Kirjat

[EK]

Kirjataanpa huomiota nyt tänne:

Kun Ukrainan tapahtumat ovat edelleen valokeilassa ja varmaan tulevat pysymäänkin lähitulevaisuudessa kannattaa jokaisen Ukrainasta hiukankaan enemmän kiinnostuneen etsiä käsiinsä Johannes Remyn havainnollistava Ukrainan historia - kyseessä on perusteos Ukrainan historiasta ja ukrainalaisuuden eri vaiheista ja katsantonsa Remy ulottaa aina tuhannen vuoden taa Kiova Rusj'n aikakauteen - siihen josta mr. Dugin osan opeistaan ammentaa rakentaessaan slaavilaisten kansojen kotia ja Suur-Venäjää.

Kirjassa käydään pääpiirteittäin läpi Ukrainan historia Kiovan Rusj'n aikakaudelta lähtien, varsin runsaan huomion saa Puola-Liettuan aikakaudet ja tietenkin ukrainalaisille nationalisteille tärkeät kasakat - Hetmanaatin aika. Tietenkään Venäjän merkittävää roolia ei unohdeta, niinpä kirjassa tarkastellaan varsin paljon Ukrainan alueellista historiaa vertaillen alueellisia eroja lännen ja idän välillä - kuinka kansallisuustunne kulki monin paikoin eri tietä myöten läntisessä Ukrainassa sen ollessa osa milloin Puola-Liettuaa, milloin Itävältaa tms. Ja vastaavasti millainen vaikutus Venäjällä oli idän alueisiin.

Kirjan luettuaan ymmärtää ja tajuaa tavallaan paljon paremmin myös ne vaikuttimet jotka innoittavat venäläisiä äärinationalisteja, jotka haaveilevat itäslaavilaisten kansojen yhteisestä valtiosta - Suur-Venäjästä tai pelkästään Venäjästä. Kuinka Kiovassa 1674 julkaistu Synopsis eli lyhyt kokoelma (kirkkoslaaviksi Sinopsis ili kratkoe sobranie) luo pohjaa ajattelulle Ukrainan ja Venäjän ykseydestä, sen mukaan ukrainalaiset ja venäläiset muodostavat yhden "slaavilais-venäläisen" kansan - jota ukrainalaiset eivät ihan hevin ole valmiit allekirjoittamaan. Teoksen väittämä on se, että Moskovan tsaarinhuone jatkoi Kiovan Rusin aikalaisten suurruhtinaiden valtaa, että valta polveutuu tuhannen vuoden takaa.

Vaikka olenkin perehtynyt viimeisimpinä vuosina kohtuullisesti Ukrainaan ja sen historiaan niin kyllähän kirja avasi maasta aivan uusia näkymiä, jopa siinä määrin, että olisin suonut kirjan olevan vieläkin seikkaperäisemmän ja laajemman - no kaikkea ei voi yleistajuiselta teokselta vaatia.

Kirja päättyy sitten Ukrainan itsenäisyyden aikaan Neuvostoliiton hajottua ja kyllähän siitäkin näkee kuinka ongelmallinen maa on ollut ja kuinka vaikean tien se on kulkenut itsenäistyttyään ja lopussa EuroMaidan ja sitä seurannut sota saavat pienen osansa, mutta loppujen lopuksi se ei nykyisyyden merkittävyydestä huolimatta nouse kovinkaan suureen rooliin. Joskin Remyn kannan sotaan voi päätellä hyvin helposti seuraavan lainauksen perusteella:

"Lisäksi on syytä muistaa, että Ukraina on sodan puolustautuva osapuoli: Ukrainan kotoperäiset ongelmat ja ristiriidat ovat vakavia, mutta ne tuskin olisivat johtaneet sotaan, ellei Venäjän hallitus olisi niin halunnut". (s. 280 - Ukrainan historia; Remy).

Johannes Remy: Ukrainan historia.

vlad.

Tämä oli jo täällä.

Komppaan. Ihan jees yleisesitys. Ehkä välillä pitää oikeasti keskittyä, että pysyy kärryillä kaikissa nyansseissa, mutta hyvä yleisesitys ennen kaikkea. Näitä ei ole liikaa ja hattua nostettava sille, että tullaan ihan nykyaikaan, eikä pysähdytä esim. vuosituhannen taitteeseen. Kannattaa lukea, niin ymmärtää taas vähän enemmän Itä-Euroopan kimurantista tilanteesta, kuin myös historian vaikutuksesta nykyaikaan.

 

[Erkki]

Taavetti Heikkisen Rintaman poliisi ja Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat ovat usein kehuttu kirjapari jotka itsekin on tullut luettua. Samalla lailla toisiaan täydentävä parivaljakko sattui äsken käsiini, nimittäin Einar Palmusen Hämäläisdivisioona etulinjasta kenttäsairaalaan (5.Divisioona 1941-1944) sekä nimimerkillä Pauli Marras kirjoittanut lääkintäkapteeni Pauli Suhonen: Rintamalääkärinä kuoleman linjoilla. Marras-Suhonen kertoo omista sotakokemuksistaan hyvin suorasukaisesti ja ehkä siksi ei käytä henkilöistä eikä joukko-osastoista niiden oikeita nimiä. Palmunen puolestaan kommentoi Suhosen teosta ja sitoo sen tapahtumat todellisuuteen. Muutenkin Palmusen kirja on kaltaiselleni lääkintäpuolesta juuri mitään tietävälle hyvin silmiä avaava esitys alan organisaatiosta ja sen toiminnasta.

 

[Vonka]

Taavetti Heikkisen Rintaman poliisi ja Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat ovat usein kehuttu kirjapari jotka itsekin on tullut luettua. Samalla lailla toisiaan täydentävä parivaljakko sattui äsken käsiini, nimittäin Einar Palmusen Hämäläisdivisioona etulinjasta kenttäsairaalaan (5.Divisioona 1941-1944) sekä nimimerkillä Pauli Marras kirjoittanut lääkintäkapteeni Pauli Suhonen: Rintamalääkärinä kuoleman linjoilla. Marras-Suhonen kertoo omista sotakokemuksistaan hyvin suorasukaisesti ja ehkä siksi ei käytä henkilöistä eikä joukko-osastoista niiden oikeita nimiä. Palmunen puolestaan kommentoi Suhosen teosta ja sitoo sen tapahtumat todellisuuteen. Muutenkin Palmusen kirja on kaltaiselleni lääkintäpuolesta juuri mitään tietävälle hyvin silmiä avaava esitys alan organisaatiosta ja sen toiminnasta.

