Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Panssari Salama
Respected Leader
Loistava kirja!
Hyvä kirja. Kirja(sarja) kuuluu mielestäni jokaisen suomalaisen (nuoren) sotilasjohtajan oppimateriaaliin.
soittaja
Kapteeni
On kyse Tarkan kirjasta „Ahvenanmaa, Itämeren voimapolitiikan pelinappulana“ (2020).
Siinä on ihan viisaita ajatuksia. Aseistamaton Ahvenanmaa vetää puoleensa konfliktin sattuessa kovaa voimaa. Jo ennen jatkosodan syttymistä kesäkun lopussa 1941 suomalaiset ennakkoivat ja tekivät ns. kilpapurjehduksen Ahvenanmaalle. Saaret linnoitettiin ja miehitettiin mahdollisimman pian. Rannikkotykkejä asennettiin paikoilleen ja toimintakuntoon. Se oli Suomen kannalta hyvin toimittu. En usko Neuvostoliiton tai Saksan olisivat kunnioittaneet mitään sopimuspapereita. Kuka ehtii, se ehtii.
Tilanne ei ole muuttunut, mutta aseet ja sotalaivat ovat. Uskon Jukka Tarkan tavoin, että demilitarisoidut saaret houkuttelevat muita täyttämään sotavoimillaan nuo saaret ja Ahvenamaan pääsaaren. Suomea on kielletty tekemästä tiettyjä asioita. Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä Venäjä vaatiii. Myös Saksa, Ruotsi, Iso-Britannia ja Ranska ainakin ovat kiinnostuneita ottamaan osaa saarten hallinnasta.
Lopussa oli hyvä toteamus, että jos aseettomuus ja puolueettomuus esiintyvät rinnakkain, kumpikaan ei voi toteutua! Puuttuu niitä suojaava v o i m a.
Viimeksi muokattu:
Thomas Pakenham, 'The Boer War'
Pakenhamin buurisodan historia on paras englanninkielinen (ja todennäköisesti minkään kielinen) teos aiheesta. Jos on lukenut ja pitänyt historioitsijan myöhemmästä teoksesta koskien Afrikan paloittelua, ei tule pettymään.
Valtaosa toisen buurisodan myöhemmistä historioitsijoista ovat asettuneet Leo Ameryn tulkintojen taakse. Tämä oli Timesin sotakirjeenvaihtajana Etelä-Afrikassa, Robertsin ihailija, armeijan uudistaja ja massiivisen, seitsemästä niteestä koostuvan 'The Times History of the War in South African' päätoimittaja (jota teosta voi osittain verrata 'Suomen vapaussota vuonna 1918' -teosjärkäleeseen).
Amery päätti tehdä komentaja Bullerista syntipukin kaikille brittien sotilaallisille mokille toisessa buurisodassa ja esimerkin 'vanhentuneesta' sodankäyntimuodoista. Robertsiin ja pitkälti myös Kitcheneriin tämä taas suhtautui täysin kritiikittömästi.
Näitä Ameryn välittämiä virheellisiä tulkintoja Pakenham parhaansa mukaan teoksessaan korjaa ja teosta voi pitää myös ansaittuna sir Redvers (eikä suinkaan 'Reverse') Bullerin maineenpalautuksena.
Mikäli kaipaa lähdeviitteitä, en suosittele Folio Societyn painosta teoksesta, siitä kun on ne jätetty pois. Lähdeluettelo ja hakemisto tosin löytyvät.
Kimberleystä löydetään runsas timanttiesiintymä 1870, joka johtaa rynnistykseen. Iso-Britannia valloittaa alueen ja liittää sen Kapmaahan. Timanginhimosta kärsii myös 18-vuotias Cecil Rhodes.
Britit miehittävät Transvaalin vuonna 1877 ja julistavat sen kruununsiirtomaaksi.
Joulukuussa 1880, kolme vuotta kerättyään voimia, buurit julistavat sodan presidentti Krugerin johdolla, joka johtaa ensimmäinen buurisotaan (Eerste Vryheidsoorlog, 'ensimmäinen vapaussota'). Brittien punatakit (khaki tuli pian tilalle) piestiin täydellisesti Majuba-kukkulan taistelussa (buurien kaatuneet: yksi [1]) 26. helmikuuta 1881.
Tämän taistelun merkitys sen paremmin buureille kuin briteillekään ei unohtunut: 'muistakaa Majuba!' muodostui brittien iskulauseeksi seuraavassa sodassa.
'Grand Old Manin' eli W. E. Gladstonen johtama hallitus - uskoessaan sodan jatkamisen vaativan huomattavia lisäjoukkoja ja, luonnollisesti, rahaa - suostui Majuban jälkeen rauhanneuvotteluihin, joissa buureille myönnettiin rajoitettu itsenäisyys (Iso-Britannia hoitaisi ulkomaansuhteita).
Witwatersrandista (Rand), Transvaalin alueelta löydetään maailman suurin kultaesiintymä, joka johtaa vuonna 1886 kultakuumeeseen; persaukinen Transvaal saa huomattavia varoja. Wernher-Beit yhtiöstä tulee yksi suurimmista kullankaivuufirmoista.
Tohtori Jamesonin ryöstöretki vuonna 1895, yritys miehittää Transvaal Pitsanista ja Mafekingista; Etelä-Afrikan rahamiehet Cecil Rhodes ja Beit (ja todennäköisesti myös Wernher) yrityksen takana, joka epäonnistuu. Iso-Britannian siirtomaaministeri Chamberlain tietoinen, mutta ei yritä estää retkeä (ja asiaa koskevat sähkeet hautauvat sattumalta vuosikymmeniksi...).
Buurit tuhoavat Jamesonin osastot helposti Doornkopin taistelussa. Kenttäoikeutta jakaessaan he meinaavat hirttää Jamesonin Laing's Nekissä, mutta presidentti Kruger esiintyy maltillisena ja estää tämän.
Ryöstöretki kuitenkin paljastaa buurien aseiden vanhentumisen ja tämän seurauksena joukkoja ruvetaan varustamaan uusimmilla ranskalaisilla ja saksalaisilla tykeillä, sekä makasiinisyötteisillä Mauser-kivääreillä.
Alfred Milnerista tulee brittiläisen Kapmaan kuvernööri. Milner on pesunkestävä brittiläinen imperialisti (ehkä jopa jingoisti), vaikkakaan ei Union Jackia joukkojen edessä heiluttavaa laatua oleva. Tämä haluaa saattaa buuritasavallat Imperiumin haltuun.
Uitlandereilla ('ulkomaalaisilla', Transvaalissa asuvilla briteillä) ei ole edustusta Volksraadissa (Transvaalin parlamentissa); tekosyy briteillä puuttua Transvaalin sisäisiin kysymyksiin. Tutut rahamiehet järjestävät levottomuuksia
Siirtomaaministeri on Chamberlain valmis Transvaalin - ts. presidentti Krugerin - kapitulaatioon sopimuspohjaisesti, jos tämä myöntyy täyden edustuksen antamiseen Uitlandereille parlamentissa; Milner haluaa kuitenkin sotaa.
Oranjen vapaavaltion presidentti Steyn järjestää Bloemfonteinissa tapaamisen Krugerin ja Milnerin välillä touko- ja kesäkuun vaihteessa 1899, mutta ne jäävät tuloksettomiksi, ihan kuten Milner oli halunnutkin.
Kruger kuitenkin neuvotteluiden katkeamisen jälkeen myöntyy moniin vaatimuksiin: 'ulkomaalaisille' kansalaisuus seitsemän, sitten viiden vuoden maassa asumisen jälkeen, jolloin täysi edustus Volksraadissa.
'Oom Kruger' on kuitenkin vakuutettu Milnerin käyttäytymisen johdosta, että myöskään Chamberlain ei todellisuudessa halua hoitaa kiistakysymyksiä neuvottelemalla, vaan sodalla ('haluatte maamme!').
'Kuolleet upseerit voittavat sotia': missä britti-imperiumi on kerran tapattanut sotilaitaan, sen se lopulta voittaa itselleen.
Etelä-Afrikkaan päätetään 8. syyskuutaa lähettää 10000 brittisotilasta täydennykseksi (virallisesti Natalin siirtokunnan puolustamiseksi); armeijakunnan komentajaksi Redvers Buller (joka on haluton ja näkee yrityksessä suuria riskejä);
27. syyskuuta Transvaal liikekannallepanee burgherinsa (äänioikeutetut kansalaiset, ts. buurimiehet); presidentti Kruger pyytää vapaavaltiota tekemään samoin.
9. lokakuuta Kruger lähettää ultimaatumin briteille joukkojensa vetämiseksi pois Transvaalin rajoilta tai seuraa sodanjulistus; 11. päivänä se erääntyy ja toinen buurisota (Tweede Vryheidsoorlog, 'toinen vapaussota') alkaa.
20. lokakuuta, Lucas Meyerin kommando avasi tulen kolmella Creusot 75mm kenttätykillä Dundeessa, pohjoisessa Natalissa olevia Symonsin joukkoja vastaan. Meyerin buurit olivat Talana-kukkulalla, jonka britit valtasivat suurin tappioin.
Buurit taasen onnistuivat vetäytymään lähes tappioitta.
Buurit piirittävät Kimberleyn ja Mafekingin 14. lokakuuta. Cecil Rhodes jättäytyy Kimberleyn piiritykseen.
Elandslaagten taistelussa 21. lokakuuta brittiratsuväen seipäät ja keihäät tekevät buureista teurasjätettä.
Brittiläisen armeijakunnan komentaja Buller saapuu Kapkaupunkiin 31. lokakuuta
Kenraali Whiten joukot jäävät piiritykseen Ladysmithissä 2. marraskuuta (Johnsson monien entisten 'retkeläisten' kanssa on myös kaupungissa); Piet Joubert ja Louis Botha työntyvät etelä-Nataliin.
Britit tekevät panssarijunalla (ilman avustavia ratsujoukkoja) Estcourtista tiedusteluja: 15. marraskuuta Bothan kommando ajaa junan ansaan, joka ajautuu osittain kiskoilta. Kyydissä on aloitteleva sotatoimittaja Winston Churchill, joka jää nyt buurien vangiksi ja lähetetään Pretoriaan (josta tosin pääsee myöhemmin pakenemaan).
Joubertin ja Bothan edettyä eteläisempään Nataliin, he jäävät yllättäin komentaja Bullerin tuoreiden täydennysten väliin. Buurit vetäytyvät ilman suurempia ongelmia, mutta Joubert lentää ratsunsa selästä ja saa pahoja vammoja ja
menettää innostuksena jatkaa pyrkimistä etelään 23. marraskuuta. Botha ottaa buurikommandot komentoonsa Joubertin sijasta.
Botha vetäytyy takaisin Takangajoen pohjoispuolelle, johon luo puolustusasemat; buurien 'offensiivinen' puolustus päättyy toisen vapaussodan osalta.
Komentaja Buller lähettää lordi Methuenin pelastamaan Kimberleyta marraskuun lopulla; Kekewich johtaa Kimberleyssa olevaa varuskuntaa.
Methuen valtaa pari kopjea (kukkulaa) suurin tappioin; buurit (mm. komentaja Koos De la Rey) vetäytyvät Modderjoelle, johon kaivautuvat: buurien saadessa raskaita tappioita, De la Rey tajuaa kopjet vaarallisiksi paikoiksi linnottautua shrapnellitulen takia ja ymmärtääkin taisteluhautojen olevan tehokkaammat makasiinisyötteisten kiväärien aikakaudella.
Britit saavat luotua sillanpääaseman buurien läntiseen sivustaan suurin tappioin Modderjoen taistelussa 28. marraskuuta. Piet Cronjen kommandot vetäytyvät Modderjoen asemista De la Reyn ollessa hautamaassa taistelussa haavoittunutta ja lopulta kuollutta poikaansa.
Cronje vetäytyy Spytfonteinille, mutta De la Rey peruuttaa vetäytymisen ja siirtää puolustuslinjan Magersfonteinin eteen tai alle - vakuututtuaan taisteluhautojen toimivuudesta Modderjoen taistelussa, luoden taas taisteluhaudat.
Methuenin skotit etenevät 11. joulukuuta alle tuhannen metrin päähän buurien asemista Magersfonteinilla, jolloin jälkimmäiset aloittavat tulituksen. Seuraa yhdeksän tunnin laukaustenvaihto, jossa brittiupseeria kylmenee runsaasti alkuvaiheessa.
Valtaosa miehistötappioista taas tulee skottien hermojen lopulta pettäessä ja aloittaessa hallitsemattoman perääntymisen.
Britit saavat Magersfonteinin taistelussa nenilleen; Methuen toivottelee vielä, että buurit taas vetäytyisivät asemistaan, kuten Modderjoelta, mutta De la Rey on nyt vakuuttunut täysin taisteluhautojen hyödyllisyydestä uuden ajan kiväärejä käytettäessä.
Buller johtaa henkilökohtaisesti Colenson taistelua 15. joulukuuta eli hyökkäystä Bothan johtamia joukkoja vastaan, jotka ovat kaivautuneet Takangajoelle.
