollit –kirjaa varten Aro on haastatellut lukuisia kansainvälisiä asiantuntijoita, jotka ovat kokeneet samanlaista mustamaalausta ja nettilynkkausta Venäjä-aktiviteettiensa takia.

Mukana on niin diplomaatteja, tutkijoita, nettiaktivisteja, journalisteja kuin rahoitusalankin ihmisiä, jotka ovat joutuneet Kremliä puolustavien verkkoyhteisöjen tai aitojen idän tiedustelupalveluiden maalitauluiksi.

Aro kuuntelee haastateltaviaan kunnioittavasti – joskin hivenen naiivisti ilman lähdekritiikkiä. Muun muassa 1990-luvun Venäjän kaaoksessa liiketoimillaan rikastunut, häikäilemättömästi yritysomistuksilla keinotellut suursijoittaja Bill Browder kuvataan lähes pyhimysmäisen hyveellisenä korruption vastustajana ja Putinin oligarkkien haastajana.

Miljoonaomaisuuttaan Putinin rosvokoplalle menettänyt Browder kutsui itse Aron juttelemaan kanssaan – ja pääsi samalla kirjaan kertomaan vapaasti väitteitään siitä, miten Suomen poliisi ja viranomaiset hidastavat venäläisen rahanpesun tutkimista.

Browderin mustavalkoista ehdottomuutta kuvaa, että keväällä hän väitti suomalaisen europarlamentaarikon Heidi Hautalan toimivan Kremlin hyväksi: Hautala oli hänen mielestään vesittämässä oligarkkien rahaliikenteen pysäyttämiseksi laaditun Magnitsky-lain käsittelyä Brysselissä. Tällaisen äkkiväärän käyttäytymisen kertominen ei vähentäisi Browderin talousrikollisuuden vastaisen tärkeän työn arvoa.

Muidenkaan haastateltavien lausumia tai tekemisten logiikkaa ei kirjassa julkisesti kyseenalaisteta. Riittää, että haastateltava vastustaa nyky-Venäjän toimintaa, sen jälkeen hänen toimintaansa käsitellään silkkihansikkain.

Esimerkiksi Venäjän propagandakanavan Russia Todayn palveluksesta näyttävästi 2014 irtisanoutunut uutisankkuri Liz Wahl ei kirjassa selitä kovin perusteellisesti, miksi hän alunperin edes tarttui kanavan rekrytarjoukseen 2011.
Georgian sota oli takana, eikä kovin monella pitänyt olla harhakuvitelmia siitä miten vapaata venäläinen, ulkomaille suunnattu tiedonvälitys on.
Silti Wahl pysyi kanavalla kevääseen 2014 asti, ja haastatteli toivotulla tavalla niin salaliittoteoreetikko Alex Jonesia kuin Putin-fania Steven Seagaliakin.

Kaiken pahuuden ydin Putin
Kirjan suurin demoni on Venäjän presidentti Vladimir Putin. Kirjoittajan mukaan hän ohjailee henkilökohtaisesti koko maan disinformaatioverkostoa.

Väitettä ei todenneta muuten kuin yhden ihmisen arviolla siitä, miten Putin oli kerran lehdistötilaisuudessa muokannut lukemaansa tiedotetekstiä lennosta.

Jos tämä kirja olisi journalistinen tuote, sen yhdeksi ongelmaksi muodostuisi juuri lähdekritiikki. Jos tämä olisi tieteellinen tutkimus, myös joidenkin kirjan toteamien asioiden verifioiminen ja lähteyttäminen olisi yhtä vaikeaa.

Miten esimerkiksi pitäisi suhtautua kirjan väitteeseen, että Yleisradiossakin toimii Venäjän sabotöörejä eli myyriä?
myyra-1024x208.jpg


Monet tällaiset kirjassa puhtaina faktoina esitetyt asiat ovat kokemusasiantuntijoiden perusteltuja ja järkeenkäyviä näkökulmia, mutta osa enemmänkin kirjan henkeä tukevia tulkintoja.

Epävarmuuksia ei eritellä, ja moni luultavasti rikollisten tai henkisesti sairaiden yksityishenkilöiden tekemä pahuus menee Kremlin piikkiin.

Myös Aro itse kertoo kokemastaan vainosta näin:
Henkinen väkivalta oli Kremlin propaganda-arkkitehtien käsialaa”.