Ammattiupseerien keskuudessa olleen sotatuomari Alkion kirjasta jäi mieleni päiväkirjamerkintä hyökkäysvaiheesta: vain reserviläiset saavat täällä jotain aikaan.

Minä lukaisin uudestaan Onni Palasteen Siviilisissit Stalinin kanavalla. Palaste on löytänyt realistisimman tunteen siihen yleisfiilikseen, mikä raskailla retkillä oikeasti on. Suosittelen todella Palasteen kirjoja.

Toinen, jonka luin viikonloppuna on Elfvengrenin ja Laidisen kirja sotilastiedustelusta ennen sotia, mutta se on tylsä. Liki vain pelkkiä lukuja ja organisaatioiden rakentamista. Mehevät tarinat ja anekdootit maustaisivat tietokirjaakin.

 

[Erkki]

Ammattiupseerien keskuudessa olleen sotatuomari Alkion kirjasta jäi mieleni päiväkirjamerkintä hyökkäysvaiheesta: vain reserviläiset saavat täällä jotain aikaan.

Paljon muutakin hän aiheesta kirjoitti. Kauniisti sanottuna hän arvioi kriitisesti ammattiupseeristomme tasoa. Aivan erityisesti häntä raivostutti upseeriston yritykset painostaa kenttäoikeuksia ankarampiin rangaistuksiin miehistöä kohtaan ja vastaavasti suojella upseerikollegoitaan rangaistuksilta. Tämä aihepiiri lienee jäänyt sotahistoriassamme vähälle huomiolle.

 

[Erkki]

Viime aikojen Impivaara-keskusteluista inspiroituneena luin taas vuosien jälkeen Kiven Seitsemän veljestä. Epäilen, ettei monikaan impivaaralaisuudesta höpöttävä edes tiedä mistä puhuu. Eiväthän veljekset mihinkään umpioon eristäytyneet; markkinoilla käytiin, Viertolan kartanon kanssa oltiin jatkuvasti kaupoissa ja tekemisissä ja Männistön Venlaakin vikiteltiin. Vain tarpeettomiksi katsomistaan velvoitteista he kieltäytyivät. Järkevää. Sattumoisin oli hesarissa äskettäin Tommi Uschanovin kolumni, jossa hän ehdotti takapajuisen eristyneisyyden tyyssijaksi mieluumin Muumilaaksoa kuin Impivaaraa. Se kuulostaisikin hyvältä poliittisessa keskustelussa: "Haluatteko paluuta Muumilaaksoon?" Synkkä visio. Uschanov esitti vielä, että Yhdysvalloissa seitsemän veljestä ymmärrettäisiin esikuvallisina uudisraivaajina, jotka edustavat aloitekykyä ja dynaamisuutta, kun taas kylään jääneet asukkaat olisivat pikemminkin niitä paikoilleen jämähtäneitä.

 

[EK]

Viime aikojen Impivaara-keskusteluista inspiroituneena luin taas vuosien jälkeen Kiven Seitsemän veljestä. Epäilen, ettei monikaan impivaaralaisuudesta höpöttävä edes tiedä mistä puhuu. Eiväthän veljekset mihinkään umpioon eristäytyneet; markkinoilla käytiin, Viertolan kartanon kanssa oltiin jatkuvasti kaupoissa ja tekemisissä ja Männistön Venlaakin vikiteltiin. Vain tarpeettomiksi katsomistaan velvoitteista he kieltäytyivät. Järkevää. Sattumoisin oli hesarissa äskettäin Tommi Uschanovin kolumni, jossa hän ehdotti takapajuisen eristyneisyyden tyyssijaksi mieluumin Muumilaaksoa kuin Impivaaraa. Se kuulostaisikin hyvältä poliittisessa keskustelussa: "Haluatteko paluuta Muumilaaksoon?" Synkkä visio. Uschanov esitti vielä, että Yhdysvalloissa seitsemän veljestä ymmärrettäisiin esikuvallisina uudisraivaajina, jotka edustavat aloitekykyä ja dynaamisuutta, kun taas kylään jääneet asukkaat olisivat pikemminkin niitä paikoilleen jämähtäneitä.

Itse tulkitsisin niin, että "impivaaralaisuudella" viitataan veljesten muuton alkuvaiheeseen. Aluksihan he nimenomaisesti pakenevat modernin (tuolloin) vaatimuksia (=rippikoulu&lukutaito) ja omia velvollisuuksiaan (=Jukolan talosta huolehtiminen). Aluksi Impivaarassa vain eletään kuin sika vatukossa. Metsästellään, tapellaan, huvitellaan ja pysytään nippa-nappa hengissä. Jukka Parkkinen on kiinnostavasti tulkinnut 7 veljestä robinsonadiksi, eli siis eristäytymisen ylistyslauluksi.

Muutos alkaa, kun veljekset päättävät vaurastua ja integroitua yhteiskuntaan. Silloin kaski alkaa kaatua, peltoja syntyä ja Jukolan tilan jakamisesta päätetään. Tässä vaiheessa tarvitaan muun yhteiskunnan hyväksyntä, joten sen vaatimuksiin on suostuttava. Tämän vuoksi lukutaito hankitaan ja kinkereillä istutaan. Siispä suuri opetus ei olekaan eristäytyminen vaan nimenomaisesti yhteiskunnan pelisääntöihin sopeutuminen. Vasta sitten Eeron tekstejä voidaan julkaista sanomalehdissä ja Aapo pääsee lautamieheksi.

Muumilaakso-vertaus taas on mielestäni yksinkertaisesti hölmö, koska Impivaara on suurin piirtein löydettävissä Kiven kotiseudulta Nurmijärveltä, ja 7 veljestä tapahtuu realistisessa maailmassa. Sen sijaan Muumilaakso on puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Muumit elävät omavaraistaloudessa ja jos tarvitsevat jotakin, mitä eivät kykene itse valmistamaan, deus ex machina auttaa. Lukaisin Uschanovin kolumnin ja mielestäni tuo esimerkki Muumit ja radikaali -sarjakuvasta kertoo, että joko Tommi ei ymmärrä tai todennäköisemmin ei kolumnissaan halua ymmärtää sarjakuvan sanomaa. Muumilaakso on löytänyt oman rauhansa, jossa asukkaat elävät onnellisen anarkistisessa omavaraisutopiassaan. Radikaali Rufus yrittää vetää Muumilaakson takaisen materialistiseen maailmaan ja tuhota sen onnen asettamalla normeja ja tavoitteita. Rufuksen nujertaa lopuksi laakson asukkaiden kyvyttömyys ymmärtää hänen tavoitteitaan ja haluttomuus palata antimaterialistisesta utopiastaan meidän materialistiseen dystopiaamme.