Hyökkäys menee alusta lähtien pieleen: Longin tykistö marssii jalkaväen EDELLÄ ja aivan liian lähelle buurien asemia, joissa nämä ovat kivääritulen tavoitettavissa; Hartin jalkaväki menee afrikkalaisen oppaan opastama liikaa itään, joen ympäröimään kieppiin idemmässä olleen ylikulkupaikan sijasta: brittien itäinen tai läntinen sivusta ei onnistu etenemään.
Buller keskeyttää hyökkäyksen. Taistelun jälkeen Buller lähettää salasähkeen sotaministeri Lansdownelle, jossa käytännössä ehdottaa Ladysmithin jättämistä niine hyvineen. Bullerin viholliset kotimaassa - Lansdowne mukaan lukien mutta erityisesti
Frederick Roberts (paroni Roberts of Kandahar) - Intian joukkojen ylipäällikkö ja armeijan 'intialaisen' upseeriryhmittymän ykkösmies -, käyttävät sähkettä tekosyynä Bullerin poistamiseen tehtävästään armeijakunnan komentajana.
Buller oli Britannian asevoimien ylipäällikön Garnet Wolseley oppilas sodankäynnin opeissa. Wolseley johti armeijassa 'afrikkalaisten' upseeriryhmää, jotka repivät asevoimia 'intialaisten' kanssa eri suuntiin.
Roberts ehdottaa tilalle itseään ja niin ja hänet nimitetäänkin korvaamaan Buller armeijakunnan komentajana 18. joulukuuta; Roberts ottaa esikuntaupseerikseen Herbert Kitchenerin.
Buller siirretään johtamaan Natalin puolustuksellisia joukkoja.
Vuoden ja vuosisadan vaihduttua, tammikuun kuudentena, buurit tekevät hyökkäyksen piiritettyä Ladysmithiä vastaan, joka ei johda ratkaisuun.
Roberts ('Little Bobs') ja Kitchener ('K of Chaos') saapuvat Kapkaupungiin 10. tammikuuta.
Bothan johtamat joukot pysyvät asemissa Takangajoella, vaikka komentaja haluaisi siirtyä takaisin offensiiviseen toimintaan brittien jahkailun jatkuessa. Mistä kohden Buller yrittää tulla läpi seuraavaksi?
Buller aloittaa sivustamarssin, joka oli ollut vaihtoehto ennen ratkaisua hyökätä suoraan Colensoon: seuraa Spion Kopin taistelu 24. tammikuuta, 1900, jossa Bullerin alaisten jahkailu johtaa jälleen 'odottamattomiin ongelmiin'.
Buurit eivät uskoneet brittien hyökkäävän Spion Kopilta sen vaikeakulkuisuuden ja epätasaisuuden takia, mutta sinne britit kuitenkin jahkailun perästä kiipesivät. Paikka olisi erinomainen kanuunoille, mutta Bullerin alaisten
johdosta niiden nostamisessa ei kiirehditty.
Britit pääsivät kuitenkin Spion Kopin etumaastoon ja kaivoivat hätäiset taisteluhaudat (kukkulalle kiipesi satoja ukkoja, mutta sinne vietiin vain 20 lapiota ja 20 hakkua!); Bothan alaiset joukot huomattuaan tämän, ryhtyivät
vastahyökkäykseen, mutta saivat nyt vuorostaan kuulaa vastaan 'näkymättömistä' asemista: rinne täyttyi kaatuneista ja haavoittuneista buureista, tosin brittien tappiotkin olivat suurehkot näiden paremmista asemista huolimatta.
Todellisen myllytykseen kukkulalla olevat britit joutuivat kun buurien Creusotit ja Maxim 'pom-pomit' rupesivat syöttämään murkulaa Spion Kopille: taisteluhaudat täyttyivät kaatuneista, upseeritappiot olivat jälleen suuret. Buller lähetti
joukkoja sekä lännestä että idästä hiljentämään buurien tykistöä; idässä, Spion Kopin vieressä olevat kaksoiskukkulat onnistuttiin miehittämään helmikuun alussa ja asemat siellä vaikeuttivat buurin toimintaa huomattavasti.
Lopulta, molemmilla osapuolilla hermot pettivät ja asemat hylättiin: buurit lähtivät perääntymään Ladysmithiin päin ja britit laskeutuivat sekä Spion Kopilta että sen itäpuolella olevilta kukkuloilta.
Botha peruutti perääntymisen ja buurit huomasivat ensimmäisenä vastapuolen hylänneen asemansa ja miehittivät täten Spion Kopin.
Jälleen brittiläisen armeijakunnan komentajan sir Redvers Bullerin alaiset upseerit olivat jahkailullaan kuseneet komentajan hyökkäyssuunnitelmat.
Robertsin suunnitelmana oli edetä 30000 ukon 'höyryjunana', joista osa oli ratsumiehiä, toiset rakuunoita, suoraan Oranjen vapaavaltion aukeiden läpi sen pääkaupunkiin Bloemfonteiniin ja tällä liikkeellä yrittää vetää vapaavaltion kommandot pois rintamilta.
Mutta Roberts joutui toteamaan pitkälti samat ongelmat kuin Bullerkin: Kimberleyn piirityksen päättämisellä oli poliittinen priorieetti, koska muuten siellä oleva Rhodes saattaisi antautua - kaupungin varuskunnan päällikön mielipiteestä välittämättä - buureille.
Rhodesin motiivi ylipäätänsä hankkiutua Kimberleyihin, vain jättäytyäkseen buurien piiritykseen, lienee ollut timanttikaivostensa (vaikka olikin vain yksi osakas) pelastaminen joutumiselta buurien käsiin: siksi SOS:ia Imperiumille, ja senhän oli vastattava, kun
kyseessä oli Cecil Rhodesin kaltainen 'suurmies'.
Brittiupseeri Frenchen joukot murtavat Kimberleyn piirityksen 15. helmikuuta.
Robertsin höyryjyrä etenee rauteteistä välittämättä - tai etenisi, jos härät mutta varsinkin hevoset kestäivät jatkuvaa etenemistä.
Muihin edellisen tai toisen sodan buurikomentajiin verrattuna nuori Christiaan de Wet, joka on Cronjen alainen, tekee yllättävän hyökkäyksen Watervals Driftissä brittien kuormastoa vastaan ja vie briteiltä puolitoistatuhatta härkää ja mittavan määrän huoltotarpeita.
Sillä ei ole kuitenkaan suurtakaan merkitystä Robertsin alaisuudessa olevan ratsuväenkomentaja John Frenchin joukkojen etenemiselle Kimberleyhin - buurien Magersfonteinissa olevien asemien ohitse - ja sen saarron murtamiseen.
Jos partapatriarkaaliset buurijohtajatkin ymmärsivät vetää oikeat johtopäätökset lapion ja kiväärin yhteistyöstä, mitä tulee puolustukselliseen sodankäyntiin, niin ainakaan Cronje ei ymmärtänyt, että joukkojen voimasuhteiden kasvaessa liian suuriksi vihollisen hyväksi, ei kaivautuminenkaan ole aina paras vaihtoehto.
Kimberleyn saarron purkamisen jälkeen, Cronje jäi kuitenkin joukkoineen ensinnäkin hidastelemaan etenevien brittijoukkojen edellä ja toisin kuin olisi ollut järkevintä - ja jolla keinolla buurikommandot olivat ennenkin pärjänneet taistelun käydessä heille epäedullisiksi -, hävinneet ylivoimaisen liikkuvuutensa ansionsta tasangoille.
Cronje kuitenkin linnottautui ja antoi brittien piirittää itsensä Paardebergissä 18. helmikuuta, josta tuli sodan ensimmäinen 'suuri' voitto briteille.
Kitchener tosin sitä ennen teurastutti joukkojaan suoralla hyökkäyksellä Cronjen kaivautunutta laageria (vankkurileiriä) vastaan. Modderjoen ja Magersfonteinin taisteluista vielä selvinneet skottijoukot saivat taas kantaa kovan hinta kaatuneina.
De Wet sen sijaan ymmärsi liikkuvan sissisodankäynnin olevan ainoa vaihtoehto voimasuhteiden kääntyessä liian suuriksi. De Wet miehitti muutamalla sadalla miehellä kopjen, josta avautui Cronjen piiritetyille joukoille pakotie.
Cronje ei kuitenkaan suostunut tähän tilaisuuteen syystä tai toisesta tarttumaan, ja vain yksittäiset Cronjen burghereista käyttivät de Wetin tarjoamaa kättä hyväkseen.
Kitchener oli saapunut Paardebergiin ennen Robertsia ja johtanut alaistensa komentajien vastustuksesta huolimatta joukoon suoraan hyökkäykseen suurin ja turhin tappioin. Robertsin saavuttua paikalle tämäkin oli ollut aluksi suoran hyökkäyksen jatkamisen kannalla, mutta tarkasteltuaan maastoa, todennut sen järjettömäksi.
Juuri kun tämä oli peruuttamassa hyökkäyksen ja vetämässä joukkojaan pois, Cronje päätti antautua joukkoineen, noin 4000 ukon kanssa.
Pakenham väittää teoksensa olevan ensimmäinen painettu teos, jossa tämä perääntymiskäsky tuodaan julki - jota ei tietenkään keretty toteuttamaan -, se kun jemmattiin huolella toimittajilta ja historioitsijoilta.
Brittien voitto Paardebergissä oli siis aivan hiuskarvan varassa. Tosin sitä se ei olisi ollut, jos Kitchener olisi tyytynyt vain saartamaan Cronjen joukkoja ja tykistöllä pehmittänyt nämä antautumaan; britit kun onnistuivat
tuhoamaan suurimman osan Cronjen joukkojen mukana kulkeneista vankkureista ja täten tarvikkeista.
Nykyaikaisen sodankäynnin aamuhämärissä Buller onnistui miehittämään Tugelajoen eteläpuolelta riittävän pitkän kaistan kukkuloita, jolloin joen ylitys joukoille saatiin turvattua. Buller tajusi ettei tykistön käyttäminen kertaluontoisena esinäytöksenä jalkaväen hyökkäyksessä
ollut järkevää näkymättömiä (ts. kaivautuneita ja uusin kiväärein varustettuja) joukkoja vastaan, vaan niiden tuli tukea jalkaväen hyökkäystä jatkuvasti, siirtyen näiden jäljessä ja pehmittäessä vihollista ennen jalkaväen seuraavaa siirtoa.
Bullerin joukot etenivät tällä kertaa hitaasti, mutta varmasti, taistellen jokaisesta maapalasta ja lopulta ne onnistuivat aiheuttamaan Bothan kommandoille niin merkittävän sivustauhan, että nämä joutuivat perääntymään helmikuun jälkimmäisellä puoliskolla, vuonna 1900.
Ladysmithiin piiritys murrettiin ei minään muuna päivänä kuin Majuba-kukkulan taistelun muistopäivänä 28. helmikuuta, jossa brittijoukkojen tappio oli silloisen hallituksen ajanut rauhantekoon ja joka päivä oli tietysti voittanut buureille näiden ensimmäisen vapaussodan.
Paardebergin jälkeen britit etenivät käytännössä vastuksetta Oranjen vapaavaltion pääkaupunkiin Bloemfonteiniin ja miehittivät sen 13. maaliskuuta kohtaamatta juuri lainkaan vastarintaa.
Roberts and Kitchener saapuessaan Etelä-Afrikkaan olivat ottaneet huoltojärjestelmän käpäläänsä, ottaen kuormastoa sieltä ja täältä ja rikkoen vuosikymmenten aikana kehitetyn rykmenttipohjaisen huoltojärjestelmän.
Tämä tuli johtamaan huollon katastrofiin, josta lopulta kärsivät brittisotilaat niin ravinnon ja lääkkeiden puutteen takia ja erityisesti jo valmiiksi vajavaisen hevosmäärän ja kuormastoeläinten suhteen, joita oli hankittu liian vähän ja
kuukausia liian myöhään ja joista varsinkin hevoset olivat yleensä jo saapuessaan määräänpäähänsä junalla suoraan laivamatkalta, niin huonossa kunnossa, että niillä ei tehnyt mitään.
De Wetin Watervals Driftissä nappaamat kuormastot eivät välittömästi vaikuttaneet huoltoon, mutta Bloemfonteinin miehittämiseen jälkeen, kaupungin huoltotilanne paheni nopeasti, johon nuo menetetyt kuormastot olivat osaltaan vaikuttamassa.
Tilanne muuttui kaupungissa tautitartuntojen ja ruoan suhteen huonommaksi kuin oli ollut piiritetyssä Ladysmithissä.