Yksi Aron keskeisistä piinaajista oli ja kirjan mukaan yhä on dosentti Johan Bäckman, joka jakaa karkeaa Suomen-vastaista propagandaa Venäjän medialle. Hän ryhtyi loppusyksyllä 2014 suoltamaan Venäjällä päättömiä väitteitä siitä, että Yleisradion toimittaja Aro puhuu Suomessa pahaa Venäjästä ”Naton laskuun”.

Kuitenkin Aron jahtaamisen aloittivat jo aiemmin 2014 sosiaalisessa mediassa hyvin tavallisen kaltaiset ihmiset, verkkonimimerkit ja anonyymit nettihäiriköt, joilla ei välttämättä ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kytköksiä Venäjään. Motivaatioksi riittivät silkka raivokas naisviha, epäusko ja kauna Ylen uutisointia kohtaan.

Aroon kohdistuneen vainon yltymistä 2015-2016 voi sanoa Kremlin kätyrien lietsomaksi – ei nimittäin ole todisteita siitä etteikö se VOISI sellaista olla.

Dosentti Bäckman levitti Venäjän mediassa Aron puhelinnumeroa ja sähköpostiosoitetta (jotka Yleisradio oli varomattomasti julkaissut Aron tekemissä jutuissa).
On päivänselvää, että Venäjän kokoisesta maasta löytyy viranomaisten lisäksi myös valtavasti sekopäitä, jotka haluavat virtuaalisesti käydä näin selkeästi maalitetun ihmisen kimppuun.

Kirjoittajalle yhteys on varma: hänen kiusaamisensa takana ovat Kremlin turvallisuusviranomaiset ja politiikan korkeammat voimat, jotka halusivat estää häntä paljastamasta Venäjän propagandakoneiston toimintaa.

Näin hän asemoi itsensä samaan viiteryhmään kirjan muiden haastateltavien kanssa, jotka ovat usein todistetusti olleet Venäjän ulkoasiainhallinnon suoran häiriköinnin, omaisuuksien takavarikoinnin ja Venäjällä tehtyjen perättömien rikosilmoitusten kohteena.



Ainutlaatuinen oikeusvoitto valemediasta
Tässä onkin hyvän kirjan suurin heikkous: tekijä ei objektiivisesti ja itsekriittisesti analysoi, mikä osa mistäkin esitellystä vainokampanjoinnista oli alun perin Venäjän ja mikä kussakin maassa verkkoa saastuttavien kotimaisten vihapuhujien syytä.

Suomessa Aron kokemusten kaltaista raakaa nettivainoa, raiskaus- ja tappouhkauksia ovat saaneet niskaansa ne toimittajat, jotka ovat tehneet juttuja esimerkiksi turvapaikanhakijoista, maahanmuutosta ja politiikasta. Samoin on käynyt tutkijoille ja papeille.
Moni on joutunut Aron tapaan asentamaan kotiinsa kalliita turvalaitteita tai vaihtamaan asuinpaikkaa.

Kaikki tämä nykyajalle ominainen saatanallinen kiusaaminen nimittäin onnistuu tarvittaessa puhtaasti suomalaistenkin tekemänä, ilman mitään Venäjän agenttien osallistumisia. (Kuten tästä linkistä löytyvässä jutussa kerrotaan. )

Mutta toisin kuin muut kollegansa, sitkeästi viranomaisia patistanut Aro onnistui saamaan osan kotimaisista vainoajistaan oikeuden eteen.

Dosentti Bäckman ja MV-julkaisun tekijät saivat viime vuonna käräjillä tuntuvat rangaistukset törkeyksistään.

Vaikka jutun puiminen jatkuu vielä hovioikeudessa, kyse on ehkä viime vuosien tärkeimmästä oikeusprosesseista vihapuheen vastaisessa taistelussa. Siitä Aro ansaitsisi minkä tahansa sananvapaus-aiheisen tunnustuspalkinnon.

Huoliteltua jälkeä, ei turhaa vähättelyä
Kirjan kieli on sujuvaa. Yksi käsitelipsahdus sentään on päässyt kustannustoimittajan seulan läpi: Aro kertoo keskustelleensa ”suomalaisen akateemikon” kanssa ja mainitsee toistuvasti muitakin ”akateemikkoja”.
Luultavasti kirjoittaja tarkoittaa tällä akateemisia ammattilaisia, tieteentekijöitä eikä akateemikko-tittelin saaneita ihmisiä.