Eli se, mitä yritän sanoa on, että Kivi kuvasi maailmaa, joka oli hyvin lähellä realistista. Sen sijaan Janssonit kuvaavat maailmaa, joka on mahdollisimman kaukana omastamme ja jo lähtökohtaisesti mielikuvituksen tuotetta. Jos joku tarjoaa minulle ja perheelleni mahdollisuutta muuttaa paikkaan, jossa ei ole oravanpyörää, joka toisen kiven alla tai puun sisällä on aarre, silinterihatuilla voi tehdä pilviä (joilla voi lentää) ja mehua ja jossa saa keittää pontikkaa ja polttaa ooppiumia eikä naapuritkaan pasko nurkkijuureen, olisin valmis lähtemään vaikka jo tänään.

 

[Rajajääkäri]

Aloin lukea toiseen kertaa Alpo Marttisen, kahden armeijan soturia. En voi muuta kuin ihailla häntä, niin energinen, isänmaallinen, taitava ja älykäs mies.
Täytyy vain toivoa, että Suomen tämänpäivänkin puolustusvoimissa on tuonkaltaisia upseereja.
Kirjassa on senkaltaisia totuuksia itänaapurista, jotka sopivat tähänkin päivään, kuin nyrkki silmään.
Aivan loistava kirja, suosittelen!

 

[Vonka]

Itse tulkitsisin niin, että "impivaaralaisuudella" viitataan veljesten muuton alkuvaiheeseen. Aluksihan he nimenomaisesti pakenevat modernin (tuolloin) vaatimuksia (=rippikoulu&lukutaito) ja omia velvollisuuksiaan (=Jukolan talosta huolehtiminen). Aluksi Impivaarassa vain eletään kuin sika vatukossa. Metsästellään, tapellaan, huvitellaan ja pysytään nippa-nappa hengissä. Jukka Parkkinen on kiinnostavasti tulkinnut 7 veljestä robinsonadiksi, eli siis eristäytymisen ylistyslauluksi.

Muutos alkaa, kun veljekset päättävät vaurastua ja integroitua yhteiskuntaan. Silloin kaski alkaa kaatua, peltoja syntyä ja Jukolan tilan jakamisesta päätetään. Tässä vaiheessa tarvitaan muun yhteiskunnan hyväksyntä, joten sen vaatimuksiin on suostuttava. Tämän vuoksi lukutaito hankitaan ja kinkereillä istutaan. Siispä suuri opetus ei olekaan eristäytyminen vaan nimenomaisesti yhteiskunnan pelisääntöihin sopeutuminen. Vasta sitten Eeron tekstejä voidaan julkaista sanomalehdissä ja Aapo pääsee lautamieheksi.

Muumilaakso-vertaus taas on mielestäni yksinkertaisesti hölmö, koska Impivaara on suurin piirtein löydettävissä Kiven kotiseudulta Nurmijärveltä, ja 7 veljestä tapahtuu realistisessa maailmassa. Sen sijaan Muumilaakso on puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Muumit elävät omavaraistaloudessa ja jos tarvitsevat jotakin, mitä eivät kykene itse valmistamaan, deus ex machina auttaa. Lukaisin Uschanovin kolumnin ja mielestäni tuo esimerkki Muumit ja radikaali -sarjakuvasta kertoo, että joko Tommi ei ymmärrä tai todennäköisemmin ei kolumnissaan halua ymmärtää sarjakuvan sanomaa. Muumilaakso on löytänyt oman rauhansa, jossa asukkaat elävät onnellisen anarkistisessa omavaraisutopiassaan. Radikaali Rufus yrittää vetää Muumilaakson takaisen materialistiseen maailmaan ja tuhota sen onnen asettamalla normeja ja tavoitteita. Rufuksen nujertaa lopuksi laakson asukkaiden kyvyttömyys ymmärtää hänen tavoitteitaan ja haluttomuus palata antimaterialistisesta utopiastaan meidän materialistiseen dystopiaamme.

Eli se, mitä yritän sanoa on, että Kivi kuvasi maailmaa, joka oli hyvin lähellä realistista. Sen sijaan Janssonit kuvaavat maailmaa, joka on mahdollisimman kaukana omastamme ja jo lähtökohtaisesti mielikuvituksen tuotetta. Jos joku tarjoaa minulle ja perheelleni mahdollisuutta muuttaa paikkaan, jossa ei ole oravanpyörää, joka toisen kiven alla tai puun sisällä on aarre, silinterihatuilla voi tehdä pilviä (joilla voi lentää) ja mehua ja jossa saa keittää pontikkaa ja polttaa ooppiumia eikä naapuritkaan pasko nurkkijuureen, olisin valmis lähtemään vaikka jo tänään.

Seitsemän veljestä kestää lukemista, koska sen ymmärtämisessä riittää haastetta. Ahlqvist luuli, että se on märkä rätti vasten korkealentoista sivistysaatetta, ainakin hänen näkökulmastaan. Periaatteessa teoksessa näkyy koko snellmanilainen sivistysaate ja sen toteutuminen. Pojat haluavat takertua ikiaikaiseen riista- ja pyyntikulttuuriin, vaikka Suomi on muuttumassa pitäjähallintojen agraarikulttuuriksi, jossa avioliittokin sidotaan lukutaitoon. Tosin kun sivistys on syntynyt, pojat osaavat lukea ja osa menee naimisiin tai muuta, heistä ei enää ole kyllä mitään kerottavaakaan...

Upea teos.