Brittien huolto oli lopultakin yhden elämänlangan eli rautatien varassa ja tätä lankaa De Wetin verrattain vähäiset joukot nyt yrittivät katkaista sissisodankäynnin keinoin. Buuritasavaltojen presidentit Kruger ja Steyn eivät
kuitenkaan vielä olleet valmiita luovuttamaan riittävästi joukkoja tähän tehtävään, vaan pitivät valtaosaa kommandoista edelleen puolustuksellissa asemissa ja De Wetin yrityksistä huolimatta, Kapmaan ja Natalin satamista tulevat rautatiet pysyivät
suuremmitta ongelmitta toiminnassa - niin hyvin kuin ne pystyivät Robertsin sekoittaessa huoltojärjestelmän.
Kimberleyn ja Ladysmithin lisäksi oli vielä Mafeking piiritettynä - se oli ollut sitä pisimpään ja tuli olemaan yli 200 päivää kahden edellämainitun reilut 100 päivää kestäneisiin piirityksiin verrattuna.
Baden-Powellille oli annettu - suoraan sotaministeri Lansdownelta - tehtäväksi sodan alkuhetkillä tehdä ryöstöretki (tohtori Jamesonin vastaavan tapaan, joka myös oli lähtenyt Mafekingista) Transvaaliin; tämän joukot olivat
kuitenkin vähäiset ja Jamesonin retken näyttämän esimerkin mukaan epäonnistuminen todennäköistä. B-P tyytyi sitomaan buurijoukkoja ennen Bullerin armeijakunnan saapumista sodan ensimmäisenä kuukautena ja siinä tämä onnistuikin.
Cronje oli vastannut Kimberleyn piirittämisestä sen alkuaikoina ja oli 'kauhistunut' siitä, että B-P oli ottanut mustia osaksi varuskuntaa ja aseistanut nämä 'valkoisen miehen sodassa', vaikka todellisuudessa sekä buurit että
britit käyttivät mustaa väestöä kaikissa hikisissä hommissa, buurit mm. taisteluhautojen kaivamisessa ja varustelemisessa ja mustat palvelijat kuuluivat kiinteänä osana jokaisen buurin vankkuriin.
Mafekingin pitkä piiritys vaati B-P:ltä luovaa sumplintaa ravinnon osalta: sitä ruvettiin ensinnäkin säännöstelemään ja sitten valkoiselle väestölle syöttämään mustille varattua (huonompaa) ruokaa ja jälkimmäisille eläimille (hevosille)
tarkoitettua purtavaa. Baden-Powell myös 'helpotti' painetta ajamalla mustaa väestöä pois piiritetystä kaupungista, jotka saivat täten koittaa onneaan ja yrittää murtautua buurien linjoista lävitse.
Useimmat yritykset epäonnistuivat ja buurin ampuivat yrittäjät surutta.
Piirityksen jatkuessa B-P järjesti nuorelle valkoiselle väestölle puuhaa viestien välittämisen ja muun yleishyödyllisen toiminnan merkeissä (vapauttaen täten varuskuntaa), järjestäen kadettijoukot: tämä tuli olemaan alkusolu Baden-Powellin
kehittämälle partioliikkeelle.
Mafekingin piiritys murrettiin lopulta 17. toukokuuta.
Vapaavaltion pääkaupunki Bloemfontein siis kaatui tai paremminkin hylättiin buurijoukkojen toimesta taistelutta. Buurit hylkäsivät taistelutta myös Transvaalin Johannesburgin 31. toukokuuta ja lopulta myös tasavallan pääkaupungin, Pretorian 5. kesäkuuta.
Myös Randin kultakaivokset jätettiin räjäyttämättä, vaikka tätä muutamat hurjapäät suunnittelevatkin ja panokset jo itse asiassa oli asetettu. Tästä pidättäydyttiin, koska kaivosten osakkaina oli paljon ulkomaalaisia, erityisesti
saksalaisia ja niiden tuhoamisella pelättiin mielipideilmaston kääntyvän buureja vastaan Euroopassa.
Komentaja Roberts uskoi sodan olevan taputeltu, kun tasavaltojen pääkaupungit olivat kaatuneet ja Vierkleur (Etelä-Afrikan tasavallan neliväri) korvattu Union Jackilla. Ja niin se olisi voinut ollakin, koska ei ainostaan buurien yleensä, vaan myös presidentti
Krugerin moraali oli nollassa Pretorian kaatuessa. Roberts teki kuitenkin sodan pahimpiin töppäyksiinsä kuuluvan peliliikkeen ja antoi buurijoukkojen vetäytyä rauhassa kaupungista ja vielä pahempaa, oli antanut Krugerin päästä kaupungista karkuun, joka olisi ollut täysin Robertsin ratsujoukkojen saavutettavissa.
Setä Kruger hyvästeli ennen pakoaan Pretoriasta huonokuntoisen vaimonsa, jota tämä ei tulisi enää koskaan näkemään, presidentti kun oli loppuelämänsä maapaossa.
Buller löi Bothan joukot 27. elokuuta, 1900, Bergendalissa Spion Kopin -opein, jossa käytiin sodan viimeinen asemasotaa muistuttava taistelu. Bothan joukot hajaantuivat.
Paria pientä yhteenottoa laskematta, tähän päättyivät Bullerin johtamat sotatoimet Etelä-Afrikassa, tämän lähtiessä kotia kohti 24. lokakuuta.
Myös presidentti Kruger matkasi kohti Eurooppaa 19. lokakuuta.
Hengen ollessa pohjamudissa, vapaavaltion presidentti Steyn kuitenkin välitti joukoille jyrkän sähkeen, jossa vannoi taistelevansa loppuun asti. Tämä sähke että presidentti Steyn ja Christiaan de Wet nousivat nyt buurijoukkojen
johtotähdiksi ja moraalin ylläpitäjiksi: taistelu ei ollut ohi, se oli vaan siirtynyt uuteen vaiheeseen, jota ei ollut sidottu kaupunkeihin tai yleensä puolustukseen.
De Wetin jo aloittama sissisodankäynti tuli nyt buurien vallitsevaksi sodankäynnin muodoksi ja tuli pitkittämään sotaa, aiheuttamaan briteille suurtaa päänvaivaa ja johtamaan koko sodan suurimpiin katastrofeihin.
Entiset tasavallat julistettiin kruunun siirtomaiksi.
Kitscher korvasi Robertsin armeijakunnan komentajana 29. marraskuuta Etelä-Afrikassa. Roberts korvaa Wolseleyn kotimaassa koko armeijan ylipäällikkönä.
Buurien sodankäynnin muodostuessa sissisodaksi, siviiliväestö tuli väistämättä joutumaan tulilinjalle. Britit rupesivat polttamaan tiloja, joista oli annettu tai uskottu annettaneen apua kommandoille. Tämä luonnollisesti tarkoitti asukkaiden - naisten, lasten ja vanhusten - jäämistä tyhjän päälle.
Ymmärrettävästi tämä toimintamalli synnytti melkoista katkeruutta miehittäjää kohtaan.
Sissien saattaminen pussiin tuli olemaan äärimmäisen vaikeaa Etelä-Afrikan laajoilla aroilla. Vastauksena tilojen polttamiseen, buurikommandot rupesivat tekemään iskuja Kapmaan puolelle vuodenvaihteessa 1900-1901, jossa tilojen polttaminen ei ollut
poliittisesti niin suotavaa, vaikka kyseessä olisivatkin olleet afrikaanerien (jotka olivat valkoisena enemmistönä Kapmaassa) tilat.
Middelburgissa käytiin tuloksettomat rauhanneuvottelut 28. helmikuuta 1901 Kitchenerin ja Bothan välillä.
Buurit jatkavat sissi-iskuja käytännössä koko vuoden 1901 sekä entisten tasavaltojen alueella että Natalissa ja Kapmaassa.
Toukokuun viimeisenä päivänä, 1902, buurit allekirjoittavat antautumissopimuksen Pretoriassa.
Kitchenerin ratkaisu sissien 'pussittamiseen' tuli hyödyntämään verrattain tuoretta keksintöä: piikilankaa. Rakennettiin puolustuslinnoituksia, joiden väliin vedettiin kilometrikaupalla piikkilankaa, estäen tai ainakin hidastaen ratsain liikkuvia buureja pääsemästä karkuun.
Tiloiltaan karkoitetut naiset ja lapset, jotka eivät siirtyneet vankkurein buurikommandojen matkaan, tarvitsi myös sijoittaa jonnekin, josta ne eivät pystyisi jatkamaan sissien avustamista. Tässä edellämainittu keksintö, piikkilanka, tuli näyttelemään myös suurta sijaa.
Buurit suljettiin 'pakolaisleireille', jotka tosin eivät aluksi olleet tiukasti vartioituja ja aidattuja, mutta tulivat sitä olemaan, muuttuen keskitysleireiksi sanan kielteisemmässä merkityksessä.
Leireillä tarjottiin niukka minimiravinto, joka yhdistettyinä sotatilan pitkittymiseen ja täten leiritystarpeen kasvamiseen ja sen seurauksena syntyneeseen ihmisten tiukkaan pakkautumiseen epähygieniisissä oloissa, tulivat johtamaan
tartuntatautintojen leviämiseen, ihan kuten tapahtui brittien sotasairaaloissakin.
Niille, joiden miehet olivat kommandoissa, tarjottiin rangaistusannostuksena vielä pienempi dieetti.
Asia tuskin olisi aiheuttanut suurempaa äläkkää tai historiallista painolastia (paitsi buurien tai yleensä afrikaanerien kansallisessa kertomuksessa), mikäli Milner ei olisi tullut antaneeksi kulkulupaa maailmanparantaja Emily Hobhousille
(tällä oli useamman kotimaan liberaalipuolueen jäsenen suositus - joihin myös Milner kuului), joka pääsi kiertäämään Oranjejoen siirtokunnan (entisen vapaavaltion) keskitysleirejä.
Hobhouse vei havaintonsa takaisin Iso-Britanniaan ja se aiheutti parlamentissa tuohtumusta. Perustettiin tutkimuselin, joka lähetettiin Etelä-Afrikkaan tarkastamaan Hobhousen väitteitä, Millicent Fawcettin johdolla: Fawcettin komissio.
Asioiden havaittiin olevan kuten esitetty, ellei pahemmin - ylikansoitus leireillä kun oli päässyt pahenemaan. Komissio suositti pitkälti samoja toimenpiteitä kuin Hobhousekin olojen parantamiseksi.
Ennen pitkää olot paranivatkin ja kuolleisuus tippui lähelle Etelä-Afrikan kaupunkien (valkoisten) keskiarvoa. Yli 25000 buuria oli kuitenkin kerennyt jo menehtymään leireissä tauteihin ja aliravitsemukseen.
Huomattavaa on, että sen paremmin Hobhouse kuin Fawcettin komissiokaan eivät olleet tippaakaan kiinnostuneet 'kaffirien' (mustia, sana tullee arabian kielen vääräuskoista tarkoittavasta sanasta ja on nykyään E-Afrikassa 'vihapuhetta') oloista leireillä tai heidän kuolleisuudestaan.
Komissio ei vieraillut ainoallakaan mustalle väestölle tarkoitetuista leireistä ja Hobhouse oli huolestunut siitä, että mustat voimansatunnossa buurien perikadon edessä, olisivat ruvenneet näyttämään näille isännän elkeitä.
Buurien harjoittamaa mustien huonoa kohteluahan kun britit käyttivät yhtenä sodan tekosyistä. Oikeuksien ja olojen paranemista mustat myös odottivat brittien saapuessa, mutta se oli väärä luulo ja jo Milner oli uskonut, että sopu valkoisten eteläafrikkalaisten välille saadaan uhraamalla 'nekru'.
*
Toinen suositeltava buurisodan historia on Byron Farwellin 'The Great Boer War', joka suurilta linjoiltaan on identtinen Pakenhamin teoksen kanssa. Farwell tosin on pitkälti Ameryn tulkintojen toistelija, mitä tulee Bulleriin. Muistaakseni tämän oma tulkinta oli, että Buller Wolseleyn oppipoikana, ei olisi osannut suunnitella sotatoimia, ainoastaan johtaa niitä.
Mielenkiintoinen kuriositeetti on myös de Wetin sotamuistelmat, jotka on tuoreeltaan käännetty suomeksi nimellä 'Buurien ja englantilaisten sota'.
Pakenhamin buurisodan historia on paras englanninkielinen (ja todennäköisesti minkään kielinen) teos aiheesta. Jos on lukenut ja pitänyt historioitsijan myöhemmästä teoksesta koskien Afrikan paloittelua, ei tule pettymään.
Valtaosa toisen buurisodan myöhemmistä historioitsijoista ovat asettuneet Leo Ameryn tulkintojen taakse. Tämä oli Timesin sotakirjeenvaihtajana Etelä-Afrikassa, Robertsin ihailija, armeijan uudistaja ja massiivisen, seitsemästä niteestä koostuvan 'The Times History of the War in South African' päätoimittaja (jota teosta voi osittain verrata 'Suomen vapaussota vuonna 1918' -teosjärkäleeseen).
Amery päätti tehdä komentaja Bullerista syntipukin kaikille brittien sotilaallisille mokille toisessa buurisodassa ja esimerkin 'vanhentuneesta' sodankäyntimuodoista. Robertsiin ja pitkälti myös Kitcheneriin tämä taas suhtautui täysin kritiikittömästi.