Kirjassa ei sorruta perisuomalaiseen, turhaan vaatimattomuuteen. Kirjoittaja kertoo auliisti viime aikoina saamistaan arvostuksen osoituksista:

”Tutkimuksiani siteerattiin laajasti. Koululaiset, diplomaatit sekä tietoturva- ja turvallisuusasiantuntijat arvostivat niitä suuresti. Minua kutsuttiin puhujaksi koulutuksiin eri puolille maailmaa.”

Kirjassaan Aro mainitsee usein, miten hänen trollienvastaisen työnsä motiivina on isänmaan ja yleisön palveleminen.

Samalla kyse on myös uudenlaisesta, kekseliäästä ansiotoiminnasta, jolle tällaisena valeuutisten ja disinformaation torjunnan aikakaudella on varmasti tilausta.
Kirjan kotisivujen mukaan Aron voi tilata luennoimaan kirjassakin käsitellyistä aiheista 2800-3200 euron tuntikorvauksella.



Jessikka Aro: Putinin Trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta
Johnny Kniga 2019
453 sivua



Olenko aistivinani tuosta kirja-arvostelusta yritystä vähätellä Aron kirjoituksia, vai olisiko tuo ihan vain rehellistä kritiikkiä?
 
Uutuuskirja: ”Vera” vakoili suomalaista ex-poliisipäällikköä ja ”Nadezhda” pyrki suhteeseen suomalaiskapteenin kanssa
36ccf429cbb4409e88e15e7176242d2c.jpg

Arto Luukkanen kirjoitti kirjan siitä, miten Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu seurasi Ukrainassa käyneitä suomalaisia. (KUVA: JARNO MELA / LEHTIKUVA, SANOMAN ARKISTO, REIJO KOSKINEN / LEHTIKUVA)
Julkaistu: 26.9. 0:01

Dosentti Arto Luukkanen on kerännyt Ukrainan KGB-arkistosta runsaasti esimerkkejä siitä, millä konsteilla ja kuinka pikkutarkasti Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu seurasi maassa käyneitä suomalaisia.

DOSENTTI Arto Luukkasen uutuuskirja Suomi hajoavan imperiumin sylissä (Otava) osoittaa, että Ukrainan salaisen poliisin (SBU) avoinna olevista arkistoista on mahdollista löytää runsaasti suomalaisia kiinnostavaa aineistoa.

Vuoden 2014 Euromaidan-mielenosoitusten jälkeen Ukraina avasi omat KGB-arkistonsa paperit aina vuoteen 1991 saakka eli Neuvostoliiton kaatumiseen asti. Ukrainan kautta tutkijoiden on siten mahdollista päästä tutustumaan sellaiseen aineistoon, joka on Venäjällä yhä suljettujen ovien takana.

Luukkanen on tehnyt Kiovan arkistoissa uraauurtavaa työtä tuoretta kirjaansa varten. Jatkossa materiaalin saanti Suomeen helpottunee kuitenkin entisestään, sillä Kansallisarkisto solmi vastikään yhteistyösopimuksen Ukrainan arkistolaitosten kanssa tasavallan presidentti Sauli Niinistön Kiovan-matkan yhteydessä.
...
 
No niin, nyt se on Irtoviiksimies viimeinkin luettu pienissä paloissa.

Mitäkö mieltä olin teoksesta? No, tuota....herättihän se ainakin paljon ajatuksia.

En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen suuri ystävä, mutta minusta tämä oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjan alussa koin jossain määrin samaistumista kirjoittajaan, sillä meillä ei ollut montaa vuotta ikäeroa ja jopa jotkut kirjassa nimeltä mainitut henkilöt ovat ainakin naamaltaan tuttuja. Kirjoittaja oli periaatteen mies kuten itsekin olen jossain suhtessa, en tietenkään vaan noin äärimmilleen vietynä. Hän oli myös todella aikaansaava ja kyvykäs, kuten varmaan suuri osa ye-tason upseereista. Niitä umpisurkeita pomppamajureitakin on valitettavasti ressuna joutunut joskus katsomaan. Kirjoittaja myös avasi rehellisesti sitä armeijan vaietumpaa puolta esim. kadettikoulun touhuista ja suoranaisesti valehtelusta ja selkäänpuukotuksesta sekä asioiden lakaisemisesta maton alle. Kirjoittaja oli mielestäni jopa tyhmyyteen saakka rehellinen ja vaati vaikka vain periaatteen vuoksi oikeutta asioissa, joiden merkitys ei aina ollut kovin kaksinen. "Älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei edes joudu." Vai miten se sanonta kuuluikaan? Kirjoittaja ei arvostanut pyrkyreitä, kiipijöitä eikä opportunisteja kuten en minäkään.