 

[OldSkool]

Ostin jonkin aikaa sitten Tukholman sotamuseosta kirjan "DC-3:an - kalla krigets hemlighet" (kylmän sodan salaisuus)
jota vasta nyt pääsin selaamaan. Siinä mainitaan että Ruotsilla ei tainnut olla virallista sopimusta brottien ja USAn kanssa tutka- ja telemittaustiedon toimittamisesta, mutta henkilökohtaisia verkostoja "saattoi olla". Itse tarinasta, alasammutusta DC-3 -koneesta on hiljan nähty tv-dokumenttikin. Kysehän oli siitä että Ruotsi, siis sen ilmavoimat ja FRA:n edeltäjä, hankki tietoa NL:n radio- ja tutkatekniikan kehittymisestä. Vaikka mittaustiedustelulennot tehtiin keskellä itämerta, kansainvälisessä ilmatilassa, Gotlannin itäpuolella, niin ilmeisesti kaksi "pistoa" kohti Liepajaan rakenteilla olevaa tutka-asemaa saivat NL:n Baltian alueen ilmapuolustuskomentajan käskemaan DC-3 alasampumisen, joka tehtiin 55 minuuttia "pistoista", Gotska Sandön korkeudella, Gotlannista koilliseen. Tämä siis kesäkuussa 1952. Ei pitäisi provosoitua.
Linkkejä: http://johannesbeers.weebly.com/1952-swedish-dc-3-shot-down-by-ussr.html (englanniksi) ja http://www.finland.se/public/default.aspx?contentid=113628&nodeid=36126&culture=sv-FI
sekä http://www.svd.se/nyheter/inrikes/dc-3an_3532460.svd (ruotsiksi).
Edith: simpuran tabletti, nihkeä kirjoittaa. Kuva jäi liian isoksi, poistin.

 

[tulikomento]

Ostin jonkin aikaa sitten Tukholman sotamuseosta kirjan "DC-3:an - kalla krigets hemlighet" (kylmän sodan salaisuus)
jota vasta nyt pääsin selaamaan. Siinä mainitaan että Ruotsilla ei tainnut olla virallista sopimusta brottien ja USAn kanssa tutka- ja telemittaustiedon toimittamisesta, mutta henkilökohtaisia verkostoja "saattoi olla". Itse tarinasta, alasammutusta DC-3 -koneesta on hiljan nähty tv-dokumenttikin. Kysehän oli siitä että Ruotsi, siis sen ilmavoimat ja FRA:n edeltäjä, hankki tietoa NL:n radio- ja tutkatekniikan kehittymisestä. Vaikka mittaustiedustelulennot tehtiin keskellä itämerta, kansainvälisessä ilmatilassa, Gotlannin itäpuolella, niin ilmeisesti kaksi "pistoa" kohti Liepajaan rakenteilla olevaa tutka-asemaa saivat NL:n Baltian alueen ilmapuolustuskomentajan käskemaan DC-3 alasampumisen, joka tehtiin 55 minuuttia "pistoista", Gotska Sandön korkeudella, Gotlannista koilliseen. Tämä siis kesäkuussa 1952. Ei pitäisi provosoitua.
Linkkejä: http://johannesbeers.weebly.com/1952-swedish-dc-3-shot-down-by-ussr.html (englanniksi) ja http://www.finland.se/public/default.aspx?contentid=113628&nodeid=36126&culture=sv-FI
sekä http://www.svd.se/nyheter/inrikes/dc-3an_3532460.svd (ruotsiksi).
Edith: simpuran tabletti, nihkeä kirjoittaa. Kuva jäi liian isoksi, poistin.

Tuohon vielä semmoinen lisäys, että kyseisen DC-3:n hylky on asetettu näytteille Ruotsin ilmavoimien museoon (Flygvapenmuseum) Linköpingissä. Suosittelen tutustumaan, mikäli liikutte seudulla.

 

[vlad]

Olin jo vuosia sitten ostanut Sönke Neitzelin ja Harald Welzerin teoksen Sotilaat - taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta mutta jostain syystä se oli hautautunut hyllyni kätköihin kunnes tuossa jokin aika sitten tartuin siihen ja aloin lukea sitä, alkuun hiukan epäillen, että saavatko aiheesta mitään muuta aikaan kuin pelkkiä sotilaiden keskinäisiä keskusteluja (jotka oli salaa nauhoitettu/urkittu) ja kirjas alkupuolella minua vaivasi vielä sama epätietoisuus ja epävarmuus teoksen kirjoittajien tarkoitusperistä mutta mitä pidemmälle kirjaa luin sen paremmin pääsin siihen sisään ja sitä mielenkiintoisemmilta sotilaiden keskinäisten keskusteluiden havainnot alkoivat tuntua.

Mutta erityisesti minua kiinnosti myös kirjan loppupuolen havainnot sekä aineiston perkaus ja käsittelyyn liittyvät teoreettiset puitteet, eli Liite 1: käsittelyn teoreettiset puitteet alkaen s. 301 oli erinomaisen mielenkiintoista luettavaa ja se avasi erinäisiä motiiviin liittyviä epäilyjä ja nämä viimeiset kymmenet sivut ennen Liite 2: kuuntelupöytäkirjat että muut osiot kirjan lopulla oli tietyllä tapaa todella arvokasta antia - ne paljastivat esim. sen, että sodankäynnissä yllättävänkin moni asia on perustaltaan samaa vaikka aikaan, paikkaan ja kulttuuriin tms. liittyviä eroja tietenkin on olemassa. Ja näiden sivujen myötä oikeastaan kirjan alkupuolen anti muuttui olennaisesti merkityksellisemmäksi kirjan tekijöiden huomioitua ne ongelmat ja mahdolliset puutteet joita pelkkien kuuntelunauhojen perusteella tehtyihin arviointeihin sisältyy - tietyssä mielessä olisi ollut hienoa jos tämä osio olisi aloittanut kirjan, mutta ymmärrän lähestysmistavan. Jos se olisi ollut alussa, moni olisi kenties skipannut sen tyystin ja lukenut nauhoihin perustuvan osion enää palamaatta kirjan alkuun.

Hämmästyttävää oli myös salakuunteluaineiston laajuus, pelkästään syyskuulta 1943 oli olemassa yli 800 liuskaa puhtaaksikirjoitettua aineistoa. Kaiken kaikkiaan briteillä oli kymmeniä tuhansia sivuja vastaavaa aineistoa ja Yhdysvaltojen kansallisarkistossa Washingtonissa oli yli 100 000 sivua lisää vastaavaa salakuunteluun (ja urkintaan) perustuvaa aineistoa.

Kirjassa saksalaiset sotilaat puhuvat käytännössä lähes kaikesta mahdollisesta - tappamisesta, tekniikasta (etenkin Luftwaffen miehillä tekniikan osuus oli huomattavan suuri vrt. maavoimat), naisista, seksistä, metsästyksestä (liittyy tappamiseen), kunniallisuudesta, voitonuskosta, ideologiasta etc. etc. Kirjassa käydään myös lyhyelti läpi havaintoja italialaisista ja japanilaisista sekä saksalaisten arvioita liittoutuneiden sotilaista lännestä itään.