Näitä Ameryn välittämiä virheellisiä tulkintoja Pakenham parhaansa mukaan teoksessaan korjaa ja teosta voi pitää myös ansaittuna sir Redvers (eikä suinkaan 'Reverse') Bullerin maineenpalautuksena.
Mikäli kaipaa lähdeviitteitä, en suosittele Folio Societyn painosta teoksesta, siitä kun on ne jätetty pois. Lähdeluettelo ja hakemisto tosin löytyvät.
Kimberleystä löydetään runsas timanttiesiintymä 1870, joka johtaa rynnistykseen. Iso-Britannia valloittaa alueen ja liittää sen Kapmaahan. Timanginhimosta kärsii myös 18-vuotias Cecil Rhodes.
Britit miehittävät Transvaalin vuonna 1877 ja julistavat sen kruununsiirtomaaksi.
Joulukuussa 1880, kolme vuotta kerättyään voimia, buurit julistavat sodan presidentti Krugerin johdolla, joka johtaa ensimmäinen buurisotaan (Eerste Vryheidsoorlog, 'ensimmäinen vapaussota'). Brittien punatakit (khaki tuli pian tilalle) piestiin täydellisesti Majuba-kukkulan taistelussa (buurien kaatuneet: yksi [1]) 26. helmikuuta 1881.
Tämän taistelun merkitys sen paremmin buureille kuin briteillekään ei unohtunut: 'muistakaa Majuba!' muodostui brittien iskulauseeksi seuraavassa sodassa.
'Grand Old Manin' eli W. E. Gladstonen johtama hallitus - uskoessaan sodan jatkamisen vaativan huomattavia lisäjoukkoja ja, luonnollisesti, rahaa - suostui Majuban jälkeen rauhanneuvotteluihin, joissa buureille myönnettiin rajoitettu itsenäisyys (Iso-Britannia hoitaisi ulkomaansuhteita).
Witwatersrandista (Rand), Transvaalin alueelta löydetään maailman suurin kultaesiintymä, joka johtaa vuonna 1886 kultakuumeeseen; persaukinen Transvaal saa huomattavia varoja. Wernher-Beit yhtiöstä tulee yksi suurimmista kullankaivuufirmoista.
Tohtori Jamesonin ryöstöretki vuonna 1895, yritys miehittää Transvaal Pitsanista ja Mafekingista; Etelä-Afrikan rahamiehet Cecil Rhodes ja Beit (ja todennäköisesti myös Wernher) yrityksen takana, joka epäonnistuu. Iso-Britannian siirtomaaministeri Chamberlain tietoinen, mutta ei yritä estää retkeä (ja asiaa koskevat sähkeet hautauvat sattumalta vuosikymmeniksi...).
Buurit tuhoavat Jamesonin osastot helposti Doornkopin taistelussa. Kenttäoikeutta jakaessaan he meinaavat hirttää Jamesonin Laing's Nekissä, mutta presidentti Kruger esiintyy maltillisena ja estää tämän.
Ryöstöretki kuitenkin paljastaa buurien aseiden vanhentumisen ja tämän seurauksena joukkoja ruvetaan varustamaan uusimmilla ranskalaisilla ja saksalaisilla tykeillä, sekä makasiinisyötteisillä Mauser-kivääreillä.
Alfred Milnerista tulee brittiläisen Kapmaan kuvernööri. Milner on pesunkestävä brittiläinen imperialisti (ehkä jopa jingoisti), vaikkakaan ei Union Jackia joukkojen edessä heiluttavaa laatua oleva. Tämä haluaa saattaa buuritasavallat Imperiumin haltuun.
Uitlandereilla ('ulkomaalaisilla', Transvaalissa asuvilla briteillä) ei ole edustusta Volksraadissa (Transvaalin parlamentissa); tekosyy briteillä puuttua Transvaalin sisäisiin kysymyksiin. Tutut rahamiehet järjestävät levottomuuksia
Siirtomaaministeri on Chamberlain valmis Transvaalin - ts. presidentti Krugerin - kapitulaatioon sopimuspohjaisesti, jos tämä myöntyy täyden edustuksen antamiseen Uitlandereille parlamentissa; Milner haluaa kuitenkin sotaa.
Oranjen vapaavaltion presidentti Steyn järjestää Bloemfonteinissa tapaamisen Krugerin ja Milnerin välillä touko- ja kesäkuun vaihteessa 1899, mutta ne jäävät tuloksettomiksi, ihan kuten Milner oli halunnutkin.
Kruger kuitenkin neuvotteluiden katkeamisen jälkeen myöntyy moniin vaatimuksiin: 'ulkomaalaisille' kansalaisuus seitsemän, sitten viiden vuoden maassa asumisen jälkeen, jolloin täysi edustus Volksraadissa.
'Oom Kruger' on kuitenkin vakuutettu Milnerin käyttäytymisen johdosta, että myöskään Chamberlain ei todellisuudessa halua hoitaa kiistakysymyksiä neuvottelemalla, vaan sodalla ('haluatte maamme!').
'Kuolleet upseerit voittavat sotia': missä britti-imperiumi on kerran tapattanut sotilaitaan, sen se lopulta voittaa itselleen.
Etelä-Afrikkaan päätetään 8. syyskuutaa lähettää 10000 brittisotilasta täydennykseksi (virallisesti Natalin siirtokunnan puolustamiseksi); armeijakunnan komentajaksi Redvers Buller (joka on haluton ja näkee yrityksessä suuria riskejä);
27. syyskuuta Transvaal liikekannallepanee burgherinsa (äänioikeutetut kansalaiset, ts. buurimiehet); presidentti Kruger pyytää vapaavaltiota tekemään samoin.
9. lokakuuta Kruger lähettää ultimaatumin briteille joukkojensa vetämiseksi pois Transvaalin rajoilta tai seuraa sodanjulistus; 11. päivänä se erääntyy ja toinen buurisota (Tweede Vryheidsoorlog, 'toinen vapaussota') alkaa.
20. lokakuuta, Lucas Meyerin kommando avasi tulen kolmella Creusot 75mm kenttätykillä Dundeessa, pohjoisessa Natalissa olevia Symonsin joukkoja vastaan. Meyerin buurit olivat Talana-kukkulalla, jonka britit valtasivat suurin tappioin.
Buurit taasen onnistuivat vetäytymään lähes tappioitta.
Buurit piirittävät Kimberleyn ja Mafekingin 14. lokakuuta. Cecil Rhodes jättäytyy Kimberleyn piiritykseen.
Elandslaagten taistelussa 21. lokakuuta brittiratsuväen seipäät ja keihäät tekevät buureista teurasjätettä.
Brittiläisen armeijakunnan komentaja Buller saapuu Kapkaupunkiin 31. lokakuuta
Kenraali Whiten joukot jäävät piiritykseen Ladysmithissä 2. marraskuuta (Johnsson monien entisten 'retkeläisten' kanssa on myös kaupungissa); Piet Joubert ja Louis Botha työntyvät etelä-Nataliin.
Britit tekevät panssarijunalla (ilman avustavia ratsujoukkoja) Estcourtista tiedusteluja: 15. marraskuuta Bothan kommando ajaa junan ansaan, joka ajautuu osittain kiskoilta. Kyydissä on aloitteleva sotatoimittaja Winston Churchill, joka jää nyt buurien vangiksi ja lähetetään Pretoriaan (josta tosin pääsee myöhemmin pakenemaan).
Joubertin ja Bothan edettyä eteläisempään Nataliin, he jäävät yllättäin komentaja Bullerin tuoreiden täydennysten väliin. Buurit vetäytyvät ilman suurempia ongelmia, mutta Joubert lentää ratsunsa selästä ja saa pahoja vammoja ja
menettää innostuksena jatkaa pyrkimistä etelään 23. marraskuuta. Botha ottaa buurikommandot komentoonsa Joubertin sijasta.
Botha vetäytyy takaisin Takangajoen pohjoispuolelle, johon luo puolustusasemat; buurien 'offensiivinen' puolustus päättyy toisen vapaussodan osalta.
Komentaja Buller lähettää lordi Methuenin pelastamaan Kimberleyta marraskuun lopulla; Kekewich johtaa Kimberleyssa olevaa varuskuntaa.
Methuen valtaa pari kopjea (kukkulaa) suurin tappioin; buurit (mm. komentaja Koos De la Rey) vetäytyvät Modderjoelle, johon kaivautuvat: buurien saadessa raskaita tappioita, De la Rey tajuaa kopjet vaarallisiksi paikoiksi linnottautua shrapnellitulen takia ja ymmärtääkin taisteluhautojen olevan tehokkaammat makasiinisyötteisten kiväärien aikakaudella.
Britit saavat luotua sillanpääaseman buurien läntiseen sivustaan suurin tappioin Modderjoen taistelussa 28. marraskuuta. Piet Cronjen kommandot vetäytyvät Modderjoen asemista De la Reyn ollessa hautamaassa taistelussa haavoittunutta ja lopulta kuollutta poikaansa.
Cronje vetäytyy Spytfonteinille, mutta De la Rey peruuttaa vetäytymisen ja siirtää puolustuslinjan Magersfonteinin eteen tai alle - vakuututtuaan taisteluhautojen toimivuudesta Modderjoen taistelussa, luoden taas taisteluhaudat.
Methuenin skotit etenevät 11. joulukuuta alle tuhannen metrin päähän buurien asemista Magersfonteinilla, jolloin jälkimmäiset aloittavat tulituksen. Seuraa yhdeksän tunnin laukaustenvaihto, jossa brittiupseeria kylmenee runsaasti alkuvaiheessa.
Valtaosa miehistötappioista taas tulee skottien hermojen lopulta pettäessä ja aloittaessa hallitsemattoman perääntymisen.
Britit saavat Magersfonteinin taistelussa nenilleen; Methuen toivottelee vielä, että buurit taas vetäytyisivät asemistaan, kuten Modderjoelta, mutta De la Rey on nyt vakuuttunut täysin taisteluhautojen hyödyllisyydestä uuden ajan kiväärejä käytettäessä.
Buller johtaa henkilökohtaisesti Colenson taistelua 15. joulukuuta eli hyökkäystä Bothan johtamia joukkoja vastaan, jotka ovat kaivautuneet Takangajoelle.
Hyökkäys menee alusta lähtien pieleen: Longin tykistö marssii jalkaväen EDELLÄ ja aivan liian lähelle buurien asemia, joissa nämä ovat kivääritulen tavoitettavissa; Hartin jalkaväki menee afrikkalaisen oppaan opastama liikaa itään, joen ympäröimään kieppiin idemmässä olleen ylikulkupaikan sijasta: brittien itäinen tai läntinen sivusta ei onnistu etenemään.
Buller keskeyttää hyökkäyksen. Taistelun jälkeen Buller lähettää salasähkeen sotaministeri Lansdownelle, jossa käytännössä ehdottaa Ladysmithin jättämistä niine hyvineen. Bullerin viholliset kotimaassa - Lansdowne mukaan lukien mutta erityisesti
Frederick Roberts (paroni Roberts of Kandahar) - Intian joukkojen ylipäällikkö ja armeijan 'intialaisen' upseeriryhmittymän ykkösmies -, käyttävät sähkettä tekosyynä Bullerin poistamiseen tehtävästään armeijakunnan komentajana.
Buller oli Britannian asevoimien ylipäällikön Garnet Wolseley oppilas sodankäynnin opeissa. Wolseley johti armeijassa 'afrikkalaisten' upseeriryhmää, jotka repivät asevoimia 'intialaisten' kanssa eri suuntiin.
Roberts ehdottaa tilalle itseään ja niin ja hänet nimitetäänkin korvaamaan Buller armeijakunnan komentajana 18. joulukuuta; Roberts ottaa esikuntaupseerikseen Herbert Kitchenerin.
Buller siirretään johtamaan Natalin puolustuksellisia joukkoja.
Vuoden ja vuosisadan vaihduttua, tammikuun kuudentena, buurit tekevät hyökkäyksen piiritettyä Ladysmithiä vastaan, joka ei johda ratkaisuun.
Roberts ('Little Bobs') ja Kitchener ('K of Chaos') saapuvat Kapkaupungiin 10. tammikuuta.
Bothan johtamat joukot pysyvät asemissa Takangajoella, vaikka komentaja haluaisi siirtyä takaisin offensiiviseen toimintaan brittien jahkailun jatkuessa. Mistä kohden Buller yrittää tulla läpi seuraavaksi?
Buller aloittaa sivustamarssin, joka oli ollut vaihtoehto ennen ratkaisua hyökätä suoraan Colensoon: seuraa Spion Kopin taistelu 24. tammikuuta, 1900, jossa Bullerin alaisten jahkailu johtaa jälleen 'odottamattomiin ongelmiin'.