KRIHA- tai tiedustelupuolesta ei ole kokemusta, mutta jälleen kerran tuli mieleen, että monessa suhteessa suomalainen sotilas tai kirjoittaja ainakin vastasi useampaa muun maalaista sotilasta ainakin kyvykkyydessä hoitaa korkeampien sotaherrojen posteja. Se kaikki tarmo ja energia, jolla kirjoittaja hoiti sekä vaativaa ja vastuullista tehtävää että paneutui milloin mihinkin vapaa-ajan projektiin oli mielestäni hämmästyttävää. Erikoiselta vaikuttivat mielestäni myös jotkut ad hoc-jutut kuten reissu evl Karin kanssa "tekaistulla" sotilasarvolla mailmalle.

Seurustelukumppanina kirjoittaja oli aika vaikea ja ristiriitainen persoona, mutta ihmisenä ja työntekijänä todellinen supermies, jonka rinnalla McGyver olisi ihan partiopoika. On toki muistettava, että elämänkerran kirjoittaminen kuolemansairaana ja sairaudesta johtuvat mielentilat väistämättä lienevät vaikuttaneet ajatuksenjuoksuun ja tapaan esittää asiat. Kypsän ihmisen tekstiä joka tapauksessa ja oli jotenkin hämmästyttävää kirjan viimeisten sivujen kuvia katsoessaan tuumia että mitä kaikkea tuo jossakin kuvissa lähes lapsenkasvoinen ammattisotilas oli siihen ikään mennessään ja ylipäätään koko uran aikanaan ehtinyt nähdä, kokea ja saavuttaa. Kirjoittajan elämään, kokemuksiin ja työuraan peilaten tuntuu, että oma työ on aina ollut tylsää ja merkityksetöntä. Ja oikeastaan ainut asia ja aikaansaannos, josta itse voi oikeasti olla ylpeä on omat lapset. Joka tapauksessa teos summeerasi mielestäni hyvin sekä niitä asioita, joita PV:ssä eniten arvostan että niitä, joita eniten halveksin. Mutta kirjoittajan alaisuudessa olisi varmaan ollut ilo palvella ja käsi olisi noussut kevyesti lippaan. R.I.P majuri Liene.

Vietin oman aikani Lienen alaisuudessa aikoinaan ja näitä aikoja kirjassakin sivuttiin, siksi kirja oli minulle henkilökohtaisempi. Monta reissua heitettiin ja odoteltiin milloin tulee sanomista. Todellakin erikoinen persoona isolla P:llä. Pelkästään positiivisessa mielessä. Sairaus vaikutti kirjan tyyliin aivan varmasti, mutta ilman sairautta ei olisi tullut kirjaa..
 
JP Koskisen Tulisiipi tarttui kirjastossa käteen, ja tuli luettua läpi melkeinpä yhdellä istumalla. Mielenkiintoinen kirja, vaikea niputtaa mihinkään kategoriaan. Samoin kertoa sisällöstä paljoakaan, muuta kuin että kertoo amerikansuomalaisista, jotka pakenivat suurta lamaa Karjalan tasavaltaan rakentamaan työläisten paratiisia, ja kirjan päähenkilön nuoren Charles/Kaarlen vaiheita siellä. Tarinan kaari on kyllä moniuloitteisen huikea.

“Siksi romaanista on myös hankalaa kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti kuin haluaisi, koska se johtaisi juonipaljastuksiin ja söisi lukunautintoa, jota romaani alusta loppuun saakka on.” – Savannilla-blogi

Lukusuositus kotimaisen kirjallisuuden ystäville, ja miksei muillekin.

9789520118334-600x876.jpg



Kiitokset vinkistä. Tämä oli hieno. Jotain täysin erilaista kuin se mitä normaalisti tulee luettua tai kuunneltua. Tällä kertaa meni äänikirjana ajomatkojen ratoksi.
 
Nyt se tapahtui.