Arvio italialaisista ei kirjan perusteella ole kovinkaan hyvä, saksalaiset kokemuksestaan johtuen arvioivat italialaisia liittolaisia toisinaan kovinkin tiukkaan sävyyn ja halveksivat heitä todella paljon, mutta eivät brittienkään omat arviot italialaisista vakuuttavia olleet ja italialaisten oma toiminta oli suurelti syynä kovin negatiivisiin arvioihin heistä sotilaina (ja osin kansakuntana).

Suhde japanilaisiin oli sitten olennaisesti toinen. Japanilaisesta näkökulmasta esikuvallinen sotilas oli useimpien italialaisten mielestä idiootti, ja Wehrmachtin sotilaista taas osin ihailtava, osin halveksuttava fanaatikko. Yhdysvaltalaisen upseerin kirjoittamaa Uudesta-Guinesta vuodelta 1944: "Japsien säännöt merkitsevät joko voittoa tai kuolemaa. Luovuttaminen tai antautuminen vangiksi elävänä eivät kuulu heidän luonteenlaatuunsa". (s. 248).

Kirjan aineisto on koottu Englannissa ja Yhdysvalloissa, joten saksalaissotilaiden kokemuksissa painottuu tietenkin sota länsiliittoutuneita vastaan mutta jonkin verran aineistoa on kertynyt myös itärintamalla taistelleiden sotilaiden kautta - lähinnä sellaisia sotilaita jotka ovat jääneet vangeiksi länsiliittoutuneille sodan loppuvaiheissa. Ja vaikka sota lännessäkin oli ajoittain olennaisesti brutaalimpaa mitä monissa historiankirjoissa on kuvattu (sotavankeja ja antautuneita tapettiin puolin ja toisin) niin se ei kuitenkaan ollut verrattavissa itärintaman "lihamyllyyn".

Kaikkiaan kirja oli (on) mielenkiintoinen sukellus sotilaan mielenmaisemaan ja se avasi lisää uusia näkökulmia sotaan ja sodankäyntiin yksittäisen sotilaan, ryhmän, joukko-osaston tms. kokemusten kautta. Eikä kirjassa unohdettu yhteiskunnallista teemaa, führeriä, uhrimieltä ja uhrautuvaisuuttakaan.

Sun Zun (tai Sunzi, kuten suositeltava kirjoitusmuoto taitaa nykyään olla) sanoin "Tunne vihollisesi".

vlad.

 

[vlad]

Geoffrey Roberts (prof. University College, Cork - Irlanti): Stalinin kenraali - Georgi Zukov.

Henkilönä, puna-armeijan sotilaana Zukov on ollut tuttu minulle, olen jo nuorena lukenut hänestä kohtuudella mutta Robertsin teos oli käytännössä ensimmäinen elämäkerta jonka luin. Tietenkin Zukovin uran etenemistä oli äärimmäisen mielenkiintoista kirjallisesti seurata, samoin käydä uudelleen läpi niitä lukuisia taisteluita joissa hän oli mukana tavalla tai toisella suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota) aikana. Mutta koska nämä vaiheet olivat monella tapaa entuudestaan tuttuja minulle ja niitä on käsitelty lukuisissa sotahistoriallisissa artikkeleissa ja teoksissa, niiden anti ei mielenkiinnon kannalta noussut todella merkittäväksi, sen sijaan olennaisesti enemmän minua kiinnosti lukea Zukovin vaiheista sodan jälkeen - hänen uran noususta ja sitten Stalinin kaudella tapahtuneesta ensimmäisestä uran mitätöinnistä ja sittemmin 50-luvun alkupuolella tapahtuneesta ensimmäisestä paluusta parrasvaloihin ja uran uudesta noususta Neuvostoliitossa. Edellistä kiintoisampaa olikin sitten seurata toista katoamista Hrutsevin kaudella ja siihen liittyvää yritystä poistaa Zukov lähes täysin suuren isänmaallisen sodan historiankirjoituksesta ja halusta tehdä hänet niin olemattomaksi kuin suinkin mahdollista. Ja kuinka tässä vaiheessa Zukov jäi lähes yksin - entisistä asetovereista suurin osa hylkäsi hänet, käytännössä läheisenä ystävänä pysyi vain ja ainoastaan kenraali A.N. Antipenko - jonka kanssa Zukov vietti aikaa. Tätä vaihetta seurasi sitten lopulta toinen - ja viimeisin - kunnianpalautus ja sen myötä, viimeistään, Zukovin legenda alkoi saada nykyiset mittapuunsa (ja niin Neuvostoliitossa kuin myös nyky-Venäjällä henkilöpalvonnan piirteitä). tietenkin jo ennen tätä hän oli tiettyinä aikoina merkittävä henkilöhahmo ja hyvin korostetussa roolissa Stalinin lähimpänä miehenä. Myös tämän suhteen kehittymisen kertomista oli kiehtovaa seurata ja toisaalta kuin se suhde sitten myös päättyi aikanaan osin Stalinin toimesta Zukovin kadottua ensimmäisen kerran julkisuudesta - nousten kuitenkin uudelleen julkisuuteen jo Stalinin kauden lopulla.

Mutta tähän historiasta pyykimiseen ja ilmiantoihin ja selkään puukottamiseen liittyy hyvin kiehtovia piirteitä ja ne kuvaavat osaltaan sitä millainen neuvostoyhteiskunta oli mutta toisaalta myös sitä, millaisen historiallisen jatkumon perillinen tämä yhteiskunta tuolloin oli. Tämä heijastelee sitten kaikkeen toimintaan ja on pakko miettiä, että kuinka suuren painoarvon esim. sen aikakauden muistiinpanoille voi yleensäkään laittaa, koska käytännössä järjestään jokainen joutui omissa muistiinpanoissaan tarkastelemaan itseään hyvin subjektiivisesti ja korostamaan omaa arvoaan kuitenkin siten ettei tullut tehneeksi sitä liikaa ettei olisi saanut syytettä tällaisen toiminnan tähden. Yksilöllisyyden korostaminen oli kuitenkin turmiollista, oli muistettava kollektiivisuus ja yhteiskunnan arvostaminen. Zukovin omat muistiinpanot noilta ajoilta ovat hyvin puolueellisia ja ymmärrykseni mukaan paikoin jopa hyökkääviä, muistiinpanoissaan hän joutui puolustamaan itseään ja tuomitsemaan (ainakin välillisesti) häneen kohdistuneita syytöksiä ja sen myötä iskemään syyttäjien - entisten taistelutovereiden - kimppuun sanan voimalla. Stalin sai kuitenkin jäädä yllättävänkin rauhaan julkaistuissa muistiinpanoissa ja ymmärrykseni mukaan Zukov kunnioitti loppuun saakka Stalinia, vaikka myöhemmissä muistiinpanojen versioissa arvosteluakin esiintyy.