Buurit eivät uskoneet brittien hyökkäävän Spion Kopilta sen vaikeakulkuisuuden ja epätasaisuuden takia, mutta sinne britit kuitenkin jahkailun perästä kiipesivät. Paikka olisi erinomainen kanuunoille, mutta Bullerin alaisten
johdosta niiden nostamisessa ei kiirehditty.
Britit pääsivät kuitenkin Spion Kopin etumaastoon ja kaivoivat hätäiset taisteluhaudat (kukkulalle kiipesi satoja ukkoja, mutta sinne vietiin vain 20 lapiota ja 20 hakkua!); Bothan alaiset joukot huomattuaan tämän, ryhtyivät
vastahyökkäykseen, mutta saivat nyt vuorostaan kuulaa vastaan 'näkymättömistä' asemista: rinne täyttyi kaatuneista ja haavoittuneista buureista, tosin brittien tappiotkin olivat suurehkot näiden paremmista asemista huolimatta.
Todellisen myllytykseen kukkulalla olevat britit joutuivat kun buurien Creusotit ja Maxim 'pom-pomit' rupesivat syöttämään murkulaa Spion Kopille: taisteluhaudat täyttyivät kaatuneista, upseeritappiot olivat jälleen suuret. Buller lähetti
joukkoja sekä lännestä että idästä hiljentämään buurien tykistöä; idässä, Spion Kopin vieressä olevat kaksoiskukkulat onnistuttiin miehittämään helmikuun alussa ja asemat siellä vaikeuttivat buurin toimintaa huomattavasti.
Lopulta, molemmilla osapuolilla hermot pettivät ja asemat hylättiin: buurit lähtivät perääntymään Ladysmithiin päin ja britit laskeutuivat sekä Spion Kopilta että sen itäpuolella olevilta kukkuloilta.
Botha peruutti perääntymisen ja buurit huomasivat ensimmäisenä vastapuolen hylänneen asemansa ja miehittivät täten Spion Kopin.
Jälleen brittiläisen armeijakunnan komentajan sir Redvers Bullerin alaiset upseerit olivat jahkailullaan kuseneet komentajan hyökkäyssuunnitelmat.
Robertsin suunnitelmana oli edetä 30000 ukon 'höyryjunana', joista osa oli ratsumiehiä, toiset rakuunoita, suoraan Oranjen vapaavaltion aukeiden läpi sen pääkaupunkiin Bloemfonteiniin ja tällä liikkeellä yrittää vetää vapaavaltion kommandot pois rintamilta.
Mutta Roberts joutui toteamaan pitkälti samat ongelmat kuin Bullerkin: Kimberleyn piirityksen päättämisellä oli poliittinen priorieetti, koska muuten siellä oleva Rhodes saattaisi antautua - kaupungin varuskunnan päällikön mielipiteestä välittämättä - buureille.
Rhodesin motiivi ylipäätänsä hankkiutua Kimberleyihin, vain jättäytyäkseen buurien piiritykseen, lienee ollut timanttikaivostensa (vaikka olikin vain yksi osakas) pelastaminen joutumiselta buurien käsiin: siksi SOS:ia Imperiumille, ja senhän oli vastattava, kun
kyseessä oli Cecil Rhodesin kaltainen 'suurmies'.
Brittiupseeri Frenchen joukot murtavat Kimberleyn piirityksen 15. helmikuuta.
Robertsin höyryjyrä etenee rauteteistä välittämättä - tai etenisi, jos härät mutta varsinkin hevoset kestäivät jatkuvaa etenemistä.
Muihin edellisen tai toisen sodan buurikomentajiin verrattuna nuori Christiaan de Wet, joka on Cronjen alainen, tekee yllättävän hyökkäyksen Watervals Driftissä brittien kuormastoa vastaan ja vie briteiltä puolitoistatuhatta härkää ja mittavan määrän huoltotarpeita.
Sillä ei ole kuitenkaan suurtakaan merkitystä Robertsin alaisuudessa olevan ratsuväenkomentaja John Frenchin joukkojen etenemiselle Kimberleyhin - buurien Magersfonteinissa olevien asemien ohitse - ja sen saarron murtamiseen.
Jos partapatriarkaaliset buurijohtajatkin ymmärsivät vetää oikeat johtopäätökset lapion ja kiväärin yhteistyöstä, mitä tulee puolustukselliseen sodankäyntiin, niin ainakaan Cronje ei ymmärtänyt, että joukkojen voimasuhteiden kasvaessa liian suuriksi vihollisen hyväksi, ei kaivautuminenkaan ole aina paras vaihtoehto.
Kimberleyn saarron purkamisen jälkeen, Cronje jäi kuitenkin joukkoineen ensinnäkin hidastelemaan etenevien brittijoukkojen edellä ja toisin kuin olisi ollut järkevintä - ja jolla keinolla buurikommandot olivat ennenkin pärjänneet taistelun käydessä heille epäedullisiksi -, hävinneet ylivoimaisen liikkuvuutensa ansionsta tasangoille.
Cronje kuitenkin linnottautui ja antoi brittien piirittää itsensä Paardebergissä 18. helmikuuta, josta tuli sodan ensimmäinen 'suuri' voitto briteille.
Kitchener tosin sitä ennen teurastutti joukkojaan suoralla hyökkäyksellä Cronjen kaivautunutta laageria (vankkurileiriä) vastaan. Modderjoen ja Magersfonteinin taisteluista vielä selvinneet skottijoukot saivat taas kantaa kovan hinta kaatuneina.
De Wet sen sijaan ymmärsi liikkuvan sissisodankäynnin olevan ainoa vaihtoehto voimasuhteiden kääntyessä liian suuriksi. De Wet miehitti muutamalla sadalla miehellä kopjen, josta avautui Cronjen piiritetyille joukoille pakotie.
Cronje ei kuitenkaan suostunut tähän tilaisuuteen syystä tai toisesta tarttumaan, ja vain yksittäiset Cronjen burghereista käyttivät de Wetin tarjoamaa kättä hyväkseen.
Kitchener oli saapunut Paardebergiin ennen Robertsia ja johtanut alaistensa komentajien vastustuksesta huolimatta joukoon suoraan hyökkäykseen suurin ja turhin tappioin. Robertsin saavuttua paikalle tämäkin oli ollut aluksi suoran hyökkäyksen jatkamisen kannalla, mutta tarkasteltuaan maastoa, todennut sen järjettömäksi.
Juuri kun tämä oli peruuttamassa hyökkäyksen ja vetämässä joukkojaan pois, Cronje päätti antautua joukkoineen, noin 4000 ukon kanssa.
Pakenham väittää teoksensa olevan ensimmäinen painettu teos, jossa tämä perääntymiskäsky tuodaan julki - jota ei tietenkään keretty toteuttamaan -, se kun jemmattiin huolella toimittajilta ja historioitsijoilta.
Brittien voitto Paardebergissä oli siis aivan hiuskarvan varassa. Tosin sitä se ei olisi ollut, jos Kitchener olisi tyytynyt vain saartamaan Cronjen joukkoja ja tykistöllä pehmittänyt nämä antautumaan; britit kun onnistuivat
tuhoamaan suurimman osan Cronjen joukkojen mukana kulkeneista vankkureista ja täten tarvikkeista.
Nykyaikaisen sodankäynnin aamuhämärissä Buller onnistui miehittämään Tugelajoen eteläpuolelta riittävän pitkän kaistan kukkuloita, jolloin joen ylitys joukoille saatiin turvattua. Buller tajusi ettei tykistön käyttäminen kertaluontoisena esinäytöksenä jalkaväen hyökkäyksessä
ollut järkevää näkymättömiä (ts. kaivautuneita ja uusin kiväärein varustettuja) joukkoja vastaan, vaan niiden tuli tukea jalkaväen hyökkäystä jatkuvasti, siirtyen näiden jäljessä ja pehmittäessä vihollista ennen jalkaväen seuraavaa siirtoa.
Bullerin joukot etenivät tällä kertaa hitaasti, mutta varmasti, taistellen jokaisesta maapalasta ja lopulta ne onnistuivat aiheuttamaan Bothan kommandoille niin merkittävän sivustauhan, että nämä joutuivat perääntymään helmikuun jälkimmäisellä puoliskolla, vuonna 1900.
Ladysmithiin piiritys murrettiin ei minään muuna päivänä kuin Majuba-kukkulan taistelun muistopäivänä 28. helmikuuta, jossa brittijoukkojen tappio oli silloisen hallituksen ajanut rauhantekoon ja joka päivä oli tietysti voittanut buureille näiden ensimmäisen vapaussodan.
Paardebergin jälkeen britit etenivät käytännössä vastuksetta Oranjen vapaavaltion pääkaupunkiin Bloemfonteiniin ja miehittivät sen 13. maaliskuuta kohtaamatta juuri lainkaan vastarintaa.
Roberts and Kitchener saapuessaan Etelä-Afrikkaan olivat ottaneet huoltojärjestelmän käpäläänsä, ottaen kuormastoa sieltä ja täältä ja rikkoen vuosikymmenten aikana kehitetyn rykmenttipohjaisen huoltojärjestelmän.
Tämä tuli johtamaan huollon katastrofiin, josta lopulta kärsivät brittisotilaat niin ravinnon ja lääkkeiden puutteen takia ja erityisesti jo valmiiksi vajavaisen hevosmäärän ja kuormastoeläinten suhteen, joita oli hankittu liian vähän ja
kuukausia liian myöhään ja joista varsinkin hevoset olivat yleensä jo saapuessaan määräänpäähänsä junalla suoraan laivamatkalta, niin huonossa kunnossa, että niillä ei tehnyt mitään.
De Wetin Watervals Driftissä nappaamat kuormastot eivät välittömästi vaikuttaneet huoltoon, mutta Bloemfonteinin miehittämiseen jälkeen, kaupungin huoltotilanne paheni nopeasti, johon nuo menetetyt kuormastot olivat osaltaan vaikuttamassa.
Tilanne muuttui kaupungissa tautitartuntojen ja ruoan suhteen huonommaksi kuin oli ollut piiritetyssä Ladysmithissä.
Brittien huolto oli lopultakin yhden elämänlangan eli rautatien varassa ja tätä lankaa De Wetin verrattain vähäiset joukot nyt yrittivät katkaista sissisodankäynnin keinoin. Buuritasavaltojen presidentit Kruger ja Steyn eivät
kuitenkaan vielä olleet valmiita luovuttamaan riittävästi joukkoja tähän tehtävään, vaan pitivät valtaosaa kommandoista edelleen puolustuksellissa asemissa ja De Wetin yrityksistä huolimatta, Kapmaan ja Natalin satamista tulevat rautatiet pysyivät
suuremmitta ongelmitta toiminnassa - niin hyvin kuin ne pystyivät Robertsin sekoittaessa huoltojärjestelmän.
Kimberleyn ja Ladysmithin lisäksi oli vielä Mafeking piiritettynä - se oli ollut sitä pisimpään ja tuli olemaan yli 200 päivää kahden edellämainitun reilut 100 päivää kestäneisiin piirityksiin verrattuna.
Baden-Powellille oli annettu - suoraan sotaministeri Lansdownelta - tehtäväksi sodan alkuhetkillä tehdä ryöstöretki (tohtori Jamesonin vastaavan tapaan, joka myös oli lähtenyt Mafekingista) Transvaaliin; tämän joukot olivat
kuitenkin vähäiset ja Jamesonin retken näyttämän esimerkin mukaan epäonnistuminen todennäköistä. B-P tyytyi sitomaan buurijoukkoja ennen Bullerin armeijakunnan saapumista sodan ensimmäisenä kuukautena ja siinä tämä onnistuikin.
Cronje oli vastannut Kimberleyn piirittämisestä sen alkuaikoina ja oli 'kauhistunut' siitä, että B-P oli ottanut mustia osaksi varuskuntaa ja aseistanut nämä 'valkoisen miehen sodassa', vaikka todellisuudessa sekä buurit että
britit käyttivät mustaa väestöä kaikissa hikisissä hommissa, buurit mm. taisteluhautojen kaivamisessa ja varustelemisessa ja mustat palvelijat kuuluivat kiinteänä osana jokaisen buurin vankkuriin.
Mafekingin pitkä piiritys vaati B-P:ltä luovaa sumplintaa ravinnon osalta: sitä ruvettiin ensinnäkin säännöstelemään ja sitten valkoiselle väestölle syöttämään mustille varattua (huonompaa) ruokaa ja jälkimmäisille eläimille (hevosille)
tarkoitettua purtavaa. Baden-Powell myös 'helpotti' painetta ajamalla mustaa väestöä pois piiritetystä kaupungista, jotka saivat täten koittaa onneaan ja yrittää murtautua buurien linjoista lävitse.
Useimmat yritykset epäonnistuivat ja buurin ampuivat yrittäjät surutta.
Piirityksen jatkuessa B-P järjesti nuorelle valkoiselle väestölle puuhaa viestien välittämisen ja muun yleishyödyllisen toiminnan merkeissä (vapauttaen täten varuskuntaa), järjestäen kadettijoukot: tämä tuli olemaan alkusolu Baden-Powellin
kehittämälle partioliikkeelle.
