Tutkimus Päämajan ja marskin elosta jättää paljon arvailujen varaan. Tekijä kiittää monia muita tutkimusten tekijöitä, moitteita hän ei jaa, eikä ryhdy tutkijasotiin. Monesti hän arvioi, että jokin – ja niitä on monia – episodi vaatii tutkijoilta lisää töitä.
Mikä hyökkäyksessä Sorokkaan niin kangerteli? Olisiko Suomen käynyt huonosti, jos rata pohjoisesta etelään olisi katkaistu? Tiesikö Mannerheim, ettei saksalaisista ollut Leningradin ja puna-armeijan kukistajaksi? Olisiko se Suomelle turvaksi, kun liittoutuneet alkavat jakaa voittajina ”oikeuttaan”?
Päämaja sai lukuisia varoituksia kevätkesän 1944 suurhyökkäyksestä. Myös Päämaja jakeli ukaaseja rintamavastuussa oleville komentajille, mutta asemasota oli laiskistanut Suomen armeijan. Tämä ei tietysti ole mikään ennuste-ennätys tai lopullisen viisauden huippu: Päämajan sotahistorian toimistoon kesällä 1941 kutsuttu tohtori Yrjö Ruutu analysoi jo syyskuussa (1941), että Saksa ajautuisi itärintamalla talvisodankäyntiin, mikä merkitsisi Saksalle tappiota maailmansodassa. Siitä ei tullutkaan Suomen osalta lyhyt kesäsota.
Päämajassa purnattiin, tehtiin suuria munauksiakin ja kiristeltiin hampaita ääneti. Onnistuminen sodassa oli muidenkin ansiota kuin Päämajan, armeijan ja joidenkin harvojen poliitikkojen. Unholaan jää taas kerran Väinö Tannerin (sd.) osuus, vaikka tämä ei nyt Päämajassa aikaa kenraaleilta vienytkään. Rauhaan pääsemisen edellytys kaiketi oli myös, että Stalin sai kunniakkaasti valloittaa Viipurin, tai kuten kenraali Airo oli todennut: Viipuri annettiin.