Mutta tietenkin historiallinen konteksi huomioiden on ymmärrettävää, että Zukov kirjoitti omat muistiinpanonsa kuten kirjoitti. Jos hän olisi ruotinut itseään - kaiken kokemansa jälkeen - hyvinkin kriittisesti (kritiikkiäkin esiintyi) niin tuolloin hän olisi antanut aseen mahdollisen hyökkääjän käteen. Mistään ei ollut mitään takeita siitä etteikö hän olisi voinut joutua kolmannenkin kerran sivuraiteille, vaikka tuolloin elämänsä ehtoopuolella hän ei enää merkittävässä roolissa ollutkaan. Mutta oli olemassa oleva vaara, että joku puukottaa selkään ja tällaisessa tilanteessa kriittinen itsensä arviointi olisi voinut olla liian uskalias teko. Tietenkin tämä kertoo paljon yhteiskunnasta ja kertoo toisella tapaa aikakaudesta historioitsijoille, mutta se mitä itse henkilöstä saa irti on sitten toinen asia.

Roberts toteaa kirjan loppupuolella oivaltavasti, tuolloin 1965 laadittiin Rokossovskin päätoimittajakaudella Stalingradin taistelun standarditeos, jossa Zukovin osuus taisteluun kuvattiin muutamalla sanalla, ja kirjan toteamus on seuraava: "Tässä vaiheessa Zukovin tuntemukset lienevät olleet samantapaiset kuin aikoinaan Wellingtonin herttualla, joka vanhuusvuosinaan joskus huomautti, että lukiessaan muutamien historioitsijoiden kertomuksia Waterloosta hän on alkanut ihmetellä, oliko hän itse ollut lainkaan mukana tuossa taistelussa!" (s. 312-313).

Robertsin teos on kaikkiaan oikein mielenkiintoinen ja siinä yritetään pureutua myös persoonaan nimeltä Georgi Zukov niin paljon kuin mahdollista - täydentää aiempia tulkintoja ja toisaalta kumota joitain vääristyneitä ajatuksia.

vlad.

 

[tulikomento]

Geoffrey Roberts (prof. University College, Cork - Irlanti): Stalinin kenraali - Georgi Zukov.

Henkilönä, puna-armeijan sotilaana Zukov on ollut tuttu minulle, olen jo nuorena lukenut hänestä kohtuudella mutta Robertsin teos oli käytännössä ensimmäinen elämäkerta jonka luin. Tietenkin Zukovin uran etenemistä oli äärimmäisen mielenkiintoista kirjallisesti seurata, samoin käydä uudelleen läpi niitä lukuisia taisteluita joissa hän oli mukana tavalla tai toisella suuren isänmaallisen sodan (toinen maailmansota) aikana. Mutta koska nämä vaiheet olivat monella tapaa entuudestaan tuttuja minulle ja niitä on käsitelty lukuisissa sotahistoriallisissa artikkeleissa ja teoksissa, niiden anti ei mielenkiinnon kannalta noussut todella merkittäväksi, sen sijaan olennaisesti enemmän minua kiinnosti lukea Zukovin vaiheista sodan jälkeen - hänen uran noususta ja sitten Stalinin kaudella tapahtuneesta ensimmäisestä uran mitätöinnistä ja sittemmin 50-luvun alkupuolella tapahtuneesta ensimmäisestä paluusta parrasvaloihin ja uran uudesta noususta Neuvostoliitossa. Edellistä kiintoisampaa olikin sitten seurata toista katoamista Hrutsevin kaudella ja siihen liittyvää yritystä poistaa Zukov lähes täysin suuren isänmaallisen sodan historiankirjoituksesta ja halusta tehdä hänet niin olemattomaksi kuin suinkin mahdollista. Ja kuinka tässä vaiheessa Zukov jäi lähes yksin - entisistä asetovereista suurin osa hylkäsi hänet, käytännössä läheisenä ystävänä pysyi vain ja ainoastaan kenraali A.N. Antipenko - jonka kanssa Zukov vietti aikaa. Tätä vaihetta seurasi sitten lopulta toinen - ja viimeisin - kunnianpalautus ja sen myötä, viimeistään, Zukovin legenda alkoi saada nykyiset mittapuunsa (ja niin Neuvostoliitossa kuin myös nyky-Venäjällä henkilöpalvonnan piirteitä). tietenkin jo ennen tätä hän oli tiettyinä aikoina merkittävä henkilöhahmo ja hyvin korostetussa roolissa Stalinin lähimpänä miehenä. Myös tämän suhteen kehittymisen kertomista oli kiehtovaa seurata ja toisaalta kuin se suhde sitten myös päättyi aikanaan osin Stalinin toimesta Zukovin kadottua ensimmäisen kerran julkisuudesta - nousten kuitenkin uudelleen julkisuuteen jo Stalinin kauden lopulla.

Mutta tähän historiasta pyykimiseen ja ilmiantoihin ja selkään puukottamiseen liittyy hyvin kiehtovia piirteitä ja ne kuvaavat osaltaan sitä millainen neuvostoyhteiskunta oli mutta toisaalta myös sitä, millaisen historiallisen jatkumon perillinen tämä yhteiskunta tuolloin oli. Tämä heijastelee sitten kaikkeen toimintaan ja on pakko miettiä, että kuinka suuren painoarvon esim. sen aikakauden muistiinpanoille voi yleensäkään laittaa, koska käytännössä järjestään jokainen joutui omissa muistiinpanoissaan tarkastelemaan itseään hyvin subjektiivisesti ja korostamaan omaa arvoaan kuitenkin siten ettei tullut tehneeksi sitä liikaa ettei olisi saanut syytettä tällaisen toiminnan tähden. Yksilöllisyyden korostaminen oli kuitenkin turmiollista, oli muistettava kollektiivisuus ja yhteiskunnan arvostaminen. Zukovin omat muistiinpanot noilta ajoilta ovat hyvin puolueellisia ja ymmärrykseni mukaan paikoin jopa hyökkääviä, muistiinpanoissaan hän joutui puolustamaan itseään ja tuomitsemaan (ainakin välillisesti) häneen kohdistuneita syytöksiä ja sen myötä iskemään syyttäjien - entisten taistelutovereiden - kimppuun sanan voimalla. Stalin sai kuitenkin jäädä yllättävänkin rauhaan julkaistuissa muistiinpanoissa ja ymmärrykseni mukaan Zukov kunnioitti loppuun saakka Stalinia, vaikka myöhemmissä muistiinpanojen versioissa arvosteluakin esiintyy.

Mutta tietenkin historiallinen konteksi huomioiden on ymmärrettävää, että Zukov kirjoitti omat muistiinpanonsa kuten kirjoitti. Jos hän olisi ruotinut itseään - kaiken kokemansa jälkeen - hyvinkin kriittisesti (kritiikkiäkin esiintyi) niin tuolloin hän olisi antanut aseen mahdollisen hyökkääjän käteen. Mistään ei ollut mitään takeita siitä etteikö hän olisi voinut joutua kolmannenkin kerran sivuraiteille, vaikka tuolloin elämänsä ehtoopuolella hän ei enää merkittävässä roolissa ollutkaan. Mutta oli olemassa oleva vaara, että joku puukottaa selkään ja tällaisessa tilanteessa kriittinen itsensä arviointi olisi voinut olla liian uskalias teko. Tietenkin tämä kertoo paljon yhteiskunnasta ja kertoo toisella tapaa aikakaudesta historioitsijoille, mutta se mitä itse henkilöstä saa irti on sitten toinen asia.

Roberts toteaa kirjan loppupuolella oivaltavasti, tuolloin 1965 laadittiin Rokossovskin päätoimittajakaudella Stalingradin taistelun standarditeos, jossa Zukovin osuus taisteluun kuvattiin muutamalla sanalla, ja kirjan toteamus on seuraava: "Tässä vaiheessa Zukovin tuntemukset lienevät olleet samantapaiset kuin aikoinaan Wellingtonin herttualla, joka vanhuusvuosinaan joskus huomautti, että lukiessaan muutamien historioitsijoiden kertomuksia Waterloosta hän on alkanut ihmetellä, oliko hän itse ollut lainkaan mukana tuossa taistelussa!" (s. 312-313).

Robertsin teos on kaikkiaan oikein mielenkiintoinen ja siinä yritetään pureutua myös persoonaan nimeltä Georgi Zukov niin paljon kuin mahdollista - täydentää aiempia tulkintoja ja toisaalta kumota joitain vääristyneitä ajatuksia.

vlad.

Olen joskus vuosia sitten lukaissut läpi Zukovin suomennetut muistelmat. Aika tyypilliseltä neuvostoaikaiselta tekstiltä vaikutti. Mutta mitäpä tuossa mainitsemassasi elämäkerrassa todetaan Zukovista komentajana ? Meinaan, että eikö nykyinen länsimainen sotahistoria tunne miehen lähinnä häikäilemättömänä joukkojaan lihamyllyyn heittäneenä miehenä (esim. Antony Beevorin "Stalingrad" ja "Berliini 1945" sekä David Glantzin "Zhukov's Greatest Defeat") ?

 

[Coffee Man]

Valtataistelu kertoo karusti, miten "suomettuminen" konkretisoitui 1970-luvulla, kun lännen tiedusteluelimet saivat KGB-loikkareiden kautta ensikäden tietoja Suomen luisusta karhun syleilyyn.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015052219728794_uu.shtml

KGB:n upseerit pääsivät Suomessa sisä- ja ulkopolitiikan ohjaimiin. Aidon parlamentarismin oli korvannut presidentin diktaatti, johon liittyi hallituksia muodostettaessa Neuvostoliiton (käytännössä KGB:n Helsingin asemapäällikön) kanssa etukäteen käydyt konsultaatiot. Tänään tällaista vaikuttamista nimitetään "hybridisodaksi".

 

[vlad]

Olen joskus vuosia sitten lukaissut läpi Zukovin suomennetut muistelmat. Aika tyypilliseltä neuvostoaikaiselta tekstiltä vaikutti. Mutta mitäpä tuossa mainitsemassasi elämäkerrassa todetaan Zukovista komentajana ? Meinaan, että eikö nykyinen länsimainen sotahistoria tunne miehen lähinnä häikäilemättömänä joukkojaan lihamyllyyn heittäneenä miehenä (esim. Antony Beevorin "Stalingrad" ja "Berliini 1945" sekä David Glantzin "Zhukov's Greatest Defeat") ?

Aihetta ruoditaan kirjassa kohtuudella, ei kiistetä sitä etteikö Zukov ollut voimakastahtoinen ja tarvittaessa miehiään uhraava komentaja mutta toisaalta kritisoidaan myös muutamia aiempia näkemyksiä siitä millainen Zukov oli komentajana esim. Glantzin tietyt näkemykset saivat kritiikkiä. Seuraava lainaus kirjan loppupuolelta antaa erään kuvan siitä millaisessa maailmassa Zukov joutui toimimaan ja millaisia joukkoja hän joutui komentamaan:

"Zukovin kunnianhimoiset operaatioajatukset eivät olleet pelkästään hänen omahyväisyyteensä pohjautuvia haavekuvia. Ne olivat Stalinin ja stavkan yhteisiä visioita ja heijastusta myös Neuvostoliiton suurten muutosprojektien perinteestä. Zukovin sotilaallinen käsityskyky oli muotoutunut tämän perinteen piirissä, ja vaikka se saattoi jättää tilaa luovuudellekin, se oli luonteeltaan hyvin autoritaarinen ja hierarkkinen, korosti kuria ja yhdenmukaisuutta. Zukovin turvautuminen pikemminkin tarmoon ja voimaan kuin mielikuvitukseen tavoitteisiin pyrittäessä oli täysin koko neuvostojärjestelmässä vallitsevan hengen mukaista. Niinpä Zukovin saavuttaman suuren menestyksen erityinen piirre oli se seikka, että hän oli neuvostoliittolainen sotapäällikkö. Hän olisi tuskin ollut yhtä tehokas komentaja missään muussa armeijassa.

Neuvostokenraalina Zukov johti ominaisuuksiltaan erikoista armeijaa: sen miehet olivat asevelvollisia maalaismiehiä, jotka eivät olleet juuri kouluja käyneet ja joiden sotilaskoulutuskin oli jäänyt alkeisiin. Monet näistä asepukuun puetuista talonpojista olivat vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa kokeneet maatalouden pakkokollektivisoinnin traumaattiset vaikutukset. Vaikka jotkut olivat vilpittömiä ja sitoutuneita kommunismin kannattajia, ainakin yhtä monet olivat vihamielisiä, tietämättömiä tai välinpitämättömiä. On vaikea kuvitella, miten tuollainen armeija olisi kyetty pitämään koossa Neuvostoliiton ja Saksan sodan raivokkaiden taisteluiden kauhistuttavissa oloissa ilman ankaraa kuria ja kovia rangaistuksia, jotka toimivat varoituksena muille. Ja ankaraa ja armotonta komento epäilemättä olikin. Neuvostoliitto teloitti sodain aikana hämmästyttävän määrän omia sotilaita - 158 000." (G. Roberts: Stalinin kenraali - Georgi Zukov, s. 332).

Eräs kirjan päätelmä oli se ettei Zukov juuri uhrannut sen enempää joukkojaan mitä muut neuvostokenraalit - hän oli komentajana tiukka ja armoton ja autoritaarinen, hänen vaatimustasonsa oli korkealla ja hän vaati ankaria uhrauksia - toisaalta kirjan perusteella hän ei vaatinut muilta sen enempää mitä itseltään. Tosin Neuvostoliiton riveissä oli toisenlaisiakin komentajia, ei niin autoritaarisia ja ankaria sekä armottomia komentajia kuten Zukov vaan Rokossovskin kaltaisia olennaisesti maltillisempia komentajia.

Sodan jälkeen (50-luvulla) Zukov huomioi myös inhimillisen tekijän vaikutuksen - ja monella tapaa tämä havainto on yleispätevä edelleenkin: "Sotilaallinen välineistö, tehokkainkaan, ei voi sinänsä ratkaista taistelua tai operaatiota eikä saada voittoa. Aseellisen taistelun lopputuloksen tulevaisuuden sodissa ratkaisevat ihmiset, jotka hallitsevat täydellisesti sotilaallisen välineistönsä, uskovat sodan oikeutukseen ja ovat syvästi uskollisia hallitukselleen ja aina valmiita puolustamaan kansaansa". (s. 289).

Merkittävin havainto varmasti on juuri se, että Zukov oli neuvostoliittolainen sotilaspäällikkö ja hän tuskin olisi ollut yhtä tehokas komentaja missään muussa armeijassa. Toisaalta on syytä miettiä, että missä määrin sillä miehistöllä (etenkin sodan alussa) ja niillä olosuhteilla ja siinä tilassa, jossa oma liikkumavara oli rajallinen, oli mahdollista saada aikaan merkittäviä tuloksia olennaisesti toisenlaisella menetelmällä - joskin puna-armeijassa oli Rokossovskin kaltaisia komentajia, mutta sovittelevuuden, maltin, kannustuksen tms. seikkojen oheen hänkin myös huomioi kurin merkityksen.

vlad.

 

[tulikomento]

Merkittävin havainto varmasti on juuri se, että Zukov oli neuvostoliittolainen sotilaspäällikkö ja hän tuskin olisi ollut yhtä tehokas komentaja missään muussa armeijassa. Toisaalta on syytä miettiä, että missä määrin sillä miehistöllä (etenkin sodan alussa) ja niillä olosuhteilla ja siinä tilassa, jossa oma liikkumavara oli rajallinen, oli mahdollista saada aikaan merkittäviä tuloksia olennaisesti toisenlaisella menetelmällä - joskin puna-armeijassa oli Rokossovskin kaltaisia komentajia, mutta sovittelevuuden, maltin, kannustuksen tms. seikkojen oheen hänkin myös huomioi kurin merkityksen.

Varmasti näin. Zukovia ja muita neuvostokomentajia on turha arvuuttaa samalla tavalla kuin esim. Montgomerya, Bradleyta ja Pattonia. Neuvostoliitossa Zukovin kaltainen komentaja menestyi ja niitti mainetta. Kun taas lännessä vastaavanlaisia miestappioita kerännyt komentaja olisi piakkoin saanut potkut.

 

[tankkimies]

Stalin oli myös kova tekemään töitä. Käskyjä lähti aamuneljältä, aamuviideltä, aamukuudelta. Työpäivä oli varmaan 16 tuntia.

Himmler taas heräsi kymmenen jälkeen, söi kunnolla, kävi kylvyssä ja hierojalla. Meni sitten muutamaksi tunniksi töihin. Siinä välillä kunnon lounastauko.

Tämä hieroja oli muuten Suomen armeijan vänrikki Felix Kersten, ja hän antoi koko ajan tietoa jenkeille (OSS).

On vain kohtuullista, että Hollanti möi tankkeja Suomelle, koska Felix pelasti hollantilaiset täydelliseltä kansanmurhalta.

 

[Erkki]

On vain kohtuullista, että Hollanti möi tankkeja Suomelle, koska Felix pelasti hollantilaiset täydelliseltä kansanmurhalta.

Tuossa tapauksessa ne tankit olisi pitänyt saada ilmaiseksi.
Tosin Kerstenin kertomuksia pidetään yleisesti aika epäluotettavina.

 

[SJ]

Tuossa tapauksessa ne tankit olisi pitänyt saada ilmaiseksi.
Tosin Kerstenin kertomuksia pidetään yleisesti aika epäluotettavina.

Jonkinlainen liioittelu lienee ihan ymmärrettävissä, olihan hän helvetin ilkeän tyypin palveluksessa. Myöskin se, että mitä hän on saattanut yrittää tehdä voi olla hieman eri asia, kuin mitä oikeasti tapahtui. Himler kun ei ota käskyjä hierojaltaan.

Mutta kysymys kuuluu, että mitä on voitu vahvistaa? Onko esim. tuo OSS juttu vahvistettu?

 

[Erkki]

Jonkinlainen liioittelu lienee ihan ymmärrettävissä, olihan hän helvetin ilkeän tyypin palveluksessa. Myöskin se, että mitä hän on saattanut yrittää tehdä voi olla hieman eri asia, kuin mitä oikeasti tapahtui. Himler kun ei ota käskyjä hierojaltaan.

Mutta kysymys kuuluu, että mitä on voitu vahvistaa? Onko esim. tuo OSS juttu vahvistettu?

Ilmeisen monesta asiasta on vain Kerstenin oma kertomus, vaan voipi olla tottakin. Olettaisin, ettei tuo OSS juttu olisi ihan hatusta vedetty.