Mafekingin piiritys murrettiin lopulta 17. toukokuuta.
Vapaavaltion pääkaupunki Bloemfontein siis kaatui tai paremminkin hylättiin buurijoukkojen toimesta taistelutta. Buurit hylkäsivät taistelutta myös Transvaalin Johannesburgin 31. toukokuuta ja lopulta myös tasavallan pääkaupungin, Pretorian 5. kesäkuuta.
Myös Randin kultakaivokset jätettiin räjäyttämättä, vaikka tätä muutamat hurjapäät suunnittelevatkin ja panokset jo itse asiassa oli asetettu. Tästä pidättäydyttiin, koska kaivosten osakkaina oli paljon ulkomaalaisia, erityisesti
saksalaisia ja niiden tuhoamisella pelättiin mielipideilmaston kääntyvän buureja vastaan Euroopassa.
Komentaja Roberts uskoi sodan olevan taputeltu, kun tasavaltojen pääkaupungit olivat kaatuneet ja Vierkleur (Etelä-Afrikan tasavallan neliväri) korvattu Union Jackilla. Ja niin se olisi voinut ollakin, koska ei ainostaan buurien yleensä, vaan myös presidentti
Krugerin moraali oli nollassa Pretorian kaatuessa. Roberts teki kuitenkin sodan pahimpiin töppäyksiinsä kuuluvan peliliikkeen ja antoi buurijoukkojen vetäytyä rauhassa kaupungista ja vielä pahempaa, oli antanut Krugerin päästä kaupungista karkuun, joka olisi ollut täysin Robertsin ratsujoukkojen saavutettavissa.
Setä Kruger hyvästeli ennen pakoaan Pretoriasta huonokuntoisen vaimonsa, jota tämä ei tulisi enää koskaan näkemään, presidentti kun oli loppuelämänsä maapaossa.
Buller löi Bothan joukot 27. elokuuta, 1900, Bergendalissa Spion Kopin -opein, jossa käytiin sodan viimeinen asemasotaa muistuttava taistelu. Bothan joukot hajaantuivat.
Paria pientä yhteenottoa laskematta, tähän päättyivät Bullerin johtamat sotatoimet Etelä-Afrikassa, tämän lähtiessä kotia kohti 24. lokakuuta.
Myös presidentti Kruger matkasi kohti Eurooppaa 19. lokakuuta.
Hengen ollessa pohjamudissa, vapaavaltion presidentti Steyn kuitenkin välitti joukoille jyrkän sähkeen, jossa vannoi taistelevansa loppuun asti. Tämä sähke että presidentti Steyn ja Christiaan de Wet nousivat nyt buurijoukkojen
johtotähdiksi ja moraalin ylläpitäjiksi: taistelu ei ollut ohi, se oli vaan siirtynyt uuteen vaiheeseen, jota ei ollut sidottu kaupunkeihin tai yleensä puolustukseen.
De Wetin jo aloittama sissisodankäynti tuli nyt buurien vallitsevaksi sodankäynnin muodoksi ja tuli pitkittämään sotaa, aiheuttamaan briteille suurtaa päänvaivaa ja johtamaan koko sodan suurimpiin katastrofeihin.
Entiset tasavallat julistettiin kruunun siirtomaiksi.
Kitscher korvasi Robertsin armeijakunnan komentajana 29. marraskuuta Etelä-Afrikassa. Roberts korvaa Wolseleyn kotimaassa koko armeijan ylipäällikkönä.
Buurien sodankäynnin muodostuessa sissisodaksi, siviiliväestö tuli väistämättä joutumaan tulilinjalle. Britit rupesivat polttamaan tiloja, joista oli annettu tai uskottu annettaneen apua kommandoille. Tämä luonnollisesti tarkoitti asukkaiden - naisten, lasten ja vanhusten - jäämistä tyhjän päälle.
Ymmärrettävästi tämä toimintamalli synnytti melkoista katkeruutta miehittäjää kohtaan.
Sissien saattaminen pussiin tuli olemaan äärimmäisen vaikeaa Etelä-Afrikan laajoilla aroilla. Vastauksena tilojen polttamiseen, buurikommandot rupesivat tekemään iskuja Kapmaan puolelle vuodenvaihteessa 1900-1901, jossa tilojen polttaminen ei ollut
poliittisesti niin suotavaa, vaikka kyseessä olisivatkin olleet afrikaanerien (jotka olivat valkoisena enemmistönä Kapmaassa) tilat.
Middelburgissa käytiin tuloksettomat rauhanneuvottelut 28. helmikuuta 1901 Kitchenerin ja Bothan välillä.
Buurit jatkavat sissi-iskuja käytännössä koko vuoden 1901 sekä entisten tasavaltojen alueella että Natalissa ja Kapmaassa.
Toukokuun viimeisenä päivänä, 1902, buurit allekirjoittavat antautumissopimuksen Pretoriassa.
Kitchenerin ratkaisu sissien 'pussittamiseen' tuli hyödyntämään verrattain tuoretta keksintöä: piikilankaa. Rakennettiin puolustuslinnoituksia, joiden väliin vedettiin kilometrikaupalla piikkilankaa, estäen tai ainakin hidastaen ratsain liikkuvia buureja pääsemästä karkuun.
Tiloiltaan karkoitetut naiset ja lapset, jotka eivät siirtyneet vankkurein buurikommandojen matkaan, tarvitsi myös sijoittaa jonnekin, josta ne eivät pystyisi jatkamaan sissien avustamista. Tässä edellämainittu keksintö, piikkilanka, tuli näyttelemään myös suurta sijaa.
Buurit suljettiin 'pakolaisleireille', jotka tosin eivät aluksi olleet tiukasti vartioituja ja aidattuja, mutta tulivat sitä olemaan, muuttuen keskitysleireiksi sanan kielteisemmässä merkityksessä.
Leireillä tarjottiin niukka minimiravinto, joka yhdistettyinä sotatilan pitkittymiseen ja täten leiritystarpeen kasvamiseen ja sen seurauksena syntyneeseen ihmisten tiukkaan pakkautumiseen epähygieniisissä oloissa, tulivat johtamaan
tartuntatautintojen leviämiseen, ihan kuten tapahtui brittien sotasairaaloissakin.
Niille, joiden miehet olivat kommandoissa, tarjottiin rangaistusannostuksena vielä pienempi dieetti.
Asia tuskin olisi aiheuttanut suurempaa äläkkää tai historiallista painolastia (paitsi buurien tai yleensä afrikaanerien kansallisessa kertomuksessa), mikäli Milner ei olisi tullut antaneeksi kulkulupaa maailmanparantaja Emily Hobhousille
(tällä oli useamman kotimaan liberaalipuolueen jäsenen suositus - joihin myös Milner kuului), joka pääsi kiertäämään Oranjejoen siirtokunnan (entisen vapaavaltion) keskitysleirejä.
Hobhouse vei havaintonsa takaisin Iso-Britanniaan ja se aiheutti parlamentissa tuohtumusta. Perustettiin tutkimuselin, joka lähetettiin Etelä-Afrikkaan tarkastamaan Hobhousen väitteitä, Millicent Fawcettin johdolla: Fawcettin komissio.
Asioiden havaittiin olevan kuten esitetty, ellei pahemmin - ylikansoitus leireillä kun oli päässyt pahenemaan. Komissio suositti pitkälti samoja toimenpiteitä kuin Hobhousekin olojen parantamiseksi.
Ennen pitkää olot paranivatkin ja kuolleisuus tippui lähelle Etelä-Afrikan kaupunkien (valkoisten) keskiarvoa. Yli 25000 buuria oli kuitenkin kerennyt jo menehtymään leireissä tauteihin ja aliravitsemukseen.
Huomattavaa on, että sen paremmin Hobhouse kuin Fawcettin komissiokaan eivät olleet tippaakaan kiinnostuneet 'kaffirien' (mustia, sana tullee arabian kielen vääräuskoista tarkoittavasta sanasta ja on nykyään E-Afrikassa 'vihapuhetta') oloista leireillä tai heidän kuolleisuudestaan.
Komissio ei vieraillut ainoallakaan mustalle väestölle tarkoitetuista leireistä ja Hobhouse oli huolestunut siitä, että mustat voimansatunnossa buurien perikadon edessä, olisivat ruvenneet näyttämään näille isännän elkeitä.
Buurien harjoittamaa mustien huonoa kohteluahan kun britit käyttivät yhtenä sodan tekosyistä. Oikeuksien ja olojen paranemista mustat myös odottivat brittien saapuessa, mutta se oli väärä luulo ja jo Milner oli uskonut, että sopu valkoisten eteläafrikkalaisten välille saadaan uhraamalla 'nekru'.
*
Toinen suositeltava buurisodan historia on Byron Farwellin 'The Great Boer War', joka suurilta linjoiltaan on identtinen Pakenhamin teoksen kanssa. Farwell tosin on pitkälti Ameryn tulkintojen toistelija, mitä tulee Bulleriin. Muistaakseni tämän oma tulkinta oli, että Buller Wolseleyn oppipoikana, ei olisi osannut suunnitella sotatoimia, ainoastaan johtaa niitä.
Mielenkiintoinen kuriositeetti on myös de Wetin sotamuistelmat, jotka on tuoreeltaan käännetty suomeksi nimellä 'Buurien ja englantilaisten sota'.
Vajaa kymmenen vuotta buurien toisen vapaussodan jälkeen muodostettiin Etelä-Afrikan unioni: siihen liitettiin sekä entiset Oranjen vapaavaltion, Transvaalin että Natalin siirtokunnan ja Kapmaan alueet.
Afrikaanerit tulivat hallitsemaan tätä valtioliitosta ja sitä seurannatta tasavaltaa aina 1990-luvun alkuun asti ja sitten tasavertaisuus tarjoili afrikaanreille aika huonot eväät.
Afrikaanerit tulivat hallitsemaan tätä valtioliitosta ja sitä seurannatta tasavaltaa aina 1990-luvun alkuun asti ja sitten tasavertaisuus tarjoili afrikaanreille aika huonot eväät.
Viimeksi muokattu:
soittaja
Kapteeni
Aloitin 3-osaisen Mika Waltarin romaanin „Isästä poikaan“ (painos 1984) lukemisen. Se kertoo elämästä Helsingissä kolmen sukupolven aikana. Osa 1 on Mies ja haave (1933), osa 2 on Sielu ja liekki (1934) ja osa 3 on Palava nuoruus (1935). Siis kolme kirjaa on yhdistettynä samojen kansien väliin. Se on kätevää lukijalle.
Kirjan alussa on nälkävuodet (1800-luvun lopussa) ja opinhaluinen, viinan käyttöä välttävä maalaispoika tulee muurarin oppiin Helsinkiin hänelle vieraaseen ympäristöön. Suomen historian tapahtumia seurataan hänen silmiensä ja korviensa kautta.
Muurari haluaa sivistää nuoria ja vie heitä katsomaan jonkun A. Kiven kirjoittamaa suomenkielistä näytelmää „Lea“. Se tekee vaikutuksen nuoreen oppipoikaan. Hän pyytä luettavakseen vanhoja isännän jo lukemia sanomalehtiä, jne .... Tarina etenee sujuvasti.
Kirjan alussa on nälkävuodet (1800-luvun lopussa) ja opinhaluinen, viinan käyttöä välttävä maalaispoika tulee muurarin oppiin Helsinkiin hänelle vieraaseen ympäristöön. Suomen historian tapahtumia seurataan hänen silmiensä ja korviensa kautta.
Muurari haluaa sivistää nuoria ja vie heitä katsomaan jonkun A. Kiven kirjoittamaa suomenkielistä näytelmää „Lea“. Se tekee vaikutuksen nuoreen oppipoikaan. Hän pyytä luettavakseen vanhoja isännän jo lukemia sanomalehtiä, jne .... Tarina etenee sujuvasti.
Viimeksi muokattu:
Tuosta buurisodasta vielä.
Parhaiten uuden aikakauden sotimiseen oppi ne brittiläiset joukot, joita ei oltu treenattu Salisburyn aukeilla perinteisiin taistelumuotoihin, esim. vapaaehtoisista koottu Imperial Yeomanry.
Lontoon kaupungin kustantama vapaaehtoisjoukko (City of London Imperial Volunteers) osallistui jonkin kopjen valtaamiseen (en nyt muista minkä) noiden kaiken kokeneiden skottien kanssa ja jälkimmäisten ottaessa aivan valtavat tappiot edetessään perinteisessä tiheässä muodostelmassa (ja tää oli Magersfonteinin jälkeen!), CIV:it eteni syöksyen ja suojautuen ja tappiot oli olemattomat.
Brittien tiedustelu oli sodan alkupuolella täyttä skeidaa ja Buller meni mm. tuohon Colenson taisteluun tiedustelun rakentamilla kartoilla, joissa ylityspaikat, kukkuloiden sijainnit ym. saattoi heittää kilometrikaupalla.