Oma blogini avautui yleisölle 24.9. ensimmäisellä valokuvin kuvitetulla kirjoituksella:
Petsamo Suomen osana.

Tänään julkaisin toisen kirjoituksen, jonka olin muokannut ja kirjoittanut valmiiksi etukäteen ensimmäisen rinnalla. Sen otsikko on:
Saksalaiset Petsamossa.

Jotta asia ei olisi lukijoille liian helppo, niin en laita suoraa linkkiä tänne. Jos asia kiinnostaa menkää sanomalehti Kalevan blogien osoitteeseen. Asun ja olen asunut Oulussa. Kirjoitukset on otsikoitu oikealla nimelläni, joka paljastuu samalla.

Kommentteja tuli 1. tekstiini toistaiseksi vain kaksi. Nro 1 oli hävytön solvaus, jonka poistin heti. Nro 2 oli lyhyt ja asiallinen. Kirjoitin myös oman kommenttini lyhyesti eräästä asiasta.

Mm. Sotahistoria ja tavallinen historia tulevat olemaan keskeisiä asioita tällä näin avatulla blogillani. Minulle tämä on uusi kokemus. Se vie aikaa ja vaatii tekstien hiomista, mutta haluan jatkaa.
 
Ikitie ainakin elokuvana jätti kyllä vittumaisen sairaan fiiliksen..Björkman oli kyllä erinomainen roolissaan

Katsoin leffan ennen kuin luin kirjan. Kirjoitettuna tarinassa on aina enemmän vivahteita. Vaikuttava esitys sairaasta maailmasta.
 
Eilen sain kuunneltua loppuun Ville Kaarnakarin Operaatio Verna.
Kirjassa käsitellään välirauhaan sijoittuvaa aikaa ja tapahtumia mm. Kaleva lentokoneen kohtalo on mielenkiintoisesti kuvattuna, jne jne jne.
Tiedustelun tärkeys kiteytyy hyvin tässä kirjassa, joten suosittelen lämpimästi lukemaan tai kuuntelemaan tämän teoksen.

9789513185305_frontcover_final_medium.jpg

Seuraavassa kirjailija itse kertoo Operaatio Vernasta;

 
Kävin tänään turkulaisessa antikvariaatissa kyselemässä Signaali lehtiä. Välillä kuulemma tulee mutta menevät saman tien nettikaupan kautta ulkomaille. Kuukausi sitten useampi hyväkuntoinen Belgiaan. Suomenkielisiä vieläpäo_O. Noh, seinällä oli Pekka Siitoimen pärstä taulussa. Sitten vasta tajusin että tämähän on se liike joka osti koko valtakunnanjohtajan Kuolinpesän. Siitoimen kusen keltaiseksi polttamat kalsarit ovat siellä vielä myymättä jossain laatikossa.
 

Jaahas, tuo kertookin jo kaiken olennaisen Remeksen uusimmasta. Enpä aio vaivautua lukemaan. En ole enää moneen vuoteen viitsinyt lukea miehen uusimpia.

Viimeistään tässä Remes-kirjatehtaan tuotteessa näkyy menestyksen kääntöpuoli. Kun uusi kirja on pakko pusertaa markkinoille joka isänpäiväksi, ja siitä on tultava aina edellisteosta yllättävämpi ja vauhdikkaampi, jossain vaiheessa laatu saa jäädä torkkumaan takavasemmalle.
 
Onko kukaan lukenut Larry Bondin Red ragon rising tai Red phoenix kirjoja? Ovatko lukemisen arvoisia? Kiinnostaisi Clancyn Myrsky nousee kirjojen tapaiset lukukokemukset?
 
Onko kukaan lukenut Larry Bondin Red ragon rising tai Red phoenix kirjoja? Ovatko lukemisen arvoisia? Kiinnostaisi Clancyn Myrsky nousee kirjojen tapaiset lukukokemukset?

Red Phoenix oli aivan luettava, jossei jopa hyvä.
 
Onko kukaan lukenut Larry Bondin Red ragon rising tai Red phoenix kirjoja? Ovatko lukemisen arvoisia? Kiinnostaisi Clancyn Myrsky nousee kirjojen tapaiset lukukokemukset?
Joo, lukenut molemmat. Jos genre kiinnostaa niin lukuun ilman muuta. Eka oikeinkin hyvä, tokakin ihan OK. Tosin muutama vuosi kun luin.
 
Back
Top