Tiedustelu kasvoi sodan aikana sekä kentällä että toimistossa muutamasta kymmenestä ukosta yli tuhanteen. Kun britit rupesivat toimimaan kuten buuritkin ja tekemään tiedustelua hevosin, niin alkutiedot taisteluille rupesi olemaan kohdillaan.
Tämäkään ei ikävä estänyt brittiupseereita lyömästä päätään seinään, yleensä kaikkea maalaisjärkeä vastaan. Paras esimerkki on tietysti tuo, että vielä monien opetusten jälkeenkin käytettiin tiivistä muodostelmaa ja edettiin suoraan pystyssä vihollisen asemiin.
Kumpikin osapuoli väitti käyvänsä 'valkoisen miehen sotaa', vaikka kuten aikaisemmin kirjotiin, niin kumpikaan ei olisi tullut toimeen ilman mustaa työvoimaa. Baden-Powell aseisti mustia Mafekingissa verrattain vähän, mutta Kitschenerilla ei ollut mitään ongelmia antaa mustille aseita ja mustia olikin aseissa muistaakseni yli kymmenen tuhatta sodan loppupuolella.
Noihin K:n rakennuttamiin linnoituksiin ('Blockhouse', en tiedä miksi niitä pitäisi kutsua?), joiden välille vedettiin piikkilankaa ja joka oli lopulta pisimmillään satoja kilometrejä pitkiä, laitettiin varsinkin perus-Aktinsien lisäksi mustia vartioon.
Naisten ja lasten sulkeminen keskitysleireihin oli kanssa yksi brittien tyhmimmistä töppäyksistä sodassa: kommandoillehan se oli helpotus, että perheet ei roikkuneet vankkureineen mukana.
Kotimaassa syntyneen ulinan takia Kitchener sitten lopulta antoi käskyn olla ottamatta lisää porukkaa leireihin, vapauttamaan jo vangittuja ja tämä rupesi verrattain nopeasti näkymään buurikommandojen liikkuvuudessa ja kyvyssä käydä sissisotaa. Ts. K. teki vahingossa strategisesti hyvän päätöksen, vaikka ei sitä heti tajunnutkaan.
Sissisota myös teki molemmmat osapuolet julmemmiksi. Buurien väitetään jo sodan alkupuolella käyttäneen valkoista lippua turvana - vain vetääkseen sen alas ja aloittaakseen tulituksen.
Pitkä sotiminen ilman huoltoa muutti buurit tietysti räsypeikoiksi. Tämän takia buurit veivät voittamiltaan briteiltä vaatteet päältä, jota tietysti myös sitten käyttivät hyväkseen brittejä vastaan.
Britit vastasivat siihen teloittamalla jokaisen kiinnisaadun buurin, jolla oli khakit päällä.
Buurit eivät ymmärrettävästi tässä myöhemässä sissisotavaiheessa pystyneet ottamaan vankeja, joten ne tyytyivät vain varusteiden ja aseiden koplaamiseen, joten 'vankien ottamattomuus' ei buurien puolelta tarkoittanut Tommyjen kylmentämistä.
Julmuuksiin syyllistyi eniten brittien puolisotilaalliset vapaaehtoisjoukot. Eräänkin australialaisista vapaaehtoisista kootun ratsujoukon komentaja vannotti ukot olemaan ottamatta vankeja (näitä tosin myöhemmin tuomittiin sotaoikeudessa).
Sodassa oli myös kansalaissodan piirteitä, koska buureja ja afrikaanereita taisteli brittien puolella. Christiaan de Wetin veli Piet antauduttuaan myös siirtyi brittien puolelle. Mahtoi olla kitkerä para kaikkein jyrkimmälle 'bittereinderille' veljen ryhtyminen 'handsupperiksi'.
Buurit tiettävästi teloittivat kaikki kiinnisaamansa, brittien puolelle siirtyneet buurit tai afrikaanerit yleensä (joista muodostettiin mm. National Scouts).
Edellisessä viestissä lipsahti vähän öyhöttämisen puolelle, mutta tuon sodan suurin tragedia varmaankin on buurien tai afrikaanerien kansallisvaltion häviäminen. Britit voitti ehkä sodan, mutta afrikaanerit taas rauhan - mutta se oli Pyrrhoksen voitto, jota kesti tuon Etelä-Afrikan unionin ja apartheidtasavallan ajan ja sitten eletään sekasotkuisessa valtiossa.
Noilla buuritasavalloilla, joihin niihinkin olisi edistys ennen pitkää tietysti saapunut (tasavertaisuus, yleinen äänioikeus jne.), olisivat hyvin voineet säilyä ja ehkä yhdessä muodostua afrikaanerien kansallisvaltioksi.
Mutta kun nuo kaikki brittien omistukset liitettiin yhdeksi köntiksi, niin siitä tuli tusinan heimon ja eurooppalaisperäisten kansojen sekasotku, jonka on vaikea nähdä toimivan hyvin koskaan.
Toinen buurisota taisi olla ensimmäinen sota, josta on liikkuvaa kuvaa.
Parhaiten uuden aikakauden sotimiseen oppi ne brittiläiset joukot, joita ei oltu treenattu Salisburyn aukeilla perinteisiin taistelumuotoihin, esim. vapaaehtoisista koottu Imperial Yeomanry.
Lontoon kaupungin kustantama vapaaehtoisjoukko (City of London Imperial Volunteers) osallistui jonkin kopjen valtaamiseen (en nyt muista minkä) noiden kaiken kokeneiden skottien kanssa ja jälkimmäisten ottaessa aivan valtavat tappiot edetessään perinteisessä tiheässä muodostelmassa (ja tää oli Magersfonteinin jälkeen!), CIV:it eteni syöksyen ja suojautuen ja tappiot oli olemattomat.
Brittien tiedustelu oli sodan alkupuolella täyttä skeidaa ja Buller meni mm. tuohon Colenson taisteluun tiedustelun rakentamilla kartoilla, joissa ylityspaikat, kukkuloiden sijainnit ym. saattoi heittää kilometrikaupalla.
Tiedustelu kasvoi sodan aikana sekä kentällä että toimistossa muutamasta kymmenestä ukosta yli tuhanteen. Kun britit rupesivat toimimaan kuten buuritkin ja tekemään tiedustelua hevosin, niin alkutiedot taisteluille rupesi olemaan kohdillaan.
Tämäkään ei ikävä estänyt brittiupseereita lyömästä päätään seinään, yleensä kaikkea maalaisjärkeä vastaan. Paras esimerkki on tietysti tuo, että vielä monien opetusten jälkeenkin käytettiin tiivistä muodostelmaa ja edettiin suoraan pystyssä vihollisen asemiin.
Kumpikin osapuoli väitti käyvänsä 'valkoisen miehen sotaa', vaikka kuten aikaisemmin kirjotiin, niin kumpikaan ei olisi tullut toimeen ilman mustaa työvoimaa. Baden-Powell aseisti mustia Mafekingissa verrattain vähän, mutta Kitschenerilla ei ollut mitään ongelmia antaa mustille aseita ja mustia olikin aseissa muistaakseni yli kymmenen tuhatta sodan loppupuolella.
Noihin K:n rakennuttamiin linnoituksiin ('Blockhouse', en tiedä miksi niitä pitäisi kutsua?), joiden välille vedettiin piikkilankaa ja joka oli lopulta pisimmillään satoja kilometrejä pitkiä, laitettiin varsinkin perus-Aktinsien lisäksi mustia vartioon.
Naisten ja lasten sulkeminen keskitysleireihin oli kanssa yksi brittien tyhmimmistä töppäyksistä sodassa: kommandoillehan se oli helpotus, että perheet ei roikkuneet vankkureineen mukana.
Kotimaassa syntyneen ulinan takia Kitchener sitten lopulta antoi käskyn olla ottamatta lisää porukkaa leireihin, vapauttamaan jo vangittuja ja tämä rupesi verrattain nopeasti näkymään buurikommandojen liikkuvuudessa ja kyvyssä käydä sissisotaa. Ts. K. teki vahingossa strategisesti hyvän päätöksen, vaikka ei sitä heti tajunnutkaan.
Sissisota myös teki molemmmat osapuolet julmemmiksi. Buurien väitetään jo sodan alkupuolella käyttäneen valkoista lippua turvana - vain vetääkseen sen alas ja aloittaakseen tulituksen.
Pitkä sotiminen ilman huoltoa muutti buurit tietysti räsypeikoiksi. Tämän takia buurit veivät voittamiltaan briteiltä vaatteet päältä, jota tietysti myös sitten käyttivät hyväkseen brittejä vastaan.
Britit vastasivat siihen teloittamalla jokaisen kiinnisaadun buurin, jolla oli khakit päällä.
Buurit eivät ymmärrettävästi tässä myöhemässä sissisotavaiheessa pystyneet ottamaan vankeja, joten ne tyytyivät vain varusteiden ja aseiden koplaamiseen, joten 'vankien ottamattomuus' ei buurien puolelta tarkoittanut Tommyjen kylmentämistä.
Julmuuksiin syyllistyi eniten brittien puolisotilaalliset vapaaehtoisjoukot. Eräänkin australialaisista vapaaehtoisista kootun ratsujoukon komentaja vannotti ukot olemaan ottamatta vankeja (näitä tosin myöhemmin tuomittiin sotaoikeudessa).
Sodassa oli myös kansalaissodan piirteitä, koska buureja ja afrikaanereita taisteli brittien puolella. Christiaan de Wetin veli Piet antauduttuaan myös siirtyi brittien puolelle. Mahtoi olla kitkerä para kaikkein jyrkimmälle 'bittereinderille' veljen ryhtyminen 'handsupperiksi'.
Buurit tiettävästi teloittivat kaikki kiinnisaamansa, brittien puolelle siirtyneet buurit tai afrikaanerit yleensä (joista muodostettiin mm. National Scouts).
Edellisessä viestissä lipsahti vähän öyhöttämisen puolelle, mutta tuon sodan suurin tragedia varmaankin on buurien tai afrikaanerien kansallisvaltion häviäminen. Britit voitti ehkä sodan, mutta afrikaanerit taas rauhan - mutta se oli Pyrrhoksen voitto, jota kesti tuon Etelä-Afrikan unionin ja apartheidtasavallan ajan ja sitten eletään sekasotkuisessa valtiossa.
Noilla buuritasavalloilla, joihin niihinkin olisi edistys ennen pitkää tietysti saapunut (tasavertaisuus, yleinen äänioikeus jne.), olisivat hyvin voineet säilyä ja ehkä yhdessä muodostua afrikaanerien kansallisvaltioksi.
Mutta kun nuo kaikki brittien omistukset liitettiin yhdeksi köntiksi, niin siitä tuli tusinan heimon ja eurooppalaisperäisten kansojen sekasotku, jonka on vaikea nähdä toimivan hyvin koskaan.
Toinen buurisota taisi olla ensimmäinen sota, josta on liikkuvaa kuvaa.
Viimeksi muokattu:
Nojatuolistrategi
Ylipäällikkö
Evp Hautamäen omakustanne – faktaa ja fiktiota.
https://www.verkkouutiset.fi/selvis...n-ja-mannerheim-neuvottelivat-salaa/#313238b3
Evp-majuri ja Vuokatin Urheiluopiston johtaja Erkki Hautamäki sai vihdoin toisen osan kirjansa Suomi myrskyn silmässä valmiiksi.
Nyt yli 900-sivuinen kirjapari noukkii historian dokumenteista aineistoa, joka on tutkijoille tuttua mutta maallikkoa mykistyttää: miten julmia ja sodanhaluisia olivat voittajavaltiot heti ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Winston Churchill jo toukokuussa 1919 lausui The Timesille: ”Mikäli Saksa pystyy lähimmän 50 vuoden aikana jälleen harjoittamaan maailmankauppaa – olemme käyneet tämän sodan turhaan!”
Versailles’n rauha 1918 oli hirvittävä psykologinen virhe. Saksa hajotettiin. Tuomio toimi mainiona kasvualustana Adolf Hitlerin populismille. Englanti oli kauhuissaan Saksan muita nopeammasta taloudellisesta noususta lama-ajan vuosista huolimatta. USA:ssa lama selitettiin Saksan syyksi.
Suomen kannalta suurvaltojen tunteettomuus pieniä valtioita kohtaan oli ja on tänäänkin vaikea ymmärtää. Hitler ja Josif Stalin 23.8.1939 tekivät etupiirijakonsa. Lontoo ja Moskova solmivat salassa 15.10.1939 sopimuksen, jolla jaetaan pohjoista Eurooppaa, Suomi oli merkityksetöntä kauppatavaraa. Saksan Puolan miehitys johti sodanjulistukseen, Neuvostoliiton vastaava ei.
Lähtöoletus on: Mannerheim ja Stalin olivat yhteydessä. Moskovan rauhanneuvotteluja on paljolti kuvailtu kylmiksi, saneleviksi. Silti lopputulos kertoo voittajan armollisuudesta. Pääministeri Antti Hackzellin halvaantuminen ja muun muassa Stalinin saamien valtuuskunnan hotellihuonekeskustelujen raportit pehmensivät tämän ja johtivat korvausten puolittumiseen. Suomi halusi sopua vilpittömästi.
Moskovan viesti sairaalaan 26.1.1946 antoi Mannerheimille synninpäästön sotaan syyllisyydestä:
”Jos Mannerheim joutuu eroamaan, hän voi ottaa huomioon, että Venäjä ei salli kenenkään pidättää häntä, koska hän on solminut rauhan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.”
Edellä olevan perusteella voi uskoa, että Mannerheim on kyennyt jollakin tavalla vakuuttamaan Stalinille, että Suomi ei lähde valloittamaan Leningradia, eikä tule vaikeuttamaan lännen apua katkaisemalla Sorokan tuoreen sivuraiteen. Hyökkäys pysäytettiin.
Miten Mannerheim ja Stalin olivat yhteyksissä? Tahvanaisen jälkeensä jättämät paperit, kansio S-32, antavat yhden selityksen. Muistiinpanot Mannerheim luovutti Tahvanaisen mukaan presidentti J.K. Paasikivelle. Paperit ovat kadonneet. Niihin suhtaudutaan epäuskoisesti. Mahtavatko NL:n arkistot joskus avautua? Oletettu asetelma ei ole mahdoton: vihollisten keskinäinen lupaus piti.
Nyt yli 900-sivuinen kirjapari noukkii historian dokumenteista aineistoa, joka on tutkijoille tuttua mutta maallikkoa mykistyttää: miten julmia ja sodanhaluisia olivat voittajavaltiot heti ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeen. Winston Churchill jo toukokuussa 1919 lausui The Timesille: ”Mikäli Saksa pystyy lähimmän 50 vuoden aikana jälleen harjoittamaan maailmankauppaa – olemme käyneet tämän sodan turhaan!”
Versailles’n rauha 1918 oli hirvittävä psykologinen virhe. Saksa hajotettiin. Tuomio toimi mainiona kasvualustana Adolf Hitlerin populismille. Englanti oli kauhuissaan Saksan muita nopeammasta taloudellisesta noususta lama-ajan vuosista huolimatta. USA:ssa lama selitettiin Saksan syyksi.
Suomen kannalta suurvaltojen tunteettomuus pieniä valtioita kohtaan oli ja on tänäänkin vaikea ymmärtää. Hitler ja Josif Stalin 23.8.1939 tekivät etupiirijakonsa. Lontoo ja Moskova solmivat salassa 15.10.1939 sopimuksen, jolla jaetaan pohjoista Eurooppaa, Suomi oli merkityksetöntä kauppatavaraa. Saksan Puolan miehitys johti sodanjulistukseen, Neuvostoliiton vastaava ei.
Lähtöoletus on: Mannerheim ja Stalin olivat yhteydessä. Moskovan rauhanneuvotteluja on paljolti kuvailtu kylmiksi, saneleviksi. Silti lopputulos kertoo voittajan armollisuudesta. Pääministeri Antti Hackzellin halvaantuminen ja muun muassa Stalinin saamien valtuuskunnan hotellihuonekeskustelujen raportit pehmensivät tämän ja johtivat korvausten puolittumiseen. Suomi halusi sopua vilpittömästi.
Moskovan viesti sairaalaan 26.1.1946 antoi Mannerheimille synninpäästön sotaan syyllisyydestä:
”Jos Mannerheim joutuu eroamaan, hän voi ottaa huomioon, että Venäjä ei salli kenenkään pidättää häntä, koska hän on solminut rauhan Suomen ja Neuvostoliiton välillä.”
Edellä olevan perusteella voi uskoa, että Mannerheim on kyennyt jollakin tavalla vakuuttamaan Stalinille, että Suomi ei lähde valloittamaan Leningradia, eikä tule vaikeuttamaan lännen apua katkaisemalla Sorokan tuoreen sivuraiteen. Hyökkäys pysäytettiin.
Miten Mannerheim ja Stalin olivat yhteyksissä? Tahvanaisen jälkeensä jättämät paperit, kansio S-32, antavat yhden selityksen. Muistiinpanot Mannerheim luovutti Tahvanaisen mukaan presidentti J.K. Paasikivelle. Paperit ovat kadonneet. Niihin suhtaudutaan epäuskoisesti. Mahtavatko NL:n arkistot joskus avautua? Oletettu asetelma ei ole mahdoton: vihollisten keskinäinen lupaus piti.
https://www.verkkouutiset.fi/selvis...n-ja-mannerheim-neuvottelivat-salaa/#313238b3
tulikomento
Supreme Leader
Yrjö Keinosta olisi lukulistalla. Tietääkö kukaan tarkemmin pohjautuuko tämä kenties Keinosen omiin sotakokemuksiin ? Sijoittuu ilmeisesti kesään 1944 ja Itä-Karjalaan.
soittaja
Kapteeni
Mannerheim-ristin ritari Yrjö Keinonen toimi tietolähteeni mukaan jatkosodassa seuraavissa tehtävissä:
PPK/7.div päällikkö 1941-1942, komppanianpäällikkö JR 4 1942, komppanianpäällikkö JvAUK 1943, komppanianpäällikkö ja pataljoonankomentaja JR 9 ja JR 8 1944, Aunuksen kangas, Syväri, Loimola.
Tietolähde: Mannerheim-ristin ritarit (verkossa).
Lainaus myöntämisperusteista:”Kaikki tärkeimmät partioretket johti kapteeni Keinonen itse siten esimerkillään kannustaen miehensä yhä parempiin suorituksiin.”
PPK/7.div päällikkö 1941-1942, komppanianpäällikkö JR 4 1942, komppanianpäällikkö JvAUK 1943, komppanianpäällikkö ja pataljoonankomentaja JR 9 ja JR 8 1944, Aunuksen kangas, Syväri, Loimola.
Tietolähde: Mannerheim-ristin ritarit (verkossa).
Lainaus myöntämisperusteista:”Kaikki tärkeimmät partioretket johti kapteeni Keinonen itse siten esimerkillään kannustaen miehensä yhä parempiin suorituksiin.”
Viimeksi muokattu:
tulikomento
Supreme Leader
Joo, Keinonen oli kesällä 44 pataljoonankomentaja. Hänen kirjansa 1944 taistellen takaisin käsittelee juuri omakohtaisia kokemuksia. Liekö sitten tämä Kadonnut joukkue myös tosipohjainen sotakertomus.
Mili
Eversti
Mainostavat tosipohjaiseksi.
"Yrjö Keinosen romaani pohjautuu tositapahtumiin. Se on karu kuvaus vihollisen selustaan jääneistä etulinjan miehistä – kiduttavasta jännityksestä, epätoivoisesta paosta, rasituksista, nälästä. Nämä miehet jäivät vihollisen linjojen taakse vetäydyttäessä Itä-Karjalan metsistä kesällä 1944. ..."
www.kirjasampo.fi
"Yrjö Keinosen romaani pohjautuu tositapahtumiin. Se on karu kuvaus vihollisen selustaan jääneistä etulinjan miehistä – kiduttavasta jännityksestä, epätoivoisesta paosta, rasituksista, nälästä. Nämä miehet jäivät vihollisen linjojen taakse vetäydyttäessä Itä-Karjalan metsistä kesällä 1944. ..."
Kadonnut joukkue
Yrjö Keinosen romaani pohjautuu tositapahtumiin. Se on karu kuvaus vihollisen selustaan jääneistä etulinjan miehistä – kiduttavasta jännityksestä, epätoivoisesta paosta, rasituksista, nälästä. Nämä miehet jäivät vihollisen linjojen taakse vetäydyttäessä Itä-Karjalan metsistä kesällä 1944...
Kun otetaan huomioon, että zarppien (Transvaalin poliisien) surmaamaa uitlanderia, Tom Edgaria (joka oli umpihumalassa) käytettiin yhtenä casus bellina, niin tuskin tuosta olisi ollut mitään hyötyä.Buurien olisi pitänyt salamurhata nuo brittimogulit vuoden 1895 jälkeen...
Olisi kummasti rauhoittanut tilannetta à la mode Putin.
Huvittavaa kyllä, näistä poliiseista kasattuja kommandoja myöhemmin ylistettiin sankarillisuudesta brittien toimesta. Esim. Amery kirjoitti pitkän pätkän tuohon Timesin historiaan, muistaakseni viidenteen niteeseen, noista zarpeista (joista yksi oli ollut vieläpä mukana pidättämässä tuota Edgaria).
Jos ei lasketa päättäviin pöytiin päässeitä britti-imperialisteja, kuten Milneria, niin kyllähän kaikki ymmärtävät mikä siinä Etelä-Afrikan tasavallassa kiinnosti: Randin kulta.
Timantit britit kerkesivät jo viemään toiselta tasavallalta kaapatessaan Kimberleyn.
tulikomento
Supreme Leader
Sain juuri luettua Showalterin kirjan Frederick the Great: A Military History. Tykkäsin.
Jos nyt sotakuvaus ei ole yhtä lennokasta ja elävää kuin Peter Englundilla, niin Showalter kirjoittaa kyllä jämptiä asiatekstiä. Preussin koko sodankäynti perustui nopeaan liikkeeseen huonon maantieteellisen aseman ja sodankäynnin resurssien niukkuuden takia. Jokainen vastustaja tuli vuoro kerrallaan lyödä kanveisiin ratkaisutaisteluissa.
Tämän strategian orjallinen noudattaminen tarkoitti sitten jäätävää riskinottoa joka käänteessä. Välillä onnistui yli odotusten (Rossbach, Leuthen). Ja välillä tuli kunnolla turpiin (Kunersdorf). Mutta useimmiten taistelut Itävaltaa ja Venäjää vastaan päättyivät ratkaisemattomina tasapeleinä ja verilöylyinä. Seitsenvuotisen sodan alussa strategia vaikutti toimivan. Mutta ratkaisevia voittoja ei vaan tullut. Sota venyi vuosi vuodelta ja Preussin resurssit sen kun niukkenivat.
Fredrikin pelastus oli jatkuvalla syötöllä se, että viholliset (erit. Ranska, Itävalta ja Venäjä) eivät missään vaiheessa kyenneet sopimaan yhteisestä koordinoidusta strategiasta. Jokainen sähläsi omalla tyylillään. Ja tämä antoi aina henkihieverissä olevalle Preussille aikaa vetää henkeä ja kasata armeija kuntoon. Lopullinen ihmepelastus oli sitten Fredrikiä fanaattisesti vihanneen tsaaritar Elizabetin kuolema. Tämä pudotti Venäjän pois sodasta ja pian tämän jälkeen muutkin vastustajat totesivat että nyt riittää. Seitsenvuotinen sota päättyi siihen että sotaa edeltäviin asetelmiin palattiin Keski-Euroopassa. Preussille tämä toki tarkoitti sitä, että jo pelkkä hengissä pysyminen oli itsessään voitto. Tästä alkoi kehitys, joka johti 1800-luvulla saksalaisvaltioiden yhdistymiseen Preussin johdolla.
Viimeksi muokattu:
soittaja
Kapteeni
Luin kirjan
David Hagan: Joe Biden, mies vallan huipulta (2020), 175 sivua
Ensimmäinen vaikutelma oli, että se on kirjoitettu presidentin vaaleja varten. Kirjan lopussa ei vielä tiedetä lopputulosta eli Bidenin voittoa. Koko ajan häiritsi vakuuttelu, kuinka hyvä presidentti hänestä tulisi.
Oli siinä mielenkiintoista asiaakin. Hän on kohdannut tragedioita perhepiirissä. Ne ovat olleet hänelle raskaita. Kerran hän sairastui ja oli vähällä kuolla vuonna 1988. Hänen toimintansa Obaman rinnalla varapresidenttinä oli sekin kuvattu ikäänkuin ennakoimaan hänen tulevaa uraansa. Hänellä on eräitä heikkouksia, joista voitte itse lukea kirjasta.
Edit. Kirjoittaja on Yhdysvaltojen historiaan erikoistunut tutkija ja vapaa kirjailija. Hän asuu Costa Ricassa.
David Hagan: Joe Biden, mies vallan huipulta (2020), 175 sivua
Ensimmäinen vaikutelma oli, että se on kirjoitettu presidentin vaaleja varten. Kirjan lopussa ei vielä tiedetä lopputulosta eli Bidenin voittoa. Koko ajan häiritsi vakuuttelu, kuinka hyvä presidentti hänestä tulisi.
Oli siinä mielenkiintoista asiaakin. Hän on kohdannut tragedioita perhepiirissä. Ne ovat olleet hänelle raskaita. Kerran hän sairastui ja oli vähällä kuolla vuonna 1988. Hänen toimintansa Obaman rinnalla varapresidenttinä oli sekin kuvattu ikäänkuin ennakoimaan hänen tulevaa uraansa. Hänellä on eräitä heikkouksia, joista voitte itse lukea kirjasta.
Edit. Kirjoittaja on Yhdysvaltojen historiaan erikoistunut tutkija ja vapaa kirjailija. Hän asuu Costa Ricassa.
Viimeksi muokattu: